Part 4

Tsaarinvallan aikanahan kreikkalainen kirkko meidän maassamme oli täysin riippuvainen Venäjän kirkollisista laitoksista. Kirkon pää oli Venäjän metropoliitta, ja hän taipui Venäjän valtiomahdin komennuksen alle. Sotavuosina kreikkalainen kirkko toimi suorastaan venäläistyttämis-propagandan eturivissä. Kuuluisa Kyprianos perusti tänne venäjänkielisiä kansakouluja, joille rakennettiin upeita koulurakennuksia. Jotta venäläistyttäminen sujuisi nopeammin, muodostettiin koulut internaateiksi, joissa köyhät lapset saivat sekä asunnon että ravinnon. Eräässäkin koulussa oli kaksi salia peräkkäin niin isoa, että niihin olisi mahtunut satoja oppilaita. Erinomainen konsertti-, luento- ja tanssisali. Näitä tilavia rakennuksia käytetään nyt monenmoisiin hyödyllisiin tarkoituksiin. — Opettajattariksi Kyprianos asetti venäläisiä, venäläismielisiä ja -kiihkoisia neitosia, joilla sen lisäksi myöskin täytyi olla eräs ominaisuus, joka ei muutoin ole välttämätön lasten opettajalla. Niiden piti nimittäin olla kauniita, sillä Kyprianos oli venäläinen munkki, ja jos saa Tolstoita uskoa, niin pyhinkin erakko-munkki on aivan aseeton kauniin naisen tenhoa vastaan. Saati sitte Kyprianos, joka ei ollut pyhä eikä erakko, munkki vain aivan tavallista venäläistä lajia. Kiihoitustyö sujui hyvin venäläisen hallituksen mahtavassa turvassa, ja Kyprianos rasitti itseään alituisilla tutkimusmatkoillaan, niin että kuoli. Suomen hallitushan ei saanut puuttua niiden hoitoon muuta kuin taloudellisesti niitä auttamalla.

Tuli sitten Suomen ihmeellinen vapautus Venäjän ikeen alta. Nyt nousi kysymys siitä, kuka on kirkon korkein pää, Moskovanko metropoliitta vai kuka? Mutta tätä nykyä Moskovan metropoliitta on vankina jossakin luostarissa, bolshevikit ovat julistaneet sodan kirkkoa vastaan ja ammuskelleet piispoja ja pappeja noin vain lystikseen. Kreikkalaiskatolinen kirkko on tätä nykyä ilman päätä. Se on siis tuuliajolla, josta se koettaa hapuilla lujalle perustalle.

On omituista kuulla, miten kansanmiehet Raja-Karjalassa varmasti puhelevat käsitteistä sellaisista, kuin on autonominen, autokefaalinen kirkko, puhelevat hierarkiasta ja kansanvallasta, kaanonista ja kirkkolaista, aivan kuin olisivat synnynnäisiä kreikkalaisia, perehtyneitä kreikankieleenkin. Liikemies Jaakko Seise Salmissa suorastaan hämmästytti minua sekä syvillä tiedoillaan näistä asioista että erinomaisen järkevillä ja loogillisilla ajatuksillaan. Koulunkäymätön mies, joka puhui kuin oppinut hengellinen pappi, jolle kreikkalaiskatolinen uskonto näkyi olevan ei ainoastaan ulkonainen tunnustus vaan lisäksi hengen asia. Mikäli minä hänen käsityksiään oikein ymmärsin, oli hän ehdottomasti autokefaalisen kirkon puolella, s.o. hän tahtoi, että Suomen kreikkalainen kirkko olisi »omapäinen», että se siis ei saisi joutua minkään vieraan vallan metropoliitan johtoon. Onhan selvää, että vieras johtomies on epäilyttävä kotimaisen kirkon ylin huoltaja. Seisen ehdotuksiin kuului myöskin kääntyä Konstantinopolin patriarkan puoleen pyynnöllä, että hän rupeaisi Suomen kreikkalaisen kirkon pääksi. Kummallista, aivan sama ehdotus, mikä tehtiin 1600-luvulla, kun nykyinen Karjala oikeauskoisena maana kuului luterilaisen Ruotsin vallan alle. Ei tästä tuumasta sentään silloin totta tullut, tuskin nytkään.

Tarvitseeko kreikkalaiskatolinen kirkko välttämättömästi metropoliittaa tai patriarkkaa? Eikö se tule toimeen pelkällä piispalla, niinkuin meidän luterilainen kirkkommekin? Onko muuten mitään epäkristillisempää kuin moniasteikkoinen hierarkia? Uskontohan on yksilön ja Jumalan privaattisuhde; kaikki välikädet voivat pelata korkeintaan seremoniamestarin roolia. Mutta pitääkö niitäkin olla kymmeniä eriarvoisia välikäsiä. Jos joku hengellinen kaanon-perustuslaki tällaista vaatii, niin muuttakaa se! Eihän perustuslakikaan voi olla järkähtämätön.

