Part 5

Minulle tuottivat nämä Raja-Karjalan talojen julkisivut odottamattoman miellyttävää silmänruokaa. Ne näyttivät niin perin muhkeilta, ne ikäänkuin huokuivat ulos varallisuutta, jota ei sentään aina taitanut niiden kattojen alla olla olemassa. Näin niitä matkan varrella sadoittain, ja aina vain ne tekivät saman hauskan vaikutuksen. Niin on ihminen kärkäs ihannoimaan uusia näkemiä, että minua suorastaan harmitti, kun näin jonkun uuden rakennuksen, joka oli tehty taktilliseen suomalaiseen huvilatyyliin. Tämä niiden epäedullinen vaikutus kai johtui siitäkin, että pelkäsin näitten huviloitten tunkevan pois tieltään vanhan rakennustavan. Olin niin ihastunut Vanja Trofimoffin taloon, että mielessäni mietin: ollappa minulla varoja, heti rakennuttaisin samanlaisen omalle metsäpalstalleni Einbyhyn. En muuta kuin itse ihmisten asumuksen, tallit, navetat ja sikolätit saisivat jäädä pois, sillä huvilan palstalla ei voi ruokkia muita eläimiä kuin muurahaisia ja muutamia käärmeitä, jotka itse hankkivat katoksen päittensä päälle.

Ovatkohan meidän arkkitehtimme kiinnittäneet kylliksi huomiotaan tähän rakennustyyliin? Eikö tästä voisi saada aiheita uusiin rakennustaiteellisiin yrityksiin? Venäläisyyskö peloittaa? Onko tämä tyyli sitte niin aito venäläistä? Eiköhän sekin ole saanut alkunsa jostakin muualta? Sen vain tiedän, että kun näin nuo viisi ikkunaa peräkkäin talon päädyssä, riemastui sieluni, niinkuin olisi nähnyt jotakin iloista, kepeää ja samalla muhkeaa. Eivät kaikki rakennukset olleet yhtä bombastisia kuin Bomban talo Kuikkaniemessä, mutta sama komea sävy loisti kaikista. Kuinka paljon surkeampia törömökkejä tapaakaan monessa paikoin Suomea, jossa länsimainen kulttuurivaikutus on yksinomaan ollut vallalla.

Täydellinen yllätys oli myöskin asuinhuoneitten sisustus. Vanja Trofimoffin salissa, joka sijaitsi toisessa kerroksessa ja jota valaisi 5 ikkunaa, oli kalusto kauttaaltaan samanlainen kuin sivistyneissä perheissä yltympäri koko Suomea. Niistä ei siis sen enempää. Muhkea piano seisoi nurkassa, ja herutellessani sitä hieman huomasin, että se kaiken lisäksi oli oikeassa vireessä. Salin viereiseen ruokasaliin olisi mahtunut kymmeniä vieraita pöytään. Maimalammen rajatalossa oli suurenmoinen tupa, jonka korkeus oli siinä 5:n metrin seutuvilla silmämitalla arvioituna ja jonka laajuus oli monta metriä molemmille suunnille. Korkeus oli näin harvinainen sen tähden, että tupa oli aikaisemmin ollut savupirtti. Tupa oli kuin juhlasali, jossa olisi voinut viettää vaikkapa Pohjolan kuuluisia häitä. Minua maaniteltiin tulemaan kammariin kahvia juomaan, mutta pyysin saada jäädä tuvan penkin päähän istumaan, jossa kuvittelut muinaisina aikoina runotaitoisten miesten istuneen sormet sormien lomassa laulamassa syntyjä syviä, joita ainoastaan partasuu urohot ja miehet karvarinnat laulelevat.

Yhtä puuttui näistä Raja-Karjalan taloista. Ei ollut pihamaata, kaikki ulkorakennukset kun olivat saman katon alla eikä puutarhaa, tuskinpa puutakaan rakennuksen lähellä. Mutta että tällaisetkin talon kaunistukset jo marssivat maahan sisään, sen todisti Mikko Koivusen hyvin hoidettu puutarha Leppäniemessä siinä aivan Jehkilän esikunnan naapuruudessa. Talolla oli kaunis, ruohoa kasvava pihamaa, sillä Koivusen talonrakennus oli suomalaista mallia ja ulkohuoneet olivat pihan sivuilla. Puutarhassa rehoitti komeita tomaatteja, marjapensaita, juurikasveja kaikenlaisia ja rikkaläjällä reheviä pumppuja. Pensaspyörylöitä oli, oli kookas huvimaja, ja puutarhan rantoja huuhteli suuren Suojoen virtava niska. Koivusen sali, hänen vierashuoneittensa hyllyvät vuoteet ja iso flyygeli salissa vaikuttivat sen, että kerrassaan unohti olevansa Raja-Karjalassa. Salmin taajassa kirkonkylässä oli Jaakko Seisen talo, joka sijaitsi pitkän valtakadun varrella, niinkuin ota ja anna sekä ulkopuolelta että sisustukseltaan täysin helsinkiläinen asumus. Olin kuvitellut olot aivan toisenlaisiksi. Etteivät nämä mainitsemani talot olleet ainoita poikkeuksia niillä seuduin, sen näin, kun iltayöstä matkustettiin asumusten ohi, jotka olivat täydessä valaistuksessa. Sieltä ikkunoista sattui silmiini samanlaisia hyvin kalustettuja huoneita kuin niissä, joissa olin käynyt sisällä.

