Part 1

language: Finnish

ROISTOVÄKEÄ eli YLEMMISTÖ ja ALEMMISTO

Huvinäytelmä viidessä näytöksessä

Kirj.

TH. OVERSKOU

Suomentanut

Edv. Törmänen

Hämeenlinnassa, Hämäläisen Osake-yhtiön kirjapainossa ja kustannuksella, 1878.

Jäsenet:

VALTIONEUVOS DOBEL, konttori-päällikkö oikeus-ministeristössä. PAROONI LILLIE. JOHANNES VAGTEL, "sihteeri", hautauskassan hoitaja. KRISTINE, hänen vaimonsa. AUGUST, heidän poikansa, polyteknikko. MATHILDE STRÖM, Kristinen sisaren-tytär, Vagtel'in holhotti. FREDRIK DAHL, virkamies oikeus-ministeristössä. PALLE BLOK, puosmanni "Holmesissa". ELLEN, hänen vaimonsa. GRETHE, heidän tyttärensä, palveluksessa Vagtel'illa. PEHR QVIT, vanhojen kirjojen kaupustelija.

Tapaus: Kyöpenhaminassa.

Ensimmäinen näytös.

Muhkeasti sisustettu huone Vagtel'in asunnossa. Perällä ovi, ovesta oikealla korkea pulpetti, sen päällä tilikirjoja; pulpetin edessä konttorituoli. Vasemmalla sivuovi, siitä etummalla, lähellä seinää, sohva ja sohvan yläpuolella, seinällä, kellon-nauha.

Ensimmäinen kohtaus.

Vagtel (pulpetin ääressä työssa). Rouva Vagtel (istuu sohvalla, nojautuen taaksepäin, kädessään rihvelitaulu, laskien. Hänen vieressään kahvipöytä).

_Rouva_. Sihteeri!

_Vagtel_. Tiina kulta! — Viis ja kolme — kahdeksan —

_Rouva_. Minulla on liian vähän rahaa, ystäväni.

_Vagtel_ (tauoten työstään). Enkä minä voi tehdä lisää, ystäväni. — Kuus ja neljä kymmenen — ja — — —.

_Rouva_. Sinun tulee hankkia lisää, Hannes. Mistä otan minä muuten kahvit ja vehnäleivät?

_Vagtel_ (kääntyen tuolilla). Mistä minä otan sinulle kahvit ja vehnäleivät? (Lempeästi) Tiina kulta, ajattelepas itse! 600 taaleria vuodessa — riittääkö siitä kahveesen ja vehnäleipiin? Pitää laittaa suu säkkiä myöten, eukkoseni.

_Rouva_ (nousee ylös ja käyskentelee edes takaisin). Sinä suinesi, säkkeinesi! Olenhan minä jo niinkin tarkka; min'en vaadi kuin 20 taaleria lisää.

_Vagtel_ (hypähtää tulistuneena alas). Mutta kun minulla ei ole yhtäkään taaleria! Sinä olet pusertanut minua jo niin, että —

_Rouva_ (kylmästi). Älä siinä nyt melua. Me olemme kutsuneet vieraita ja — se oli sinun luvallasi, se.

_Vagtel_. Sen pahempi! Mutta minulla on sellainen pehmyt luonto. (Innolla). Saat nähdä, ett' ei sinulle kunnian kukko laula.

_Rouva_. Laulaa tai ei, se ei liikuta sinua. Mutta sinä olet virkamies, sinun tulee kunnialla pitää sihteerinarvosi.

_Vagtel_. Ja sekin on sinun työtäsi, se. Kun sinun äitisi antoi myötäjäisiksesi maatalon, niin arveli hän, että minun piti antaa sinulle ainakin rouvan arvonimi. Niin otin minä eron ammattikunnasta ja tulin sihteeriksi ensimmäistä luokkaa, alaalta päin lukien. Nuo minun myötäjäiseni, jotka maksavat minulle pelkkänä verona kuusi taaleria vuodessa, minulla vielä ovat, mutta sinun myötäisesi, maatalo, on mennyt kaiken maailman tietä.

_Rouva_. Sinä olet väärässä, ystäväni —

_Vagtel_. Niin olenkin, sillä minulla ei ollut tarpeeksi rohkeutta vastustaa sinua. Niinpä saimme me komeita ajokaluja, muhkeita seuramiehiä, kesä- ja talvi-asunnoita — niin, siinä oli kesäkylpyjä, siinä kaikkea hyvää niin paljon, ett'en minä ennättänyt käydä maataloamme edes katsomassakaan. Nyt pitävätkin siitä huolta jo toiset. Olisipa meille itsellemmekin käynyt aika kurjasti, jollei minun vanha, kunnon koulutoverini Pehr Qvit —

_Rouva_. Älä mainitsekaan mokomaa elävää.

