Part 3

Sitäpaitsi on kreikkalaiskatolinen kirkko runsailla legenda-kertomuksillaan rikastuttanut ja suorastaan lainannut aiheita Kalevalan kuvauksiin. Kansa on sitten sovittanut ja sommitellut näistä aiheista ja omista pakanallisista perinnäistiedoista sen kirjavan uskonnollisen maailmankatsomuksen, joka Kalevalasta ja Loitsurunoista käy esille. Aiheet ovat olleet lainatut, ja runonkerääjät ovat ne kerineet kokoon, mutta itse runollinen muoto on ollut kansan tekemä. Ja runollinen sanontahan se kansanrunoissamme on verratonta, mielestäni voittamatonta. Hartaus ja raivo löytää sanoja, lauseita ja ajatuksia, joita kauniimpia maailmankirjallisuus ei tunne. Todistuksia väitteelleni tarjoavat Kalevala ja Loitsurunot yllin kyllin. Miten paljoa karumpi, jylhempi ja tunteettomampi on esim. Edda, skandinaavien kansanruno! Eikä Iliadi ja Odysseia vie sanonnan intensiivisyydessä voittoa suomalaisten kansanrunoudesta. En malta olla tässä paikassa lainaamatta, mitä Kalevalassa sanotaan, eräässäkin kohdin, äidinrakkaudesta.

Emoa elä unohda, Masentele maammoasi! Emopa sinut elätti, Imetti ihanat rinnat Ihanasta itsestänsä, Valkeasta varrestansa; Monet yöt unetta vietti, Monet atriat unohti Tuuitellessa sinua. Vaaliessa pienoistansa.

Ken emon unohtanevi. Maammonsa masentavi, Elköhön Manalle menkö, Hyvän tunnon Tuonelahani Manalass' on makso tuhma, Kova kosto Tuonelassa Emonsa unohtajalle, Maammonsa masentajalle Tuonen tyttäret toruvat. Manan neijet riitelevät; "Kuinka sie emon unohit, Oman maammosi masensit? Emo on nähnyt suuren vaivan, Kantaja kovan kokenut Saunamaassa maatessansa, Olkiloilla ollessansa, Synnytellessä sinua, Katalaista kantaessa."

Raamattu vaatii ihmistä kunnioittamaani isää ja äitiä, Kalevala taas äitiä rakastamaan ja muistelemaan. Raamattu lupaa menestystä sille, joka vanhempiaan kunnioittaa. Siis palkinnon. Kalevala pitää sitä siveellisenä velvollisuutena ilman palkan ja menestymisen toivoa. Mikä sisältää korkeamman siveellisen kannan? Eihän äiti aina ole kunnioituksen arvoinen, mutta rakkautta täytyy osoittaa myöskin kunniattomille vanhemmille. Ja tällaisia korkeita siveellisiä ihanteita uhkuvia oppeja, tällaisia kauniisti lausutulta ajatuksia puhdasoppinen luterilainen kirkko tulella ja miekalla vainosi!

Kaikki tällaiset kauniit ajatukset ja hartaat sanat olisivat ikipäiviksi hävinneet korvan kuulumattomiin, silmän näkemättömiin, jolleivät ne olisi saaneet rauhoitusalaa kreikkalaiskatolisen kansamme keskuudessa. Luteruksen katkismus, jalkapuut, jopa polttoroviotkin lakaisivat ne pois luterilaisten suomalaisten asumista maista. Lukuunottamatta Karjalan-Kannasta, jonka luterilainen kansa sadaksi vuodeksi, vuosina 1721—1812, jäi kuulumaan Venäjän valtakuntaan, jossa pakanalliset runot eivät herättäneet kauhua. Näihin eivät suomalaisen oikeaoppisuuden kovat, kuristavat kourat ylettyneet.

Kun me autollamme ajaa huristimme koreitten venäläisten kirkkojen ja tshasounien ohi, oikein minun teki mieleni ristiä silmäni, sillä noitten vinoristien alla säilyi suomalaisille muisto sen korkeimmasta taiteellisesta saavutuksesta. _Kiitos siis siitä, mitä et tehnyt, kreikkalaiskatolinen kirkko!_

Aivan samoin on käynyt Virossa. Viron kreikkalaiskatoliset asukkaat, setukaiset, ovat paremmin kuin luterilaiset virolaiset säilyttäneet vanhat runot, vanhat tavat ja vanhan pakanallisen maailmankatsomuksen. Niiden huulilta ovat ne runoaarteet suurimmaksi osaksi vuotaneet, jotka nyt muistiin kirjoitettuina ovat virolaisten kokoelmissa säilytettyinä.

Siis luterilainen suomalainen! Kule kunnioittaen Salmin, Suistamon ja Suojärven kirkkojen ohi. Niiden suojassa Loitsurunot, Kalevala ja Kanteletar ovat kasvaneet ja säilyneet silloin, kun typeryys ne tukahdutti Suomen muista osista.

Tolvajärvi.

Luontonsa puolesta on Raja-Karjala vallan muun Suomen kaltainen. Järviä näkee milloin oikealla milloin vasemmalla puolen tien, milloin molemmin puolin yhtä aikaa. Siinä oli iso Jänisjärvi, jonka rantaa maantie noudattaa lähemmä 2 peninkuormaa. Tuttu suomalainen näky.

