Part 6

Mutta eivät bolshevikit näe tätä häpeän rajaa. Tai eivät ole näkevinään. Ylpeitä kuuluvat olevan omasta puolestaan. Kehuskelevat ihanneolojaan omassa maassa ja ennustelevat meille samaa autuutta, maanteitten metsittymistä ynnä muuta. Rajaveräjän toiseen laitaan ovat pystyttäneet taulun, jossa luetaan seuraavat venäläiset kirjaimet: P.C.Փ.C.P. joka merkinnee: Venäjän sosiaalinen sovjet yhdystasavalta. Suomen vartiosotilaat ovat taas puolestaan nostaneet pystyyn toisen taulun veräjän tälle puolelle, jossa luetaan seuraavat kolme kirjainta: V. S. T. joka merkinnee: Valkoisen Suomen Tasavalta. Suomalaisessa taulussa siis huumori ja uhka kilpailevat etusijasta, venäläisessä taas uhka ja haltioitunut innostus, ehkäpä lapsellisuuskin. Valtakunta, jonka nimessä on viisi eri yhdyssanaa, eiköhän se ole tuomittu hajoamaan tai häviämään? Sanotaanhan: »kuta useampi kokki, sitä huonompi soppa». Jos nyt tätä nykyä ollenkaan voi samassa yhteydessä puhua Venäjästä ja sopasta. Meidän sotilaamme kertoivat kerran antaneensa venäläiselle virkaveljelleen kokonaisen leivän. Sanaa sanomatta oli mies hyökännyt leivän kimppuun kuin nälistynyt karju ja söi sen antajien läsnäollessa viimeistä murusta myöten, kiitti ja läksi kotiaan, hiljaisuudessa sulattelemaan tätä outoa ravintoa.

Joka perjantai klo 12 saapuvat venäläiset ja suomalaiset vahdit rajaveräjälle sopimaan yhteisistä asioistaan. Me tulimme säntilleen siihen aikaan perille, mutta bolshevikkeja ei näkynyt missään. Luulimme aluksi, etteivät he uskaltaneet lähestyä veräjää, meitä kun oli tällä kertaa niin monta odottajaa. Luulimme, että he piilivät jossakin pensaissa, kivääri ojona ja silmä tähtäimen raossa. Mutta aina Virransillan tappelusta alkaen on niin ollut, että Suomen ja Ryssän kello käy omia aikojaan. Niin nytkin. Laukaisimme kaksi panosta huomauttaaksemme venäläisille, että olimme määräpaikassa. Ei vastausta minkäänlaista. Kolmen neljänneksen perästä laukaistiin toinen. Kuultiin vastaus, mutta hyvin kaukaa. Venäläisten vartiostoon taitaa veräjältä olla puolen peninkuorman matka. Kauan jouduimme tirkistelemään metsittynyttä maantietä pitkin, kunnes näimme lepiköstä pistävän esille kaksi heiluvaa kiväärinpiippua. Nyt ne tulivat, tulivat veräjälle tervehtimättä lainkaan, vaikka venäläiset ovat niin valmiit lausumaan terveisensä »kaikille, kaikille, kaikille». Mutta ei päällikkö ollutkaan venäläinen, silkka suomalainen, meikäläinen punikki. Kotoisin Hämeenlinnasta. Nimestä ei tietoa, eikä sitä tahdottu tiedustellakaan. Kuvankaunis mies, ehkä kaunein hämeenlinnalainen, arvattavasti Birger Jaarlin rintaperillinen suoraan etenevässä sarjassa. Ikävä vain, että hän nyt jalostaa sarmaatien kirjavaa joukkoa, sen sijaan, että hän samoissa asioissa toimisi syntymäseuduillaan, jossa kauniita isiä kipeästi kaivataan. Sääli miestä ja sääli Hämeenlinnaa!

Kun tärkeimmät valtiolliset asiat oli saatu pohdituiksi ja yksimielisyys saavutettu tuhat kertaa nopeammin kuin sekä Genuassa että Haagissa, sain minäkin luvan puhutella komissaaria.

— Te olette kalpea. Oletteko sairas?

— Terve olen. Hampaat ovat vain lähteneet.

Miehen ulkomuodossa ei toden tottakaan ollut muuta virhettä kuin että hammasrivi oli arveluttavasti harventunut. Minulla oli kysymys huulillani, mutta kultainen sydämeni esti sen ulos puhkeamasta. Se olisi kuulunut:

— Ette kai te enää tarvitsekaan hampaita siellä Venäjällä? Kivääriä vain?

Nälkää ei saa ilkkua, vaikkapa se olisikin oman kehnouden aikaansaama. Kysyin vain:

— Onko teillä lääkäriä?

— Ei toki, hymähti mies. — Terve minä olen.

Puheltiin Hämeenlinnasta ja viljavasta Hauhosta.