Että Raja-Karjalassa myöskin on nälkäraunioita, sen uskon, vaikka eivät minun silmäni sattuneet niihin. Miten ne henkilöt asuvat, jotka uskovat, että Jumala on proasniekat laatinut vanhan ajan mukaan, sitä en tiedä. Tapasin näitä allakkapyhimyksiä vain maanteillä tai toisten ihmisten taloissa marjan myynnissä.

Vierasvaraisuudesta.

Niinkuin kaikki metsäläiset, niin Raja-Karjalankin väki oli kestiystävällistä aina loppumattomiin saakka. Minä kuljin kaikkien tuttavan, majuri Kyanderin, seurassa, niin etten ihmettele, että meille avautuivat sekä asumusten että ruokahuoneitten ovet. Alussa kyselin majurilta, paljonko minun osuuteni teki ruokaveroista ja makuupaikasta.

— En minä uskalla maksusta puhua halaistua sanaakaan, sanoi majuri.

— Mutta minähän olen vennonvieras mies.

— Ole mikä olet, mutta ei maksun ottaminen kuulu talon tapoihin.

Pekka Trofimoffin talossa tuotiin tuokkonen herkullisia marjoja tupaan. Minua himoitti marjat. Kysyin, eikö majuri voisi välittää marjan kauppaa.

— Kysy sinä, minä en ilkiä kysyä, sanoi majuri.

En minäkään liennyt kysyä. Mutta kun lähdettiin talosta, näin että marjat olivat autossamme. Lukikohan emäntä minun silmistäni, että halusin saada marjat? Eväiksi hän ne oli lahjoittanut. Muutaman päivän perästä totuin tähän, eikä kuokkavieraana olo enää minua sanottavasti vaivannut.

Salmin järkevä Jaakko Seise kertoi karjalaisesta vieraanvaraisuudesta seuraavan kuvaavan tarinan. — Hän oli käymässä Helsingissä ja asui eräässä hotellissa. Kun poislähdön aika lähestyi, pisti palvelija laskun Seisen käteen. Melkein täyssokea Seise kysyi:

— Mikä lappu se on?

— Tähän on merkitty, mitä olette velkaa taloon.

— Velkaako taloon, vastasi Seise leikillisesti. — Niinkö Helsingissä tehdään, että kun vieras lähtee talosta, siltä velotaan rahaa ruuasta ja juomasta. Tulkaapas te Salmiin ja pistäytykää minun luonani, niin saatte varmasti lähteä hyvin apatettuna, hyvin juotettuna vapaasti matkoihinne. Sen kun kättä pistätte lähtiessänne.

Mitenkä kauniisti se suomalainen runo laulaakaan:

»Anna kättä käyvän miehen. Suuta aikovan uroksen.»

Niin mekin teimme matkallamme. Kättä pistämällä, ei sentään suutelemalla, kuitattiin jokainen velkamme taloon, niinkuin runo neuvoo. Kaikki ne jäivät maksamatta Ägläjärven Annin vaaliliput, Trofimoffin marjat ja hyvät yökortteerit.

Minua vaivasi sittenkin se ajatus, etteiväthän ne Raja-Karjalan asukkaat kelle tahansa, aivan tuntemattomille henkilöille tällaista vierasvaraisuutta voi osoittaa. Makasin yön Mikko Koivusen yläkerrassa eräässä huoneessa, joka esiripulla oli jaettu kahteen osaan. Kurkistin esiripun taakse nähdäkseni, miltä maailma siellä näytti. Kokonaisia pinoja oli sinne ladottu höyhenpatjoja, tyynyjä ja peittoja. Nämä olivat siis kaikki järjestyksessä semmoisia tapauksia varten, että taloon saapuisi vieläkin enemmän vieraita kuin mitä meidän käydessä oli. Tämä näky teki minuun erittäin rauhoittavan vaikutuksen. Juuri samanlaisen komennon olin nähnyt äitini ja mummoni kodissa. Nukahdin sikeään uneen, sillä olinhan ikäänkuin omassa »mummolassani».

Kun rautatie tulee valmiiksi Suojärven rantaan ja kaksikymmentä vuotta on kulunut, haihtuu tämä vierasvarainen tapa ihmisten ilmoilta juuri niinkuin vanha runotaito on tehnyt. Ehkä sentään joku vanhankansan ihminen sitä harjoittaa elämänsä loppuun saakka.

Marppa Bibina.

Hän asui siellä jossakin aivan rajalla, suuren metsän sisällä pienoisessa mökissä. Hän oli tullut Jehkilään vääpeli Halosen asuntoon asioilleen. Kun Marppa, jota myöskin sanottiin Muttulin Marpaksi, oli viimeisiä runotaitoisia näillä mailla, päätettiin käydä Marppaa tervehtimässä.