_Vagtel_. Minun hyväntekiäänikö? Minä siunaan häntä. Kun meillä oli lihavat päivät, ei hän näyttänyt edes silmiänsäkään, mutta annapas, kun sai kuulla, että meidänkin mailla oli halla käynyt, niin siinäpä hän olikin heti, eikä itku suin ja tyhjin kourin, vaan hyvä neuvo muassaan. Oletkos unohtanut, kuinka hän kerran lensi tänne ja kyynelsilmin raikahutti: "koulutoverini, minä olen keksinyt keinon! Sinun leipäsi on jo paistumassa! minä olen perustanut hautauskassan ja valtioneuvos Dobel on pannut sen toimeen. Hän tahtoi määrätä minut kassööriksi, mutta minä olen pyytänyt häntä antamaan sen toimen sinulle, ja niin hän on tehnytkin. Sinä saat kuusisataa taaleria palkkaa vuodessa." Ja niin hyöri ja pyöri hän edestakaisin ja suuteli sinua ja minua ja Augustia ja vanhaa pesu-eukkoakin.

_Rouva_ (joka on istunut sohvalle). Niin, kyllä se oli sievästi tehty.

_Vagtel_. Se oli ylevästi tehty, se. Mutta entäs vieläkin. Hän arveli minulla olevan vielä sen verran varaa, että voisin suorittaa takauksen, mutta kuultuansa, ett'ei minulla ole ikinä mitään omaa, vaan kaikki, mitä on, on sinun sisaresi-tyttären, minun holhottiin, joka äiti vainajansa tahdon mukaan asuskelee meillä — niin mitä tekee tuo kelpo kirjasaksa? Hän menee valtioneuvoksen puheille ja takoo häntä siihen asti, että tämä jyrkkä mies sanoo viimeinkin: "teitä minä uskon, te olette rehellinen mies, ja kun te pidätte Vagtel'ia yhtä rehellisenä kuin itse olette, niin sitoun minä vastaamaan hänen puolestaan: Hän saapi viran ilman takausta."

_Rouva_. Mutta, ystäväni, sinä unohdat kokonaan ne kaksikymmentä — — —

_Vagtel_. Hyvä Tiina, minulla ei ole — (Innolla). Minun täytyy sanoa. Nyt on loppu. Tämä on kyllä ikävää, mutta sekä miehenä että isänä, kassanhoitajana ja kansalaisena tulee minun sinulle suoraan ilmoittaa: tämä tällainen elämä ei lyö leiville.

_Rouva_. Ja sekä vaimona että äitinä tulee minun sinulle mitä suorimmasti ilmoittaa: me emme voi elää muulla lailla.

_Vagtel_ (tulistuneena). Kun me emme voi elää sillä, emmekä millään lailla, niin kuinka me voimme silloin elää tällä lailla?

_Rouva_ (kiivaasti). Me emme voi elää kerjäläisten tavoin.

_Vagtel_. Ja miksikä emme, kun kuitenkin olemme kerjäläisiä.

_Rouva_. Mathilde maksaa meille kyllin paljon, vaatiakseen, että meilläkin elettäisiin seura-elämää. Ja kuinka voisikaan nuori tyttö — — —

_Vagtel_. Voisikaan, voisikaan — — Sinun elämälläsi ei näköjään olekkaan muuta tarkoitusta, kuin että hän menisi parooni Lillielle naimisiin ja sillä lailla aateluttaisi meidän sukumme. Minä puolestani en todellakaan tiedä, mitä hyvää tuossa tarkoituksessasi ja tuossa paroonissa on.

_Rouva_. Hän on hieno ja sivistynyt mies.

_Vagtel_. Niin, muka, ja sen osoittaa hän mielistelemällä, kievastelemalla sinun edessäsi, ylistelemällä sinun yksinkertaisuuttasi ja järjestelemällä juhlapitoja. Muut ihmiset ajavat tuota herraa niskapäästä ulos, tietäen hänen elävän ainoastaan sen toivon varalta, että hänen veljensä kuolisi.

_Rouva_. Hänkö! Hänkö köyhä? Hän on niin rikas, että on äskettäin henkensäkin vakuuttanut.

_Vagtel_. Kas se todistaa rikkautta, se!

_Rouva_. Hänellä on varoja, hänellä. Minä tiedän sen. Herra varjelkoon sitä, että sinä ajaisit hänet ulos!

_Vagtel_. Tiina kulta, min'en ai'okkaan sitä tehdä, en — mutta sinun ei pitäisi kehoittaa Mathildea menemään hänelle naimisiin.

_Rouva_ (kuivasti). Min'en luule siihen kehoituksia tarvittavankaan.

_Vagtel_. Niin kyllä, oikein minäkin ihmettelen, ett'ei hän, nuori, kaunis, rikas tyttö anna tuolle lipilaarille rukkasia.

_Rouva_. Huomaapas sekin seikka, että parooni voi kentiesi auttaa meidän August'ia jaloille.

_Vagtel_. Noo, August on taitava polyteknikko, hän tulee toisten avuttakin toimeen.

_Rouva_. Ukkoseni, meillä olikin muu asia keskusteltavana, — minun pitää saada rahaa.

_Vagtel_ (rientää pois ja istuu pulpetin ääreen). Minulla ei ole rahaa.

_Rouva_. Kaksikymmentä taaleria.