Mielellään mies niistä asioista puhui, ilman minkäänlaista näennäistä liikutusta. Arvattavasti hän eli hyvässä toivossa kohdakkoin päästä rynnistämään Hämeenlinnaan ja takaisin valloittamaan esi-isänsä komean linnan, nykyään »pinnhuusiksi» alennetun. Otin komissaarista yhden kuvan ja tahdoin ottaa toisenkin, jossa hänen komea jaarlin-nenänsä tulisi paremmin arvoonsa. Mutta kainosti hän tästä kieltäytyi. Olisi ollut niin paljon kysymistä, mutta hienotunteisuus esti sitä tekemästä. Minua vain harmitti, että noin kaunis mies on sortunut vieraalle maalle. Suomessa juuri kauniista miehistä on puute, väkeviä, kestäviä ja ketteriä miehiä meillä alkaa kohta olla liiaksikin. Kun majurin silmä vältti, kurkotin veräjän raosta komean Burgermeister-sikarin komissaarille, joka sen halukkaasti nappasi, sillä Aunuksessa tällainen sikari tätä nykyä maksaa 1,000,000 ruplaa. Minusta on syntymästäni saakka ollut erinomaisen helppoa täyttää Kristuksen ankara vaatimus rakastaa vihamiestäni kuin itseäni. Tätä en sano kerskaukseni, vaan päinvastoin valittaen, sillä ei mikään tuota ihmiselle niin paljon onnettomuutta ja vastoinkäymisiä kuin hyvä ja hellä sydän. Autuaat ovat kovasydämiset, sillä he perivät maan.

Niitä oli kaksi punikkia, jotka olivat saapuneet veräjälle. Toinen oli nuori poika, leveänaamainen, punaisia laikkuja naamassaan. Hän seisoi hiukan loitompana ja mulkoili kuin härkämullikka, jolle veräjällä ei koskaan tarjota suurusta. Murjotti vain eikä sanonut sanaakaan. Kysyin komissaarilta:

— Mistä olette löytäneet tuon sonnimullikan?

— Hän on venäläinen, en ole kysynyt hänen kotipaikkaansa, osaan hyvin huonosti venättä.

Saatiin tietää, että poika oli kotoisin armottomimmilta nälkäalueilta Volgan varrelta. Niiltä seuduilta, joista muun muassa Nansenkin mainitsee, ettei ihmislihan syöminen siellä enää herätä edes ihmettelyä, joissa potilas syö lääkärinsä, eikä mitään muita troppeja kaipaa. Hän tuijotti koko ajan minuun. Oli helppo lukea hänen ajatuksensa:

— Kaikki tuollaiset »pursuit» ovat meidän seuduiltamme jo ammoin sitte syödyt. Ah, jos ojentaisin kivääriin ja paukaseisin! Mutta enhän minä pääse saaliiseeni käsiksi! Eikä tuo tsuhna toveri tuossa ymmärrä, millaiselta moinen paisti maistuu. Ollappa että minä tuollaisen tapaisin Aunuksen metsissä yksinään! — Ja hän nielasi jotakin, joka tahtoi täyttää suun. Mokomankin päälahtarin kanssa vain iloisesti juttelee.

Poika parka! Siinä hän sormitteli kiväärihän kuin lainkuuliainen metsästäjä ainakin, joka rauhoitusaikana näkee teerikukon tepastelevan kankaalla. En tarjonnut pojalle sikaria. Hän seisoi liian kaukana. Säälitti häntäkin, sillä ensi silmäykseltäni sain sen ajatuksen päähäni, ettei poika ollutkaan venäläinen, vaan puhdasrotuinen tai puolirotuinen mordvalainen. Siis samaa perusjuurta kuin hämeenlinnalainen komissaari ja me muut koollaolijat, vaikka maailma oli vieroittanut meidät toisistamme koivuisen veräjän molemmille puolin.

Näkyvänä todistuksena äskeisistä veririidoista virui raja-aidan tällä puolen kappale ihmisen pääkalloa. Siitä olivat muut osat jo hävinneet paitsi päälaen korkein kupu. Siinä se makasi maassa kuin mikäkin tuhkakuppi. Kysymykseeni, minkä eläimen luita tuollainen pyöreä kupponen on, sain vastaukseksi:

— Ne koirat, ne aina vain hakevat ja löytävät ja kulettelevat kaatuneitten »polsujen» luita yltympäriinsä.

— Mistä tiedätte, että se on »polsun» kallo, eikö se yhtä hyvin voi olla valkoisen suomalaisen?

— Kyllä me tiedämme.

Rajaveräjä näkyy olevan vaarallinen paikka. Harha-askel vain rajan yli, ja ihminen saa jättää visiittikorttinsa, pääkallonkupunsa, todistukseksi käynnistään.

Mutta tuo komea petäjikkö ja tuo leppoinen lehto vähän loitompana, nehän olivat pilkulleen samanlaiset kuin meidän metsämme, maa, jossa ne kasvoivat, samanlaista kangasta ja alhoa kuin meilläkin. Meillehän tuollainen maa kuuluu jo maantieteellisestikin. Entä kansallisesti? Marppa Bibinan ja Lösösen sukulaisia kai siellä asui rajan takana laumoittain, herkkiä itkemään, herkkiä nauramaan. Meillehän nekin kuuluvat. Minkä siis Jumala on yhtehen sovittanut, ei sitä pidä ihmisten erottaman. Siihen ajatukseen minä lujasti turvaan ja jään tyynesti odottamaan, että tämä yhdistyminen joskus tapahtuu.

Korkeampi maailmanjärjestys sitä vaatii!