Komppanian vääpeli ei asunut kasarmissa, vaan nuoren rouvansa kotona aivan esikunnan naapurina. Harvoin näkee niin pesupulskaa pariskuntaa kuin Halosen perhe oli. Molemmat vaaleanpunakoita kuin omenan kukat, molemmat alle 24 vuoden, mutta rippikoululasten näköisiä. Tästä poikamaisesta ulkomuodostaan huolimatta kuuluu vääpeli olevan »ite p—u» komppaniassaan, kotonaan herran enkeli. Rouva taas kelpaisi Pyhän Annan tai Pyhän Fjoklan kuvan malliksi vaikkapa itse Suojärven emäkirkon kuoriin. Asuinrakennus ja huoneitten kalusto täysin suomalainen, täysin europalainen, mahdollisesti pyhimyksen kuva jossakin nurkassa — en sitä hoksannut. Kestiystävyys aito karjalaista.

Keskellä marjansyöntiä — Suojärvellä sai ostaa mitä myöten tahansa mesikoita 2:lla markalla litran — pujahti Marppa sisään. Bibina muuttui heti huomiomme keskipisteeksi. Ei hän ollut millänsäkään. Häntä oli laulatettu ennenkin oikein kuukausikaupalla. Oli asunut kolmena kesänä Porvoossa erään tutkijan luona, joka pusersi paperille kaiken sen viisauden, mikä Marpan kallossa pihisi. Marppa oli hiukan pysty nokka, tuota kaikkein sievintä lajia, ei niin että sieraimet olisivat näkyneet, vaan nenänpää oli hiukan pyörylässä kuin pystykorvan kippura häntä. Silmät Marppa-mummossa olivat kauneinta. Aivan kuin ota ja anna kärpän silmät. Ne vilkuivat niin terveinä ja kirkkaina, ne itkivät yhtä herkästi kuin ne hymyilivätkin ja olivat veitikkamaiset. Silmistä päättäen olisi Marppaa luullut nuoreksi tytöksi. Silmiin olisi kuka tahansa mies voinut rakastua, vaikka mummolla oli ikää yli 65 vuotta.

Lieneekö totta vai lieneekö mielikuvitusta, mutta minä näen aina lukutaidottoman silmissä erilaisia ilmeitä kuin lukutaitoisen. Niissä on jotakin metsänelävän silmien sukulaisuutta. Ne ikäänkuin katsovat aina kauas, niinkuin niillä ei voisi tarkata pieniä esineitä läheltä. Ne vilkuvat kuin pelkäisivät väijyvää vihollista pensaan takana. Marpan silmät olivat kärpän; olen kolttalappalaisten joukossa huomannut karhun silmiä ja Valamossa aunukselaisten naisten parissa huomasin uuhilampaan valjun läikkeen. Somalineekerien ja mustan mustien Sudanin asukkaitten silmät taas palavat aivan eri tavalla. Niissä on kissaeläinten silmän raukeutta tai toisen kerran tuimaa tuiketta.

Marppa ei tietysti tuntenut yhtään kirjainta. Kuka niitä hänelle olisi opettanut? Ei kreikanuskoinen pappi harmaannu paukuttamalla laumansa kalloihin aakkosia. Kreikanuskoinen pappi ei harmene aivojensa rasituksesta, vaan yksinomaan Jumalan armosta, sillä pitkäpartainen ja pitkätukkainen pooppi on todellakin arvokas ja juhlallinen olento. Mutta yhden numeron Bibina tunsi, ja se oli 5. Eräs matkatoverini otti 500 markkasen esille ja näytti Marpalle. Marppa kurkotti siihen kaukaa ja sanoi iloisesti huudahtaen:

— Kah, viitonen!

— No, mutta mitäs ne on nämä kaksi muuta numeroa?

Marppa tuijottaa ja tuijottaa. Viimein hän purskahtaa elävään nauruun ja sanoo karjalankielellään jotakin, jota en ymmärtänyt, sillä karjalankielestä ei muu suomalainen oudokseltaan tajua muuta kuin joka toisen tai joka kolmannen sanan. Mutta hyvä olikin, etten ymmärtänyt, sillä kaikesta päättäen ei niitä kumminkaan olisi voinut pränttiin panna. Muttulin Marppa oli pelkäämätön juttuilija, naisten mukana ollessa ehkä peloittavakin. Hyvin kalustetuissa huoneissa tuntuivat hänen puheensa vierailta, ehkä ne paremmin sointuivat Raja-Karjalan mökin ympäristössä.

En voi olla tässä yhteydessä kertomatta kohtaustani toisen runolaulajan, suistamolaisen Lösösen kanssa, joka asui siellä jossakin naapuriseurakunnan metsämökissä. Kysyin näet myöskin Lösöseltä, osaako hän lukea:

— En yhtäkään kirjainta tunne, huokasi Lösönen ja purskahti itkuun.

— Ka, mitä sie pyhä veli itket?

— Ka kun kai lapset ossoot lukea, osovaa pieninkin, a minä en sanaakaan. Hyö halveksivat minua. — Ja taas hän huokaili ja itki.