_Vagtel_ (innollisesti laskien). Viis' ja kahdeksan, kolmetoista ja yks' —

_Rouva_. Me häpäisemme itsemme.

_Vagtel_ (äreästi). Ja viis' on yhdeksäntoista ja — (kääntyy äissään) ja — nyt en pääse puuhun enkä papuun. Minulla ei ole rahaa; kuuletko sinä Kristina? Minulla ei ole rahaa.

_Rouva_. No no, älä nyt huuda! Jos ei sinulla ole — — (istuu) niin mitäpäs sille mahtaa. (Kiivaasti). Siinä tapauksessa olisit sinä kuitenkin voinut ennalta sanoa minulle — Hannes, sinä olet ankarasti loukannut minua.

_Vagtel_ (hypähtää tuimana tuolilta). Mutta siis syö —! (vaikeroiden) Tiina, Tiina, sinä saatat minut halvaukseen!

_Rouva_ (nousee kiivaasti). Minä? Kyllä!

_Vagtel_. Niin, kyllähän sekin on totta, ei sekään auta. Voi minua mies-parkaa, minua poloista parkaa!

Toinen kohtaus.

Entiset. Mathilde (sivu-ovesta).

_Mathilde_. Mitä nyt?

_Molemmat_. Se on tuo minun — — —

_Mathilde_. Minun vaimoni, joka tahtoo rahaa — minun mieheni, joka ei tahdo antaa rahaa; eikö niin?

_Molemmat_. Niin juuri.

_Mathilde_. Min'en kysynytkään sitä muun kuin näön vuoksi vain.

_Rouva_. Hän antoi minun kutsua vieraita — se oli hänen luvallansa, se; eikö niin?

_Vagtel_. Niin, niin! minä sanon kaikkeen: niin, mutt'en sittekään sano itse asiaan: niin.

_Rouva_ (heitäkse sohvalle). Ja nyt jättää hän minun tällaiseen tilaan.

_Mathilde_. Eno-parka, te ette pääse tästä pulasta ilman lunnaita ja (hemmoittelee) parempihan on maksaa sovinnolla, rakkaudessa.

_Vagtel_. Niin, kyllähän se parempi on, paljon parempi — (äreästi) mutta minulla ei ole rahaa.

_Mathilde_. Paha juttu; minäkin olen menettänyt kuukautiset korkoni. Mutta tiedättekö mitä — älkää vain panko pahaksi, niinkuin tähän saakka olette tehnyt — onhan osa pää-omastani teidän tallessanne; tehkää minulle mieliksi: Lainatkaa siitä!

_Vagtel_ (innolla). Vait, Mathilde, vait! Minä olen sinun kolhojasi ja holhojan tulee tarkasti vartioida holhottinsa omaisuutta. Ja siten ottaisin minä, sinun holhojasi — en koskaan!

_Mathilde_. Mutta sehän on lainaa — ja minä annan teille luvan.

_Vagtel_. Sin'et voi antaa lupaa ilman minun luvattani, ja min'en anna lupaa, en.

_Mathilde_. Mutta rauhan ja sovun tähden —

_Vagtel_. Hyvä, hyvä; rauha ja sopu tulee niinkin, kyllä minä pidän huolta siitä — (huo'aten) niin, kyllä minä — — — Minä olen sellainen yö-myssy.

_Mathilde_. Mutta, eno —.

_Vagtel_. Minä olen yö-myssy, yö-myssy minä olen. Minä voin kyllä suuttua, toruella siitä, että annan myöden, mutta panna vastaan, vastustaa — sitä min'en voi — no, niinkuin sanoin, minä olen sellainen yö-myssy, pehmyt lapanen sellainen — — —

_Rouva_ (nousee harmissaan ylös). Ja sinä uskallat sellaista sanoa? Johannes, sinä sanot liian paljon!

_Vagtel_. Niin, ja sinä suutut liiaksi siitä, että minä toruilen itse itseäni.

_Mathilde_. Minusta näyttää eno olevan oikeassa; lieneehän hänellä lupa pahoitella omasta itsestään.

_Rouva_. Mutta hän pahoitteleekin minun tähteni. Teenkö minä ikinä mitään häneltä kysymättä, teenkö?

_Mathilde_. Mutta kun te, täti, tiedätte, ett'ei eno voi kieltää mitään, niin — — —

_Rouva_. Enkö minä pyydä joka ainoaa killinkiä? Voitko sanoa, ett'en sitä tee?

_Vagtel_. Eihän se ole sinun syysi; se on onnettomuus, onnettomuus, kohtalo.

_Rouva_. Salli minun jatkaa. Kaikkeen, mihin ryhdyn, pyydän sinulta lupaa; kaikkea sitä varten, mitä ostan, pyydän sinulta rahaa. Ja nyt kehtaat sinä sanoa olevasi yö-myssy, tohvelin pohja; Johannes, sin' et ole oikein mies.

_Vagtel_. Niin, sitähän minä juuri taannoin sanoinkin.