* * * * *

Käytiin rajalla sellaisissakin paikoin, missä ei rajaveräjiä oltu rakennettu. Siellä uinui rajan reunalla salolampi nimeltä »Maimalampi». Sana maima herätti minussa vireille muiston rikkaista runoaarteistamme. Kalevalassahan se kerran pujahtaa esille runoriveissä: »nosti toran tutkusista, artin ahvenmaimasista». Mikä kuvaava nimi rajalammelle! Tora- ja artti-riita on rajan ainainen kirous. Mainia tosin merkitsee täkykalaa, mutta kaloista ja riistamaistahan artit ja torat aina muinaisuudessa syntyivät sen kansan keskuudessa, joka Kalevalan lauloi. Oltiinhan todellakin, niinkuin joku runoilija on laulanut, »Kalevalan laulun mailla».

Tallustellessamme korkeassa petäjikössä metsäpolkua myöten tulimme kalmistolle, joka sijaisi joitakin satoja metriä rajajoesta. Siinä törrötti ristejä, vinoja Antreaksen ristejä, sikin sokin, olipa muutamia sukuhautojakin, s.o. mataloita majoja siellä täällä. Oltiinpa todellakin Kalevalan laulun mailla. Ei Kalevalassa hiiskuta sanaakaan hautausmaista. Kyläläiset kaivoivat kuolleensa alas maahan siihen paikkaan, missä kangas oli kuivaa ja missä koristeellisia puita kasvoi. Tavallisesti kuusia. Mutta tässä muodosti kalmiston kokonainen, loppumattomalta tuntuva, komea petäjikkö, alkeellisin hautausmaa, minkä ikinä olen nähnyt. Ehkä vihkimätönkin. Nuo ristit tuntuivat niin vierailta ja erehdyttäviltä siinä puitten keskellä. Pakanoita kai siellä nukkui nurmen alla, pakanoita, jotka olivat eläissään palvelleet Ukko Ylijumalaa, jotka häntä olivat rukoilleet ja Väinämöisen neuvoja noudatelleet, ilonhetkinään »kangasta kutoneet». Tulen, auringon ja kuun palvelijoita, joitten yksinkertainen, mutta silti niin harras rukous on ollut:

Terve kuu kumottamasta, Kaunis kasvot näyttämästä, Päivä kulta koittamasta, Aurinko ylenemästä! Nouse aina aamusilla Tämän päivänkin perästä! Teeppä meille terveyttä, Siinä saama saatavihin, Pyytö päähän peukalomme, Onni onkemme nenähän! Käy nyt tiesi tervehenä, Matkasi imantehena, Päätä kaari kaunihisti. Pääse illalla ilohon!

Mikä kaunis rukous! Päivänpaisteen, omien ja ilon haltioitunut toivotus. Mitäpä ihminen muuta voi rukoilla. Aurinkohan on elämämme ehto, kirkkain ja näkyvin suuren Luojan ilmaus.

Esi-isiemme epädogmaattinen, indetermineerattu usko suureen, rajattomaan Luojaan, jonka lämmittävältä silmältä, auringolta, he rukoilivat terveyttä, saatavia ja onnea, täytti mieleni kunnioituksella ja hartaudella. Nuo vinot, ristit, aasialaisen legendan pyhittämät, mitä ne siinä tekivät iloisten, viattomain metsäläisten haudoilla? Ei, auringon pyöriä ja kuun sirppejä siinä olla piti, jos joitakin tunnusmerkkejä ollakseen. — — —

Ladossa Irstanjoen rannalla vietimme tunnin parin metsäläisen elämää nuotiotulen ääressä. Toinen ranta oli surman ranta. Ei ollut vahteja sillä puolen, ei tällä puolen. Mahdoton vahdittava tämä pitkä, kiemurteleva ja oikullinen itäinen rajamme! Jos mieli visusti vartioida moista rajaa, pitäisi komentaa jokainen Suomen asevelvollinen tänne. Tuskinpa nekään riittäisivät. Kuka tahansa voi tästä kulkea yli kenenkään huomaamatta. Niinkuin meidän bolshevikkimme tuon tuostakin tekevät.

Joen rannoilta oli heinät jo tehdyt. Kun katselee kartalta itäistä rajaamme, huomaa hämmästyksekseen, että raja kaartelee näennäisesti aivan oikullisesti. Raja käytiin jo vuonna 1618, — Ei silloin talot ja tilukset vaatineet tällaisia mutkia. Ei kylläkään! Mutta luonnonniityt olivat jo silloin määräävinä tekijöinä rajaviivaa vedettäessä. Milloin raja tekee silmukan Venäjän puolelle yleisestä suunnasta, milloin taas Suomen puolelle. Niissä paikoissa oli metsäläisten luonnonniityt vaatineet tällaisia koukeroita rajankäynnissä. Omistusoikeudet näihin niittyihin olivat siis jo Kustaa Adolfin aikoina erityisen tarkoin vakiintuneet. Tämä on sitäkin ihmeteltävämpää, kuin sata vuota jälkeenpäin Uudenkaupungin rauhanteossa 1721 raja Venäjän ja Suomen välillä vedettiin linjasuorana mistään omistusoikeuksista huolimatta. Se linja nähdään vieläkin kartoissamme, se on tuo omituinen Kuopion ja Viipurin läänin raja, joka kahtena suorana viivana kulkee, toinen lännestä, toinen idästä, mutta eivät kohtaa toisiaan. Ne yhdistää yhtä suoraselkäinen poikkiviiva, joka lähtee Jänisjärven pohjoisosasta ja yhtyy itäiseen linjaan Värtsilän pohjoispuolella. Pietari suuri oli suoranuottinen mies, itsevaltias. Hän otti kartan käteensä ja veti linjaalilla viivan ja sanoi:

— Tuosta raja kulkee. Maanmittarit hoi! Aukaiskaa linjat!