Ei suomalainen järvi ole kaunis muuta kuin tyynenä. Ei aaltoileva järvi tee sitä vaikutusta kuin aaltoileva meri. Siltä puuttuu meren voima. Siltä puuttuu meriveden vihreä väri. Ja siltä puuttuu meren henki, tuo sanoilla kuvaamaton uho, mikä suolaisen meren rannalla kiehtoo mielen. Kuta suolaisempi meren vesi, sitä mahtavampi uho.

Mutta tyynenä Suomen järvet ovat väririkkaat ja loisteliaat. Silloin ne tekevät syvän vaikutuksen katsojaan. Ne tartuttavat häneen tuon omituisen kaihon, mikä niiden kalvossa asuu. Niitä silloin katselee käsi poskella, huokaus huulilla, ja korvissa heläjää kansanlaulujemme sävel.

Ei meidän matkallamme tyyniä säitä sattunut, sateli silloin tällöin, toisin ajoin tuuli. Järvet eivät tehneet vaikutusta minkäänlaista mieleeni. Mutta sen sijaan matkan varrella sijaitsevat sankat metsät. Löydän nykyään paljoa enemmän kauneutta metsistämme kuin järvistämme.

Mutta Tolvajärvi teki sentään poikkeuksen. Ei niin, että järvi itsessään on sen kummempi kuin muutkaan tuhannet samanlaiset, mutta maantie kulkee järven yli harjanteita pitkin. Tolvajärvi on karjalainen vastine Savon Punkaharjulle. Ja tällaisia punkia on Suomessa yhtä monta kuin järveäkin. Tuskinpa on sitä pitäjää Suomen keskiosissa, jolla ei olisi oma Punkaharjunsa, Pikku Punkaharjunsa, s.o. soraharju, jonka selkä on kapea ja sivut jyrkät. Kaikki nämä pungat eli sianselät on jäänsärmä muinoin tonkinut siirtyessään hiljalleen eteenpäin. Tällaisia sianselkiä on Suomi täynnänsä. Ne juuri tekevät meidän maantiemme niin mäkisiksi, mutta niissä ne kulkevat maantien suuntaan, siinä ne ovat erinomaiseksi eduksi. Kun ne järvien poikki sattuvat oikaisemaan, muodostavat ne ihmeellisiä, luonnollisia siltoja. Sellainen on Tolvajärvenkin poikki kulkeva harju.

Se on kuin tuon kuuluisan Punkaharjun turhantarkka kopio. Siinä on niin kapeita harjun selkiä, että hirvittää ajaa, siellä on yhtä jyrkkiä rinteitä ja siinä on mataloita paikkoja, joita on täytynyt kivillä ja soralla kohottaa, jotta kuiva maantie on syntynyt. Tolvajärven yli kulkeva harjanne niemekkeineen ja tasamaineen on hieman Punkaharjua pitempi.

Mutta miksi maantie on pantu kulkemaan järven yli, on minulle arvoitus. Maantie yhdistää Ägläjärven kylän Korpiselän kirkonkylään. Suorin ja oikoisin tie kulkisi ehdottomasti järven pohjoispuolitse. Tolvajärvi ei suinkaan ole mikään vaikeasti sivuutettava järvi. Niitä on tuhansia järviä, jotka sijaitsevat paljoa harmikkaammin poikkiteloin asuttujen seutujen välissä. Mutta tänne ovat vain maantientekijät pyrkineet. Olivatkohan syyt runollista laatua täällä vanhojen runolaulajien maassa? Mutta ovatkohan maantientekijät koskaan hakeneet näköaloja tien suuntaa valitessaan? Näköalapaikat ovat vaikeasti saavutettavissa ajopeleillä. Uskon sittenkin, että valittiin tämä raskaasti rakennettu tie sen tähden, että pohjoinen ranta oli asumatonta erämaata ja korpea, jotavastoin Tolvajärven läntinen ranta on kyläistä seutua, jonne oli pyrittävä.

Onko järvi antanut nimensä suurelle itäsuomalaiselle Tolvasen suvulle, vaiko Tolvasen suku järvelle oman nimensä? Säämingissä on Tolvanniemi. Onko Tolva tolvanan alkujuuri? Silloin ei nimi sovellu järvelle, yhtä vähän kuin Säämingin Tolvanniemelle, joka on erittäin luonnonihana seutu. Ehkä sittenkin miehen tolvana on antanut nimensä sekä järvelle että niemelle.

Satoi kun ajettiin harjua pitkin. Mielikuvituksen avulla voi arvata, minkälaiselta maisema näyttää tyynenä kesäiltana. Kahtena viime kesänä onkin täytynyt katsella Suomen maisemia mielikuvituksen avulla läpi sadekuurojen. Ilmasta ei iloa ole ollut.

