Part 7

Jotta raja todellakin säilyisi ylitsepääsemättömänä, on alueen pohjois- ja eteläpäähän rakennettava kasarminsa, jonka päälliköiksi ehdotan Vilekki Nissisen ja vääpeli Kalle Kinnusen. Heillä ja heidän miehillään olkoon oikeus kolmen varoituslaukauksen perästä ampua neljäs kohti, jos epäilevät, että rajan yli pyrkijä on joko tukkijunnu, salametsästäjä tai valistussaarnaaja. Marppa Bibina on vunnukoineen siirrettävä alueelle opettamaan kansalle kasvavalle Suomen kansan vanhoja, pakanallisia tansseja.

Millä kiitollisuuden tunteilla Suomen kansa sadan vuoden perästä tuleekaan meitä muistelemaan, kun he täällä Suistamon saloilla voivat tavata vielä ihmisiä, jotka palvelevat Ukko Ylijumalaa ja hänen patriarkkojaan, Väinämöistä, Ilmarista ja ehkä Lemminkäistäkin, jotka eivät tunne yhtään kirjainta eivätkä ole halaistua sanaa kuulleet autuudenopista, jotka avopäin samoilevat luonnonpuistossaan ynnä kondiitten ja huggien kanssa ja jotka iltasilla »kutovat kangasta»!

Sillä onhan luonnollista, että Suomen kansa sadan vuoden perästä kauhulla ja ikävällä tulee huomaamaan, että kaikki Suomen kansalaiset ovat käyneet kansakoulun läpi, kaikki osaavat lukea ja kirjoittaa, kaikki asuvat samanlaisissa rakennuksissa ja kaikki käyttävät samanlaisia pukuja. Jos silloin Suistamon luonnonpuistossa tapaavat kolme kyläkuntaa, jotka tekevät jyrkän poikkeuksen yleisestä säännöstä, niin kaikki tekevät pyhiinvaellusretkiä tänne, ja Matkaselän Suojärven rata tuottaa erinomaisia vuosituloja.

Oi jospa ehdotukseni otettaisiin varteen!

Käkisalmen radan vihkiäisistä.

Tähän asti tätä rataa on sanottu Hiitolan—Raasulin radaksi, mutta minä rohkenen nimittää sitä Käkisalmen radaksi sekä lyhykäisyyden takia että monesta muustakin syystä. Eihän Hiitola ole mikään ihana nimi, sehän on melkein kiroussana, ja Raasuli on ehkä vieläkin rumempi. Minusta melkein Saakuli olisi ihanampi. Hiitolan—Saakulin rata tuntuisi ehyemmältä. Molemmat päätepaikat kiroussanoja, tuollaisia lievempiä sadatuksia tosin, joita naistenkin seurassa voi vähin erin ja varovasti viljellä.

Käkisalmen rata! Kukkuvan linnun rata. Niin, Käkisalmen seutu on laulavien lintujen paratiisi. Käki on suomalaisessa runoudessa kaiken kesäisen sulosoinnun edustaja. Suomalainen ei ole kuten esim. ruotsalainen kiinnittänyt huomiotaan käen omituisiin perheoloihin. Ruotsissa käki = gök on myöskin haukkumasana. Suomalaisen mielestä käen kummallinen laulu peittää käen kevytmielisen elämän. Aivan niinkuin taiteilijain mestariteokset kihlaavat hänen onnahtelevan elämänsä.

Radan vartta pitkin on tuhansien vuosien kuluessa kulkenut Suomen mahtavin linnunrata. Tätä myöten saapuvat meille vieläkin kaikkein lukuisimmat parvet parhaimpia laululintusiamme, tätä myöten joutsenemme, taivaanvuohemme, kurppamme, kuhankeittäjämme, satakielemme. Joka kesäiseen aikaan on Käkisalmessa käynyt, tietää, että sen ympäristön lehtoloissa tirskuu kymmenittäin satakieliä, kuhankeittäjiä ja muita laululintuja. Tuleehan niitä muuannekin maahamme muita ratoja myöten, mutta ne ovat vain rippeitä Karjalan kannaksen suureen linnunrataan verraten. Täällä on se lehtevä kunniaportti, josta siivekkäät vieraamme joka kevät saapuvat kesäistä valoamme ihailemaan, riemuhuudoillaan meitä ilahduttamaan.