Maanmittarit ryhtyivät työhön kahdesta paikasta. Toinen ryhmä idästä, toinen lännestä. Tukkeja kaatui rytisten maahan. Linja aukeni pakostakin. Ei välitetty, jäikö talon ladot Venäjälle ja riihi Suomeen. Suoraan vain huhkittiin korkeitten määräysten mukaan.

Mutta sitten sai itäinen rajankävijäkunta kuulla, että lännestä tulevat mittarit olivat noin neljä peninkuormaa etelämpänä avaamassa linjaa, vaikka heidän piti sääntöjen mukaan kohdata toisensa. Mitäs nyt tehdä? Noudattaen yhä edelleen keisarillista suoraviivaisuutta, rajankävijät hakkasivat taas suoran linjan molempien päälinjojen välille, viis puttaamatta siitä, vaikka porstua jäi Venäjälle ja tupa Suomeen. Tästä syystä tuo outo polvi vieläkin on olemassa Kuopion ja Viipurin läänin rajassa.

Tällaista suoraa rajaa olisi ehkä parempi vartioida kuin nykyistä luonnonniittyjen rajoja tarkasti noudattavaa kiemuraa. Paras raja sentään olisi Syvärin joki Äänisjärven ja Laatokan välillä. Kuuluisiko se ihmeitten joukkoon, että sellainen raja kerran saadaan?

Ei bolshevikkeja tällä kertaa näkynyt pyrkivän rajan yli. Heidän onnekseen tämä ei tapahtunut, sillä meidän upseerimme olivat peloittavan tarkkakätisiä miehiä. Vääpeli Kinnunen ampui 25 m:n päästä virvoitusvesipullon pohjan puhki ja 45 m:n päästä ensi laukauksella saman pullon kyljen säpäleiksi. Hirvittävä mies tuo koululaisen näköinen vääpeli! Kävin yhä hienotunteisemmaksi Kinnusta kohtaan, sillä jos hän jostakin syystä katsoisi olevan syytä vaatia minut kaksintaisteluun, lävistäisi tuo puhdasmujuinen Pitkärannan kauhu minun laajan sydämeni pistolillaan, vaikka määräisin välimatkan 100 metrin pituiseksi, joka lienee maksimiraja urhoollisten miesten kesken kaksintaistelussa.

Käytiin vielä kolmen rajakomppanian esikunnissa. En tietysti ollut oikeutettu niitä tarkastamaan, mutta vanhana sotilaana en voinut olla tekemättä huomioitani. Olenhan kolmena kesänä tutkinut strategiaa Tuusulan reservikomppaniassa saamatta muuta rangaistusta kuin että viimeisenä kesänä tuomittiin luennoimaan ensimmäisen plutoonan miehille sotilaskasvatuksen alkeita. Se merkitsi sitä, että minun piti nousta aamulla klo 5 työhön, silloin kun muut toverini, akateemisen sivistyksen saaneet, vielä rauhassa saivat nähdä aamuhetken hempeimpiä unia. Mutta täten tulikin minusta sen vuosikerran teoreettisesti sivistynein sotilas. Hyvät ystäväni väittävätkin, että suuresti muistutan vielä nytkin eronsaanutta jalkaväen kenraalia, jolla ei ole lupa kantaa univormua. Saman huomion tekivät saksalaiset katupojatkin Hannoverin kaupungissa. Kun näet kerran seisoin sen kaupungin kadunristeyksessä, kulki kymmenkunta poikaviikaria ohitseni, ja ensimmäinen karjasi joukolleen: »Auge links!» Kaikki astuivat kunniamarssia vatsani alitse ja tuijottivat minuun kuin ainakin sotilaat armeijakunnan komentavaan kenraaliin. Tämän vain kerron, jotta minun arvostelulleni annetaan se kantavuus ja arvo, mikä sille täydellä oikeudella tulee.

