Part 2

Sen arvaa, ettei sodan loputtua kreikkalaiskatolisten karjalaisten päitä silitelty. Kapinaan osalliset talonpojat pakenivat, henkeään peläten, venäläisten mukana ja jättivät kotinsa ja kontunsa voittajille. Ne, jotka uskalsivat jäädä kotikyliinsä, kastettiin armotta luterilaisiksi. Poispaenneen rahvaan tilalle kutsuttiin uudisasukkaita. Niitä valui varsinkin runsaasti Savosta, jonka väki tähän aikaan oli Suomen vakituinen siirtolaiskansa. Tuli muualtakin yli koko Suomen. Nyt tapahtuu se ihme, että ennen kreikkalaiskatolinen maakunta tuossa tuokiossa muuttuu luterilaiseksi, jonka rahvas puhuukin samaa itäsuomalaista murretta, jota kuusamolainen ja suomussalmelainen pohjoisessa, viitasaarelainen, saarijärveläinen ja korpilahtelainen lännessä ja koko kansa näitten rajojen välimaissa. Siis savolainen siirtokunta.

Mutta jäipäs sentään henkiin pieniä rippeitä tätä Meri-Miikkulan väkeä. Pelastivat henkensä ja uskonsa piiloutumalla niihin suunnattomiin korpiin, jotka täyttivät Suojärven, Suistamon ja Salmin rajamaat. Täällä tämä kansa vieläkin elää, hyvinä karjalaisina, nuhteettomina suomalaisina, mutta jumalankuvat tupiensa nurkissa. Tänne eivät ylettyneet puhdasoppisten luterilaisten pappien jalkapuut, ei katkismukset kuluneet heidän pihkaisissa koprissaan; selkä taipui tosin ulkonaisesti kuvien edessä, mutta sielussaan ja mielessään he palvelivat Ukko Ylijumalaa, lauloivat Väinämöisestä ja Ilmarisesta ja heidän mainetöistään, ihailivat Lemminkäistä, tuota aasialaista Adonista, joka lemmenleikeissä lyö laudalta sekä raamatun Salomonin että kreikkalaisten ylijumalan Zeun.

Juuri heihinhän minun sieluni on palanut tutustumaan, vanhan Käkisalmen läänin kreikkalaiskatolis-pakanalliseen kansaan, joka ei ole jalkapuuta nilkoissaan tuntenut lukutaidottomuutensa takia.

Luterilaisuus olisi kumminkin heidätkin perinyt, jos Karjala olisi pitemmäksi aikaa joutunut Ruotsin vallan alle. Mutta noin sata vuotta Stolbovan rauhan jälkeen vaihtuivat taas käskijät Karjalassa. Uudenkaupungin rauhassa 1721 luovutti Ruotsi melkein koko nykyisen Viipurin läänin Venäjälle. Salmi, Suistamo ja Suojärvi joutuivat taas omien uskonveljiensä yhteyteen. Mutta uskonnollisiin oloihin ei uusi valloittaja kiinnittänyt sen tarkempaa huomiota. Luterilaiset saivat olla luterilaisia, kreikkalaiset kreikkalaisia. Ja venäläisten pajarien voudit pehmittivät juuri yhtä mielellään kreikkalaisen kuin luterilaisen talonpojan selkänahkaa.

Taas sadan vuoden perästä valtiaat vaihtuivat. Vuonna 1812 koko Viipurin lääni uudelleen yhdistettiin Suomenmaahan. Uskonnollisessa suhteessa ei tapahtunut mitään muutosta. Oltiin niinkuin ennenkin joko luterilaisia tai kreikkalaiskatolilaisia. Eivät venäläiset hengelliset harjoittaneet mitään uskonnollista käännytystointa, ennenkuin nykyisen sataluvun alussa. He tyytyivät siihen, että kreikkalaiskatolisesta kirkosta ei saanut luopua. Ken siihen kirkkoon meni, hän siihen jäikin ikiajoikseen. Ovet lyötiin lukkoon hänen selkänsä takana.

Voiko ajatella kirjavampaa vaihtelua kansakunnan vaiheista kuin mitä Käkisalmen läänin historia tarjoaa. Ensin 300 vuotta Venäjän yhteydessä, sitten 100 vuotta luterilaisen Suomen, taas 100 vuotta uudelleen Venäjän valtion alaisena, sitten 100 vuotta yhdistettynä Suomeen, joka myöskin, vaikka suuria erikoisoikeuksia nauttien, kuului Venäjään ja nyt lopullisesti täysivaltaisena ja arvoisena maanosana Suomen autonomisessa tasavallassa. Vuoden perästä on 600 vuotta kulunut Pähkinälinnan rauhanteosta, ja tällä aikaa on Käkisalmen läänissä esivalta muuttunut viisi kertaa. Jollei seikka olisi niin murheellista laatua, pyrkisi hymy nousemaan huulille. Luulisi asukkaitten päitä pyörryttävän kuten ankarassa aallokossa. Mutta vielä vähät! Karjalaiset ovat tottuneet tällaiseen valtiolliseen merenkäyntiin. Tyynesti he seuraavat ajan merkkejä; voisipa heistä laulaa vielä suuremmalla syyllä kuin savolaisista:

»Sen kansa kaikki kärsinyt ja onnehensa tyytynyt.»