_Rouva_ (tulistuneena). Muuten tiedän minä senkin, ken tätä kaikkea on sinun päähäsi pannut, — tuo kirjasaksa. Ei mene päivääkään, ett'ei hän tulisi ainakin kaksi kertaa tänne nuuskimaan, mitä täällä meillä keitetään ja paistetaan. Minkätähden tyrkytti hän meille tuota Nyboder'in hempukkaa piiaksi? [Nyboder on kaupungiu-osa, jossa asuu milt'ei pelkkää meriväkeä, työkansaa j.n.e., mutta jossa siisteys on yleinen. Suoment. muistutus.] Hm, sitä varten, että hänellä olisi vakooja.

_Mathilde_ (lempeästi). Hyi täti! Hän on siisti, ahkera tyttö, joka tekee työtä monta vertaa enemmän, kuin hänen tarvitseisikaan tehdä.

_Vagtel_. Vakooja? Loruja. Kun Qvit kuuli sinun jälleen saaneen tuon entisen oikkusi pitää sisäpiikaa, niin tahtoi hän auttaa sekä sinua että tytön isää ja esittelikin meille tuon tyttösen.

_Rouva_. Noo, sinun hra Qvit'isi on raaka narri — niin sanovat kaikki, pait sinä.

_Mathilde_ (niinkuin edellä). Ja minä, tätiseni. Hän on avosydäminen niin suuria kuin pieniä kohtaan, sanoo suoraan, mitä ajattelee, ja on rehellinen mies. Tuo hänen suoruutensa on tosin vähän liiaksi uljasta, mutta rehellistä; hän saisi tosin paremmin valita sanojansa; mutta se seikka, ett'ei hän vilpistele, vaan uskaltaa sanoa ajatuksensa, osoittaa että hän on mies. Hänen rehellisyytensä näyttää tosin lystikkäältä — niin kyllä, mutta se on sitä mielyttävämpi, sillä siitä näkee, että hän on jo _luonteeltaan_ rehellinen, eikä ainoastaan _järkensä_ käskystä. Sanalla sanoen, Qvit on minun suosittuni, ja jos hän vain olisi nuorempi, niin — (hemmotellen) hän voisi olla vaarallinen minun rauhalleni.

_Rouva_. Hän?! (nauraa kovalla äänellä). Hahaha!

_Qvit_ (ulkona). Hahaha!

_Rouva_ (lakkaa nauramasta). Hyvänen aika, siinä hän jo onkin. (Istuu sohvalle).

Kolmas kohtaus.

Entiset. Qvit (suuri reppu kainalossa).

_Qvist_ Hahaha! (asettaa laukkunsa oven suuhun). Kas niin, hyvää päivää! Mitäs kuuluu?

_Mathilde_. Kiitoksia. Mutta teiltä ei sitä tarvitse kysyäkkään, te voitte aina hyvin, eikö niin?

_Qvit_. Kiitoksia, neitiseni, kiitoksia, onpa tuo oikein ihmeellinen, tuo minun laitani. Joka askeleella saan minä nauraakseni. Nyt nauratti minua tuo teidän vanha Anninne. Kun minä kömmin rappusia ylös, laukku kainalossa, niin sanoopa eukko näin; Hyvänen aika, hra Qvit, mahtaapa teidän ijällänne tuo kirjain kantaminen tuntua. Ja sen sanoo hän minulle, joka olen häntä kahdeksan vuotta nuorempi — Eukko pesi parhaillaan rappuja. Eikö se ole somaa? Hän luulettelee minun työtäni vaikeammaksi omaansa — lapsukainen! — Mutta tiedättekö mitä, rouva, olkaa hyvä, kärsikää hänen kömpelyyttään, onhan hänkin ollut virkeä aikanansa. — Mitä hittoja! Te juotte kahvia tähän aikaan päivää? (Istuu rouvan viereen). Kas niin rouva! Tehän vasta emäntä olette, kun kuudensadan taalerin vuotisella tulolla voitte juoda kahvia keskellä päivää.

_Rouva_. Niin, sitä vaatii tapa — — —

_Vagtel_ (keskeyttäen). Se on vain tänään, ystäväni, tänään; tavallisesti me emme juo kahvia ollenkaan, mutta sellaisena päivänä, kuin esimerkiksi päivä, jollainen tämä päivä on — — —

_Qvit_. No — mikä päivä tänään on sitte?

_Vagtel_ (itseks.). Mitä minä nyt oikein sanoisin? (Ääneen). Tänään on — on minun vaimoni syntymäpäivä.

_Mathilde_ (hiljaa Vaglel'ille). Siinä teitte hyvin.

_Qvit_. Kuinka? (Kättelee rouvaa). Toivotan onnea! Ja kun minä olen vanha ystävä talossa, niin sallikaahan minun antaa teille pikku lahja.

_Rouva_ (lempeästi). Mitä turhia, hra Qvit — — —

_Vagtel_. Mitä sinä nyt —?

_Qvit_ (juoksee laukkunsa luo). Malta, malta. Tuossa on kyllä jotakin, joka sopii rouvalle.

_Rouva_ (kohottaikse). Tuossa?!

_Mathilde_ (itseks.). Kummallinen, mutta hyväsydäminen mies!