Tolvajärven itäinen ranta on asumatonta korpea. Siellä sijaitsee suuri vedenjakaja-maa. Ja sellaiset ovat aina viimeksi viljeltyjä. Tämän salon liepeiltä lähtevät itäiset vedet Äänisjärveen, eteläiset Laatokkaan ja pohjoiset Joensuun vesistöjä kohti. On juhlallista kartasta lukea paikkain nimiä. Ne puhuvat selvää kieltä siitä, miltä maa näytti, kun ensimmäiset asukkaat tänne saapuivat ja antoivat paikoille nimiä. Idässä ovat nuo suuret järvet Salojärvi ja Suojärvi, pienemmät Hanhijärvi ja Ägläjärvi. Eräs alkuasukas näytti luulevan, että Ägläjärvi merkitseisi Oksennusjärveä. Etelässä tavataan Korpijärvi ja Repojärvi, pohjoisessa taas Kuolisvaara ja Lutikkavaara, joka viimeksimainittu tosin jo hieman tuoksuaa kulttuurille, sillä onhan lutikka erämaassa sittenkin kulttuurin edustaja, jos kohta ei kaikkein korkeimman. Mutta siellä on myöskin sellaisia nimiä kuin Ristsalmi ja Paastojärvi. Nämä osoittavat, että nyt olemme saapuneet maahan, jossa kreikkalaiskatolinen henki leijailee yli salojen, järvien ja salmien, metsien ja metsänasukkaitten. Korpiselän pitäjässä on vielä luterilaisia mutta Tolvajärvestä alkaen on luterilaisuus kuin poislaastu. Tämä metsämaa on siis myöskin uskonnon raja. Ja kolmanneksi, tässä Tolvajärven itäpuolella yhtyvät Korpiselän, Suojärven ja Suistamon pitäjien rajat. Korpiselkä, Suojärvi ja Suistamo. Nimet uhkuvat erämaan tunnelmaa.

Ihanaa oli ajaa huhkia tähän komeaan metsään. Tie oli hyvää ja kovaa, vaikka se luikerteli kuin kyy kulonalainen metsän pohjalla. En muista nähneeni Suomessa niin pitkiä ja kauniita metsätaipaleita muualla. Siinä kasvoi molemmin puolin tietä niin tiheä metsikkö, ettei montakaan metriä nähnyt metsän sisään. Paikoitellen metsä muodosti muurin, jonne silmä ei päässyt vähän vähääkään sisään sukeltamaan. Maankamaran peitti tuuhealehtinen sananjalka. Ylempänä oli lepän lehtiä, sitä ylempänä koivunlatva ja ylimpänä jokunen havupuu. Kulimmehan Karjalan lepiköitä, jossa vain ehkä joka kolmas puu on havupuu. Komeaa oli metsä Tolvajärven seutuvilla, ehkäpä vielä komeampi sen tien varrella, joka Suojärveltä johtaa Laatokkaa kohti. On suloista kulkea tällaisella tiellä, jossa ainoastaan pään päältä taivas vilkkuu, kupeilla mitä helakin vihreä lehtikudos hivelee silmää. Satoipa tai paistoi, aina tällainen näköala on hykäyttävän kaunis. Sentähden rakastan metsiämme ehkä enemmän kuin järviämme.

Kenenkä nämä loppumattomat metsät ovat? Luulenpa että sankimmat metsät ovat Ukko Kruunun tai myöskin Annantehtaan, joka merkinnee samaa, sillä Annantehdas laajoine alueineen on sotasaaliina langennut valtiolle. Yksin Annantehtaan metsien arvohan on laskettu sadoiksi miljooniksi.

Minulla on tuttava siellä Helsingissä, joka on näihin metsiin rakastunut vieläkin syvemmin kuin minä. Hän on saanut oikein ison kärpäsen päähänsä. Hän ei muuta ajattele kuin näitä valtion maita Raja-Karjalassa. Otsa rypyssä ja huolestunut ilme kasvoilla hän kulkee kadulla, ja kun tuttavan tapaa, niin hän hiljaisella, salaperäisellä äänellä rupeaa haastamaan aina vain Annantehtaan metsistä. Niitä muka vaanii joku suuri yhtymä rahamiehiä, jotka aikovat metsistä nylkeä suunnattomia omaisuuksia. Viime kesään asti en tuntenut Suojärveä ja Annantehdasta muuta kuin nimeltä. Mutta tuttavani puhui niiden metsistä, niinkuin hän olisi arvellut, että ne kaikille helsinkiläisille olivat yhtä tuttuja kuin Kaisaniemen puisto. Tiedän entuudesta, että metsäkaupoissa toinen aina petkuttaa ja toinen petkutetaan. Ne ovat siis ikäviä asioita kuulla, mutta tuttavallani on auttamattomasti kärpänen, ja hän lähtee saattamaan minua katuja pitkin ja purkaa ulos huolestuneen mielensä putipuhtaaksi. Olen koettanut sanoa hänelle, ettei minua huvita muut tukkikaupat kuin sellaiset, jotka tehdään »lampimitalla». S.o. tukit uitetaan lampeen, ja kustakin lammesta maksetaan vissi summa. Ostaja tunkee tietysti lampeen tukkeja pohjaa myöten, mutta maksaa vain pintakerroksesta. Ostaja on tietysti jobbari ja myyjä on valtio. Mutta ei tuttavani ollenkaan ota asiata näin hupaiselta kannalta, hän vain huokailee ja halveksii minun kevytmielisyyttäni.