Hyviksi suomalaisiksi he kaikesta valtiollisesta ja kansallisesta myrskystä ovat jääneet.

Pitkäranta.

Saavuin junassa Sortavalaan ja otin ajurin, jonka piti viedä minut Otava-laivalle, joka lähti 1 1/2 tunnin perästä Pitkärannalle ja Salmiin. Tuntosarveni olivat levällään kootakseen vaikutelmia kaikesta siitä, mikä vähänkin tuoksahti karjalaiselle. Ajettiin asemalta kotvan aikaa. Ei kaupungista tietoakaan.

— Onko vielä monta kilometriä kaupunkiin? kysyin ajurilta.

— Vielä niitä on paljonnii.

— Kuka sen aseman tänne hiiteen asti kaupungista on määrännyt?

— Kymölän herrat.

— Mitä p—n herroja ne sellaiset ovat?

— Seminaarin opettajia.

No turkanen! Seminaarin herrathan ovat kunniallisia kansalaisia, tunsinhan ennestään lehtori T. Lehtisen sekä hauskaksi mieheksi että järkeväksi kunnanmieheksi, mutta miksi niiltä kysytään neuvoa, kun rautatieasemien paikkoja määrätään. Olenhan ehkä minäkin yhtä hyvä asiantuntija kulkuneuvojen alalla kuin Kymölän herrat, mutta ei ikinä Tierakennusten ylihallitus, ei virallisesti eikä yksityisesti, ole tiedustellut minun mielipidettäni rautatieasemien paikasta.

Jo näkyi vihdoin kaupunki. Ajettiin radan yli.

— Tässähän aseman pitäisi olla!

Vossikka oli aivan samaa mielipidettä, vaikka hänen ansionsa olisi tällaisen muutoksen kautta tuntuvasti vähentynyt. Kymölän herrat eivät tainneet olla yhtä epäitsekkäitä. Taisivat ajatella enemmän omaa mukavuuttaan kuin matkustavan yleisön. Levätkööt muuten rauhassa: ehkä luulivat isänmaallisessa innostuksessaan Sortavalan kymmenessä vuodessa paisuvan asemalle saakka ja kahdessakymmenessä vuodessa vielä siitäkin loitommaksi. Kaupunki ei kumminkaan ole paisunut leveyttä, mutta korkeutta sen sijaan aivan huomattavasti. Kuu viimeksi kävin Sortavalassa, olivat kaikki talot yksikerroksisia puutaloja kaunisten puutarhojen sisällä, joihin rakastettava isäntäni, pankinjohtaja, vei minut hedelmiä ja marjoja syömään sanoen:

— Tämä on sen ja sen puutarha. Herrasväki itse on vielä maalla, mutta on käskenyt minua syömään vapaasti heidän puutarhastaan ja syöttämään vieraillani.

Tällaista se oli se karjalainen vieraanvaraisuus silloin, ja samanlaiseksi minä huomasin sen vielä nytkin. Nyt on kaupungissa jo korkeita, komeita kivirakennuksia, mutta on myöskin vielä puutarhoja. Ikävä kyllä eivät vieraanvaraisen rouva N:n puutarhassa hedelmät ja marjat vielä olleet kypsiä, mutta omenapuun raakileet pomppivat tuulessa ikkunan ruutuja vastaan hänen kodissaan. -— Niin paratiisilliset olot vielä vallitsevat kaikissa meidän pikkukaupungeissamme Sortavalan leveysasteella.

Sortavalassa piti minun täydentää pukuani matkaa varten. Seisautin ajuria aina sellaisen näyteikkunan edessä, missä huomasin sopivia tavaroita. Yhdessä paikassa oli useampia ostoksia, niin että, tapani mukaan, jo olin lähemmin tutustumassa kauppiaaseen, hänen palvelusväkeensä ja muihin »kundeihin», kun vossikka pistäytyy myymälään, jätettyään ruunansa haukottelemaan vapaasti sinne kadulle, ja sanoo:

— Kuulkeehan herra! Ei miulla oo aikoo ootella, minun pittää vielä ajjoo muuanne. Lähtekee kärryihin!

Mikä karjalainen se tuolla tavalla ajattelee? Eikö hän ymmärtänyt voivansa nylkeä minua mielensä mukaan ja sen ajan mukaan, minkä hän minun käskettävänä oli? Olikohan hänen kantaisänsä 1600-luvulla muuttanut tänne esim. Satakunnasta. Kärryt pärisivät niin kovasti ajaessamme rantaan, etten kyennyt tutkimaan hänen sukupuutaan, mutta rannassa hän nyhti minulta 5 markkaa odotusrahoja, niin että kyllä hän oli oikeaa rotua, ehkä Savosta muuttaneen jälkeläinen, luterilainen. — Niinkuin tästä selviää, aion tutkia kaikki matkalla tapaamani henkilöt historian kirkkaimmassa valossa. — Näin miehen kiireesti ajavan takaisin kaupunkiin. Ehkä hänellä oli toinen varma saalis tiedossaan. Niin sitä juuri täytyy tehdäkin nämä vaikeina raha-aikoina!

