Part 6

_Grethe_ (nousee äkkiä, lempeästi). Hänkö? — Ja missä katsannossa on hän parempi minua? Taidollaan ja älyllään saattaa hän hankkia varoja vähän enemmän kuin itse tarvitsee; säästäväisyydelläni ja järjestykselläni saan minä ne riittämään meille kumpaisellekkin. Onko minun vanhempani vähemmin arvokkaita, kuin hänen? Hän on ainoastaan minun vertaiseni.

_Palle_ (ihastuneena; hypähtää). Eikä, verkkasen tuli, parempi — ei äyrin edestä! (Kokoo aatoksiaan). Mutta yhtäkaikki! (vetää hänet tuolille). Hänen äitinsä käypi kuitenkin nenä pystyssä.

_Grethe_ (elävästi). Onko hänellä oikeutta itsepintaisesti estämään täysikasvuisen poikansa vapaata tahtoa, kun se on älykäs?

_Palle_. Sieluni kautta, — ei! — Mutta — kuitenkin —

_Grethe_ (kiireesti). Minä tiedän, mitä tarkoitat: On kuitenkin pahasti, että perhe on riidassa. Älä pelkää, isäkulta. (Mielitellen häntä). Etkö luule, että minä hyvittelemisilläni, ja kun olen ystävällinen häntä kohtaan ja pidän hänestä, saan hänet hyväksi jälleen?

_Palle_. Saat, lempo vie, saatkin — hahaha?

_Grethe_. No! — Siis huomaat — — —

_Palle_. Luonnollisesti! Mutta minusta on kuitenkin, kun minä — kun mä sanon, (hypähtää ja lyö jalkansa permantoon) min'en voi kärsiä häntä!

_Grethe_. Isä kulta, jalkasi — muistahan toki säärtäsi.

_Palle_. Oo, mitä jalasta — — (huomaa). Ahaa — vai niin! (istuu). Minä ai'oin sanoa —

_Grethe_. Miksi et saata häntä kärsiä? no, annapas mun nyt kauniisti kuulla se.

_Palle_. En, en minä sitä tarkoittanut.

_Grethe_. Tarkoitit maar, ihan varmaan. Sanothan sinä tavallisesti syyt, kun kiellät minulta jotain.

_Palle_. Nyt se on mielestäni tarpeetonta; mutta jos kuitenkin tahdot, niin — oi, minulla on syitä yli mitan! — Katsos, ensiksikin min'en voi kärsiä häntä siksi, että — että — (hypähtää) no, siks' ett'en voi kärsiä häntä, ja, hiisi vie — — (lyö jalkojansa permantoon).

_Grethe_. Isä, sinä unohdat sääresi.

_Palle_. Oo, min'en tahdo kuulla enää — (istuu). Suoraan sanoen, minä tarkoitan —

_Grethe_ (jatkaa). Ett'et voi kärsiä häntä, kun et voi kärsiä sitä perhettä.

_Palle_ (iloissaan) Oikein, siinä syy; eikö se ole pätevä? (Innoissaan). Näetkös nyt, kun sinä viettäisit häitäsi, meidänhän pitäisi olla iloisia kaikkien tyyni, ja kun sitten nuo babiani-apinat tulisivat potkien —

_Grethe_. Mutta vaikkapa, kulta isä, sun täytyisikin viettää yksi ainoa kiusan päivä, mitä se olisi sen sijaan, kun sittemmin monta ikävää iltaa voisit viettää tyttösesi tuvassa?

_Palle_. Sinun tuvassasi?

_Grethe_. Niin, punssi-lasin ääressä vävy-poikasi kanssa.

_Palle_. Ja sinun lastesi kanssa — sinä unohdat tykkänään lapsesi. Niin, tyttäreni, (puristaa häntä rintaansa vastaan). Ota hänet!

_Grethe_. Oi, sinä olet toki aina minun oma kiltti isäni.

_Palle_. Ja sinä olet semmoinen —. Kuinka sinä, pikku pirulainen, tohdit tulla viekoittelemaan minua?

_Grethe_. Sinua? — Herran tähden, kuinka se olisi juohtunut mieleeni? Tiesinhän minä, että olisi vallan mahdotonta voittaa sinua puolelleen! Rouva lähetti minut.