Nyt hän on kumminkin saanut suuren myräkän aikaan. On lähetetty kirjelmä hallitukselle, jossa kaikki ne jutut, mitkä minä olen koettanut niellä siellä Helsingin kaduilla tuttavani vilkkaan karjalaisen kielen syöttämänä, on pantu paperille ja nyt ne vuorostaan syötetään valtioneuvostolle. Valtioneuvosto on paremmin kuin minä jaksanut sulattaa tämän väkevän palan ja on elokuun 10 p:nä tehnyt koko joukon päätöksiä, joita olen koettanut tankata päähäni, mutta en ole ymmärtänyt, tulevatko ne tyydyttämään ennenmainittua tuttavaani, vai vieläkö hän vastakin tulee seuraamaan minua kadulla huokauksilleen, valituksineen ja uhkauksineen. Mutta sen vain tahdon saada lausutuksi, että tuttavani on voittanut tarkoitusperänsä. Hänen asiansa on nyt korkeimman huomassa. — Sen se kärpänen saa aikaan, tai, ilman kärpästä ei mitään tässä maailmassa saada tehdyksi.

Minusta on yhdentekevä, kenen metsät ovat, valtionko, yhtiön tai lampuotien, kunhan niitä hyvästi hoidetaan. Luulen nimittäin, että järkevästi hoidettu metsä antaa parhaimman voiton ja että järkiperäisesti hakattu metsäalue on silmällekin kaikkein komein. Tähän päätökseen olen jo aikoja sitten tullut ajellessani polkupyörällä Saksan suuren keisarikunnan laidasta toiseen. Siellä metsät olivat siistityt ja sivellyt kuin saksalaisen ratsu-upseerin tukka, Annantehtaan korvet ne olivat pörröiset ja takkuiset kuin runolaulajan haivenet, mutta puita niissä kasvoi, ja rahaa niistä lähtee. Saksalaisia puistoja metsäherratkin hoitelevat, Annantehtaan korpia etukädessä vain suuri Jumala.

Luulisi tällaisessa metsässä kaikenkokoisen riistan viihtyvän. Ei karhukaan vielä ole raskinut jättää näitä peittäviä lehtoja. Susi juosta votkottaa Venäjältä tänne yli tuon vaarallisen rajan, passia hankkimatta, lupaa kysymättä. Rusakkojänis syödä puputtaa leppien ja haapojen lehväturkkia, ja näätä ajelee oravia puusta puuhun.

Ei missään Suomessa linnut niin laula kuin Karjalassa. Lintujen muuttotiet kulkevat juuri tästä yli. Karjalan kannasta pitkin kohti pohjolata keväällä ja samaa reittiä takaisin syksyllä. Suomessa harvinaiset laululinnut, satakieli ja kuhankeittäjä, hihkuvat täällä illoilla, yöllä ja aamusin niin kiihkeästi, että korvia vihloo. Kun kuulen laulettavan Karjalasta »Laulun laaja kotimaa», niin yhtä paljon tulen ajatelleeksi Karjalan sirkuttelevia lintusia kuin sen runotaitoista kansaa.

Mutta toista oli elämä tässä loppumattomassa metsässä noin 100 tai vielä 50 vuotta sitte. Silloin kontiot ja hukat herrastelivat ilman kilpailijoita tässä metsämaassa kuin ainakin omassa valtakunnassaan. Ihmisten karjat saivat käydä laitumella ainoastaan heidän armoillaan. Ja kansa kunnioitti kontioitaan hienotunteisella arvonannollaan kuin egyptiläiset Apis-härkäänsä.

Kun Tolvajärven yli oli ajettu, sukellettu metsään ja ajettu muutama virsta, noustiin yöpuulle Ristsalmen majatalossa, jonka omistaja oli.

Vornanen.

Hilippa Vornasen poika. Vornasen suku on kuuluisin metsästäjä- ja laulajasuku näillä seuduin. Vornaset ne olivat ensimmäisiä ja tarmokkaimpia kyttiä, jotka nousivat kontioideu ja hukkien itsevaltiutta järkyttämään näissä metsissä. Pari miespolvea tätä sukua kävi alituista taistelua metsän petoja vastaan aseilla, jotka eivät olleet niin murhaavia kuin nykyaikaiset, mutta uljuudella ja pelkäämättömyydellä, joka voiton kallisti heidän puolelleen. Henkensä turvana heillä oli keihäs, joka viimeisen sanan sai lausua otteluissa. Olihan siis niinkuin olla pitikin, että Vornanen oli ensimmäinen, joka kättä pisti meille, kun tänne Tapion valtakuntaan astuimme. Olihan niinkuin olla pitikin, että Vornanen asui kruunun metsätalossa, sillä kruunun maitahan nämä kaikki olivat. Siis majatalotkin kruunun rakennuksissa. Ei täällä naapurit joutuneet avuksi, jos hätä päälle tuli. Lähimpään naapuriin oli majatalosta 10 km kesällä, 6 km talvella. Maantie oli ainoa kärrytie, muuanne vei metsäpolut. Shemeikan taloon johti polku etelään käsin ja sinne oli 10 km.