Otavassa olivat matkustajat yleissuomalaisia, ilman erityistä karjalaista makua. Mutta päivällispöydässä oli kaksi syvää astiaa Laatokan tuoreita muikkuja, jotka minä kanssamatkustajien hiljaisella myöntymyksellä melkein yksinäni pistin suuhuni. Nämä hienotunteiset ihmiset väittivät kohteliaasti, etteivät he olleet muikun ystäviä. Palan painoksi join 5 lasia Laatokan teetä, maailman parasta juomaa. Halusin täten saada verenkiertoonikin hiukan Laatokan henkeä, jotta akklimatio tapahtuisi nopeammin ja täydellisemmin.

Pitkärannassa tapasin sitte matkan aiheuttajan, majuri Leo Kyanderin, sekä muut tulevat matkakumppanini. Heti ensi silmäyksellä näin, että majurin päässä kärpänen voi hyvin viihtyä. Sen huomaa silmistä. Seuraavien lukujen ymmärtämiseksi on välttämätöntä, että esittelen lyhykäisesti muutkin matkakumppanini. Esittelen heidät ainoastaan rotujensa edustajina, en henkilöinä, enkä luonteina, sillä sehän olisi sekä nokkaviisasta että sopimatonta. Siis historian valossa.

Majurinrouva oli puhdasrotuinen tukholmalainen, lauloi kauniinta ruotsia, mutta puhui myöskin hiukan karjalaista. Siinä missä karjalainen käyttää perin pehmeää k, p, t:tä, melkein g, b, d:tä, siinä majurinrouva antoi kovien germanilaisten konsonanttien räjähtää täydellä paukkeella. Hänellä on sitäpaitsi erittäin metallikirkas mezzosopraano. Jenny Lindin ja Kristina Nilssonin kansalainen. Lauloimme majurin rouvan kanssa matkan varrella monta mieltäylentävää duettoa. Kun minä panen kaikki keuhkoputkeeni toimeen ja puhistiin kurkkuni täyteläiseksi, lähtee ääntä kuin Hanhipaaden majakan usvapillistä tuolla Valamon kupeella. Harva heikko nainen on masentumatta kestänyt tätä säestystä. Mutta majurinrouvan helisevä kulkunen kiiri ja kiiri ylinnä kuin kiurun ääni korkeudessa, vaikka minä panin parastani, niin että kasvot sävähtivät sinisiksi. Näin yhdessä ylistimme matkamme hauskuutta.

Majurinrouva oli pyytänyt yhden sukupuolensa edustajan, rouva Nissisen, ratokseen matkalle. Rouva Nissinen oli ylioppilasrouva, ylioppilaslakki päässä ja valkoinen harso silmillään oli hän terveyden, elämänilon ja joviaalisuuden komea ilmestysmuoto. Oliko sieluntila yhtäpitävä ulkokuoren kanssa, sitä en ole oikeutettu arvostelemaan. Jos kirjailija W. Meyer-Förster olisi tuntenut naisylioppilaita yleensä ja nähnyt rouva Nissisen, olisi hän varmaankin luonut kappaleeseen »Alt-Heidelberg» yhden naisroolin lisää. Rouva Nissinen edusti Suomen ruotsalaista rotua, hänen isänsä kun on kotoisin Billnäsin tehtaalta.

Toisen rajavartiokomppanian päällikkö, Vilho Nissinen, seurasi majuria tarkastusmatkalla. Hän on entinen ylioppilas, entinen nimismies, nyt jättänyt siviilisäädyn yksitoikkoisuuden niinkuin majurikin ja ruvennut sotilaaksi. Iankaikkista vanhaa, savolaista aatelissukua, Nissisiä, jotka vähitellen Iisalmesta asti ovat valuneet tänne aina Laatokan meren rannoille. Vilho Nissinen, eli Vilekki, niinkuin tuttavat aina sanoivat, on monta maailman koulua käynyt; korkein opisto, minkä hän on läpäissyt, on sentään Pietarin kuuluisat korkeakoulut, Kresty ja Spalernaja. Neljä kuukautta Krestyä, neljä Spalernajaa. Näin pitkän kurssin suorittaminen tuottaa jo miehelle persoonallisen aatelisarvon. Vilekki puhui sitä suomalaista murretta, jota Savo-Karjalaisen osakunnan jäsenet maailman alusta saakka ovat puhuneet, jota murretta minäkin osaan käyttää, ja jota kansa puhuu Kuusamosta Laatokan merelle saakka, sekä Korpilahdelta Korpiselälle saakka idässä.

Autonkuljettaja, vääpeli Kinnunen, oli taas iänikuista savolaista sukua, viimeksi Liperistä tänne siirtynyttä. —