Tarkastukseni tulos oli seuraava: rajavartioston komentajat ja komennettavat olivat vieläkin ryhdikkäämpiä, sotilaallisempia ja terhakampia kuin edesmenneen Tuusulan komppanian miehistö. Se on jo korkein kiittävä arvolause, minkä antaa voi, sillä Tuusulan komppanian täytti pääkaupungin virkein nuoriso, tiedemiehet, virkamiehet, ylioppilaat, liikemiehet, voimistelijat, käsityöläiset, nuoret työmiehet, jätkät ja yksi pappistutkinnon suorittanut, joka ei kerinnyt päästä papiksi vihityksi. Henkisesti ja ruumiillisesti siis monipuolinen valiojoukko. Kaikki tunsivat jo poikavuosiltaan sotilaalliset temput, kaikki olivat voimistelijoita ja kaikki pohjiaan myöten isänmaallisia. Olimme syntyneet juuri ennen suurta nälkävuotta, siis Faraon lihavia lehmiä, joille kruunun puvut eivät mitenkään tahtoneet mahtua, Minäkin olisin jäänyt aivan alastomaksi tai, mikä olisi ollut vieläkin pahempi, tavalliseksi siviiliraukaksi, jollen sähköteitse olisi Helsingistä tilannut omaan laskuuni sopivan puvun, jonka mitta otettiin Uudenmaan pataljoonan soittokunnan lihavimman pasuunanpuhaltajan ruumiista. Uutta tällä rajavartiojoukolla oli yksi etu, joka meiltä puuttui, sen miehistö oli todellisen sodan, ei vain leikkisodan, tuttu vanhastaan. Se tiesi tarkalleen, mille sekä savuton että savustettu ruuti tuoksahtaa. Ei yhtään nahkapoikaa voinut erottaa heistä, kaikki olivat ammattimiehiä, värvättyä joukkoa, joka oli ottanut osaa oman maan ja heimokansojemme kaikkiin verileikkeihin ihaniin. Monella oli rinnan täysi erivärisiä nauhoja, kunniamerkkejä.

Kaikesta tästä entisyydestään huolimatta olivat nämä miehet niin puhdasnaamaisia ja viattoman näköisiä, ettei luullut heidän koskaan tappaneen muita Luojan luomia olentoja kuin lutikoita, itikoita, kirppuja ja kärpäsiä. Ruudin savu näkyy, kun sen saa naamastaan poispestyksi, silottavan ihoa, niin että rokonarpisenkin näköpää helottaa kuin Maimalammen pinta tyynenä kesäiltana.

Rajavartioston miehet olivat kotoisin mikä mistäkin yli koko Suomen. oli pohjalaisia, karjalaisia, uusmaalaisia ja hämäläisiä. Erään komppanian johtaja oli Vartsalasta saakka Salon kauppalan luota, siis melkeinpä finbyläinen. Urheilua harjoitetaan uutterasti pihamailla, potkupallo lenteli illoin miehestä mieheen, ja alkuasukkaatkin näkyivät saaneen oppia tästä maailmaa valloittavasta urheilusta. Luulenpa melkein, että nämä kasarmit, jotka ovat sijoitettuina saloisimpiin seutuihin, aivan rajan ääreen, vaikuttavat väkevästi ympäröivän kansan herättämiseksi ja kohottamiseksi. Ainakin luulisi suomalaisuuden tunnun niiden ja uljaitten sotilasten seurustelun kautta yhä lujemmaksi varttuvan. Luennoitahan sotilaat eivät pidä, eivät kieltolaista, eivätkä tunnustuksellisesta siveysopista, sellainenhan sorahtelee sotilaan suussa, mutta sitä enemmän he voivat puhelun ja esimerkin kautta herättää asukkaissa isänmaallista mieltä, joka tätä nykyä näin rajalla on ylen tärkeää. Jos oikein tuntenen ihmisten mielet, luulen, että sotilasten vaikutus ympäristön nuoriin impysiin on suuri, eiväthän Raja-Karjalan neitoset poikenne sukupuolensa yleisestä taipumuksesta kiintyä asetakkeja kantaviin miehiin enemmän kuin tavallisiin siviilirahjuksiin. Raja-Karjalan lukemattomat Veerat, Tatjaanat, Fjoklat ja Varvarat taitavat olla kahden vaiheilla, kummatko ovat otollisempia ylkiä, omat Vanjat, Ivanat, Sashat ja Ontreit vaiko nämä uudet tulokkaat Väinöt, Kallet, Vilhot ja Toivot.

Niinkuin edelläolevasta huomataan, oli vaikutus, minkä tarkastelustani sain, erittäin edullinen. Voin laulaa rakkaalle synnyinmaalleni Suomelle:

»Ollos huoleton, Poikas valveill' on»

Leveä, suora ja hyvä on se maantie, mikä Pitkärannasta johtaa Salmin kauppalantapaiseen kirkonkylään. Monin paikoin näkyy Laatokan meren ulappa tielle. Tämä tie se yhdistää Laatokan takaisen Karjalan Aunuksen viljavimpiin ja asutuimpiin seutuihin. Suomen puolella asutusta kestää aina rajalle saakka. Ja Aunuksen puolella näkyy taloja ja kyliä aivan viervieressä. Täältä on salon tuntu hävinnyt. Suomen viimeinen talo sijaitsee 5 metrin päässä Venäjän vaaralliselta rajalta. S.o., maantie sen vain erottaa toisesta vihamielisestä valtakunnasta.

Samanlainen veräjä tässäkin oli rajan merkkinä, ja samanlainen heinittynyt tie alkoi heti Venäjän puolella, mutta metsää ei näkynyt missään. Postikonttorin porstuan rappuset kuuluivat oikeastaan Venäjälle, postikonttori Suomeen. Mutta äsken oli päästy sellaiseen sovintoon, että rappusetkin oli luovutettu Suomelle ja bolshevikkien sotilaat kielletty istumasta rappusilla. Aunuksen kyläläiset eivät henkensä uhalla saa lähestyä rajaveräjää. Suomalaiset taas saavat nojata raja-aitoihin miten paljon tahansa, mutta aidan yli loikkaaminen voi tuottaa turmion. Mekin kättelimme venäläisiä rajavartijoita aidan yli, mutta jutteleminen ei sujunut, sillä miehet olivat ummikolta. Muutamat sotilaat olivat täysin babiaanien näköisiä, joilta voisi odottaa minkälaisia ilkitöitä tahansa. Kun loi silmänsä meidän komeihin rajasotilaihin, pullistui rinta ylpeydestä. Tuo veräjä ei ainoastaan erottanut kahta valtakuntaa toisistaan, se oli myöskin kahden kulttuurin raja, aasialaisen ja europalaisen.