_Palle_. Rouva?

_Grethe_. Niin; koko talo on hämmennyksissä, ties Jumala, mintähden, ja rouva pyysi minun kysymään sinulta, miksi herra niin kovin pelästyi, kun sinä sanoit valtioneuvoksen tulevan.

_Palle_. Hahaha, se on mainio historia; mutta sitä min'en, sieluni päälle, tiedä; luultavasti siksi, kun stasroodi Pobel tahtoo antaa nuorelle Vagtel'ille 50,000-taalerisen veljensä-tyttären.

_Grethe_ (kauhistuen). Mitä sanot?!

_Palle_. Etkö sinä sitä tiedä?

_Grethe_. En, en! Olisinko sitten enään ajatellut — —? Mutta sehän on mahdotonta. —

_Palle_. Minä kuulin sen juuri itse nuoren herran suusta, ja, minun mielestäni, sen pitäisi ilahuttaa sinua.

_Grethe_. Ilahuttaa minua? — Että hän uhraisi niin paljon, naidakseen minut, köyhän, typityhjän tytön? — Jos minä olisin hänen tiellään semmoiseen onneen, sitä, isä, sitä ei hänen vanhempansa milloinkaan voisi antaa minulle anteeksi. Ja hän itse! Jos me sitte joskus joutuisimme puutosta kärsimään, ja jos hän katuisi, tai jos minä luulettelisin hänen katuvan, että hän minun tähteni hylkäsi rikkauden, loiston, onnen — sit'en voisi kestää.

_Palle_. Grethe, mitä se —? (Kiivaasti). Hän on kosinut sinua formulaarien mukaan; hänen pitää, istu ja pala, myöskin ottaa sinut.

_Grethe_. Ja vanhempiensa vihan? (Istuu tuolille peittää kasvonsa käsillään).

_Palle_. Oo, mitä vanhemmista? Hän huolii vähät vanhemmistaan, kun vaan —. No, niin piru vieköön koko sihteerillisen perheen!

_Grethe_ (hypähtää ylös, pitää kätensä hänen suunsa edessä). Vait, vait, isä! Ei sanaakaan, kuuletkos! Ei sanaakaan äidille.

Kahdeksas kohtaus.

Entiset. Ellen. Fredrik. August.

_Ellen_. Minusta oli, kuin olisin kuullut hänen äänensä! (Grethelle) Näätkös, kuka täällä on?

_Grethe_ (hämillään). Niin, äiti! Minä — minä — (Fredrikille). Te olette — — —

_Fredrik_. Ei te vaan — sinä! Veikko! — Hän tietää sen jo.

_Ellen_. Niin, ja sanokoon isä mitä tahansa, Fredrik on oikeassa: Nyboder'in lapsi voipi päästä eteenpäin, niin hyvin kuin muutkin.

_Palle_ (katsahtaen Gretheen). Niin totta vie voikin.

_Ellen_ (jatkaa). Sen näkee sinusta.

_Palle_. Oikein!

_Ellen_. Mitä sinä sanoit?

_Palle_. Minäkö? — Minä sanoin: Sinä osasit oksaan! (Ottaa, kiukkuaan masentaakseen, kupin pöydältä-, viipuu sitä).

_August_. Minun äitini täytyy myöntyä rukouksiini, mikään uhri ei ole mulle liian suuri.

_Grethe_. Uhri! — Jos minun pitää voida tehdä teidät onnelliseksi, on teidän tyytyminen ainoastaan rakkauteeni, muuten min'en voi palkita mitään uhria.

_August_. Oi, älä punnitse sanoja silloin, kun ajatus on työ. Tuo katkeruus ei, paitsi sitä, tulekkaan sydämestäsi, sillä minä tiedän, sinä rakastat minua, ilman minutta et tulisi onnelliseksi. (Grethe, joka seisoo lähinnä Pallea, kääntyy häneen huo'aten-, Palle, jonka kiukku saa voimaa, heittää kupin äkkiä lattiaan).

_Ellen_ (juoksee hänen luokseen, nuhdellen). Palle!