Muutamat entisten kirjoitusteni arvostelijat väittävät, että minä aina vain puhun savolaisista, että ostan kenkäni vain Hyppösen tehtaasta, koska hän muka on savolainen — hän on muuten juuri Sortavalan seuduilta kotoisin, vaikka suku kyllä on muuttanut Savosta, niinkuin Nissiset ja Kinnuset — että hyväksyn humalankin, kun se vain on savolaisen päässä. Mutta minkä minä sille mahdan, että ne juuttaan savolaiset ovat pistäneet nokkansa joka maan kolkkaan, että minä aina törmään heitä vastaan, että ne panevat toimeen iloisia kohtauksia, joskus humalassakin. Enkä sille mitään mahda, että itäsuomalainen humalassa voi olla lystikin, jutteleva ja sukkelasuinen, eikä vain tappelun hangottelija kuten länsisuomalainen. Sitäpaitsi, kuten jo usein olen sanonut, savolaisen tuntee aina sukunimistään, niinkuin juutalaisen nenästään. Minkä minä sille mahdan, että kaikki ensimmäiset tuttavani Pitkärannassa olivat savolaisten jälkeläisiä. Enhän minä voi valehdella ja sanoa, että Vilekki puhui raumalaista ja Kinnunen porilaista murretta. Jollen olisi kuullut, että he olivat syntyneet Sortavalassa ja Pitkärannassa, olisin puheesta päättäen luullut, että he olivat nähneet päivänvalon jossakin Pohjois-Savon pitäjässä. Siellähän sanotaan Vilekki, Etelä-Savossa taas Vilikki. Ja minkä minä sille mahdan, että majuri Kyander on vanhaa savolaista virkamiessukua. En minä valinnut matkatoveriani savolaisuutta silmällä pitäen, Jumalan sormi ne minulle kuletti eteeni nyt, niinkuin aina ennenkin. Sentähden olenkin päättänyt, välttääkseni savolaisia, matkustaa seuraavana kesänä Palestiinaan, vaikka paha henki kuiskaa minulle korvaani: oletko varma siitä, ettei sielläkin joku Hurskainen omista sitä aasintammaa, joka koettaa retuuttaa sinua selässään pyhästä paikasta toiseen. — Ja pulmakseni suuni tällä kertaa puhtaaksi, minkä niinä sille mahdan, että johtaja A. Renqvist, joka painattaa kirjojani, polveutuu Kukkosesta, että toinen kustantaja, toht. S. Kuusi äitinsä puolelta on savolainen ja omistaa huvilan Mäntyharjulla. Jos, välttääkseni näitä itäsuomalaisia, kääntyisin porvoolaisen kustantajan puoleen, niin sielläkin Jäntti johtaa liikettä. Savolaisista en siis pääse, käännyinpä mille elämän alalle tahansa. — Tämä arvostelijoille selvitykseksi ja anteeksipyynniksi.

Niin, Kinnunen oli Liperistä, mutta suku on alkuisin Savosta. Lapsena minä laskin parhaat mäkeni Kinnulan mäestä Rantasalmella. Tämäkin erikoistapaus todistaa, mitä historiallisessa kapittelissani olen puhunut vanhan Käkisalmen läänin asutuksesta, että nimittäin paras osa asukkaista on lähtöisin Savosta.

Nyt epäilen, uskallanko enää jatkaa? Hirvittää hiukan. Historian hengetär minua kumminkin velvoittaa. Totuus ei pala tulessakaan..

Se mies, jonka salissa majailin, oli — suokaa anteeksi — Immonen. — Uskon jo varmasti, että kapinan perästä vuonna 1656, kun Käkisalmen lääni piti uudestaan kansoitettaman, vetreekinttuiset savolaiset ennättivät ennen muita autioille tiloille. Entinen Käkisalmen läänihän on täynnä Kinnusia, Immosia, Nissisiä ja muita nen-päätteisiä sukuja.

Mutta talonomistaja ja liikemies Immonen oli kreikkalaiskatolinen uskonnoltaan. Tämä uutinen teki minuun ensin järkyttävän vaikutuksen. Olisivatko Savon Immoset Pähkinälinnan rauhan aikana jo asuneet Sortavalan seuduilla kastettuina kreikkalaiskatoliseen uskoon, ja olisiko vain yksi haara muuttanut Savoon. Riemuitsin jo tästä mahdollisuudesta, sillä verokirjojen puutteessa ei tiedetä, minkä nimellisiä Käkisalmen läänin asukkaat olivat, emmekä tiedä, mistä savolaiset ovat saaneet sukunimensä, jotka jo 1541 melkein kaikki tavataan asiakirjoissa mainittuina. Varmasti ne sittenkin ovat lähtöisin Sortavalan ja Vuoksen seuduilta jo ehkä ennen Pähkinälinnan rauhaa.

Historialliset mietteeni hälvenivät täydellisesti, kun Immonen kertoi seuraavan romanttisen kertomuksen.

Hänen isoisänsä oli saapunut jostakin ylämaasta kaukaiseen Mantshinsaareen Laatokan meressä. Nuori Immonen rakastui erääseen talollisen tyttäreen Mantshissa. Immonen hyvä tyttärestä, tytär hyvä Immosesta. Haaveiltiin aluksi ja sitten päätettiin ilmaista tyttären isälle, että heillä oli aikomuksena solmia ikuinen liitto.

— Ohoh, poikaseni, sanoi isä. — Luuletko minun antavani oikeauskoisen tyttäreni tuollaiselle luterilaiselle pakanalle, joka ei usko Meri-Miikkulaan eikä mihinkään pyhiin miehiin. Olkoon se kaukana minusta.

Nuori Immonen käveli Mantshin rantoja ja fundeerasi. Vilkas itäsuomalainen luonteensa tuli kumminkin kohta hänen avukseen. Hän ajatteli niinkuin Ranskan kuningas Henrik IV, joka sanoi, kun häneltä vaadittiin uskonnon muutosta, ennenkuin Parisi jätettäisiin hänelle:

— Ainahan sellainen kaupunki kuin Parisi on yhden messun arvoinen.