Mikäli tiedetään, on Venäjällä tätä nykyä käynnissä kirkon puhdistus, ei bolshevikkien komennuksesta vaan kirkonmiesten itsensä aloitteesta. Sen ohjelmaan kuuluu juuri proasniekkojen ja pyhimysten vähentäminen, kirkon dogmien muuttaminen ja selibaatin poistaminen. Onhan sellainen kaanon kummallinen, että piispan täytyy olla joko munkki- tai leskimies; nainut mies ei siihen kelpaa, jonka tähden kirkolliskokouksen tänä vuonna oli pakko valita Virosta apulaispiispa, Suomessa kun kaikki ansiollisimmat rovastit ovat avioliitossa. Kreikkalaiskatolisessa kirkossa pappi on tähän asti lukenut vain rukouksia ja pitänyt liturgisia jumalanpalveluksia, nykyisessä Venäjän valtakunnassa papit saarnaavat joko raamatun tekstistä tai päivän kysymyksistä. Eikö tällainen tapa kävisi päinsä myöskin meidän kreikkalaiskatolisessa kirkossa?

Selvää selvempi on nyt kumminkin, että vanha hierarkia ja uudenaikainen, kansanvaltainen kirkonhoito ovat törmänneet yhteen Raja-Karjalassa. Hierarkkisia mielipiteitä edustaa arkkipiispa Serafiin, kansanvaltaisia aatteita ajaa kirkolliskokous, johon seurakunnat valitsevat edustajiaan. Taistelu on tuima, toivottava tulos on jälkimmäisen täydellinen voitto. Ajan henki jo tähtää sinnepäin, ja luterilainen naapurikirkkohan on kansanvaltainen perustuksiltaan ja houkuttelee matkimiseen.

Samahan se on, mitä uskoo ja kehenkä uskoo, joko ihmeitä tekeviin, kirjallisuudesta opittuihin jumaliin tai oman järkensä perustuksella haahmoiteltuun korkeimpaan olentoon, pääasia on, että uskoo. Luja usko on suuri tekijä maailmassa, laimealla uskolla ei ole kerrassaan mitään merkitystä.

Oikeastaan koko tällä riidalla ei ole uskonnon ja uskon kanssa mitään tekemistä, kysymyksen tärkeys on vain siinä, kuka hallitsee Suomen kreikkalaiskatolista kirkkoa, piispako metropoliittoineen vaiko kirkolliskokous ynnä Suomen valtiomahti? Sivistynyt osa Raja-Karjalaa on kirkolliskokouksen puolella, niinikään useimmat papit, mutta piispan puolelle ovat muutamat yksinkertaiset asukkaat asettuneet seuraavan syyn takia.

Viime vuonna pidetyssä ylimääräisessä kirkolliskokouksessa Sortavalassa päätettiin, että Suomen kreikkalaiskatolinen kirkko rupeaa noudattamaan uutta ajanlukua, siis samaa kuin muualla Suomessa. Arkkipiispa Serafim suostui ilolla tähän muutokseen, selittäen, etteivät muutosta estäneet mitkään kanoniset syyt, vaan että se oli puhdas järjestysasia, jonka kirkolliskokous voi määrätä. Hallitus vahvisti tämän kokouksen tekemän päätöksen. Mutta vuoden kuluessa sai arkkipiispa Serafim Suomen kansalaisoikeudet, ja arvattavasti häntä painostaa eräs hämäräperäinen Venäjän ulkopuolella kokoonpantu kreikkalaiskatolinen kirkollishallinto, jonka asuin- ja olinpaikasta ei sen lähettämissä kirjelmissä virketä mitään, niin että hän nyt on jyrkästi toisella kannalla. Hän vastustaa kynsin hampain uutta ajanlukua.

Syksyllä viime vuonna kutsui piispa Eulagius, tunnettu rutivanhoillinen, kiihkeä viimeisen valtakunnanduuman jäsen, suuren kirkolliskokouksen Karlovicen kaupunkiin Galitsiassa, jonne kokoontui yli sata Venäjältä paennutta kirkonmiestä ja joka pyhä konsiliumi päätti ryhtyä tehokkaaseen vastavallankumoukseen kaikkia bolshevikkien aikomia kirkollisia uudistuksia vastaan. Jos arkkipiispa Serafim tottelee piispa Eulagiuksen määräyksiä, silloin ei meillä suomalaisilla ole mitään hyvää sieltäpäin odotettavissa.

Ei Raja-Karjalan sivistymätönkään rahvas välittäisi siitä, kuka viimeisen sanan sanoo kirkollisissa asioissa, arkkipiispako metropoliittoineen ja patriarkkoineen vaiko oma kirkolliskokous ja Suomen valtiomahti. Mutta, kun rakkaat proasniekat muuttuvat kaksi viikkoa aikaisemmiksi, niin se seikka on pannut sen mielet kuohuksiin. Ja arkkipiispa Serafim on täten saanut kannatusta syvistä riveistä. Kreikkalaiskatolinen papisto on nykyään oleellisesti noussut entisen papiston sivistystasosta. Sivistyneinä, lukeneina ja suomenkieltä täysin taitavina miehinä he arvostelevat vapaammin kirkkonsa tarpeita ja uudistuksien välttämättömyyttä. Siitä kantavat todistuksia heidän monet kirjoituksensa maamme sanomalehdissä.

Sain matkallani elävän todistuksen siitä, miten syvältä tämä uuden ajanluvun käytäntöön ottaminen on koskenut rahvaan mieliin. Kohtaus tapahtui.

Jehkilän esikunnan portilla.