_Qvit_ (on vetänyt laukun etummalle, aukaisee sen ja selailee kirjoja). Muun muassa on täällä kasvatusopillistakin. Katsotaanpas — (ottaa erään kirjan ja katselee sen nimilehteä). "Käsikirja miehistölle tarkk'ampuvassa sotaväestössä" — ei, se ei sovi teille, ei (ottaa toisen kirjan). "Yleisen varallisuuden luonto ja syyt" — ah, se on kelpo kirja Gad'ilta — mutta pienille taloille se ei ole juuri käytännöllinen. Mutta kas tässä — (lukee). "Ruoka-raparperin viljelyksestä ja sen käyttämisestä ruoaksi" — se ei olisi niinkään hullua, kun teillä olisi vielä maatalo, mutta nyt — (mielissään) Kas tässä se onkin! "Frese'n kotoaskareet" ynnä "Kokki-kirja elikkä neuvoja j.n.e." — Se on kelpo kirja, rouva. Ottakaa se, seuratkaa sen neuvoja ja olkaa onnellinen! Jumala siunatkoon teitä!

_Rouva_ (kuivasti). Kiitoksia!

_Mathilde_ (Qvit'ille, joka latelee kirjoja laukkuunsa). Te ette näköjään ainoastaan myy kirjoja, mutta suvaitsette niitä myös.

_Qvit_. Josko minä suvaitsen kirjoja ja kirjallisuutta? — Minä rakastan niitä! Kirjallisuus, neitiseni, kirjallisuus on elämän lähde. (Nousee ylös). Mitenkä minusta on tullut kirjasaksa? Minä ostelin kirjoja lukeakseni ja luettuani möin ne, ostaakseni toisia. (Innostuu vähitellen). Ja kun minä tapasin kirjan, jonka kuivat, kuolleet kirjaimet yhtyivät juuri kuin mehusaksi, elähyttäväksi ytimeksi, ja joiden henkistä ymmärrettä minä omalla ymmärrykselläni taisin itselleni omistaa, silloin, neitiseni, — minä imin, minä söin tuota ydintä, minä nautin kaikilla tunteillani niiden sisällystä ja — sitten lainaelin minä niitä muille, jotta nekin saisivat niitä lukea ja niistä iloita. Minä voin kirjasta imeä kaiken sen ytimen, minä voin juuri kuin nielaista sen sydämeeni — minä lainaan kirjan toiselle; kirjan henkinen voima, ydin on yhtä tehoisa, yhtä täydellinen — niin, vaikka tuhannet ylipainokset kulkisivat kädestä käteen, teoksen alkuhenki on yhtä tehoisa, jopa aina vain entistä tehokkaampi. (Nostaen innostuneena laukkuansa). Voi, kuinka monta ylevää aatetta tässäkin repussa on ollut, kuinka monta säkentä, jotka sytyttävät valoa nouseville polville! Kun minä kuolen, neitiseni, niin tämä se minun päänalaiseni olkoon ja henkitoreissanikin minä vielä kiitän niitä, jotka ovat antaneet henkensä valon loistaa meille oppimattomille kirjapainon-musteen kautta. (Panee laukkunsa ovensuuhun).

_Mathilde_ (liikutettuna). Te olette kelpo ihminen.

_Qvit_ (iloisesti). Enpä kaikkein pahimpiakaan, en! (Rouvalle) Vai tänään on teidän syntymäpäivänne? Te olette siis —?

_Rouva_ (hiljaa). Kaikkea sitä pitää kärsiäkkin. (Ääneen). Nuori vielä toivomaan, liian vanha mitään enää odottamaan maailmasta.

_Qvit_ (lempeästi). Niin vai — siinä tapauksessa olen minä nuorempi teitä.

_Rouva_ (loukattuna). Te?!

_Qvit_. Niin, sillä minä odotan vielä paljon hyvää tästä maailmasta (istuu rouvan viereen).

_Rouva_ (pisteliäästi). Te ette ole elänyt maailman pauhinassa. Minulle on maailma inhottava, yhtä inhottava, kuin —

_Qvit_. Niin — maailma on aivan samanlainen meille, kuin me olemme maailmalle.

_Rouva_ (nousee nopeasti ylös). Te olette —

_Vagtel_ (kiireesti, riitaa välttääkseen). Niin, maailma on ollut minulle ja vaimolleni hyvin — hyvin paha.

_Mathilde_ (veitikkamaisesti). Niinpä minustakin maailma ei kelpaa juuri mihinkään.

_Qvit_ (innolla, nousten seisomaan). Hakekaa syytä itse itsestänne, älkää lykätkö sitä maailman niskoille. Mikä vika maailmassa on? Eikö se ole oikein mestarillisesti luotu? Katsokaapas vain ympärillenne! Se kukkii ja lakastuu, lakastuu ja kukkii — iänkaiken; elämässä on lakastumista, lakastumisessa elämää — yhteyttä monilukuisuudessa, monilukuisuutta yhteydessä ja — kaunis se on joka haaralta.