Muistelin tuttavaani siellä Helsingin kaduilla ja kysäisin, eikö Vornanen pääse peltojensa oikeaksi omistajaksi. Ei sanonut tietävänsä, asiat ovat vielä sotkuisat. Teki mieleni lohduttaa ja sanoa, että siellä Helsingissä on mies, joka ei saa päivän lepoa, ei yön rauhaa Vornasten omistusoikeuksien takia. Hänellä on se oikea kärpänen päässään, eikä se herkiä surisemasta, ennenkuin kaikki asiat hyvin järjestyvät. Ken ymmärtäisi valtioneuvoston päätöksen elokuun 10:ltä päivältä, voisi sanoa, miten Vornasen käy.

Pojasta polvi muuttuu, sanoo sananlasku. Se pitää paikkansa, mitä Vornaseen tulee. Suvun nykyinen edustaja ei ole suinkaan karhun- eikä sudentappajan näköinen. Pitkä ja hoikka hän on kuin Ruotsin nykyinen kuningas Kustaa V, mutta hiljainen ja säyseä. Ja mikä kummallisinta, ei parran untuvaakaan tämän 40 v. vanhan isännän poskissa, huulilla tai leuassa. Ei koskaan hänen ole partaveitseen tarvinnut tarttua, hän sanoi tähän asti selviytyneensä vain karkealla pyyhinliinalla. Partahuuliahan karjalaiset ovat sekä runoissa että todellisuudessa, mutta kun kerran poikkeus säännöstä tavataan, näkyy se olevan radikaalisempi kuin missään muualla maassamme. Onhan harvinainen ilmiö harvapartaisten länsisuomalaistenkin joukossa sellainen mies, joka ei partaveistä ole pakotettu käyttämään. Toinen ihmeellinen ominaisuus Vornasessa oli, ettei hänellä ollut lasta. Tavataanhan näillä seuduin miehiä, joitten vaimot nurkumatta ja helposti synnyttävät jopa kuusitoistakin lasta. Tunnen pitsienmyyjättären Suistamosta, Karjalan Marin, jolla on ollut 16 lasta. Näistä muutamat ovat syntyneet junavaunuihin, yksi Helsingin rautatientorille. Toinen puoli on kuollut noin vain väen tungokseen, mutta vielä elää sentään 8 lasta. Vornanen oli parraton ja lapseton. Vanhoista karhuntappajista esi-isistään ei häneltä ollut muuta jälellä kuin pituus, jota oli sinne loppupuolille 2 metriä.

Pitäisi panna tarkka mittaus käymään tämän Karjalan kreikkalaiskatolisen kansan kesken, jotta päästäisiin selville siitä, onko se pitempää kuin muut suomalaiset, ja olivatko siis Käkisalmen vanhan läänin asukkaat kookasta kansaa? Kun ajattelen Shemeikkaa, Onoilaa, Vornasta, Ägläjärven Kononoffeja, Suojärven talollista Mikko Koivusta, Mantshinsaaresta kotoisin olevaa Talouspäällikköä Johannes Taulamoa, niin kaikkihan he ovat koko joukon yli 3:n kyynärän miehiä. Ja ruumiinrakenteeltaan aivan samanlaisia, nimittäin pitkänhuiskeita, solakoita, hoikkia miehiä. Ei vanhoilla päivilläkään mitään lihomisen merkkejä. Tällainen mittaus olisi sitäkin tärkeämpi, kun kulkuneuvojen parattua kansa joutuu kohta rotusekoituksen alaiseksi. En luule, että silmäni pettivät; Raja-Karjalan väki on ainakin yhtä pitkää kuin Turun ja Tampereen kansa. Hyvässä lykyssä se voisi saavuttaa ruotsalaisten keskipituuden 169 cm. Jos mittaus pannaan toimeen, ei muu väki saa tulla kysymykseen kuin kreikkalaiskatolinen, sillä luterilaiset karjalaiset ovat suurimmaksi osaksi muualta muuttaneitten, etupäässä savolaisten, jälkeläisiä ja siis lyhyempiä.

Niin, Vornanen ei enää ollut kontion- eikä hukantappaja, sentähden että hänen esi-isänsä olivat ne hävittäneet melkein sukupuuttoon. Hänen on täytynyt mukaantua muuttuneisiin olosuhteisiin. Ja sen hän on perusteellisesti tehnytkin. Ei mikään enää hänessä muistuttanut salolaista, vaikka hän täällä erämaassa asusti. Hän oli perehtynyt uudenaikaiseen suomalaiseen sivistykseen. Kun hänen kanssaan puheli, ei edes erottanut, että hän oli karjalainen. Puhui nuhteettomasti suomalaista kirjakieltä ja seikoista, joista sivistynyt maalainen yli koko Suomen puhuu. En huomannut edes jumalankuvaakaan hänen nurkissaan. Rakennus oli suomalaismallinen, samanlainen kuin kruunun omistamat talot kautta koko Suomen aina Jäämeren rantamille saakka. Iso tupa ja kaksi kamaria. Kamareissa oli rautasängyt, patjat ja viltit niinkuin ainakin sivistyneellä maalaisperheellä yli koko Suomen.