— Etkö sie tunne yhtään numeroakaan?

— Tunnen yhden.

— Minkä?

— Seitikon, sanoi Lösönen, ja hänen naamansa jo kirkastui oikein iloiseksi.

Minä kirjoitin hänelle 7 ja näytin.

— Vot, vot, vot, se se on!

Ja taas hän pyrskähti itkuun aivan kuin itse ukko Väinämöinen rukkaset saadessaan.

— No mitäs nyt, pyhä veliseni! Miksi nyt itket?

-— Ka, kun tuo seitikko on aivan kerjäläissauvan näköinen. Ei sitä ihminen tiedä, minne sitä joutuu, ennenkuin kuolee.

Ihmetyksellä me suomalaiset luterilaiset seisomme kohdatessamme tällaista tietämättömyyttä. Kysymme, eikö vanha ihminen ole saanut päähänsä muuta kuin yhden numeron merkin pitkän ikänsä kuluessa. Eikähän niitä numeromerkkejä ole muuta kuin 10. Luulisihan noita oppivan muistissa pitämään muutaman tunnin tarkastelun jälkeen. Mutta eipäs vain! Marppa tunsi ainoastaan yhden, viitosen, Lösönen taas vain seitikon. Lösöstä seitikon merkki peloitti ja itketti kuin paholaisen kuva seinällä, Marppa taas virnisteli viitoselle silloin, kun sitä seurasi kaksi nollaa.

Nuo kärpän ja karhun silmätkö ne sellaisia ovat, ettei niillä näe pieniä esineitä? Mutta osanneehan Marppa pitsejä kutoa, niinkuin Raja-Karjalan naiset ylimalkaan, ja saattaneehan Lösönen erottaa suden ja ketun jäljet koiran jäljistä. Näitä jälkimmäisiä on toden totta vaikea erottaa meidän silmillä, eikä liene myöskään aivan helppoa silmän urakkaa tarkastella pitsin kaikkia pieniä silmuja. Ihmeelliset silmät niillä lukutaidottomilla metsäläisillä sittenkin on, erilaiset kuin lukutaitoisilla.

Marppa puhui paljon kotoisista oloistaan. Mies oli kuollut kolme vuotta sitten, mutta hänellä oli »nieljä vunukkaa» hoidettavanaan. Vunukka kuuluu merkitsevän lapsenlasta. Bibinalla oli kaksi poikavunukkaa ja kaksi tyttövunukkaa. Poikavunukat tekivät jo maantöitä, mutta lehmä oli kuollut, ja se teki elämän tukalaksi. — Mainio sana tuo vunukka eli bunukka, muuten venäläinen lainasana! Koko Itä-Suomi aina Saarijärven salomaita myöten tuntee »vunnukka» sanan, joka annetaan pienelle lapsipalleroiselle, paksulle ja pyöreälle, tai myöskin koiranpenikalle, joka on lihava, kömpelö ja hauska. Olen tästä lähtien ottanut vunukka sanan vilkkaaseen käytäntöön. Minullahan onkin sekä tyttövunukka että poikavunukka. Viis siitä, että sana on lähtöisin Venäjältä: vunukka ja vunnukka sanassa piilee niin paljon iloista hyvänmieltä, että sen mielellään heittää rakkaan lapsen silmille. Luterilaisen suomalaisen suussa se on vain hyväily nimi eikä enää sukulaisuutta ilmaiseva.

Siirryttiin saliin runoja kuulemaan. Minä istuuduin Marpan viereen kuullakseni hänen sanansa tarkkaan. Marppa otti nenäliinan käteensä, aivan niinkuin meidän luterilaiset mummomme kirkkoon tai seuroihin mennessään, mutta Marppa paralla ei ollut virsikirjaa kiedottuna nenäliinaansa. Siinä erotus ja suuri. Mitäpä Marppa virsikirjalla, hän kun ei tuntenut muuta kuin yhden painetun merkin, viitosen. Nyt Marppa alkoi. Hän nosti nenäliinan suupieleensä ja alkoi laulella. En ollut sitä runomelodiaa, jota Marppa käytti, ennen kuullut. Runossa laulettiin Viipurin linnasta ja ritareista. Olisikohan ollut jonkunlainen toisinto Viipurin pamauksen runosta, jossa lauletaan »pani pyssyt paukkuinahan, umpiputket ulvomahan». En ymmärtänyt sanoja.

Eikä minua runolaulu erittäin innosta. Ei konserteissa eikä mahonkisten huonekalujen keskellä. Ei vanhat runot iloa ja riemua nosta tällaisissa paikoissa. Runolaulu kuuluu savupirttiin. Siellä kun peräpenkin päässä harmaaparta ukko istuu ja nyppii kanteleesta itkeviä ääniä, siellä ilo ilolle tuntuu, riemu riemulle remahtaa. Kun kuulijakunta viikkomääriin ei ole kuullut muuta musiikkia kuin honkien huminaa ja haapojen pakinaa, se kuulijakunta ei kaipaa suurempaa taidenautintoa. Sanathan, jos niitä kuulee ja ymmärtää, ovat usein parasta taidetta, mitä suomalainen saa kuulla. Mikä kirjallisuus voittaa runojen toisen kerran harrasta, toisen kerran voimakasta sanontaa? Mikä nöyryys loitsijan alkusanoissa:

En puhu omalla suulla, Puhun suulla suuremmalla, Maarian sulalla suulla, Herran hengellä hyvällä. Josp' on unilla suu suloinen, Suloisempi suu Jumalan.