Rajakylän väki oli heinätöissä, vanhukset ja raajarikot sekä lapset vain kotosalla. Mutta lapsia niitä oli kosolta. Ei ole ollenkaan harvinaista, että Raja-Karjalan emännälle syntyy 10—16 lasta. Tosin monet pyhimykset korjaavat niitä koko joukon taivaalliseen huostaansa, mutta eloon jääneitten luku joka perheessä on sittenkin rasittavan suuri. Luuli jokaista taloa pienten lasten kouluksi, niin niitä mankaroita teutaroi pihamaalla.

Perin karjalainen oli seuraava ilmiö. Sen talon ikkunassa, joka oli lähinnä Venäjän raja-aitaa, nähtiin vanha ukko pientä lasta hoitamassa. Mies lapsenlikkana, se ei ole outo ilmiö Venäjällä. Nähtiinhän ennen Helsingissäkin, miten nuoret sotilaat oli pantu työntämään lapsenvaunuja. He kantoivat lapsia käsivarsillaan ja jokelsivat heille, ja kun hanuri houkutteli prissakkaa potkimaan, jätti sotilas pienen palleroisen toverilleen, kieppui hurjasti aikansa ja palasi jälleen hoidokkinsa luo. Suomalaiselle sotilaalle ei vielä kukaan suomalainen äiti ole uskonut sydänkäpystään. Niin luonnottomia äitejä meillä ei ole. Sellainenhan arvosteltaisiin miltei lapsenmurhaksi. Mutta Karjalassa on toinen muoti. Tuuheapartainen ukko siinä ikkunassa leperteli pikku tytölle kuin mikäkin imettäjä. Tytön pää hävisi ukon parran haiveniin ja ukko kehui lasta:

— Hyvä on hoitaa tätä lasta. Ka, kun ruokaa annat, ei itke, ei paru. Ka oikein hyvä vunukka on, oikein hyvä vunukka.

Pitkäaikainen kokemus puhui ukon huulilta. Hän oli siis hoitanut pahankurisiakin lapsia.

Kaunis kuva jäi minulle mieleen tästä kohtauksesta. Pienen tytön pää ukon parran harmaissa kehyksissä. Karjalaisen mielen lempeys ja hellyys ilmeni tästä kuvasta. Partainen madonna! Olihan ukon silmäys yhtä hellä kuin minkä madonnan tahansa.

Vasta jälestäpäin on rietas henki kuiskannut korvaani:

— Mitäs luulet pienen tytön tukkaan tarttuneen ukon parrasta.

Oli miten oli, kaunis oli kuva. Tyypillinen karjalainen kuva. En sitä konsanaan unohda, kun Raja-Karjalaa muistelen.

Kulkuneuvot.

Karjalassa ovat tiet hyvät. Siellä on soraa kyllältä ja hyvää lajia. Aina rapakivestä karkeimpaan hiekkaan saakka. Karjalaisen luonne rakastaa nopeaa liikettä, ja sitä hän vaatii myöskin hevoseltaan, olipa tämä iso tai pieni, syöttiläs tai luuramu. Viipurin läänin pieni, takkuinen hevonen on kurjasta ulkonäöstään huolimatta ensi luokan elukka. Trillojen edessä se voi kiireen tullen laukata yhtä päätä kilometrittäin, niin että sen pitkäkarvaiset jalat liehuvat kuin naisten viuhkat, mutta kun se kuormaa joutuu vetämään, laahustaa se puolinukuksissa Viipurista vaikka Ouluun saakka.