Aivan niinkuin meidän ulkomaiset matkailijamme. Karjalan kannas on se pääportti, josta matkailijat saapuvat maahamme. He seuraavat vanhaa iänikuista linnunrataa, jota joutsenet ja satakielet siivillään ovat halkoneet jo ennenkuin ihmisolentoakaan asusti meidän raukoilla rajoillamme. Tuleehan niitä matkamiehiä muuannekin maahamme, tulee Turkuun ja Helsinkiin, mutta ne ovat vain rippeitä siihen laumaan nähden, mikä Kannakselta vyöryy meille.

Tähän vaikuttaa kahden suuren miljoonakaupungin, Pietarin ja Moskovan läheisyys. Mutta vaikuttaa siihen myöskin se seikka, että Kannaksen tältä puolen avautuvat Suomen ihanimmat nähtävyydet, Saimaan salmet ja saaret, Imatra, Punkaharju, Savonlinna, Kuopio ja Koli ja Valamo.

Käkisalmen rata on siis tuleva matkailurata. Sehän yhdistää juuri mainitut miljoonakaupungit lyhintä tietä Saimaan vesistön leppoisiin sopukoihin. Tätä rataa myötten vastaisuudessa matkailijat saapuvat maahamme, täältä ne ulottavat matkansa muihinkin osiin maatamme, aivan niinkuin lintummekin. Karjala ja Etelä-Savo on täynnä satakieliä ja kuhankeittäjiä, Länsi-Suomeen ne hyvin harvoin hairahtuvat. Päijänne on rajana niin näillä linnuilla kuin ulkomaisilla matkailijoillakin.

Mutta tästä seikasta emme me Matkailijayhdistyksen edustajat, prof. Homén ja minä, uskaltaneet juhlassa hiiskua sanaakaan, jottemme häiritseisi sitä supisuomalaista henkeä, mikä siinä kauttaaltaan vallitsi. Kävimmehän Raudun verisellä kentällä, eikä niin ollen soveltunut puhua siitä vierastulvasta, mikä vastaisuudessa tätä rataa myöten varmaankin tulvii maahamme, tosin ei miekka ja kivääri kädessä vaan sen sijaan rauhan palmu päähineessä.

En pyri olemaan mikään armoitettu ennustaja, vaikka sanon, että se päivä vielä on koittava, jolloin meistä suomalaisista ja venäläisistä tulee hyvät ystävät. Juhlapuhuja Käkisalmen päivällisillä lausui, että »korkeampi käsi» ohjaa Suomen kansan kohtaloita. Olkoon menneeksi, mutta sama korkea käsi ohjaa myöskin muitten kansojen kohtaloita, yksinpä venäläistenkin, ja tämä käsi vaatii, että kansat ojentavat rauhan kämmentä toisilleen. Jollei se sitä vaadi, ei se mikään korkea käsi olekaan: onpahan vain tuollainen käsivarsi, joka nähdään Karjalan vaakunassa, jossa miekka on käännetty miekkaa vastaan. Tällaista asentoa ei saa ylläpitää hetkeäkään kauemmin, kuin mikä välttämättömintä on. Sitä vaatii korkeampi ihmis-kulttuuri.

En enää jatka tähän suuntaan, aika on sellainen, etteivät rauhan fanfaarit saa täyteläistä kaikua.

Piirrän kuvia juhlamatkan varrelta.

Aamiainen Kiviniemen asemalla.