Klo 12:n aikaan yöllä seisoi auttomme esikunnan portilla ja haisi vielä bentsiinin kärylle, sillä olimme juuri hetkistä ennen saapuneet matkalta valtakunnan rajalle. Ajaa mies ja vaimo hevoskopukallaan Suojärven kirkolta päin. Hevonen rupeaa tanssimaan ja hyppimään aivan niinkuin kansakin proasniekassa. Läksin heitä auttamaan ja kysyin:

— Vanhan Petroin proasniekkaako se hevosenne tanssii?

... Tpruu, tpruu! Ei se vaunua pelkää, hajua se pelkää? vastasi mies.

Hänen aviovaimonsa istui kärryissä sanaa sanomatta, hieman niinkuin vilun kohmeissa. Hevonen peruutettiin pois hajun alta, ja mies lähti auttoa katselemaan. Täällä hänen silmänsä äkkäsivät majurin, joka näkyy olevan tuttava valtakunnan reunoja myöten. Mies, jonka nimeä en kiihkeän uskonnollisen väittelyn takia ehtinyt udella, vaan jota aion nimittää Serafimiksi, näki hetken tulleen nyt kerrankin saada tyhjentää katkeroituneen mielensä ja uskonnollisten tunteittensa loukkaukset. Hän rypisti kasvonsa ihmeellisiin kurttuihin ja alakuloiseen valittavalla äänellä hän rupesi marisemaan. — En osaa karjalankieltä, enkä uskalla sitä matkia, mutta vaikuttavampi vuoropuhelu olisi, jos se präntättäisiin niinkuin se sinä yönä pursusi asianomaisten huulilta.

_Serafim_. Onko luvallista, että sotamiehet saavat tulla ihmisiä häiritsemään, myö kun lähettiin vanhan Petroin proasniekkaa viettämään tuonne Kaitajärven kylään. Myö kun juuri tanssittiin, niin hyö tulliit ja löit pyssynperällään tanssivia pariloita p—sauksille. Onko se oikein? Kuka heille sen luvan on antanut. Eikö myö saada tanssia milloin tallotaan?

_Majuri_. Häh!

_Serafim_. Kuulehan, onko sotamiehillä lupa tulla lyömään tanssivia pariloita p—sauksille, kun myö ollah vanhan Petroin päivää viettämässä Kaitajärven kylässä.

Minä koettelin kysyä väliin: onko sinulla mustelmia, mutta ei Serafim sitä kuunnellut. Entä eukollasi? Ei sitäkään.

_Majuri_. Tjakkua sie minuo, elä solttuloita. (Hauku sinä minua, elä sotamiehiä.)

_Serafim_. Ka, mitä minä sinusta tjakkoan, ethän sie ollut lyömässä, soltut löivät.

_Majuri_. Mie olen käskenyt, ettei vanhan Petroin päivää saa viettää ja että sotamiesten täytyy hajottaa kaikki proasniekkaväki. Itse olette päättäneet kirkolliskokouksissanne, että uus Petroi on vietettävä, mutta nyt tahotte viettää molempia, sekä uutta että vanhaa Petroita. Koko kesänne menee proasniekkoihin.

_Serafim_. Vai koko kesä? Minkä sinä mahat meille, jos me kotonamme vietämme vanhaa Petroita. Emme tee mitään, emme kynnä, emme leikkaa, istumme kotona ja tanssimme ja laulamme. Niin on isämme tehneet, eivät vanhan Petrun päivänä niin mitänä tehneet, niin tehhään mekin. Jumala proasniekat on laatinut, ei niitä ihmiset saa muutella. Jos sie ajanet pois kylästä, myö laiskotellaan kotona.

_Majuri_. Niin kauan kun mie tässä komentoa pidän, ette vietä proasnikoita vanhan ajan mukaan. Iloitkaa ja riemuitkaa, miten paljon tahansa Petroin päivänä, mutta uuden ajan mukaan, niinkuin teidän edusmiehenne ovat päättäneet.

_Serafim_. Mie annan piruja edusmiehille, mie vietän proasniekat vanhan luvun mukaan. Silloin mie tiiän, milloin menen heinään, milloin kylvöön. Ka, uuden mukaan en mitään. Soaphan ne nuoremmat tehä mitä tahtovat, myö vanhat, myö pietään vanha luku.

Siihen keskustelu loppui. Auton bentsiininkatku oli hieman haihtunut, ruuna kulki vavisten auton ohi, eukko istui kohmeissaan kärryissä. Ehkä hän poti mustelmia siinä paikassa, mihin pyssynperät olivat sattuneet. Serafiin nousi vastenmielisesti kärryihinsä, hän olisi mielellään vielä jatkanut väittelyä, mutta majuri oli poistunut sisään ja minun, siviiliraukan, kanssa ei kannattanut riidellä. Uhka paloi hänen silmissään, kun hän kapusi kohmettuneen eukkonsa, vanhan tanssitoverinsa, viereen. Hänen silmäyksistään voi lukea seuraavat kopeat sanat: »Tässä istun muijani vieressä, enkä mahda muuta.» Sinne ne hävisivät sitte jonnekin Jehkilän sillan taakse.

Mietteitä.