Yleis-europalainen ja yleis-suomalainen sivistys on tunkenut erämaan laitaan, kohta se valtaa koko salon. Miltä 50:n vuoden perästä Suojärven saloilla näyttää? Samanlaiselta kuin joka taholla muuallakin Suomessa. Sivistys on kuin silitysrauta, se tasoittaa kaikki rypyt ja epätasaisuudet. Kaikki muuttuu niin kiiltäväksi ja kuultavaksi. Hyvä niinkin, kun vain kaikki ei muuttuisi niin yksitoikkoisen ikäväksi.

* * * * *

Seuraavana aamuna ajettiin herkullisen metsän läpi. Meidän korea auttomme luikerteli kuin kirjava ukonkoira spenaatti-istutuksen juurilla. Tie kiemurteli, ja jokainen mutka oli lehtipuitten verhooma. Vastaantulija vauhkolla hevosella olisi ollut myyty, mutta ei ketään tullut vastaan. Jo liestyi metsä. Saavuttiin.

Ägläjärven kylään.

Ensimmäinen aito karjalainen kylä matkamme varrella. Siellä hymyili synkän kalmiston kupeella kylän pikkuinen pyhättö, niin sanottu »Tshasouna». Talot olivat kaikki rakennetut karjalaiseen malliin, navetat, tallit ja liiterit saman katon alla kuin asuinrakennuskin. Yksi suomalaisen huvilan malliin rakennettu talo törrötti keskellä kylää, epäsointuisena ja uhkaavana. Tuoko se nyt on ensimmäinen? Ei tarvitse olla armoitettu profeetta ennustaakseen, että 100 vuoden jälkeen kylässä ei enää muunlaisia nähdäkkään. Sääli, että niin käy, sillä kovin on komea rakennustyyli meidän karjalaisillamme. Ei se siitä kärsi, että se on kotoisin Venäjältä.

Mutta emme me kylää seisahtuneet katselemaan, me nousimme autostamme vain tavataksemme Ägläjärven Annia. Ägläjärven Annista olin kuullut matkallani paljon puhuttavan, hänet näkyivät kaikki tuntevan. Luulin häntä jonkinlaiseksi kummalliseksi olennoksi, joka omituisuudellaan herätti huomiota. Mutta eihän Anni ollut mikään muu kuin sekä ulkomuodoltaan että mieleltään Raja-Karjalan ehkä tyypillisin nainen.

Hän on sitä pisintä karjalaista rotua, Shemeikan, Onoilan ja Vornasen naisellinen vastine. Ensi työkseni pyysin Annia selkämittaan. Kuului olevan minun mittaiseni, siis 178 cm. Mutta ei hän silti ollut mikään hongankolistaja, hento ja huiskea. Päinvastoin hän oli mitä sopusuhtaisin luoma, oikea maalainen Venus tai Juno jumalatar. Täyteläinen olematta pullea, voimakas olematta karkeatekoinen. Oli oikein iloista nähdä Annin liehuvan perheenemännän toimissa. Hän liikkui tuvassa nopeasti ja niin sulavasti kuin prinsessa. Sattui vielä niin onnellisesti, että Anni oli aito karjalaisessa hommassa. Hän valmisteli nimittäin karjalaisia herkkuja, shultsinoita, pyöröitä ja shipanniekkoja. Ja tupa oli karjalaismallinen alusta loppuun saakka. Nyt tunsin olevani Raja-Karjalassa, maassa, josta paljon olin kuullut, paljon lukenut ja josta olin paljon kuvia nähnyt.

Annin komeassa, karjalaisessa vartalossa asui rotupuhdas karjalainen mieli. Hänen poskensa punoittivat terveyttä, hänen silmänsä loistivat ja suu oli alituisessa ilon hymyssä. Elävimpiä ihmiskasvoja mitä nähdä saa. Jos mitä kysyit, tuli vastaus kuin pyssyn suusta ja aina naseva, leikillinen ja iloinen. Annin suu kuuluu olevan peloittavan sukkela, se on kuin sadun prinsessan, jota ei kukaan saanut solmituksi. Kaikki sekä arat että rohkeat kosijat ovat käyneet ymmälle Annin edessä; hänen sukkeluutensa ovat ajaneet kosijat pellolle. Ägläjärven Anni on naimaton, tämä komea karjalainen tyttö, kantakirjanainen numero yksi.

Pöytä pantiin heti koreaksi, shultsinat, pyöröit ja shipanniekat kupsahtivat pöydälle. Anni heläytti kilakan naurun ja sanoi:

— Nuo shultsinat ovat kuin vaaliliput.

Anni oli jo siinä iässä, että sai valita edustajia valtiopäiville, ja oli mielihyväkseen huomannut, että kohteliaisuudesta karjalaisia naisia kohtaan vaaliliput olivat tehdyt juuri shultsinain näköisiksi. Kun yhden pyöräin ja kaksi Annin vaalilippua syö, niinkuin minä tein, silloin tietää täyttäneensä kaikki velvollisuutensa omaa ruumistaan kohtaan. Kysyttiin, miksi Anni ei mene miehelään?