Tai mikä raju voima tihkunkaan seuraavista sanoista:

Himmene nyt hiien hurtta, Raukia manalan rakki. Kun et tuostana totelle, Nouse metsä miehinesi, Katajikko kansoinesi, Petäjikkö perheillesi, Sata miestä miekallista, Tuhat rauaista urosta Tätä hiittä hieromahan. Juutasta rutistamahan.

Tällaisen sanonnan rinnalla kalpenee sekä raamattu että Shakespeare.

Niin haltioitunut kuin olenkin tällaisia runoja lukiessani, niin syvästi kuin ihmettelenkin sitä runoilijan kimmoavaa mielikuvitusta ja säihkyvää ekstaasia, joka tällaiset kuvat ja sanat keksii, niin kylmäksi jään, kun kuulen vanhan runolaulajan suurissa juhlasaleissa ja pehmeillä sohvilla vapisevalla äänellään supattavan näitä sanoja. Ei se myöskään vaikuta juhlalliselta, että tällainen runolaulaja ei jaksa yhdellä henkäyksellä laulaa koko runorivin loppuun, vaan pitää pitkän loman kahden viimeisen tavun edellä. Hän laulaa näin:

Lapsen tieto, naisen (hengitys) muisti Ei oo partasuun (hengitys) rohon, Eikä miehen karva (hengitys) rinnan.

Se tuntuu niin voimattomalta ja ahdashenkiseltä, ja parhaimmallakaan tahdollani en voi olla tällaisesta häiriytymättä.

Niin Marppakin lauloi:

Pani pyssyt paukka — mahan, Umpiputket ulvo — mahan.

Ei sekään tahdo oikein uudenaikaista ihmistä tyydyttää, että rajuimmat sotalaulut ja hempeimmät lemmen tunnustukset veisataan samalla yksitoikkoisella melodialla. Sävel sotii sanojen sisällystä vastaan. Taidenautintoa ei siis synny. Parasta on vanhoja runoja lukea: silloin ei mikään kahlehdi mielikuvituksen lentoa, mikä sisällyksestä aina saa yllytystä.

Marppa Bibina lauloi toisenkin laulun. Nyt oli nenäliina vasemman suupielen kohdalla. Se kosketteli nuoren miehen ja nuoren naisen rakkautta. Yhtä typerä olin nytkin. En ymmärtänyt kuin silloin tällöin jonkun sanan. Marppa lauloi hartaasti ja suurella liikutuksella. Kun hän oli lopettanut, kysyin, ehkä hieman sopimattomasti:

— Saivatko ne toisensa?

Marppa heitti minuun silmäyksen, joka näytti tulevan noin sadan metrin päästä. Hän katseli minua kuin talviuneliasta karhua. Hän kai tuumaili, »no tuossa on ukko utra, joka ei siitä suuresta, jalosta rakkaudesta tajua tään taivahallista». Muut ehättivät selittämään, että sulhanen päinvastoin kirosi, haukkui ja tapatti morsiamensa. Mikä luonnoton sulhanen! Kun niinä oikein syvästi rakastun, en huomaa mielitietyssäni mitään vikaa tai virhettä. Ei hän ole liian lihava eikä liian laiha, ei kiukkuinen eikä murjottaja. Päinvastoin melkein enkeli, aistillisuudesta vapaa niinkuin minäkin. Vasta kolmikymmenvuotisen sodan perästä avioliitossa voi kiroaminen tulla kysymykseen. Siihen Marppakin myöntyi.

Pyydettiin Marpalta itkuvirsi.

— Jos laulanen miesvainajastani?

— Ka, laula vuan!

Nyt nosti Muttulin Marppa nenäliinan huulilta silmille ja alkoi kuvata miesvainajaansa mitä hempeimmillä sanoilla. Nyt jo ymmärsin paremmin. Karjalaisilla on suuri valikoima hyväilysanoja, ja ne olivat kaikki liikkeellä Marpan runossa. Ei Marppa itse ollut runoa »loatinut», hän oli vain itkuvirteen lisäillyt semmoista, mikä sopi hänen miesvainajaansa. Ei Marpan ruumis tutissut, niinkuin olen nähnyt muutamien itkijäin hartiain tekevän, eikä ääneen tullut paljon haikeutta sen lisäksi, mitä jo edellisissä lauluissa oli huomattu, mutta hän itki, hänen silmistään valui vettä. Niin herkkä on tuon karjalaisen kansan mieli, että se voi milloin tahansa suuressa vieraassa seurassa pistää itkuksi. Sen tekevät yhtä herkästi miehet kuin naisetkin. Lösönen parkui kun näki seitikon, Marppa itki muistellessaan miestään. Kun Marppa lopetti laulunsa, pyysin tunnustella hänen nenäliinaansa. Se oli aivan märkä.