Jäin miettimään tämän Raja-Karjalan rahvaan luonnetta. Tuo mies tuossa ja hänen muijansa olivat ehkä siinä 40 vuoden korvilla, mutta siksi ilonhaluisia, että olivat Jantusen jaloin lähteneet 3:n peninkuorman päähän Kaitajärven kylään tanssimaan vanhaa Petraa. Siis kuuden peninkuorman reissu yhtä tanssi-iltamaa varten. Tekeekö muut suomalaiset niin? Ei muuanne kuin ehkä laulujuhliin ja suurempiin kansanjuhliin. Tuskin tanssi-iltamiin, kun jo ovat naimisissa ja 40:n vuoden vanhoja.

Mutta kun kerran on sellaisen matkan tehnyt, niin varmaan mieltä kaivelee, jos viranomaiset keskeyttävät juhlan. Mies oli toivonut vanhan eukkonsa kanssa saavansa oikein hiki hatussa pyöritellä »prishakkaa»; ehkä olivat vanhan Pertoin juhlassa ensi kerran nähneet toisensa, tehneet sopimuksen koetella kahden viikon ajan, sopivatko he yhdessä elämään — niin sanottiin minulle, että ainakin Pitkärannan Valossi-proasniekassa tehdään — ja huomattuaan, että ovat toistensa mieleisiä, menneet kihloihin ja naimisiin. Nyt tahtoi mies ja vaimo muistutella mieleensä ensi lemmen ihanoita hetkiä, pyörähtelivät hurjassa pyörteessä tanssilavalla, niin tulee solttu ja pompottaa pyssynperällä pariskunnan pehmeimpiä paikkoja. Toden totta, vähemmästäkin sitä ihminen joutuu pois tanssin tahdista, ja vähemmästäkin se mieliparka myrtyy. — Uusi aika se monen pyhimmät tunteet tallaa jalkainsa alle. Se ei välitä huolista ei huokauksista. Ken ei tottele, saa pyssynperällä paukkuja. Kun oikein pahasti käy, voi saada paukkuja hellempiinkin ruumiinosiin, kuin mihin Serafiin ynnä puolisonsa saivat.

Säälittävältä tuntuivat varsinkin Serafimin viimeiset sanat:

— Nuoret tehkööt mitä tahtoot, myö vanhat, myö pietään vanha luku.

Samalla tavalla kai koko uskonriidankin käy. Vanha polvi viettää vanhaa Petroita, uusi polvi uutta. Ja niin vähitellen koko allakkakysymys häviää päiväjärjestyksestä vanhan polven mentyä kalmistojen nurmen alle.

Uskonto on melkein yksinomaan tunnelmallista laatua. Pieninkin loukkaus koskee kipeästi hermoihin. Sentähden toivokaamme vihdoinkin saavamme maahamme täydellinen uskonnonvapaus laissa vahvistetuksi. Kukin ihminen saakoon tulla autuaaksi omilla metkuillaan. Sehän sittenkin oli Serafiminkin lopullinen toivomus.

* * * * *

Salmin viisas Jaakko Seise väitti, että eräs Karjalan luterilainen rovasti tahtoisi panna käyntiin jonkunlaisen ristiretken käännyttääkseen Salmin, Suistamon ja Suojärven seurakuntalaiset luterilaiseen oppiin. Se vielä puuttuisi aikana, jolloin hartaasti odotellaan täydellistä uskonvapautta! Mikä vahinko, jos nuo komeat kreikkalaiskatoliset kirkot kadottaisivat monet kauniit kuvansa ja kultauksensa ja muuttuisivat lohduttoman alastomiksi luterilaisiksi latokirkoiksi. Täydellisen uskonvapauden nojalla tahtoisin vielä lisätä tätä kirkkojen kuvasarjaa Väinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen kuvilla. Siten kirkot muuttuisivat vieläkin kodikkaammiksi, vieläkin karjalaisemmiksi. Sillä eiväthän mitkään legendat ajatuksen jaloudessa ja sanonnan taituruudessa voita karjalaisten omia pyhiä kertomuksia Väinämöisen opista ja elämästä. Ihmeethän ovat samat, oppi niinikään, karjalaisten tarut vain niin monin verroin ihanammin kerrotut. Ne kreikkalaiskatolisen kirkon legendat, mitkä minä tunnen, ovat kyllä hartaan ja hurskaan mielen luomat, mutta huonon kynän kirjoittamat.

* * * * *

Meillä »ruotshalaisilla» on viime aikoihin saakka ollut huono käsitys venäläisistä papeista, vaikka emme suinkaan ole heitä tunteneet oikeastaan muuta kuin ulkomuodolta. Jo tuo persialais-frygialainen virkapuku, tuo assyrialainen tukkalaite on tuntunut niin epäeuropalaiselta, niin mustan aasialaiselta, että väkiseltäkin on tullut heitä nähdessään ajatelleeksi joitakin babylonialaisia Mylittan pappeja. Kerrottiin ennen muinoin heistä, että he kilvan musikoittensa kanssa elelivät humalasta humalaan, että he kirjoja ylen harvoin availivat, että heidän yleissivistyksensä oli aivan alkeellista laatua. Seurustelin kerran erään munkkipapin kanssa Valamossa joitakin päiviä. En voinut hetkeksikään päästä siihen tunnelmaan, että minulla oli sivistynyt ja lukenut mies seurassani. Tavallinen opas vain, joka halulla poltteli sikariani lehtojen suojassa ja kysäsi, eikö minulla ollut taskussani jotakin miestä väkevämpää. Mutta kun hän kirkossa johti jumalanpalvelusta, loisti hän kuin Naantalin aurinko, kuin auringon jumalan pappi, kultaiset päivänsäteet sekä selässä että vatsan päällä. Menot kauniisti pakanallisia Kroisoksen, Nebukadnesarin ja Kyroksen ajoilta, ja juuri sentähden niin erinomaisen mieltäjännittävät ja vanhuudellaan miellyttävät. Iankaikkisia ihmishartauden luomia seremonioja, joitten mystillinen synty häipyy historiantakaisiin aikoihin ja joissa vain Kristuksen nimi on sijoitettu vanhojen pakanallisten jumalien nimien kohdalle.