Immonen mietti niinikään mielessään:

— Ainahan talollisen tytär Mantshista on vaikka kymmenen messun arvoinen.

Hän harjoitteli ensin kuvien edessä kumartamista, meni kihloihin ja naimisiin, ja siitä lähtien on tämä Immosen suku muuttunut kreikkalaiskatoliseksi.

Siis jokainen tuttavuus, minkä tein, muistutti minua Käkisalmen läänin historiasta jälkeen Stolbovan rauhanteon. Mutta niitä vanhoja alkuperäisiä karjalaisia en vielä ollut tavannut. Tähänastiset tuttavani puhuivat itäsuomalaista murretta eivätkä karjalankieltä. Kaikki ihmiset, jotka Pitkärannassa tapasin, taisivat nuhteettomasti kirjakieltä, tiesivät, mikä harja oli, ja olivat ehkä nähneet sekä karhun että suden. Pitkäranta on nyt supisuomalainen tehdaspaikka. Minä vain haikailin aito karjalaisia.

Jo löysin. Kokko-Mummo oli majurin lasten apulaishoitaja. Seitsemänkymmenenkahdeksan vuoden vanha hän oli, ja niin pieneksi käpristynyt, ettei painanut muuta kuin 42 kg. Heti oltiin sinut ja Kokko-Mummo pakisi karjalaista, omitusta kyllä, ymmärrettävää karjalaista. Ensi työkseen hän kertoi elämäkertansa, naimisiin menostaan, lapsistaan, muuten niin intiimiä juttuja, etten moista ennen ole sattunut kuulemaan, vaikka olenkin monta romaania vanhojen akkojen suusta kuullut. Ei ollut apua omaisistaan: »Kun heidän oviaan avaan, konsa sannoot hyvän päivän, konsa eivät. Mutta muut ihmiset hyviä ovat olleet: konsa taloon tulen, hotj minne tulen, jo kyssyyt: onko mummo syönyt, onko kohvii juonut. Tämä majurikin on kuin rakas poikani. Minä hänelle ensin viestin vein, kun hänelle poika syntyi. Ihmiset ovat hyviä, hyviä ovat.»

Mummo valitti haikeasti, että nyt on semmoisia ihmisiä, jotka sannoot, ettei Jumalaa ole ollenkaan.

— Kyllä se on, sanoi mummo, sehän se lapsetkin antaa, ei niitä ihmiset loaaji.

Tyhjennettyään oman elämänsä kaikki yksityiskohdat hän yhtäkkiä äidin tavoin alkoi huolehtia minusta.

— Kuulehhan kun sanon sinulle, elä sie milloinkaan naurattele toisten vaimoja. Siitä paha perii.

Mummo lasketteli sitten pitkät ajat kuvarikkaita vertauksia tällaisesta elämästä, vertauksia, joita en kykene enkä voisikaan painattaa. Koettelin puolustautua ja sanoin:

— Enhän minä, mummo kulta, tok' sellaisia ole ajatellutkaan. Vastahan minä olen paikkakunnalle saapunut. En tiiä, kuka on vaimo, kuka kassapää. Ja sitäpaitsihan kaikilla aviomiehillä täällä on monet pistoolit seinillä, toiset hyvästi putsatut, toiset latingissa, ampuvat minut kuin harakan, jos ketä naurattelen.

Mutta mummo vain jauhoi hampaattomalla suullaan lemmenasioita. Heltyneenä mummon äidillisistä varoituksista avasin kukkaroni ja pistin kympin mummon kopraan. Nyt tapahtui ihme, jota en voinut odottaa.

Mummo heittäytyi salaman nopeudella lattiaan, painoi otsansa ukkovarpaitteni eteen ja mutisi jotakin. Hämmästyneenä ja häpeissäni huudahdin:

— Mummo hoi! Mikä Meri-Miikkula minä olen, ettäs noin edessäni pyllistelet. Nouse ylös!

Kun mummo vitkasteli, käärin täysnelsonin mummon ruumiin ympäri ja kiskasin hänet pystyyn. Hän nousi kepeästi kuin rukkanen lattiasta ja leperteli hyvistä ihmisistä.

Ensi kerran eläissäni oli siis minulle osoitettu jumalallista kunnioitusta! Alussa se tuntui hieman oudolta, mutta ehkä siihenkin tottuisi. Selvittyäni ensi hämmästyksestäni ja maattuani yön teki seuraavana aamuna mieleni antaa mummolle toinen kymppi, nähdäkseni uudelleen, miten se mummo kupsahtaisi lattiaan. Mutta sehän olisi ollut samaa kuin heittää foksterrierille kalikka veteen ja komentaa se hyppäämään sinne hakemaan kalikkaa aina yhä uudelleen.

Mutta nythän olin päässyt toiveitteni perille. Nythän olin tavannut yhden niistä ihmisistä, joita hain ja joita varten olin lähtenyt liikkeelle, oikeauskoisen, kreikkalaiskatolisen suomalaisen. Jo tämä tapaus olisi korvannut matkan vaivat. Onhan se sentään ikuinen onni, ettemme kaikki suomalaiset ole yksitoikkoisesti samanlaisia. Onhan tulevaisuus lohduttoman ikävä, kun kaikki suomalaiset ovat käyneet kansakoulun, kaikki puhuvat kirjakieltä ja kaikki ajattelevat jokseenkin samalla tavalla, ja kaikki Kokko-Mummot istuvat Pyhän Fjoklan helmassa.