— Ka kun eivät ole huolineet, oli tosinaisellinen, lyhyt vastaus.

Jollei meillä olisi ollut naisia seurueessamme, olisi vastaus ehkä voinut olla sekä sukkelampi että myöskin rajakarjalaisempi.

Majuria, Vilekkiä ja minua vaivasi tuon korean naisen naimattomuus. Onhan väärin sekä rakasta synnyinmaata että Raja-Karjalaa kohtaan, että tällainen nainen ei lisää ja vahvista seurakuntaa, vaan sen sijaan puolikyttyrät akat synnyttävät 16 lasta. Sehän on vastoin korkeampaa maailmanjärjestystä. Kun vielä se aika olisi käsissä, että nainen ryöstetään, silloin pitäisi jonkun Lemminkäisen tehdä partioretki Ägläjärvelle ja pakottaa Anni järkiinsä. Majuri tiesi pataljoonassaan olevan tamperelaisen aliupseerin, joka pituutensa, voimansa ja ryhtinsä puolesta vetää Anuille vertojaan. Ei muuta kuin tamperelainen komennetaan Ägläjärven rajoja vartioimaan, ja lemmen jumalatar saa hoitaa loput.

Pyhä Anna, Ägläjärven Annin täyskaima, kreikkalaiskatolisen kirkon pääpyhimyksiä, eli niinikään pitkän ikänsä lapsetonna. Hän huokaili Jumalalle ja sanoi:

_Voi minua, kenen kalttainen minusta on tullut? En laivaan lintujen kaltaiseksi ole tullut; Sillä taivaan linnutkin ovat hedelmällisiä sinun edessäsi, oi Herra!_

Mutta Jumalan erityisestä armosta hän vanhoilla päivillään sai lapsen, ja silloin Pyhä Anna haltioissaan puhkesi seuraavaan todella kauniiseen kiitoshymniin:

_Kuka julistaa Rubenin pojille, että Anna imettää? Kuulkaa, kuulkaa, kuulkaa, te kaksitoista heimoa, Anna imettää!_

Kun nyt Ägläjärven Anni kihlautuu ja menee naimisiin tamperelaisen kanssa ja saa ensimmäisen poikansa, silloin niinä haltioituneena huudan:

_Kuulkaa, kuulkaa, kuulkaa, te Suomen heimot, te kahdeksan läänin ja yhdeksän maakunnan asukkaat, Ägläjärven Anni imettää!!_

Proasniekat.

Olin kuullut kerrottavan, että kreikkalaiskatolisessa kirkossa vietetään 138 proasniekkaa vuodessa, että silloin kaikki kansa lepää, kaikki työt ovat seisahduksissaan ja sekä nuoret että vanhat kerääntyvät kokoon iloitakseen ja tanssiakseen. Olin arvellut, että tässä oli tuntuvasti laskettu liikaa. Ei suinkaan niitä niin monta ollut, eikä suinkaan koko väki niihin ottanut osaa. Mutta kertomukset ovat olleet aivan tosia, ilman liioitteluja; päinvastoin se, minkä minä näin, voitti kaikki mitä kuullut olin.

Oli Petroin proasniekan aika, kun Ägläjärvelle tultiin. Kävin Ägläjärven kalmistolla ja tshasounassa rukoilemassa Meri-Miikkulalta parempaa säätä, sillä taivas oli aina vain pilvessä ja aina vain sataa ropsautti niskaan. En juuri huomannut tulosta rukouksistani, sillä eihän jumalat jouda turhanpäiväisiä, itsekkäitä rukouksia kuuntelemaan, niillähän on niin paljon tärkeämpiä anomuksia täytettävinä. Jo silloin huomasin, että nuoret ihmiset juhlavaatteissa parveilivat kylän solissa. En ketään nähnyt töissä. Kun istuttiin tuvassa Ägläjärven Armia haastattelemassa, pujahteli näitä tyttöparvia tupaan. Miten erittäin viehättävältä tuntuikaan, kun nämä nuoret tupaan tullessaan tekivät ristinmerkin huonejumalalle. Se tapahtui niin sulavasti, jopa hiukan keimailevasti. Kumartaessaan huonejumalalle tulija kunnioittaa myöskin huoneen asukkaita. Sallihan ankara Jehovakin, että israelinlapset saivat säilyttää arvossaan ne pakanalliset huonejumalat, jotka jo entuudestaan olivat vieraassa talossa, jonne he muuttivat. Sentähden Raakelin rikos oli niin suunnattoman törkeä, hän kun varasti isänsä, Labanin, huonejumalat paetessaan Jaakoppinsa kanssa ryöstettyine lammaslaumoilleen. Huonejumala nurkassa! Kuinka monituhatvuotinen aasialainen tapa se onkaan! On erittäin tunnelmallista nähdä huonejumalan palvomista noin aivan tosissaan. Kreikkaiaiskatolilaisilla on niin paljon pyhiä paikkoja, oma kotinsa, tshasounansa ja monet kirkkonsa, luterilaisilla ei yhtään, sillä alastomat kirkkomme ovat vain sanankuuntelupaikkoja.