Tein tällä matkalla uuden hevostuttavuuden. Näin Aunuksen hevosen. Se ei enää ole hevonen, sehän on poni. Niin turhan pikkuinen se on. Mutta ei se mikään karvakinttu ole, päinvastoin hyvin säädyllinen ulkomuodoltaan, kauniisti tummanruskea. Mutta väkevän vaikutuksen se mieleeni teki. Se on niin murheellisen näköinen, kun se liian pitkien aisojen päässä retuuttaa nelipyöräisiä rattaitaan, että minä säälin ja liikutuksen vallassa jäin seuraamaan sen hidasta kulkua maantiellä. Ei se vilkuillut oikealle eikä vasemmalle, ei se ollut näkevinäänkään vastaantulijoita, olivatpa ne hevosia tai ihmisiä, se vain tuijotti eteensä ja hiekkaiseen tiehen, se vain veti ja sillä hyvä. Mitä maailmassa muutoin tapahtui, se ei häntä vähän vähääkään liikuttanut. Oli aivan kuin koko Aunuksen kova kohtalo olisi laskeutunut painajaisena juuri hevosen sielulle, niinkuin tämä olisi joutunut suurimman epätoivon ja jäytävimmän välinpitämättömyyden valtaan. Tuntui siltä, kuin hevonen olisi vetänyt ruumisvaunuja, joissa kuolevan kansan kirstu lepäsi. Kun meidän purskuva kenraaliauttomme Annantehtaalla seisoi tien poskessa, ja tällainen maailmantuskaa poteva aunukselainen poni kiskoi kuormaansa sen ohi, niin poni ei kunnioittanut auttoamme pienimmälläkään silmäyksellä. Se oli vain silkkaa ilmaa hänelle. Kun me sitte tunnin kuluttua sivuutimme saman elukan, joka nyt riisuttuna valjaistaan söi heinää tien vierestä, ei se edes vilkaissutkaan taakseen, häntä vain verkalleen hätisteli kärpäsiä heposen kupeelta. En ollut vielä ennen mointa nähnyt. Oliko hevonen olevinaan vai oliko se täyttä totta? Mitäpä se hevonen ymmärtäisi teeskennellä! Miten rakkaaksi tuo apaattinen elukka minulle kävikään! Sillähän oli Impi Marian sielu. Eikö pitäne ostaa tuollainen Palestiinan matkaa varten, ratsastaa sen selässä Kuolleen-Meren rantamia Lotin vaimon suolaiselle muistopatsaalle. Miten mainiosti sen sielu sulautuisikaan Sodoman ja Gomorran raunioitten ympäristöön. Entä muihin vielä pyhempiin paikkoihin. Onhan Aunuksen hevosen silmiin tulikirjaimilla piirretty: »Mitäs näistä maallisista!»

Kun Jehkilän sillalla tapasin toisen samanlaisen, lähestyin sitä ja taputin sitä hyväillen. Ei väräystäkään! Vasen korva hiukan liikahti, paarman pistonko vai minunko taputuksen takia, sitä en tiedä. Tuntui niinkuin tuo pikku hepo olisi tahtonut sanoa: »ei sua vehkeillä». Teki mieleni ostaa tällainen pikku aunukselainen matkani muistoksi, mutta autossa ei enää ollut tilaa.

Aunukselaista hevosta ja sen kuormaa kestäisi Karjalan maantie loistavasti sekä poudalla että sateella. Mutta tuhannen kilon kuormat syövät auttamattomasti rikki meidän maantiemme syksyisillä sateilla. Ei siinä pelissä kestä rapakivitietkään. Onnelliset siis ne seudut, jotka saavat tavaransa kulkemaan rautatietä myöten. Tänä vuonna jo Suojärvikin saa rautaisen tien valmiiksi oman pitäjänsä rajojen sisälle. Salmilla on Laatokan meri, niitä myöten helposti kuletetaan tavaroita vaikka suurten merien takaa, Suistamolla on jo rautatie Loimolaan saakka. Nyt on Suojärven vuoro tullut. Muutamat väittivät, että rautatie jo tänä syksynä kiskoitetaan aina itse kirkkojärven eteläisimpään nipukkaan saakka. Että rata jo oli valmis sinne saakka, ja että asemarakennuksia kohotettiin pystyyn järven rannalle, sen näin omilla silmilläni. Uusi rata on jo kiskoitettu noin 15 kilometrin päähän päätepaikasta, niin että kauan ei kestäne, ennenkuin se avataan liikenteelle.

Tätä rataa voimme syyllä nimittää Raja-Karjalan radaksi. Sehän lähestyy rataa 8:n kilometrin päähän. Se halkaisee koko Laatokan takaisen Karjalan poikkipuolin, samaan suuntaan kuin Uudenkaupungin (1721) ja Turun (1743) rauhan raja kulkee, noin 6 à 7 peninkuorman päässä rajasta etelään käsin. Matkaselän asemalla Sortavalan Joensuun rataosalla se yhtyy Suomen rautatieverkkoon. Koko tämän uuden radan pituus Matkaselästä Suojärvelle on noin 130 km.

Rata kulkee pitkin vedenjakajaa. Pohjoispuolella joet ja purot virtaavat Salojärveen ja Suojärveen, josta sitten Suojokea myöten Äänisjärveen. Eteläpuolella taas joet laskevat Laatokkaan. Nyt on huomattava, että sekä Äänisjärveen laskevat joet että muutamat Laatokkaan laskevat pistäytyvät rajan tuolla puolen. Siitä on tietysti haittaa tukinuitolle ollut ainakin, mutta nythän se on - tehnyt lopun kaikesta puutavaran viennistä. Kuka sinne uskaltaa lähteä tukkien selässä bolshevikkien maahan. Tukit takavarikoidaan ja tukkilaiset pannaan parhaimmassa tapauksessa veelleleivälle, pahimmassa tapauksessa poltetaan elävältä sen puolen proasniekoissa. En nähnyt yhtään hirttä Annantehtaalla, en yhtään partta Suojärvellä, vaikka täällä sijaitsevat kruunun tiheimmät metsiköt. Tosinhan Lapissa kruununmetsät ovat laajemmat, mutta puunkasvu harvempaa.

Radan valmistuttua tulee toinen ääni kelloon: Hirret, parrut ja lankut pannaan vaunuihin. Venäjän matkat jäävät sikseen. Viimeiseltä asemalta itse Annantehtaalle ei ole kuin 10 km joko maitse tai vesitse. Salojärvi ja Suojärvi jokineen ja puroineen aivankuin nuolevat ratapengertä. Ja itse rata halkaisee pitkin pituuttaan kruunun synkkiä saloja.