Nyt on suuri muutos tapahtunut tässä säädyssä. Nythän kreikkalaisen kirkon papit sekä ihmisinä että kansalaisina ovat muitten suomalaisten veroisia. He ajattelevat kuin me, he puhetavat kuin me ja heidän raamatuntuntemisensa alkaa olla korkealla tasolla. Ainakin he kirjoituksensa mättävät täyteen tällaisia koristeita: (Matt. 2.3), (Joh. 4.5—10), (2. Rom. 14). Eipä siltä, että tällaiset osviitat tekisivät kirjoituksen nautittavaksi, mutta osoittavathan ne lukeneisuutta ja raamatun tuntemista.

Tärkeintä kaikesta sentään on, että he ovat suomalaismielisiä. Miten kauniisti ja aito karjalaisen herkällä tunteella papit Sortavalan kirkolliskokouksessa kuvailivatkaan sitä onnellista tilannetta, mikä syntyy, kun papisto, yksinpä sen korkein pää, arkkipiispa, taitavat sen kansan kieltä ja ymmärtävät sen kansan mielen, minkä palveluksessa he ovat, ja kuinka lohdutonta on elellä, kun johtomiehet kylmästi ja yliolkaisesti, tajuamatta kieltä ja mieltä, kohtelevat sitä kansaa, jonka henkinen kehitys on uskottu heidän käsiinsä. Tällaiset puheethan jo osoittavat kulttuuria ja valistunutta kansalaismieltä. Tuskinpa siis meillä on syytä pelätä, että tämä uusi kreikkalaiskatolisen kirkon papisto tekee työtä vieroittaakseen Raja-Karjalan väestöä sen omista veljistään, meistä muista suomalaisista. Minä ainakin sain sen käsityksen, että kansa ja papisto ovat yhtä hyviä suomalaisia kuin kaikki muutkin Suomenniemellä asujat, tietysti muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, jotka Venäjän rajan läheisyys ja yhteinen uskonto ovat omiaan herättämään eloon.

Uuden ajanluvun käytäntöön ottamisessa ei papisto ole ollut vastustavalla kannalla. Yksinpä arkkipiispa Serafimin kirkkohallituksessa on jäsenten enemmistö häntä vastaan. Papisto koettaa parhaimpansa mukaan taivuttaa kansaa hyväksymään uuden ajanlaskun ja viettämään proasniekkansa sen mukaan, sillä papisto käsittää, ettei tässä piile uskonnollista vaaraa, vaan että se todellakin on ainoastaan allakkakysymys. Eräskin pappi varoittaa kuulijoitaan seuraavalla raamatusta lainatulla lauseella: »te _kuurnitsette_ hyttyisen ja kamelin nielette». Mikä ihana sana tuo »kuurnitsette»! Ei sitä suojärveläinen ymmärrä, eikä muutkaan suomalaiset. Se on sitä vanhan länsisuomalaisen heimon unhoonjoutunutta kieltä, jota raamatun vanhimmissa painoksissa on käytetty. Silloin ei tunnettu sanaa siivilöidä. Mutta mainiosti se sopii vanhan ajanlaskun vanhoillisille puolustajille. Ainakin voi arkkipiispasta sanoa, että hän kuurnitsee hyttysen, sillä vuosi sitten hän piti hyttystä hyttysenä, nyt hän on kuurninnut sen ja korottanut sen kanonisen kamelin arvoon. Kirkkokansa taas aina pitää uskonnollista hyttystä kamelina ja kamelia hyttysenä niin Raja-Karjalassa kuin muuallakin Suomessa. Kristuksen ihmeet, kirkolliset juhlat ja mystilliset uskonnolliset menot ne heidän silmissään ovat ainakin kaksikyttyräisiä kameleita, oppi taas sen sijaan heikosti inisevä hyttynen, joka kerran kesässä vain saa heidän korvakalvonsa hieman väräjämään.

Toivokaamme, että kreikkalaiskatolinen papistomme opettaa seurakuntalaisensa nielemään hyttysiä, mutta kuurnitsemaan kaikki sekä yks- että kakskyttyräiset kamelit.

Jehkilän komppanian päällikkö.

Tapasin monta komppanianpäällikköä matkalla ja huomasin, että tällainen virka mahtaa olla sangen terveellinen, sillä kaikki olivat ruumiillisesti valioväkeä, pitkiä, terveitä, ahavoituneita ja ryhdikkäitä miehiä. Olivatko he valittua väkeä alun pitäen, vai olivatko ammatissaan kehittynet sellaisiksi? Ehkä ainekset olivat hyvät, ehkä harjoitus oli kehittänyt idut huippuunsa.