_Palle_ (häpeissään, puristaa hänen kättään). Ellen! — Minä olen jo hiljaa! (Istuu synkkänä pöydän ääreen).

Yhdeksäs kohtaus.

Entiset. Qvit.

_Qvit_ (tulee kiireesti sisään, heittää hattunsa ja pussinsa). Noo, nyt on vihdoinkin peijakas irti! Kauniita historioita, mainioita laitoksia! Varis huutaa omaa nimeään! Roistoväkeä, sanoi hän — roistoväkeä itse, ja roistoväkeä kunnialla. Hei, puosmanni, — niin, kyllä teidän puolestanne kostetaan! Kyllä nyt saatte kostaa!

_Palle_ (hyppää ylös). Kostaa! (Kokoo aatteitaan). Vai niin! (istuu jälleen).

_Toiset_ (ympäröivät Qvit'in). Mitä nyt on tapahtunut?

_Qvit_. Vai niin, te olette täällä, herra August? Hauska nähdä. Teidän isänne on suuri lurjus.

_August_. Mitä? Te tohditte —. Te olette vanha mies ja olette tehnyt isälleni monta hyvää työtä.

_Qvit_. Niin olenkin — juuri niin! Minä tulin, kun muut meni; minä kyyräilin ja konttasin, rukoilin ja manasin, kunnes sain hänet kassaan. Mutta mikä hyöty minulla siitä on? Hän häpäisee, tahraa minun kunnialliset rekommendationini; hän elää siitä, jolla minä ja muut rehelliset ihmiset ai'otaan haudata.

_August_. Ei, tämä menee loitos! — Te valehtelette!

_Qvit_ (hypähtää korkealle hämmästyksestä ja kiukusta). Mitä? Minä, Peer Qvit, joka olen asunnut 15 vuotta samassa paikassa, minä, joka olen tutkinut moraalia ja nielemällä lukenut kaikki kirjailiamme, minä, — — —

_August_. Niin kunniata loukkaavia soimauksia isästä ette saa lausua hänen pojalleen, tuomatta todistuksia esiin.

_Qvit_. Niitä mull' on kylliksi! Oo, minä olen tyystin nuuskinut asian haarat ja polut — minä tunnen koko hänen perhe-elämänsä. Hän juopi kahvia keskellä päivää — sillä se oli lörpötystä vain eilen. Teidän äitinne on syntynyt joka päivä, koska hän joka päivä viettää syntymä-päiviänsä; teillä pidetään hauskoja ilta-seuroja ja suuria päivällisiä, (hieroen käsiään) mutta ne tulevat hullummin häirityksi kuin meidän eilen illalla, sillä tänään e.p.p. pidetään siellä tutkinto.

_August_. Fredrik. Tutkinto?

_Qvit_. Niin, tutkinto, ja siitä saadaan sitte nähdä, että hän on kutsunut vieraita minun keksinnölleni ja herkutellut niitä ruumiskassalla; mutta nyt me korjaamme jäännökset, hän saapi sitte rouvineen kauniisti joutua pilkan ja häväistyksen alaiseksi.

_Palle_ (nousee). Pilkan ja häväistyksen —!

_August_. Jos perhe on joutunut onnettomuuteen, niin on varsin katalaa riemuita siitä.

_Qvit_. Minä en riemuitsekaan; Jumala suokoon, että saisin nähdä isänne puhtaana ja lumi-valkoisena, se olisi yhtä tervetullutta minulle ja ruumiskassalle kuin teillekkin! Mutta minä mainitsen joka seikkaa sen omalla nimellä, ja petosta — — —

_August_, Mitä sanotte?

_Qvit_. Niin, _crimen_, hyvä ystävä, _crimen_!

_August_. Isä-parkani!

_Palle_ (astuu reippaasti esiin). Eikö häntä voi auttaa?

_Kaikki_. Kuinka?

_Qvit_. Puosmanni, hän on haukkunut teitä —

_Palle_ (elävästi). Onko nyt aikaa miettiä sellaista? Perhe joutuu pilkan ja häväistyksen alaiseksi! — Millä hänen voipi saada irralleen?