Voi arvata, että tukkijunkkarien käsiä syhyy. Saadappa nyt ostaa lampimitalla täältä tukkeja. Nyt kai täytyisi järjestää asiat niin, että metsiä harvennettaisiin järkiperäisesti. Jos tukkijunnut tai tulevat omistajat pääsevät mielin määrin melskaamaan, ei tästä korpiparatiisista ole muuta jälellä kuin kivi kiven päällä, kanto kannon vieressä ja kuivana kesänä kulo ja oksat palavat niin, että koko Suomi peittyy metsäpalon savuun, niinkuin kävi viime kesänä, kun Aunuksen metsät syttyivät tuleen. Mutta tämän järjestelyn hoitaa kyllä se tuttavani Helsingin kaduilta, jolla se oikea, pyhä kärpänen on.

Mutta Suojärven eteläisin nipukka ei ole radan lopullinen pää. Se ikäänkuin tähtää vieläkin kauemmaksi. Kun kerran saadaan Venäjän kanssa ei ainoastaan rauha vaan myöskin ystävälliset välit, silloin rata sujahtaa rajan yli eikä pysähdy, ennenkuin se tapaa Muurmanin radan. Siellä on rajan takana ehkä vieläkin koskemattomammat metsät, siellä on Vienanmeri lohineen ja seitineen, siellä on hotj mitä. Silloin tämä rata tulee vasta näyttämään, mitä kaikkea se saa aikaan.

Toivokaamme, että silloin myöskin Aunus ja sen kansa on liittynyt Suomeen, niin että tämä Suojärven rata pitkin pituuttaan hoidetaan suomalaiseen tapaan suomalaisten heimojen yhteiseksi hyödyksi, sillä tuohan maa on suomalaisten heimojen iankaikkisia asumusaloja, jonne venäläiset vasta viime aikoina ovat tunkeutuneet, nuo metsät ovat suomalaisten heimojen metsiä, joihin he ovat pienet kaskensa kaataneet, joista pettunsa jyrsineet jo esihistoriallisina aikoina. Mikä olisi oikeudenmukaisempaa kuin että ne kuuluisivat sille kansalle, jolle testamentti on taivaassa laadittu jo aikoja ennen kuin kukaan näissä metsissä tunsi kirjaimet tai osasi paperille piirtää laillisesti päteviä sopimuskirjoja, rajasäännöstelyjä ja omistusoikeuksia. Tosin Aunuksen pienet, ruskeat ponit ovat vaipuneet epätoivon ja välinpitämättömyyden horrokseen, mutta kansa molemmin puolin rajaa vaalikoon sielussaan toivoa, joka ei saa pettää. Jos se kärpänen molempien heimojen keskuudessa surisee kovalla äänellä, silloin tämä yhtyminen varmasti tapahtuu.

Aloitin tämän kirjani kertomuksella kärpäsestä. Kansoillakin voi olla kärpäsensä. Onhan juutalaisilla Messiaskärpäsensä, ja se on pelastanut kansan kuolemasta, vaikka se on joutunut mitä ankarimman sorron alaiseksi. Jos meihin suomalaisiin ja aunukselaisiin tämä aina huriseva hyönteinen kiintyy, ei ole epäilystäkään, että me kerran vielä yhdymme. Sillä kun kansanheimoilla on _yksi mieli, yksi ajatus, yksi pyrkimys_, silloin ei niitä voi vastustaa itse pimeyden vallatkaan.

Ehdotus.

Onhan luonnollista, että Suomen valtio erottaa tästä Annantehtaan 400,000 tynnyrinalan metsäalueesta ja muista kruununmaistaan sopivan puiston synkintä hongikkoa luonnonpuistoksi, josta ei saa oksaa katkaista, ei elävää minkäänlaista ampua, ei kondiita ei huggaa, vaan kaikki niin kasvikunta kuin eläinkuntakin saa vapaasti kasvaa ja varttua, kunnes elämänlanka itsestään katkiaa. Mutta minä uskallan laajentaa luonnonpuiston aatetta. Siellä korven katveessahan elää kansaa, joka ei yhtään puustainta tunne eikä kristinopista ymmärrä sen enempää. Täältä on pari tai kolme salonkylää rahvaineen päivineen rauhoitettava kaikelta lukutaidolta ja kaikelta kristinopin tuntemiselta. Ei yhtään pikkukoulun tai kansakoulun opettajaa eikä pappia saa koskaan laskea edes kyläkunnan ulkopalstoillekaan astuskelemaan. Nimeksi on tälle rauhoitusalueelle pantava: »Suistamon kansan- ja luonnonsuojelusalue r.l.»

Minä lupaan loppuiäkseni asettua kohtuullista palkkiota vastaan näihin kyliin asumaan, vartioidakseni, että suojelusaatetta kaikessa ankaruudessa noudatetaan. Kuoltuani annettakoon virka ilman hakemista Herman Stenbergille, kaikkien jalojen aatteiden kannattajalle, tai jos hän kuoleman kautta, josta Jumala muuten varjelkoon, on estetty virkaan astumasta, on paikka, niinikään ilman hakemusta, annettava Iivo Härköselle, Suistamon kuululle kirjailijalle ja runoilijalle.