Saada kymmenellä markalla jumalallinen kunnioitus osakseen!

* * * * *

Kai Pitkärannasta pitäisi muutakin puhua, kun kerran luvun otsakirjoitus on »Pitkäranta».

Iloni oli suuri, että nuo kirotut kaivokset, joihin olin heittämäisilläni nuoren henkeni aivan liian aikaisin, olivat veden alla. Yhtä suuri oli iloni nähdessäni jättiläistehtaan savupiipun törröttävän salmen tuolla puolen. Se tosin levitti epäilyttävää hajua, kun tuuli kävi kaakosta, mutta muut tuulet veivät hajun Venäjälle, jossa siihen ei kiinnitetä sen suurempaa huomiota. Tehdas on aivan uusi ja kuuluu maksaneen monta kymmentä miljoonaa, mutta toivotaan, että se tuottaa vielä useampia miljoonia pitkärantalaisille ja siten korvaa pahan hajunsa.

Huvituksia ei näy puuttuvan Pitkärannasta. Me peloitimme ojaan hevosen, joka kuletti karusellin tavaroita torille. Olin omakätisesti poimimassa niitä maantielle, ajurin kiroillessa ja väittäessä, että viis noista hiien hyrristä, kuullan ei vain kärrynpyörä särkynyt. Ei kärrynpyörä särkynyt eikä hyrrille tullut vikaa. Seuraavana päivänä hyrrä pyöri, ja sivistyneinä ihmisinä mekin ajoimme karusellia. Sirkusta odotettiin kohta saapuvaksi. Teatteritalon nurmikolla loikoili taiteellisessa huolettomuudessa nuoria miehiä ja naisia. He aikoivat harjoitella »Murtovarkautta», joka seuraavana sunnuntaina piti näyteltämän. Siis niinkuin olla pitää. Maaseudulla ei iloa ja huvitusta koskaan tarjota liiaksi.

Pitkäranta on iso kylä, miltei kohta kauppalan veroinen.

Suistamoon.

Leveä, voimakas autto lähti huhkimaan Karjalan hyviä ja tasaisia maanteitä. Vääpeli Kinnunen tunsi koneensa, tunsi tiet ja voi siten laskea täyttä kyytiä. Hän tiesi töräyttää torvea mutkapaikoissa ja taisi tarkalleen sanoa, pitkäkö matka mistäkin paikasta oli toiseen. Oli jo omaksunut tavallisen siviilisoföörin metkut. Ajaessa hänellä selkä oli kauniissa kaaressa pitkin auton kuperaa kuvetta, ja hänen Juojärvensiniset silmänsä tuijottivat liikkumattomina ja haaveilevina pitkin maantien hiekkaa. Istuin vääpelin vieressä auton parhaimmalla istuimella, jossa jalkojen alla kumua kone sijaitsee ja tekee Suomenkin kesän nautintokelpoiseksi. Kinnusen kanssa puhelin säästeliäästi, sillä hänellä oli monta ihmishenkeä näppilöissään; jos tämä komea Benz-autto, v. der Goltzin kenraalibiili, olisi kaatunut raviin, niin se olisi musertanut mäsäksi vaikkapa minunkin tanakkatekoisen ruumiinrakennukseni.

Kulettiin asuttujen seutujen halki, pitkin Laatokan rantamaita. Tuossa suhahti Koirinoja sivuitse, kohta näkyi Kitelän kreikkalaiskatolinen kirkko. Vieläköhän se Kitelän ukko, tuo kaikkien jumalten herjaajien »ylimmäinen pappi», tuo »Hotj suuhun k—si» elää, ajattelin siinä äänetönnä ajaessani. Toivottavasti Pyhä Anna ja Pyhä Fjokla ovat ottaneet hänet helmaansa ja antaneet hänelle herjauksensa anteeksi, sillä eihän hän sillä pahaa tarkoittanut, tahtoi vain sukkeluudella peittää tietämättömyytensä. Impilahden luterilainen kirkko oli seuraava virstapatsas — kun kenraalin autolla ajaa, ei oikeita virstapatsaita ennätä nähdä, kirkontorneja vain. Vilaukselta näimme Impilahden vuonon komeita rantamuodostumia. Seuraava tienviitta oli Läskelän tehdas. Ensi kertaa näin tuon suuren tehtaan, jonka osakkeita en arvannut ostaa, silloin kun ne olivat huokeita, ja myydä silloin kun ne vuoden kuluttua olivat nousseet kymmenkertaiseen hintaansa. Nyt ajaisin tästä sivuitse omalla autollani, vaikka en tiedä, tuottaisiko tuo omistusoikeus suurempaa nautintoa, kuin mikä minulla nyt oli. Eipä aikaakaan niin ajaa porhallettiin Suistamon kreikkalaiskatolisen kirkon juurelle ja pistäydyttiin Suistamon apteekkaria, E. Walldenia, tervehtimään. En tahdo tehdä mitään sen suurempaa numeroa seuraavasta seikasta; mainitsen vain ohimennen, että apteekkari oli kotoisin Nilsiästä ja hänen ehtoinen emäntänsä Kuopiosta. Sat sapienti!