Juhlayleisö vyöryy asemataloon ja täyttää seiniä myöten sen suojat. Herkullinen aamiainen on katettu erääseen huoneeseen. Ateriat olivat todellakin sekä runsaat että hyvänmakuiset joka paikassa radan varrella. Tuntuipa siltä, kuin ruuanlaittotaito olisi erittäin kehittynyt Kannaksella. Pietarinko läheisyys sen vaikutti? Venäläinen on herkkusuu, se tiedetään. Söimme piiraita ja tattariryyni-rieskoja, suussa sulavia. Mutta oli tarjona muitakin europalaisia ruokia. Kun tultiin paistiin, kilahti lasi, ja juhlapuhuja, papin pukuun puettu, astui pöydän ääreen jälkiruoka-maljakkojen kohdalle. Suomalaisten juhlatapojen syvällisimmät tuntijat, eräs ministeri ja eräs entinen esittelijäsihteeri, nähtiin heti halkovan ihmistungosta ja pyrkivän ulos vapaaseen ulkoilmaan. He sielunsa silmillä heti oivalsivat, että puheella ei näkyisi laitoja enemmän kuin Laatokalla vastaisia rantoja. Pappi pauhasi: »Arvoisa juhlayleisö!» Vaistomaisesti minulta selkä kyyristyi, peitin silmäni ja tuijotin paistilautaseeni, sillä tuon nuotin olin uutterana kirkossakävijänä lapsuusvuosinani satoja kertoja kuullut. Se nuotti on papilla, kun hän aloittaa synnintunnustuksen, kääntyy seurakunnan puoleen ja lausuu: »rukoilkaamme!» Sentähden minä kupsahdin kokoon.

En kuunnellut sanoja, minusta vain tuntui, että puhuja luki: »minä vaivainen syntinen ihminen, joka synnissä sekä siinnyt että syntynyt olen ja vielä kaikkina minun elinaikoinani syntistä elämää pitänyt olen». Nuotti oli niin haikean tuskaista, varsinkin lopputavuissa, että Sakkolan muijilta varmaankin kyyneltulva olisi vierinyt hunnun poimuihin maallisista puheaiheista huolimatta. Puhuja näet kertoi Kannaksen murheellisen historian Pähkinälinnan rauhanteosta v:sta 1323 aina juhlapäivään saakka. Puolen tunnin perästä nostin silmäni lautaselta, ja tapasin Viipurin maaherran ja tohtori Tekla Hultinin osaaottavat silmäykset, joista luin huolestunutta kummastusta. Luulivat minussa tapahtuneen mielenmuutoksen ja heräämisen synnin tuntoon. Ja minähän vain olin elänyt lapsuuteni viehkeissä unelmissa tämän puolituntisen jossakin maalaiskirkossa keskikesän aikana minttukukan hurmaavassa tuoksussa.

Nyt jo kuulin puhujan sanoja, sydäntäsärkevän haikeita: »nytkin järvet ovat jäässä ja laivaliike loppunut, niin että olkaa hyvät, korkean esivallan miehet, ja antakaa meille toinen päiväjuna». Tämäkin konkreettinen ajatus lausuttuna samalla tavalla kuin synnintunnustuksessa: »jos sinä minua niin tuomitseisit, kuin sinun kova oikeutesi vaatii ja minun syntini ansainneet ovat».

Kuulin plits, plats puhujan kulmalta. Juhlayleisö ja alkuasukkaat täyttivät lautasensa jälkiruualla puhujan nenän edessä. Hopealusikat kilahtelivat lautasien pohjaan, kun herkku ahdettiin suihin. Ei sekään minua häirinnyt. Elin lapsuuteni muistojen hurmiossa. Varmaan ei yksikään kuulijoista nauttinut niinkuin minä. En koskaan enää luullut saavani kuulla tätä ihanaa virttä, Helsingin papit kun eivät enää osaa sitä laulaa, ja nyt sen sain kuulla odottamatta asemahuoneessa, maallisessa juhlatilaisuudessa.