Jehkilän komppanian päällikkö oli heistä ihmeellisin.

Ensiksi hän oli sotamies kiireestä kantapäähän. Näytti siltä, kun hän olisi ottanut elämänsä päämääräksi olla nuhteeton palveluksessaan, tadellos, niinkuin saksalainen sanoo. Saksalaista syntyperää hän onkin. Majurin läsnäollessa hän ei koskaan unohtanut, että hän oli vain komppanianpäällikkö, majuri pataljoonanpäällikkö, siis korkeampi arvossa. Kyllähän Vilekkikin joskus nosti harjaansa, kuten ongittu ahven, ja päristeli jotakin virallista puhetta huuliltaan majurilleen, mutta ei Vilekissä ollut sitä vaskeen valettua saksalaista perusasentoa, mikä Jehkilän päälliköllä. Tämä ei hellittänyt ryhtiään hetkeksikään, vaikka ei ollut virka-asioista minkäänlaista puhetta. Jos majuri sattui heittämään aivan laupiaan, voisinko sanoa siviilisilmäyksen, päällikköön, tämä jähmettyi heti kuin kauris boan silmäyksen edessä, kantapäät napsahtivat toisiaan vastaan, selkä oikeni ja käsivarret muodostivat kaaren hartioilta lavoille. Hän seisoi siinä kuin etruskilainen vaasi jalustallaan. Tadellos, tadellos, soi ääni korvissani. Tuollainen se juuri oli se ihmeteltävä saksalainen disipliini. Esimiehensä käskystä tällainen upseeri ei vitkastele mennäkseen vaikka varmaan kuolemaan.

Suureksi ylösrakennuksekseni kuuntelin telefonikeskustelua hänen ja hänen vääpelinsä välillä. Noin ei siviili-ihminen koskaan puhuisi. En sitä oikein ymmärtänytkään. Jokainen kysymys oli mahdollisimman lyhyt, jonkun edeltäpäin määrätyn kaavan mukaan laadittu. Kysymys paukutettiin telefoniin kuin viistuumainen naula kolmituumaiseen lankkuun ja lopussa käytettiin lauseita, joitten syvintä merkitystä en tajunnut. Juuri noin kai se ylikortteerimestari Ludendorff saneli käskyjään telefoniin, kun joku suuri tappelu oli käynnissä itäisellä tai läntisellä rintamalla. Tämä näytelmähän oli suuren maailmansodan jälkimaininkia.

Komppanianpäällikön omassa huoneessa oli hyllyillä pitkä sarja lasisia putkia ja pulloja. Hän oli intohimoinen kemisti, ehkäpä alkemistikin. Arvattavasti hän osasi valmistaa aineksia sellaisia, jotka tuon Jehkilän sillan tuossa ikkunoitten edessä räjäyttäisivät tuhansiksi sirpaleiksi kaikkine siinä mahdollisesti hyökkääville vihollisilleen. Alkoholin kaikki turmiolliset ominaisuudet hän pilkulleen tunsi ja tiesi prosenttisatsit, niin ettei hänen ruumiinsa koskaan ollut saanut liian monta prosenttia tätä laissakin kiellettyä virvoitusnestettä.

Mutta eivät komppanianpäällikön mieltäkiinnittävät ominaisuudet vielä tähän loppuneet. Hän kertoi elämästään juttuja, jotka nostattivat hiukseni pystyyn. En muista moneenko salaiseen yleismaailmalliseen seuraan hän kuului. Jos muistaisinkin, ei ole lupa niitä julkisuudessa mainita. — Aivan niinkuin suojärveläinen metsämies muinoin, ja ehkä vielä nytkin, ei saa turhaan lausua kontion nimeä korvessa, sillä silloin hukka perii. Eihän Jumalan oikeaa nimeä kukaan muu tuntenut kuin profeetat, mutta sillä nimellä he tekivät ihmeitä. Sanallahan Väinämöinenkin tuhosi Joukahaisen. Se oli juuri tämän Kalevalan taikamaan läheisyys, joka antoi komppanianpäällikön kertomuksille niin mystilliset puitteet.

Eikä Jehkilän komppanian päällikkö vain mikään laimea, n.s. maksava jäsen näissä seuroissa ollut. Päinvastoin! Hän oli toimeliaimpia ja tarmokkaimpia. Jottei mitään epäilyksiä syntyisi, veti päällikkö laatikostaan koko joukon todistuskappaleita, pieniä ja suuria esineitä, kultaisia, rautaisia, emaljeerattuja, platinaisia. Ne olivat annetut jäsenelle Lynx, se oli päällikön kansainvälinen nimi. Taas Kalevalainen nimi. Lynx merkitsee ilvestä. Mainio nimi täällä metsässä. Ainoastaan sillä nimellä hän on tunnettu salaseurassaan.