_Mathilde_. Niin, mutta —

_Qvit_. On vastoinkäymisiä? on kyllä ja kiitos Luojan siitä, että niitä on. Vastoinkäynti saa voiman näkyviin ja siinä se elämä juuri onkin, neitiseni. Mitä me ihmiset oikeastaan olemme? Kemiallisia tulitikkuja! Meissä on tuliainetta, meissä, mutta se ei pääse palamaan, niinkauan kuin me loi'omme turhuuden ja tuhmuuden kotelossa — Mutta meidän pitää palaa, sehän se meidän tarkoituksemme on. Hyvä, — mitä nyt tapahtuu? Sallimus ottaa meidän tuosta kotelosta ulos, hivuttelee sitten vastoinkäymisellä ja — huiskis! — heia! siitä nousee puhdas, loistava liekki, juuri voiman ja elämän kuva. Eläköön vastoinkäyminen! Jos ei sitä olisi, niin eipä minullakaan olisi ollut iloa auttaa (lyö Vagtel'ia hartioille) tuota läkkisormea.

_Mathilde_ (ilveillen). Aha, hra Qvit pitää vastoinkäymisestä niin paljon ainoastaan oman itserakkautensa tähden.

_Qvit_ (iloisesti). Hyvin mahdollista, mutta ei sillä minun todistukseni vielä peruutetut ole. Maailma on oikein oivallinen; nuo "laitokset" ainoastaan pilaavat sen.

_Vagtel_. Laitokset! mitkä niin?

_Qvit_. Nuo tavalliset järjestykset, tavat ja muut sellaiset, jotka eivät saa alkuansa ihmisluonnosta, mutta joita niin sanottu valistus meille tyrkyttää, niinkuin esimerkiksi ylellisyys, ja nuo rahoja nielevät kemut, ristiäiset, kihlajaiset, häät ja hautajaiset. (Innostuu yhä enemmän). Hautajaiset ne, ne pahimmat ovat. Jos muihinkin kemuihin uhratut rahat menevät kaiken maailman tietä, niin hautajaismaksut ne, ne vasta surman suuhun menevät, ne. Kuolema on ainoa tila, joka tekee kaikki yhtäläisiksi; kun köyhä kuolee, niin sopisi vaatia, että hän haudattaisiin yhtä kunniallisesti, kuin rikaskin. Eikö maistraatin, raastuvan, porvariston, maansäätyjen tai muiden, joilla on kuolleiden kanssa tekemistä, tulisi pitää huolta siitä, että köyhinkin pääsisi hiljaiseen lepopaikkaansa ilman suuria kustannuksia? Miksikä pitää minun, tullakseni kunniallisesti haudatuksi, maksaa kelpo rahat kellon lierittäjille, laulajille, puheenpitäjille ynnä muille, jotka eivät minusta ollenkaan välitä. Onhan hyvin kummallista käyttää hyödykseen kuolemantapausta ja vaatia kuolleen tähden rahaa, jonka takaisin-maksaminen ei tule edes kysymykseenkään. Ja entäs, kun on suuri perhe, ja kuolema tempaa äkkiä useampia — uhreja —! (Tarttuu innostuneena rouvan käsivarteen). Se on onnekseni, rouvaseni, ettei minun ole tarvis pitää huolta hautajaisistani, sillä minä kuolisin pelkästä kiusasta.

_Rouva_ (kuiskaa Vaglel'ille). Saa tuo pois täältä.

_Vagtel_ (pitäen kiinni rouvasta, kuiskaten). Tiina-kultaseni — — —

_Rouva_. Vaiti. Minä pidän siitä itse huolta — (soittaa kelloa, joka on pöydällä).

_Qvit_ (ottaa Vagtel'ia käsipuolesta ja kulkee hänen kanssaan pulpetin luo). Juuri nämä seikat, naetsen, saattoivatkin minun perustamaan hautauskassan.

Neljäs kohtaus.

Entiset. Grethe.

_Grethe_ (pysähtyen ujona ovensuuhun). Rouva, te — — —

_Rouva_ (korkealla äänellä). Tämä huone on siivottava.

_Grethe_. Se siivottiin eilen ja tytöllä on tällä haavaa paljon työtä.

_Rouva_. Minä sanon, tämä huone on siivottava.

_Mathilde_. Täti — — —

_Rouva_. Ken sen siivoo — se on teidän oma asianne.

_Grethe_. Sallikaa sitten minun itse — — —

_Qvit_ (kääntyy ja näkee Grethen). Kuinka! — Grethe! — Minun oma marjueni! Sin'olet aina yhtä siisti ja sievä, kuin enkeli (taluttelee häntä sohvan luo, jolle istuu). Onhan rouva hyvä sinua kohtaan?

_Grethe_. Niin — minulla ei ole syytä valittaa.

_Qvit_. Sepä hauskaa! Parasta onkin palvella porvareilla, kuuluu tavallaan perheesen.

_Rouva_ (äkeissään). Ettekö te — — —

_Grethe_ (on menossaan). Heti paikalla — — —

_Qvit_. Älähän nyt, maltahan hieman, annahan minun ensin katsella sinua.