Todistan sydämeni kyllyydestä enkä ivatakseni. Olen todellakin kiitollinen puhujalle, sillä puhujan äänestähän hänen sanojensa vaikutus aina riippuu. Voiko Kannaksen todellakin veristä historiaa veisata paremmalla äänensävyllä kuin mikä juhlapuhujalla oli. Muita kilpailijoita hänellä ei voi olla paitsi Mikko Uotinen. Uotinen laulaa kansanlaulun sävyllä, Kiviniemen juhlapuhuja taas sillä vanhalla sävelellä, mikä Aaronilla jo oli tabernakelissa ja Jeremiaksella temppelissä. Nuotissa on ikiajan pyhyys.

Hetki oli juhlallisin koko matkalla. Pyydän, että lukija ei hymähdä. Jos joku sen ansaitsee, niin se olen minä, joka puheista vain ihailen ja annostelen ääntä enkä sanoja. Juhlapuhe on oleva yksinlaulua, joko virttä tai maallista laulua, tehdäkseen vaikutusta. Tai sitte yleispätevää järkeä.

Raudussa.

Asemilla oli paljon väkeä koolla paitsi yhdessä. Myllypellossa, jossa asemapäällikköä lukuunottamatta oli vain kaksi henkilöä ja kaksi keltaista kettukoiraa, jotka rähisivät toisilleen, vihastako vai lemmestä, sitä on vaikea mennä arvaamaan. Kysyin asemapäälliköltä:

— Kuinka täällä on niin vähän väkeä.

— Ei meikäläiset lauantaina jouda asemalle, he leipovat piiraita.

— Miehetkö myöskin?

Juna vihelsi.

Siinä lähellä oli Taubilan suuret muinaiset lahjoitusmaat, nykyään helsinkiläisen hallussa. Missä ennen orjat asuivat maakuopissa, siinä nyt kohoavat komeat työväen huvilat. Niin komeat, että muinaisen pajarin asuinrakennus joutuu varjoon. Kaamein tuntein ajoin muinaisina vuosina pyörilläni tämän tilan suuren metsän läpi, ajatellessani sen synkkää historiaa, nyt keveällä sydämellä silmäilin työläisten huviloita. Menään sitä sittenkin eteenpäin tässä maailmassa!

Raudun asematalon ympäristö oli kansaa täpöisen täynnä. Oli paikkakuntalaisia, oli Inkerin pakolaisia. Rajalle ei ollut muuta kuin 8 km. Sanomalehdissä luetaan tuon tuostakin: »Kannaksella kului päivä rauhallisesti.» Niin nytkin. Ei laukausta kuulunut, ei kivääristä ei kanuunasta. Mutta sotamiehiä, upseereita ja suojeluskuntalaisia näkyi kaikkialla.

Väkijoukon johtajana esiintyi Raudun rovasti ja eräs mustaan silkkiin puettu vanhempi emäntä. — Musta silkki verhosi muuten yksin tarjoilijattarienkin solakoita runkoja monessa tarjoilupaikassa. — Rovasti, syntyjään Kaavin Maarianvaaran kylästä, lausui puhtaalla savonmurteella tervetuliaiset, ei juhlapuheen muodossa vaan hyvin herttaisesti hymyillen:

— Tervek, tervek, terve tulemastanne!

Emäntä mustassa silkissä liehui siinä ympärillä kädet sojona, valmiina kättelemään jokaista juhlajunan matkustajaa, valmiina vaikka ottamaan pääministeriä syliinsä. Ei kukaan kätellyt, ei kukaan pyrkinyt syliin niinkuin ystävällinen karjalatar oli odottanut. Karjalassa sellainen kuuluu hyviin menoihin, me länsisuomalaiset ja pääkaupunkilaiset olemme juroja. Jos olisin ollut lyhyempi ja hoikempi, olisin pujahtanut emännän syliin ja varmaankin hän olisi leiponut minun lapojani yhtä hellästi kuin piiraitaan lauantaina. Mutta sydämellisyys ei kuulu rautatienvihkiäisiin.