Ajettiin Annantehtaalle. Siellä paikat kerrassaan kuhisivat kansaa, nuorta ja vanhaa. Yllätyksellä panin merkille, että juuri vanha kansakin kokoontui näihin proasniekkoihin. Kun lähestyttiin Annantehdasta, taivalteli suuri joukko ikäkuluakkoja juhlaan, akkoja, joilta olisi luullut tanssihalun jo ammoin haihtuneen elämän kovassa koulussa. Virkusti ne loikkasivat maantienojan yli ja kumarsivat, eivät niianneet, kuten muualla Suomessa tehdään. He taivuttivat ruumistaan yhden äkin ristiluun kohdalta alas, aivan niinkuin kirkossa Meri-Miikkulan ja Pyhän Fjoklan kuvien edessä. Siis uusi jumalallinen kunnioituksen osoitus! Silmillään he hakivat minua, se minun täytyy kehuskelematta ja nöyrällä mielellä todeta, sillä missä ikinä Suomessa olen autolla liikkunut ja vaikka kuinka suuressa seurassa, on tämä oma, rakas kansani aina minussa nähnyt auton omistajan. Tällä matkalla sentään rouva Nissinen ylioppilaslakissaan ja valkoinen harso silmillään sai kunnioittavan sivukumarruksen, sillä hän menestyksellä kilvoittelee kanssani autonomistajan ulkomuodossa. Sinne ne kaikki ehättivät Annantehtaan Petroin juhlaan. Tuli erästä vihreäistä polkua myöten joukko nuoria tyttöjä valkeissa kengissä, valkoisissa silkkisukissa, valkoisissa vaatteissa, aivan kuin pääkaupungin baaliin menossa. Kinnunen, joka oli nuori vääpeli ja tunsi ei ainoastaan seudun maantiet, vaan myöskin seudun kaunottaret, supatti korvaani:

— Annantehtaan hienottaret.

— Näinkö koreissa puvuissa, täällä erämaassa, Suojärvellä? Olin kuvitellut, että sekä nuoret että vanhat täällä kävelevät pitkävartiset saappaat jalassaan.

— Vielä vähät!

Niin rutosti se sivistys tätä nykyä vyöryy yli koko maamme aina sen äärimmäisiä laitoja myöten. Karhuntappajain tyttäret sipsuttelevat kengissä, jotka uppoaisivat Suojärven soihin kuin teroitetut aidanseipäät. Hei, eläköön sivistys!

Tämä proasniekka-rahvas ikäänkuin vierasteli meidän seuruettamme. En aluksi ymmärtänyt miksi. Ennen pitkää syy selveni. Kansa tahtoi viettää vanhaa Petroita, mutta uusi asetus sen kielsi. Majuri, Vilekki ja Kinnunen upseerinvormuissaan peloittivat näitä tanssihaluisia lain rikkureita. Tästä lähemmin tuonnempana.

Kaikki ne päivät, mitkä Suojärvellä viivyin, kuluivat siinä ainaisessa proasniekan touhussa. Mihin ikinä saavuttiin rajakyliin, oli väkeä koossa; niitä näki joskus roikkuvan talojen parvekkeilla niinkuin pääskyn poikasia kurkottamassa pesän reunalta. Ja seudun poliisit olivat hurjassa urakassa tämän tanssirahvaan kanssa. Poliisin piti ehkäistä juhla, mutta kansa tahtoi riemuita. Eihän poliisilla mitään ollut sanomista itse iloa vastaan, hänen vain piti kieltää se juuri sinä päivänä. Ei saanut viettää vanhaa Petroita, olisi pitänyt viettää uutta Petroita noin kaksi viikkoa aikaisemmin. Kielto ei siis mitenkään johdu siveellisistä syistä, se on vain hyvin yksinkertaisesti allakkakysymys.

Mutta tämä allakkakysymys on saanut perin kireän luonteen tätä nykyä Raja-Karjalassa. Tässä maailmassa on niin, että eihän kysymyksen painavuus vaikuta riidan kiihkeyteen. Jonninjoutavista asioista on vuodatettu verta, on ihmisiä kidutettu aina kuolemaan saakka. Älkäämme siis halveksiko tätä allakkakysymystä! Ajatelkaamme vain, että meillä joulun ja juhannuksen vietto siirrettäisiin kaksi viikkoa taaksepäin ajassa, minkä äjäkän kristikansa meillä nostaisi? Niin kiihkoisia asukkaat Raja-Karjalassa ovat tämän kysymyksen suhteen, että se on jakaantunut kahteen toisiaan manaavaan puolueeseen, että perheessä toiset jäsenet ovat vanhan luvun puolella, toiset uuden, ja molemmat puolueet proasnikoivat eri aikoina ja riitelevät toisilleen.

Onkohan tämä ensimmäinen uskonriita Raja-Karjalassa?

Muutamilla sanoilla koetan selittää tämän riidan syyt. Se johtuu oikeastaan eräästä todellakin tärkeästä kysymyksestä, nimittäin.

Kreikkalaisen kirkon asemasta Raja-Karjalassa.