— Oikeinko sie itkit?

— Ka tulihan ne kyyneleet, kun miestäin muistelin.

Kalevalassahan kaikki uroot itkevät, kun niikseen sattuu. Se ei ole runollista liioittelua. Karjalan miehet vetistelevät vieläkin, kun murhemieli tulee päälle.

Totuuden nimessä mainittakoon, että Marpan runossa taloudellinen suru ui pinnalla. Mutta elkäämme tekeytykö! Kun surma kaataa köyhän perheen tuen ja turvan, sen leivän ja särpimen hankkijan, silloin hellinkin isä muistuu mieleen etupäässä elatuksen antajana. Rikas perijä ei muistele aina isäänsä minkäänlaisella kaiholla, tyytyväisyydellä vain, kun isä arvasi ajoissa kuolla.

Juhlallisina oli istuttu, hiljaa kuunneltu, Marppa pyyhkieli silmiään, paljon kyyneleitä vuotaneita. Vähitellen alkoi niihin tulla iloisempi ilme. Eipä aikaakaan, niin kärpän silmät taas kiiluivat Bibinan kulmakarvojen alta. Hän leikkasi äkkiä poikki juhlallisuuden paksun langan.

— Tanssinko mie teille?

— Vieläkö sie jaksat tanssia? kysyin kummastellen.

— Mikäs. Mie tanssin »Kangasta kutomassa».

Tuolit väistettiin syrjään, niin että Marpalle jäi iso lääni keskilattialle. Hiukan Marppa kohotti hameitaan, niin että maailman paksuimmat tanssikengät näkyivät. Ne olivat pitkävartiset saappaat, paksupohjaiset ja kannankorko lavea ja matala kuin tsajulasin vati. Mikä valtameri erottikaan hänen aporkkansa helsinkiläisen tanssijattaren tai Annantehtaan kaunottarien puolikengistä? Marpan saappaat eivät toden totta olleet puolikenkiä, ne olivat vieläkin enemmän kuin täyskengät. Ne olivat aporkkia, venäläinen sana, joka paljaalla kaiullaan ilmaisee jotakin hyvin paksua, tökeröä, raskasta ja paukkavaa. Te tunnette nuo kengät! Niitä näkee joskus Helsinginkin kaduilla venäläisillä maalaisnaisilla.

Marpan ensimmäiset kädenliikkeet saivat vereni hyytymään. Peitin silmäni käsilläni ja huokasin:

— Rukoilkaamme! Oo kaikkivaltias j.n.e.

Hätäisesti vilkasin ympäristööni. Naiset olivat kadonneet. Tanssi olikin vain, niinkuin Saksassa sanotaan: nur für Herren, ainoastaan miehille. Marpan soolotanssia ei voikaan suorittaa ilman miesten suosiollista apua. Naisia ei kaivata.

Marppa pomppi salissa, aporkat paukkuivat lattiaan, kuin kangasta kudottaessa ainakin, hän syöksyi seinästä toiseen, pois eestä vain!

— Sukkula katosi, huudahti Marppa ja kärpänsilmät säikkyivät. — Lainatkaa sukkulaa! Lainatkaa sukkulaa!

Marppa lainaili sukkulaa majurilta, lainasi Vilekiltä, lainasi nuorelta isännältä, mutta minulta ei. Tunsin itseni ensin loukatuksi ja halveksituksi, mutta jälkeenpäin kuulin Marpan sanoneen, ettei hän »tarennut» lainata minulta. Ei ilennyt. Olen siis antanut Marpalle anteeksi tämän epäkohteliaisuuden.

Siinä hän seisoi, Marppa pakana, huohottaen ja läähättäen ja hikisenä raskaan urakkansa jälkeen. Juuri äsken hän oli laulanut järkyttäviä runoja onnettomasta rakkaudesta ja hellästä miesvainajastaan, nyt hän ilosta säteilevin silmin lainaili sukkulaa. Niin se karjalainen tekee, toisen minuutin itkee, toisen nauraa ja ilvehtii. Tätä eivät muut suomalaiset osaa eivätkä milloinkaan opikkaan. Mikä erinomainen aarre meillä onkaan tuossa Raja-Karjalan väessä, jolla on etelämaalaisen herkät veret! Nehän ovat Suomen italialaisia. Pitäisi siirtää satakunta porilaista miestä tänne itäisimmälle rajalle ja satakunta Suojärven miestä läntisimpään Porin lääniin, jotta raskaat veret ja kepeät veret hieman sekaantuisivat. Tällaisesta syntyisi mainio suomalainen rotu.