_Grethe_ (taputtelee Qvit'iä poskille). Toisella kertaa — ensi sunnuntaina, kun tulen kotiin, nyt pitää mun — — —

_Qvit_. Turhaa kaikki; ovathan he minun ystäviäni.

_Grethe_. Niin, mutta minun isäntäväkenä, jota minun tulee pitää kunniassa.

_Qvit_. Eihän kunniassa-pitäminen kiellä sinua puhumasta paria sanaa vanhan tuttusi kanssa.

_Rouva_. Minun luullakseni — — —

_Grethe_ (arasti, koettaen päästä irti). Sallikaa minun mennä — — mennä.

_Qvit_ (nousee istualtaan, mutta pitää Gretheä yhä kädestä). Mitä nyt? Oikeinhan sinä vapiset?

_Grethe_. En — te erehdytte — en ollenkaan. Kyllä minä tosin arastelen, säilyttääkseni isäntäväkeni suosiota, mutta en minä vapise — en — se tulee vaan tuosta. —

_Mathilde_ (yhtyen puheesen). — Hentotuntoisuudesta, joka on hänelle kunniaksi luettava. Hän on sellainen kelpo tyttö, että kaikki pitävät hänestä; olkaa varma siitä, että minä — — —

_Vagtel_. Että me, ai'oit kai sanoa — oi, me pidämme häntä kuin silmäterää.

_Rouva_. Mitä kiitoksista? Mitä varten pidetään palvelusväkeä? Että he tottelisivat ja tekisivät, mitä heitä käskee, ja kun minä käsken (painolla) "tämä huone on siivottava", niin te, hra Qvit, olette kaiketi niin hyvä ja — — —

_Qvit_. Ja menette matkoihinne! — Lyhyesti ja selvästi sanottu!

_Rouva_. — — ja sallitte neitsyen tehdä tehtävänsä, ai'oin minä sanoa. Jos te tahdotte antaa sanoilleni toisen merkityksen, — se on omassa vallassanne.

_Qvit_. Ja noin kohtelette te tuota tyttöstä, — tuota sievintä helmeä, ja minua, minua, joka kuulkaas, rouva, te olette —

_Rouva_. Mikä niin, hra Qvit?

_Vagtel_. Ystäväni!

_Grethe_ (nykäisten Qoit'iä käsivarresta). Olkaa hyvä —

_Mathilde_ (samoin kuin Grethe, toisella puolen). Älkää pikastuko, hyvä herra Qvit.

_Qvit_. Te olette — hahaha! Te olette todellakin suorempi minua — ja olenhan minä jo jotenkin julkea.

_Rouva_. Tämä on liikaa — Johannes!

_Vagtel_. Tiina kulta.

_Rouva_. Saa hänet pois, — sinä tiedät, mitä sinun tulee tehdä. (Menee äkeissään pois. Häntä seuraavat Mathilde ja Grethe, edellinen lohdutellen häntä, jälkimmäinen lehden viitteen Qvit'ille olla pikastumatta).

Viides kohtaus.

Vagtel. Qvit.

_Qvit_ (astuu pari askella rouvan jälkeen). Mitä hänen tulee tehdä? (Kääntyy ja katsoo Vagtel'iin, joka seisoo hyvin nolona paikallaan). Ymmärsitkö — mitä sinun tulee tehdä? Sinun tulee näyttää minulle ovea.

_Vagtel_ (vilkkaasti). Sitä min'en tee milloinkaan.

_Qvit_ (istuu sohvalle). Sinulla on hyvin kohtelias vaimo, sinulla.

_Vagtel_ (nolona). Niin — niin se on, miltä kannalta sitä katsoo. Hän on hyvin hääriväinen, hyvin ennättäväinen, mutta —

_Qvit_. Mutta oikein äkäpussi, oikein — (lyöpi kätensä pöytään, ilmaistakseen ajatustaan, jolle ei löydä sopivaa sanaa).

_Vagtel_ (arasti). Oikein, ihan oikein.

_Qvit_ (hypähtää ylös). Oikein kynsiniekka — ilves!

_Vagtel_. Sinä olet minun ystäväni, mutta kosketat asioihin liian läheltä. Min'en tahdo loukata sinua, mutta eihän hyvässä talossa sovi seurustella piian kanssa, isäntäväen läsnä-ollessa.

_Qvit_. Hyvässä talossa? Herrastalossa? Nimitätkö sinäkin kotoasi hyväksi taloksi? Oletko sinä olevinasi herra? Killinki-kassan hoitaja! Muutoin sinä erehdyt sen lisäksi; hyvissä taloissa pidetään sivistys ja ihmistunteet arvossa, ja Grethe —

_Vagtel_. Hyvä ystäväni, vaimoni kohtelee Gretheä kuin omaa lastaan.

_Qvit_. Siinä tapauksessa olet sinä kelvoton isä lapsillesi.

_Vagtel_. Kuules, jos et sinä olisi ystäväni —

_Qvit_. Niin ottaisin sinulta kassan, sinä lapsukainen ja — sitten ette enää voisi pitääkään emännöitsiää? (Kovalla äänellä). Minä sanon, Grethe — — —

Kuudes kohtaus.