Kummastukseni muuttui suorastaan ällistykseksi, kun komppanianpäällikkö vetäsi laatikostaan seuransa suurmestarin komean, runsaasti koristellun, raskaan ketjun, kaikenmoisine salamerkkeineen, joka ketju ulottui hartioilta aina vatsalle saakka. Vähintään arkkipiispan, ehkäpä metropoliitan tai patriarkan ketjuja vastaava. Tämä ketju jää hänen huostaansa koko elinajakseen. Vasta kuoltua se lähetetään seuralle takaisin, annettavaksi sitte ansiokkaimmalle jäsenelle. Minun piti monta kertaa katsella ikkunasta ulos toipuakseni hämmästyksestäni ja herätäkseni todellisuuteen. Edessäni seisoi salaisen seuran suurmestari, joka komensi prinssejä, herttuoita, ruhtinaita, kreivejä, paroneja kaikista maailman ääristä, silmiäni häikäisi suurmestarin kallisarvoinen ketju — mutta olihan tuossa ikkunoitten alla Jehkilän silta, joka vie Suojoen yli, ja jossa proasniekkoja sekä vanhan että uuden luvun mukaan tanssitaan. Totta siis oli, ei unta.

Mikä näitten salaisten seurojen tarkoitus on, sitä en tahtonut udella. Komppanianpäällikön koko vakava olemus, hänen tieteelliset harrastuksensa, hänen nuhteettomuutensa virkatoimissaan, hänen erinomaisen tyyni kohteliaisuutensa takasivat sen, ettei seuralla voinut olla muuta kuin mitä jaloimmat tarkoitusperät. Minusta tuntui siltä, kuin seuran jäsenyys vaatisi uhraavaisuutta aina kuolemaan saakka seuran aatteitten puolesta.

Tieto komppanianpäällikön kuulumisesta salaseuroihin on suonut hänelle täällä vanhojen taikojen maassa ihmemestarin sädekehän olentonsa ympärille. Näin minulle supatettiin.

Joka ainoa perjantai klo prikulleen 5 komppanianpäällikkö ottaa piipun nurkastaan, istuutuu mukavalle tuolille, pistää piippuunsa jotakin tupakantapaista ja polttaa sen salaperäisen juhlallisesti. Tunnin kuluttua mystillinen, pyhä suitsutus on ohi ja piippu pannaan takaisin hyllylleen. Muuta tupakkaa päällikkö ei polta, ei nauti väkeviä, ei kiroile, vanno, noidu eikä ketään petä, mutta perjantaina klo 5 hän vetelee rintahaikuja tästä salaperäisestä tupakkapanoksesta. Se kuuluu olevan niin väkevää, että jos kuka tahansa muu ihminen siitä haijun vetäsee, heti kuuluu koipensa oikasevan. Mutta komppanianpäällikkö siitä vain kuuluu sekä henkisesti että ruumiillisesti virkistyvän.

Tiesin, että Kalevalan kankahilla muinoin salaoppia harjoitettiin, syntyjä syviä akkiloitiin, luulin tapaavani rippeitä sellaisesta menosta vielä kansan keskuudesta, mutta yhdyinkin siihen Jehkilän esikunnassa, sen päällikön kotona. Vaikka omasta puolestani luulen päässeeni vapaaksi kaikista aasialaisista taruista, huvittaa minua kumminkin suuresti kohdata ihmisiä, jotka haluavat verhota itseään salaperäisyyden vaippaan. Suomalais-saksalainen Faust täällä maamme itäisimmässä nipukassa jonkun kilometrin päässä rajasta teki minuun erittäin väkevän vaikutuksen. Koko sieluni oli viritetty ihmeitä vastaanottamaan, kun matkalle läksin, jonka tähden mystillisyys kirkoissa, tshasounoissa ja missä tahansa löysi erittäin herkän kaikupohjan sielussani. Kuta harvinaisempia ihmisiä matkalla tapaa, sitä rikkaammiksi käyvät muistot.

Ilolla ja kunnioituksella kumarran tätä Jehkilän Faustia, upseerin puku yllään, salaperäinen sormus sormessa, salaperäinen piippu suussa ja lasiputkia, lasipurkkeja, lasipulloja viheriäisine nesteineen pöydällä ja ikkunan laudoilla.

Raja-Karjalan taloissa.

Kaikkein enimmän minua hämmästyttivät tällä matkallani niitten talollisten kodit ja asuinrakennukset, joihin poikettiin yöksi tai muuten kyläilemään. Myönnän kyllä kernaasti ettemme kaikkein alkeellisimpia majapaikkoja valinneet, vaan pikemminkin seudunpohatoitten asumuksia. Oli miten oli, mutta hämmästykseni oli suuri. En ollut uneksinutkaan, että Raja-Karjalan talollinen niin uhkeasti eläisi.

Ensin muutama sana itse rakennustavasta. Olin ihmetellen katsellut Bomban talon kuvaa Suojärven Kuikkaniemestä. Sen päätyhän suippeni kattoa kohti kuin Finbyn kirkko Itämeren saaristossa. En tiedä vieläkään varmasti, onko Bomban talo korkeampi kuin Finbyn kirkko vai ovatko ne yhtä korkeat. Bomban talo ei suinkaan ole ainoa tätä suurta kokoa. Siinä on aivan lähellä yhtä suuri rakennus, jonka omistaa talollinen Vanja Trofimoff.