Kohta notkuivat apteekkarin pöydät herkkuja, monenlaisia ruokia ja virvoitusvesiä. Ilo ilmoille remahti, niinkuin joskus tapahtuu, kun ulkoilmasta tulla tupsahtaa höyryävien lihapatojen ääreen. Kun vierailu ei muutu pitkäaikaiseksi, täytyy saada sanottavansa sanotuksi pikaisesti, se kiihoittaa kekseliäisyyttä, se panee aivot toimimaan vilkkaasti, niin että me suomalaiset tämmöisissä tilanteissa voimme pusertaa ulos sisuksistamme henkevyyttäkin, joka muuten lepää metsäläisen niin raskaan kuoren alla.

Suistamon apteekkari on outo ilmiö näin syrjäisessä kylässä. Gentlemanni kiireestä kantapäähän. Kasvatettuna kotonaan kohteliaaksi on hän kehittänyt seurusteluominaisuuksiaan huippuunsa. Siinä on jotakin kustavilaista tämän pitkän, solakan miehen liikkeissä. Kasvoiltaan hän on kuin ota ja anna Kustaa II Adolf. Ilman minkäänlaista maalausta voisi hän astua lavalle näyttelemään »Regina von Emmeritzissä» kuninkaan roolia. Mutta eihän kummakaan. Jos kenen tahansa suomalaisen sukupuuhun ilmestyy oksa muutamista aatelissuvuistamme, niin sukupuun juuret vievät vastustamattomasti Vaasan sukuun. Ja sieltä yhtä vastustamattomasti Kaarle Suureen. Sieltä siis apteekkarin ulkomuoto! Ja Suistamohan kuuluikin suuren kuninkaan uusiin valloituksiin.

Herkkujen ääressä puheltiin vain Suistamosta. Yleisenä mielipiteenä lausuivat asiantuntijat, että Suistamo ei uudenaikaisessa kehityksessä ole jaksanut pysyä Salmin ja Suojärven rinnalla. Suistamo on jäänyt viime vuoteen saakka syrjään suurista kauppateistä. Sentähden on sen metsissä viljeltykin enemmän vanhoja runoja kuin laveita vainoita. Mutta nyt on tapahtunut käänne suistamolaisten elämässä. Uusi rautatie Matkaselästä Loimolaan kulkee halki pitäjän. Tänä syksynä avataan rautatie Paperoon, niin että rautatie kulkee pitäjän läpi sen länsirajasta itäiseen laitaan saakka. Nyt alkaa uusi ajanjakso Suistamon historiassa. Nyt tämä runoileva kansa arvatenkin heittää kanteleensa nurkkaan ja tarttuu tarmolla aatran kurkeen.

Siellä nurmen alla nukkuu jo pitkä, parrakas Shemeikka, Onoila kiipeää kohti sadatta vuottaan, pieni Lösönen ei enää sormittele kantelettaan, runotaito menee maanrakoon, uusi kulttuuri nostaa päätään kansakoulujen ja oppikoulujen turvissa. Nyt nuori kansa pannaan kirjaa lukemaan, numeroita tuntemaan. Vanha kulttuuri on tehnyt tehtävänsä, loistavan tehtävänsä, se siirtyy pois kaikkien kunnioittamana, kaikkien rakastamana. Mitä tämä uusi kirjallinen taito saa aikaan, se nähdään tulevaisuudessa. Emmeköhän ole oikeutettuja odottamaan täältä Suistamosta tulevaisuuden eteviä taiteilijoita. Jos lapset perivät edes hiukankin samaa mieltä kuin nuo hautaan vaipuvat, karvarintalaulajat, emme turhaan tarvitse odottaa.

Täällä lähellä siis asui ystäväni Onoila. Kahden virstan päässä asemalta, niinkuin hän moneen kertaan vakuutti. Ei kumminkaan tehnyt mieleni mennä häntä tapaamaan. Ei sellaisen pyhän hirven luo saa lähestyä rautateitse. Koko hurmio häviäisi. Ei myöskään saa autolla peloitella hänen runollista rauhaansa eikä bentsiinin katkulla aivastuttaa hänen vain pihkaisen puun savuun tottuneita sieraimiaan. Polkua myöten sinne pitää mennä jos mennäkseen. Polulla vastaan tullen tämä metsän jalo tevana esiintyy vaikuttavimmassa ympäristössään. Jätin Onoilassa käynnin ja toivotan hiljaisessa mielessäni autuaallista loppua tälle Suomen koristeellisimmalle vanhukselle, Suistamon runolaulajien viimeiselle mohikaanille. Ukko kertoi minulle kiitollisuudesta kostuvin silmin, että tyttärensä on luvannut olla miehelään menemättä, kunnes saa sulkea isänsä silmät. Hyvässä turvassa on siis vanhus, kun rakas lapsi on hengenlähtöä lieventämässä.

Tuli puheeksi myöskin entisen kreikkalaiskatolisen papiston vähäinen vaikutus seurakuntalaisten sekä siveelliseen että taloudelliseen elämään. Papit olivat vain kirkollisten seremoniojen hoitajia, bolshe nitshevoo. Niillä ei ole ollut sitä lukeneisuutta eikä sitä sivistystä kuin luterilaisilla papeilla, jotka vielä sata vuotta sitten johtivat seurakuntansa kaikkia rientoja ja pyrinnöltä, eivät vain neuvoneet laumaansa lukemaan ja pysymään puhtaan opin rajojen sisällä. Joskus tapahtuu sentään, että joku onneton tuskassaan kääntyy kreikkalaiskatolisen papin puoleen apua ja turvaa anoen.