Hohtavan valkoisia vehnäsiä loisteli pöydillä, niin valkoisia, etten malttanut olla sanomatta emännälle:

— Näkee sen, että Rautu on valkoista maata.

— Ei Rautu ole valkoista, kaukana valkoisesta.

Totta onkin. Rautu merkitsee »punaista», ja punainen veri höysti siinä jäätynyttä maata aseman molemmin puolin. Tässä juuri oli se hirvittävä taistelu, johon sortui neljätuhatta ihmistä, miehiä, naisia ja lapsia. Ympärillä seisoskeli inkerikkoja, joilta oli talot poltettu, raavaat teurastettu ja miehet murhattu. Mutta suuressa odotussalissa kolme puhujaa lietsoi rohkeutta mieliin ja puhui tulevista valoisammista ajoista. Ja etehen on aina elävän mieli! Toivon kipinää ei saa jättää, niin kauan kun veri pysyy nahan sisällä. Toivo näkyi elähdyttävän inkerikkojenkin mieliä.

Palattiin veritantereelta Käkisalmeen, jossa pääjuhla, juhlapäivällisen muodossa, oli pidettävä. Rovasti ja emäntä seurasivat meitä Käkisalmen juhlille. Kiviniemen puhuja ei, ikävä kyllä, ollut mukana. Kannaksen etevin akkojen itkettäjä ja minun lumoojani pysyi sunnuntaiaattona kotonaan.

Liput liehuivat kaikkialla kaupungissa marraskuun hämärässä, suuri havuista tehty kunniaportti Käkisalmen linnantornin muotoon rakennettu ja lyhdyillä valaistu nieli juhlayleisöä viheriäiseen kitaansa.

Juhlakulussa astuttiin kansakoululle, jossa päivällinen tarjottiin.

Juhlapäivällinen.

Kaikki sijoittuivat pöytien ääreen arvonsa ja säätynsä mukaan. Pääpöydässä istui esikunta pääministeristä laskeutuen alaspäin oikealle ja vasemmalle arvoasteitten mukaan. Äärimmäisillä sivustoilla istuivat vapaitten taiteitten harjoittajat, me sanomalehtineekerit täyttäen kokonaisen pöydän ilman minkäänlaista arvoerotusta. Keskipöydissä istuivat radanrakentajat ja alkuasukkaat eli isännät ja emännät. Venäjän esimerkin kauhusta, jossa nainen kuuluu jo olevan sosialiseerattu, oli sellainen sijoittelu pantu toimeen, että naiset istuivat naisten vieressä, miehet miesten. Aivan kuin maalaiskirkoissamme. Tämä siveellinen rintama ei murtunut mistään kohdasta koko illan kuluessa. Käkisalmettaret istuivat koskemattomissa pesissään, niinkuin laissa sanotaan, siis aivan päinvastoin kuin mitä eläintieteessä mainitaan käkilöistä, joitten tapana juuri on murtautua toisten pesiin. Kaihoisia silmäyksiä vain lenteli pöytien yli. Eipä niin, että minulla omasta puolestani olisi ollut syytä valitella. Sattui näet niin mainiosti, että Dagens Pressin edustaja, nuoren naisen haahmossa, istui juuri vastapäätä minua, ja hän oli yhtä sielullisesti virkku kuin veljensä Lucas samasta lehdestä ja ehkä vieläkin iloisempi ja leikillisempi, vaikka totisessa elämäntyössä kiinni. Olimme ammatiltamme, luvuiltamme yhteiskunnalliselta hyödyltämme, samaa sorttia, suuren kirkkoisämme, Lutherin, suoranaisia rintaperillisiä. — Korkeampi käsi ohjaa yksin ihmisten juhlapöytä-sijoittelua. — Toivottavasti hän sentään maailmankatsomukseltaan on toista laatua kuin minä.