Olen nähnyt tansseja jos jonkinlaisia, nähnyt suuria ryhmiä vatsatanssijoita Egyptistä, nähnyt Parisin cancanin, mutta niin iloista tanssia, niin kömpelöä ja hassua kuin Bibinan »kangasta kutomassa» en vielä ikinä. Se tanssi on varmaankin keksitty 500 vuotta ennen Kristusta. Ehkä Saban kuningattaren ja kuningas Salomon vainajan eläessä. Ehkäpä sitä tanssittiin Salomonin hovissa silloin kun kaikki ne 700 ja 300 hänen vaimoansa kutoivat majesteetille purppura-kauhtanoita. Vai olisiko Herodeksen tyttären soolotanssi, joka maksoi Johannes Kastajan pään, ollut yhdistelmä Marpan hyppyä ja egyptiläistä vatsatanssia. Kristittyä se tanssi ei missään nimessä ollut. Ei löytyne sitä luterilaista naista koko Suomenniemellä, joka pystyisi sitä karkeloimaan. Aasialaista perua se tanssi varmaankin on, vai olisiko vielä mahdollista, että nuo mielikuvituksensa puolesta niin vilkkaat karjalaiset, jotka ovat laulaneet kokoon Kullervon niin ylen murhemieliset runot, jokaisen runon laulettuaan olisivat naisillaan »kangasta kudottaneet», noin niinkuin mustan mielensä kevennykseksi. Mene heistä ja tiedä, mikä heidän mieleensä on pistänyt, Marpan ja Lösösen esi-isille.

Eihän Marppa tiennyt tai tuntenut sopimattomia tanssineensa. Olihan Marppa koko elämänaikansa pitänyt pyhinä kaikki Jumalan kymmenet käskysanat, yhtä pyhinä kuin kuka tahansa Suomen aviovaimo. Rivoudesta tässä ei ollut ollenkaan kysymystä, viattomasta ja sukkelasta pilasta vain. Meidän katsojien kasvatus ei salli laskea tällaista viattoman pilan ryhmään: meissä siis vika, ei Marpassa. Ei Suojärven kirkossa synnintunnustusta ikipäivinä ole julki luettu. Ei Marppa Bibina koskaan ole kuullut, että ihminen sikiää ja syntyy synnissä. Päinvastoin hän tietää, että molemmat tapaukset ovat täysin viattomat, suuren Luojan kaikkein pyhimmät ja tärkeimmät meille ihmisille uskotut toimet. Niitäkö tulisi hävetä?

Mutta Marppa osasi vielä toisenkin naisellisen soolotanssin, »kankaan luomisen». Nuori vääpeli Halonen väitti kumminkin, että se tanssi kysyy vielä paljoa lujempia hermoja katsojissa. Me luterilaiset askeetit, majuri, Vilekki ja minä, emme enää uskaltaneet hiottaa hermoihimme, vaan ilmaisimme tyytyväisyytemme jo näkemäämme tanssiin, ja olihan Marppa Bibina jo sitäpaitsi 65 vuoden vanha.

On niin erinomaisen virkistävää joskus tavata pakana tai puolipakana, on kuin saisi raikkaan vesiryöpyn niskaansa. Pääseehän sitä edes hetkeksi siitä painostavasta tunteesta, että maailma on surunlaakso, että koko ihmiselämä on vain synnin saastaa. Saa uutta luottamusta siihen toivoon, että vielä kerran maailmassa irtaudutaan näistä aasialaisista harhauskoista vapaaksi, ja että ainoastaan typeryys leimataan synniksi.

Aasialainen neurasteenikko, suuri kirjailija Leo Tolstoi, mauruaa eräässä kirjoituksessaan, että laulajatar ja tanssijatar voi ansaita 50 tuhatta ruplaa vuodessa vain heiluttamalla ja oikomalla jalkojaan. Ja sitäpaitsi jälkimmäinen tekee työtänsä housuttomin jaloin. Aivan niinkuin Marppakin teki. Mutta Marppa parka ei ansainnut tuhansia, päälle satasen vain, johon Marppa näytti olevan erittäin tyytyväinen. Lorujen lopuksi Marppa siristeli silmiään, kohotti hiukan nokkansa nipukkaa ja sanoi veitikka mainen hymy huulillaan:

— Ka, niin mie aina olen sanonut, parempi ja kunniallisempi on laulaa ja ilvehtiä kuin varastaa.

Leo Tolstoi ansaitsi suuria omaisuuksia omalla taiteellaan, vaikka halveksi laulajattaria ja tanssijattaria. Hän oli erinomainen kirjailija, mutta huono ajattelija. Marppa oli taiteilija hänkin. Molemmat kyllä aasialaisia: Tolstoi oli ottanut esikuvakseen profeetta Jeremiaan, Marppa taiteili »Korkean veisun» henkeen. Kumpiko parempi esikuva? Mene tiedä! Mikä on parempi milloinkin, mikä missäkin, mikä millekin.

En vieläkään selkiä tästä Marpan tanssista. Jo kuullessani hänen katkeraa itkulauluaan kuolleen miehensä muistoksi pälkähti päähäni, että näinhän ne syyrialaiset naiset ennen muinoin surivat Adoniksen kuolemaa. Juuri itkijäthän olivat näitten juhlien pääroolin suorittajat. Itkettiin ja surtiin Herran kuolemaa kahtena päivänä, mutta kolmantena päivänä Herra Adonis nousi ylös kuolleista, ja silloin näitten itkijöitten riemulla, tanssilla ja mässäämisellä ei ollut minkäänlaisia rajoja. Kolmas päivä oli yhtämittaista ilon huutoa ja suutelemista. Aivan kuin venäläisenä pääsiäispäivänä.