Apteekkarin rouva kertoi loistavalla tavalla seuraavan tapauksen, joka kuvaa, kuinka vielä nytkin suistamolainen, vaikka ei olekaan vakituinen runolaulaja, osaa pukea ajatuksensa kuvarikkaaseen kieleen ja kuinka mielikuvitus liitelee ja lentelee kuin kirjailijalla ainakin. Suistamoa entisen papin omasta suusta oli rouva kuullut kertomuksen.

Eräs talollinen oli ratkennut juomaan ei vain suurina proasniekkoina, vaan myöskin jokaisena arkipäivänä, niin ettei talon elämästä eikä töistä tahtonut tolkkua tulla. Emäntä koetti sekä hyvällä että pahalla sanalla taivuttaa miestään lakkaamaan tästä hurjasta, mielettömästä elämästä. Ei ollut apua. Jo piti kääntyä papin puoleen. Pappi lupasi puuttua asiaan ja kutsutti isännän luokseen.

— Kuinka sinä, pyhä veli, niin hullusti elät, ettet enää selvää päivää näe. Vaimosi kävi valittelemassa, että sinä ehätät hiprakasta hiprakkaan.

— Ah pyhä veli, mie siulle pakisen, kuin on käynyt. Mie kun saan votkaa ryypätä, ka koko moalima kirkastuu. Aurinko paistaa päivällä ja kuu kumottaa yöllä. Kun kotia tulen, siellä on vaimo vastassa, niin on sillä sirkiät silmät, niin on ääni pehmonen kuin laululintusen. Ja lapset, kuin puhtaita he ovat. Naamat pestyt, tukka suittu, eivät itke, eivät marise. Tuvan lattia on laastu, hulikat, tuopit ja maljakot ovat huuhdotut, kaikki kiiltää ja kuultaa. — A kun mie aamulla heräjän, niin on kaikki toisenlaista. Akka ilman vöittä völlehtii, tukka roikkuu silmillä, hän on äreä kuin rakki. Lasten sietämistä räkä tihkuna, tukka on pörhöllä ja kasvot ravassa. Tuvan orret täynnä karstaa, kiuas nokinen, lavitsat likaiset. — Ka en mie tätä kestä, lähen pois koista, saan ryypyt, niin kaikki taas uinuttu. Jo on taas koti kultainen.

Pappi, jolle votkan autuaallista mieltä kasvattava vaikutus ei myöskään ollut aivan vierasta, kuunteli hurmaantuneena miehen haltioitunutta kertomusta. Kauan mietti, mitä sanoman piti. Vihdoin hän virkkoi:

— Ka kun niin lienee, niin juo edelleenkin.

Oliko pappi oikeassa vai ei, siitä ei tarvitse nykyään enää lausua arvostelua. Jos mies vielä elää, on hän kieltolain alainen niinkuin pappikin, ja kysymys on kerta kaikkia ratkaistu. Miehen koti on ehkä nyt sekä illoin että aamuin kiiltävän puhdas, lapset suitut ja emännän silmät sirkiät.

Oli miten oli kreikkalaiskatolisten pappien vaikutus seurakuntansa asukkaihin, yhdessä kohden heitä on kiittäminen ja ylistäminen. Kansa on heidän johdossaan säilynyt sinä puolipakanallisena kansana, joka vielä sata vuotta sitten yleisesti palveli Ukkoa, Väinämöistä ja Ilmarista.

En muista lukeneeni, että yksikään suomalainen olisi tuonut julkisuuteen sen suunnattoman suuren kiitollisuuden, jonka suomalainen kulttuuri on velkaa kreikkalaiskatoliselle kirkolle. Ei niin että tämä kirkko olisi millään tavalla positiivisesti ottanut osaa sivistystyöhön isänmaassamme. Siinä suhteessa kai se on aivan viaton ja ansioton. Mutta sen negatiivinen vaikutus on ollut sitä suurempi. Kreikkalainen kirkko ei koskaan ole pyrkinyt estämään kansan runontekoa, vaikka runojen sisältö onkin tuntunut pakanalliselta, vaikka niissä onkin käännytty rukouksina pakanallisten haltioitten puoleen. Se on tyytynyt siihen, että kansa on ulkonaisesti kumarrellut kirkoissaan ja kylänkappeleissaan, tsashounoissa, kirkon pyhimyksiä. Mitä kansa sielunsa sisimmässä on ajatellut, on kirkolle ollut yhdentekevää. Uskontunnustuksen päähänpänttääminen ei ole kuulunut kirkonmiesten tehtäviin. Kunhan kirkkoväki on kumarrellut, kun pappi on merkin antanut, on molemminpuolinen tyytyväisyys vallinnut. Se kreikkalaiskatolisen kirkon leväperäinen suvaitsevaisuus on meille pelastanut Kalevalan, Loitsurunot ja Kantelettaren, aarteen, jonka arvo ei vieläkään ole kyllin korkealle arvioitu.