Entiset. August.

_August_ (perä-ovesta). Grethe — mitä nyt?

_Qvit_ (kääntyy häneen päin, niinkuin edellä). — On kunnioituksella kohdeltava. Ymmärrätkös minua?

_August_. Mutta ettehän tällä äänellä puhune minulle'—?

_Qvit_. Ei se tee pahaa teillekään, sillä sama ääni variksen pojalla kuin variksellakin. Tottahan teidän mielestänne äitinne kohtelee Gretheä — —

_August_. Pahoin — se on totta.

_Qvit_ (tarttuen Augustiin). Pahoin? (Mielihyvällä). Eikö niin? Mutta te olettekin näköjänne parempi ihminen. Kuules nyt, sinä Lepu-Lasse, oma poikasi myöntää asian todeksi.

_August_. En voi olla sitä tekemättä! Juuri tuo äitin paha kohteleminen on saattanut minut huomaamaan Grethen jalon mielenlaadun, joka itsestään, luonnosta jo, vaatimatta, ilmautuu kaikessa —

_Qvit_ (mielihyvällä). Ilmautuu itsestään, luonnosta jo, vaatimatta — (panee kätensä Vagtel'in hartioille). Häpeä, häpeä, Vagtel, oma poikasi — — —

_Vagtel_. Hän on oikeassa ja minä pyydän vaimoani — — —

_Qvit_. Pyydät? Ei, käskemän sinun pitää! Tuollaisissa asioissa saa hyvällä omallatunnolla käskeä ja käskeä uhaten. (Lyö Vagtel'ia olkapäille).

_Vagtel_. Jos se vaan auttaa. (Qvit tekee liikkeen). Kyllä se auttaa, auttaa. Sinä olet niin innoissasi. Tiedätkös mitä? Minä menen nyt paikalla vaimoni luo ja — (tekee totisen; mahdikkaan kasvoliikkeen).

_Qvit_ (sukkelaan). Mene, mene!

_Vagtel_ (tlseks.). Menen jonnekin nurkkaan, jossa saisin olla rauhassa. (Menee).

Seitsemäs kohtaus.

Qvit. August.

_Qvit_. (hieroo käsiään ilosta, huutaen Vagtel'in jälkeen). Kas siinä teet oikein — siitä ansaitset kiitoksia.

_August_. Turhaan kiitätte, eihän siitä sen parempaa tule. Minä tunnen isäni; hän kyllä kernaasti tahtoisi puolustaa tyttöpahaa, mutta siihen ei hänell' ole uskallusta.

_Qvit_ (osaa ottavasti). Sitten otan minä tytön pois täältä.

_August_ (vilkkaasti). Ettehän toki sitä tee?

_Qvit_. Mutta kun hän ei saa täällä rauhaa?

_August_. Kyllä hän saa olla rauhassa — kyllä. Ja eihän se nyt sovi, että hän jättäisi meidät.

_Qvit_. Te arvelette siis, ett'ei hänen ole mitäkään pelkäämistä.

_August_. Ei suinkaan, ei rahtuakaan! Johan hän saa kaikki aseettomiksi pelkällä lauhkeudellaan, hiljaisuudellaan — hän on niin hiljainen, niin hiljainen, kuin enkeli.

_Qvit_. Niin, niin hän on! — Kuulkaapas, teidän isänne on köyhä ja te tarvitsette paljon kirjoja — kun tarvitsette, niin sanokaa vain minulle. Niin, hän on oikein enkeli, tuo tyttö. Minä katson heti paikalla, eiköhän laukussani olisi jotakin sopivaa teille. (Rientää peremmälle, aukasee laukkunsa).

_August_. Kiitoksia, ei tarvitse.

_Qvit_. Ei, teidän pitää ottaa — kaiken mokomin — hän on oikein turkasen kelpo tyttö, hän. — (Häärielee kirjojensa ääressä). Ja hän on jo pienestä pitäin ollut sellainen — "Robert Pirulainen" — joutava kaskukirja! Ja suokoon Jumala, että tyttö aina vastakin olisi — "Hyvä poika ja kelpo sotamies, eli — —" Hyvä teos, mutta ei sovi teille — Muutoin sanoitte te ihan oikein: Hän tekee toiset aseettomiksi. Niinpä, kun minäkin olin tulistua, niin hän viittas' vain minulle, ja min'en sanonutkaan muuta, kuin — "Mietteitä viinapolttimoiden rakentamisesta" — se on jotakin, joka ehkä sopii (panee kirjan sivulle), malttakaa hieman, minä käyn polvilleni — niin sujuu työ paremmin. (Häärii yhä enemmän ja enemmän kirjoihinsa kiintyneenä).

Kahdeksas kohtaus.

Entiset. Grethe (tulee siivoamaan pöytää).

_August_ (vilkkuelee Qvit'iin päin ja lähenee Gretheä kuiskaten). Grethe, — Minun oli hyvin ikävä kuulla, kuinka äitini — — —