Puheitten pitkä jono alkoi. Jos siinä on perää, että hyvät puheet eivät koskaan ole pitkiä, niin tässä tapauksessa maaherra piti parhaimman. Hän sanoi vain: Tasavallan presidentin malja! Kaikki kohottiin pystyyn ja Maamme laulu laulettiin. Pääministerillä on kaunis barytoni. Hän puhuu voimakkaasti, täsmällisesti ja arvokkaasti, juuri niinkuin pääministerin tuleekin. Tyyppi karjalais-savolaispohjaloinen, sanojen sointu karjalais-savolais-pohjalaista murretta, sitä mitä puhutaan jokilaaksoissa Oulun pohjoispuolella. Ei yhdenkään puhe saavuttanut lähimainkaan Kiviniemen juhlapuheen pituutta, eikä kenenkään sitä lyyrillistä hartautta, jollemme ota lukuun Mikko Uotista. Hän on armoitettu puhuja. Noin hehkuvasti puhuu ainoastaan venäläinen. Eiköpähän Mikko Uotisen suomalainen sukupuu ole imenyt nesteitä venäläisestäkin maaperästä? En ole Venäjällä vieraillut muissa perheissä kuin Romanoffien, mutta siellä näin samanlaisen ulkomuodon suuriruhtinas Sergeillä. Kannaksen taruissahan kerrotaan, että Romanoffeissa vuotaa pisara kannakselaistenkin verta. Mikä estää, että vuorovaikutustakin olisi sattunut. Kaikissa tapauksissa Mikko Uotinen on suuriruhtinas puhujiemme joukossa. Minun herkkään sieluuni Uotisen ääni vaikuttaa yhtä tärisyttävästi kuin siihen italialaiseen sanomalehtimieheen, joka viime kesänä Uotisen puheen perästä suuteli hänen poskensa likomäriksi. — — — Sydämellisimmän puheen piti »vanha» — niinkuin hän nimitti itseään — esittelijäsihteeri. Hän kiitti Käkisalmen todellakin aivan erinomaisen vierasvaraisia ja kohteliaita isäntiä ja emäntiä kaikista niistä kulungeista, joita meidän takia olivat uhranneet. Oli nimittäin juhlassa yllinkyllin tarjona sekä henkistä että ruumiillista nautittavaa. Mutta nyt Jumala käsittämättömässä oikussaan on tälle niin erinomaisen sydämelliselle puhujalle suonut niitä äreimmän, riitaisimman ja kiukkuisimman äänen. Jos vain ääntä kuunteli, niin luuli hänen sadattelevan isäntäväkeämme. Piti tarkasti kuunnella sanoja, sillä muuten luuli hänen kiukuttelevan: »p—leen, p—leen nälkäraunio», vaikka ruokalistassa oli 10 numeroa, niinkuin ylioppilaslaulajien konsertti-ohjelmissa. Todellakin jännittävimpiä päivällisiä, mitä minä olen syönyt. Mutta kaikkihan ymmärsimme suomea ja puhujan herttaista tarkoitusta. Mitähän italialainen sanomalehtimies olisi tehnyt tämän puheen perästä? Karannut asemalle ja ostanut piletin Roomaan. — Mutta kun valtiollisen vastapuolueen pääpukari on masennettava, silloin tällainen ääni on verraton ase, järeimmän tykistön arvossa.