Liikun hyllyvällä polulla, kun rupean rakennustaiteen historiaa pohtimaan, sen mielelläni todistan, mutta luotan kahteen silmääni, joita joskus olen pitänyt auki maailmata kulkiessani. Tein heti kysymyksen, missä olin samanlaisia julkisivuja nähnyt? Vähän akkiloituani hoksasin, että Räävelissähän sellaisia näkee, näkee Lyypekissä, näkee Hampurissa, näitten kaupunkien vanhimmissa rakennuksissa. Julkisivu katua vasten, huikean jyrkkä katto, ja julkisivun takana kaikki ulkohuoneet. Kreikkalaiskatolisen kirkon mallia tässä ei nähdä rahtuakaan. Nehän ovat aasialaista tyyliä, joitten loivia kattoja koristavat lukemattomat falloskuvut. Jos tämä Raja-Karjalan rakennustyyli jotakin muistuttaa, niin onhan se goottilaista tyyliä. En ole käynyt Novgorodissa — Jumalan kiitos —, mutta tiedän, että se on Hansaliiton äärimmäinen itäinen siirtopaikka. Eiköhän sielläkin tavattane samanlaisia rakennuksia kuin Räävelissä, Lyypekissä ja Hampurissa. Ja Novgorodin aluettahan Suojärvi on ollut suurimman osan historiallista aikaansa. Mikä estäisi, että tämä tyyli on syntynyt sen näkemisen perustuksella, minkä maalaiskansa pääkaupungissaan aina silmiensä edessä havaitsi. Vai onko tämä tyyli yhteistä koko avarassa Venäjän valtakunnassa?

Tällainen Raja-Karjalan ihmisasumus on saman katon alla kuin kaikki talon ulkohuoneetkin. Siinä on navetat, siinä tallit, siinä laveat yliset, siinä liiterit, siinä heinä- ja olkikorsut, siinä kaikki varastohuoneet. Emäntä voi sängystä suoraan pujahtaa lehmiään lypsämään alushameisillaan ja avojaloin, huivittomin päin, satoipa ulkona hotj kaatamalla. Niinikään talvella suurilla pyryillä voi hän luikahtaa siivatoittensa luo melkein samassa asussa, sillä navetassa on aina lämpimän pykäliä. Samoin isäntä voi juottaa hevosensa mihin aikaan yöstä tahansa, ei tuulet eivätkä hanget tee estettä. Kun lähdetään hevosella ajamaan kesällä tai talvella, valjastetaan se avarassa hallissa; siellä saa rauhassa sateesta tai pyrystä laittautua kuntoon ajopeliinsä, hallin ovet avataan ja hevonen syöksyy ulos rajuilmaan. Ei hienot kengät kastu nuorilta Annantehtaan neitosiltakaan, kun he ajavat naapurikylien proasniekoita viettämään sekä vanhan että uuden ajan mukaan.

Tällainen asumus on kuin linna muureineen, aivan niinkuin Hansakaupunkien rakennuksetkin. Jos voro tai vihollinen tahtoo jotakin viedä talon tavaroista tai elukoista, täytyy hänen ensin murtautua tämän muurin läpi. Siellä hallissa vahtii naljasilmä pystykorva, joka nostaa hurjan melun, jos epäilyttäviä rasauksia alkaa kuulua. Venäjän susikin saa siellä ulkona värjötellä kieli pitkällä tyhjin mahoin, ei pääse lampaitten karsinaan eikä saa vahtikoiraa niskasta pudistella. Kaikki, mitä talossa on, sijaitsee samojen seinien, saman katon alla.

Vanja Trofimoffin isoa taloa kävin tarkastelemassa. Käveltiin kaikki yliset. Siellä oli leveät käytävät kuin linnassa ainakin. Jo avautui aukko oikealle. Siellä alhaalla oli avara halli, siellä näkyi tallin ovi, ladon ovia ja kaikenlaisten pikku rakennusten aukkoja. Aivan niinkuin Helsingin pörssitalossa, vaikka ovet siellä eivät johda elukoitten luo, ravintoloihin ja keinottelupaikkoihin vain. Peloitti hieman astuskella siellä puolipimeässä, sillä tiesinhän, että navetan ja tallin ylisillä on petollisia aukkoja, joista rehu tipautetaan elukoitten turpien eteen. Seurasin visusti Vanjan askeleita, jotta voisin tarrata kiinni hänen ystävällisiin koipiinsa, kun sikolätin aukon seutuville saavuttiin. Siat, sen tiedän lapsuusvuosiltani, eivät tunne sääliä, jos mitä sattuu heidän kaukaloihinsa tipahtamaan. Nehän ovat kaikkiruokaisia.

Vanja Trofimoffin taloon tultiin erityistä katettua käytävää pitkin. Mutta Maimalammen talossa astuttiin suoraan päähalliin, josta korkeita rappusia myöten noustiin toiseen kerrokseen, mistä päästiin tupaan. Siellä ei asuinrakennuksella ollut omaa sisäänkäytävää. Samasta hallista päästiin sekä talonväkeä että elukoita tervehtimään.

Koettelin saada sieraimiini elukoitten eri hajuja. Mutta olihan kesä ja lehmät ja hevoset laitumilla. En tuntenut mitään erikoista hajua. Toista on alppimaissa, jossa lehmät sijaitsevat alakerrassa, ihmisten asunnot niiden yläpuolella. Siellä vaaditaan tarkinta puhtautta, jottei lehmän imelät huokaukset ja muut ulostukset pistä nenään. Mutta Raja-Karjalan suurissa taloissa elukat ovat niin kaukana asuinrakennuksista, ettei haju pääse nousemaan ihmisten ilmoille. Pienemmissäkin taloissa on porstua erottamassa sielullisten ja sieluttomain asukasten maailmoita.