Marppa siis siellä Laurosen talossa tietämättään, tuntemattaan esitti meille pakanallisen Adonis-Herran neljätuhatvuotista juhlaohjelmaa. Sekä ensimmäisen että toisen päivän surun että kolmannen päivän irtipäästetyn riemumielen, pyhän pakanuuden.

Rajaveräjillä.

Ne ovat aivan tavallisia lehmiveräjiä, jotka erottavat punaisen Venäjän ja valkoisen Suomen toisistaan. Kömpelömpiäkin kuin lehmiveräjät. Ne ovat tehdyt paksunpuoleisista koivunrungoista, mutta eivät lepää niin hyvässä järjestyksessä vitaskierteitten nojassa kuin siististi tehdyssä karjaveräjässä. Miksikä ei ole portteja tehty? Ei, portteja voi helposti avata, mutta tällaista raskasta veräjämöhkälettä ei turhanpäiten kukaan lähde purkamaan. Vai olisiko veräjä tehty sen tähden, että ne ikimuistoisista ajoista ovat laaditut estämään punikkeja tunkeutumasta luvattomille, rauhoitetuille viljelysalueille.

Vaikka rauhan pitäisi vallita Sovjetin ja Suomen välillä, ei ainakaan ystävyydestä näkynyt merkkiäkään veräjän molemmin puolin. Kiväärit kädessä saapuvat rajavahdit veräjälle. Ei kumpikaan puolue kiipeä veräjän yli. Jos kapuat sen yli, voit saada kuulan ruumiiseesi, ja siinä makaat. Ei kukaan nosta juttua sinun surmastasi; veräjän tuolla puolen olet turvattomampi kuin ukkometso meillä kuusenoksalla rauhoitusaikana.

En malttanut sentään olla yrittämättä kavuta veräjän yli, voidakseni kehua käyneeni Aunuksessa, tallanneeni tämän onnettoman, sotien ja nälän runteleman maan multaa, joka kaikesta päättäen, korkeamman maailmanjärjestyksen pakosta, kohta on joutuva meille. Mutta vahtisotilaat varoittelivat:

— Elkää menkö, jos punikki vaanii jonkun puun takana, ei teidän hengellänne ole edes mädän puolukan arvoa.

Aunuksessa olen nyt kaikesta huolimatta käynyt.

Ensi kerran käytiin rajaveräjällä Kaksinaisten tulliaseman luona. Ajettiin autolla aina veräjälle saakka. Tästä kulkee nimittäin suuri valtatie Raja-Karjalasta Petroskoihin. Petroskoi se olikin ennen sotaa rajakarjalaisten pääkaupunki. Äänisjärveen se suuri Suojärvikin laskee. Kun eräs alkuasukas minulta kysyi, olenko Venäjällä käynyt, ja sai myöntäviin vastauksen, kysyi hän heti:

— Petroskoissako?

Hänestä Venäjä ja Petroskoi oli sama käsite. Muille suomalaisille tuskinpa Petroskoin nimikään on tunnettu. Karjalaisten kertomusten mukaan se on likainen kaupungin rähjä, jonka yläpuolella sinisiksi maalatut kirkontornin kuvut ja niiden kärjessä kullatut ristit prameilevat. Sortavalaan on tähän asti ollut liian pitkä matka, — Mutta nyt ovat olot kerrassaan muuksi muuttuneet.

Sen näki jo seistessä rajaveräjällä. Suomen puolella oli tie hyvää autotietä, vaikkapa olisi ajanut veräjän kumoon. Mutta heti toisella puolella oli tie heinittynyt ja kerrassaan käyttämätön. Lehtipuun varvut peittivät paikoin koko tien leveyden. Jos Venäjällä enää ollenkaan työtä tehdään, niin maantieltähän saisi oivallisen heinäsadon. Tekipä oikein mielen murheelliseksi nähdessään tämän tarkan rajan työn, huolenpidon, järjestyksen, ja toiselta puolen leväperäisyyden, laiskuuden ja epäjärjestyksen välillä. Tuo maantienpätkä, mikä tuossa painui alas notkoon, kuvasi tavallaan koko nykyisen Venäjän tilaa. Ihmistyön tähänastiset saavutukset ovat joutumassa metsistymisen jalkoihin. Niin taloudellisen kuin henkisen kulttuurin alalla. Milloinka tuo maantie taas saadaan ajettavaan kuntoon, kuka sillat korjaa, kuka ja milloin maantierummut uusii? Tuleeko siitä enää koskaan samaa, mikä se ennen vallankumousta oli, tärkeä kauppatie Raja-Karjalasta Aunukseen? Nyt jouluksi saadaan rautatie ulottumaan Suojärven eteläisimpään lahteen. Silloin Sortavala ja Viipuri muuttuvat suojärveläisten pääkaupungiksi.