Paljon asiallisia puheita ja selostuksia pidettiin. Niissä kuvattiin kaikkia niitä vaihtoehdotuksia radan suunnasta, jotka vuosien kuluessa tehtiin, kunnes yhdyttiin Hiitolan ja Raasulin nykyisestä radasta. Radanrakentajat eivät koskaan kysy neuvoa kielimiehiltä, kun ratojaan suunnittelevat. Varmaan nämä voisivat antaa monta varteenotettavaa neuvoa. Jos minulta olisi kysytty neuvoa, olisin silmiäni räpäyttämättä määrännyt Elisenvaaran toiseksi lähtökohdaksi. Paitsi että Elisenvaara jo on Punkaharjun radan lähtökohtana, on se soinnultaan Suomen ensimmäisiä nimiä. Ajatelkaammepa vain, että vanhat kreikkalaiset nimittivät taivastaan Elysiumiksi ja että maailman kaunein kaupunkinäköala on Parisin Champs Elyséessä. Venäjän puolelta taas olisi voinut hakea sopivan vastineen, esim. Lempäälän. Päivällinen ihanuus ja venäläinen lempi kytkettynä toisiinsa rautaisten kiskojen kautta! Sehän olisi ollut ihanneyhtymä!

Kun juhlissa ei enää samppanjaa saa julkisesti tarjota, täytyy saada vastiketta, joka pihisee ja nostaa juhlamieltä. Käkisalmelaiset olivat oivaltaneet tämän ja hankkineet ihaninta musiikkia loisteliaan juhlansa korostukseksi. Jo asemasillalla soitettiin ja laulettiin Otto Kotilaisen sepittämä rytmillinen hyvin vaikuttava virsi A. Noposen sanoihin, josta ei puuttunut mitään muuta kuin huumoria, vaikka sekä sana- että virsiseppä ovat savolaisia, vanhan Rantasalmen emäseurakunnan lapsia kuten minäkin. Juhlapäivällisissä soitettiin niinikään Kotilaisen marssi, joka todisti kokeneen ja taitavan säveltäjän käsialaa. Rouva Linko lauloi miehensä säestyksellä muutamia lauluja ryhdikkäästi ja tosi musikaalisesti hyvin kouluutetulla äänellään. Ernst Linko taas istui moneen toviin flyygelin ääressä ja houkutteli koneen kaikki kielet heläjämään. Hänen notkeat sormensa panivat toimeen kilpajuoksuja klaviatuurilla, matalimmasta Raasulista aina Hiitolan korkeimmille mäenmyhkyröille. Juoksutukset luistivat kepeästi kuin parhaimmalta Orloffari-oriilta kilparadalla. Linko on miehekäs taiteilija ja maskuliininen soittaja, jonka esitys korvaa samppanjan. Minä en ainakaan kaivannut sitä, josta kiitän soittoesityksiä.

Iloisesti kului ilta ruokapöydässä aina pikkutunneille saakka. Naapurini vastapäätä, Dagens Pressin henkevä edustaja, ihmetteli, että rata vasta nyt vihitään, vaikka se jo vuosikausia on tuottanut sekä huvia että hyötyä käkisalmelaisille. Rohkenin huomauttaa hänelle:

— Rakas neitini. Elkää sitä ihmetelkö. Sellaista sattuu parhaimmissakin perheissä. Joskus vihkiminen syystä tai toisesta myöhästyy.

Eräs innostunut juhlapuhuja keksi Käkisalmelle uuden nimen. Hän sanoi sitä »Laatokan Helmeksi». Naapurini tokaisi:

— Tätä ristimänimeä en koskaan ennen ole kuullut Käkisalmelle annetun, vaikka kuus vuotta olen asunut täällä.

— Ei sekään ole harvinaista tässä matoisessa maailmassa, arvoisa neitiseni. Joskus myöhästyneitten vihkäisten ohella myöskin vietetään ristiäisiä.

Mutta tällaisissa perhejuhlissa vallitsee usein apea mieliala, vaikka suurempi ilo pitäisi olla kahdesta syntisestä, jotka itseänsä parantaa tahtovat, kuin kahdesta muusta, jotka eivät parannusta kaipaa. Käkisalmen juhlapäivällisillä taas vallitsi, myöhästyneestä vihkimisestä huolimatta, mitä hilpein mieliala.