_Ellen_ (lankee hänelle kaulaan). Palle — mitä minä sanoin?

_Grethe_ (samoin). Isä!

_Fredrik_ (innolla Augustille). Siinä on mies!

_Palle_ (kainosti). No, no — ei turhia — joutavia, — (kiivaasti) Muuten min'en tee mitään! (Ellen ja Grethe vetäytyvät takaisin). Ripeästi, Manne? Me teemme, minkä voimme. Mun säästökassa-kirjani 135 taaleria ja markka, — sen verran meillä nyt on, sinulla, Fredrik, on myöskin varmaan pikku ropo taskun pohjassa, ja Qvit'in täytyy — — —

_Qvit_. Mun? Ei, hän on saattanut minulle harmia ja häpeää, hän on kompromitteerannut minut!

_Palle_. Komplimentteerannut tai ei komplimentteerannut teitä, yhdentekevä — hän on hädässä, vaari hyvä!

_Qvit_. Hän on sen ansainnut! Minä olen koonnut kaiken iloni ruumiskassaan ja jos se joutuisi pankruttiin, niin — ei, hänen pitää joutua pinnistykseen!

_Palle_. Mitenkä? Eipä, lemmoksi, pidäkkään! Herra, te ette enää sovi asumaan meidän kanssamme, te olette varsin paha ihminen!

_Ellen_. Niin, hyi, te olette varsin paha ihminen!

_Qvit_ (hämmästyen). Mitä kummia? — Minäkö paha ihminen? (Melkein itku suussa) Puosmanni! Te ajatte siis minut pois luotanne?

_Palle_. Niin teen, sillä semmoinen — —

_Qvit_ (rukoillen). Älkää — älkää — älkää sanoko enää; minä olen varmaankin väärässä. (Innolla) Ottakaa kaikki, mitä minulla on! Pelastakaamme hän — vaan, voi, se on jo liian myöhäistä.

_Kaikki_. Myöhäistä?

_Qvit_ (mieletönnä). Se on minun vikani! Äkkipikaisuudessani lähetin minä tutkinnon hänen niskoilleen. Oo, älkää suuttuko! Se oli hyvin pahoin tehty, mutta minä olin niin kihloissani. Mitä minä olen tehnyt — — —!

_Palle_ (vallan toimessaan). Suu kiini! Auttakaa heti — silmänräpäyksessä! Kondevit, kondevit! Kaikki rahat esiin, mitä meillä on. Kenen me saisimme käsiimme —! Nyt heti hänen luokseen! Hän pitää pelastettaman — minä sanon: hän pitää.

_Qvit_. Hän pitää pelastettaman, niin! Mutta vaikka nyt ruumiskassan reikä saataisiinkin tukkoon — se ei auta, statsroodi on kovin ankara.

_Palle_. Statsroodiko? Kuka stasroodi?

_Qvit_. No, hei, statsroodi Dobel!

_Palle_ (ihmetellen, kummastellen). Hän! — (Augustille) Minä voin pelastaa isänne; minä voin, mutta — se maksaa! (Pienen kamppauksen jälkeen). No, olkoon niin — hän on pelastettu, niin totta, kuin käteni on tuossa!

_Kaikki_ (keskenään sydämestään iloisina). Kuinka? Onko se mahdollista?

_Palle_. Hattuni! — Pitäkää lujasti kiini hänestä, herra stasroodi, niin lujasti kuin tahdotte; nyt minä koetan kanssanne pienen syli-painin, ja teidän pitää, vaikka piru olkoon, päästämän irti! Tule, Fredrik, me kaksi voitamme tänään taistelun; nuo toiset voivat lystin vuoksi kryssätä jälestä ja järähyttää voittoriemun laukauksia.

_Ellen_ (seisahtaa hänet, innolla). Palle, ethän vaan aikonekkaan — —?

_Palle_. Minä teen velvollisuuteni; jälestäpäin sitte lasken, paljoko se maksoi. (Menee ovelle päin). Hei, Fredrik!

_Fredrik_. Minä teen kaikki, mitä tahdot, isä, mutta loukata hyväntekiääni — en!

_Palle_ (tulee reippaasti takaisin). Sin'et tottele komantoa — saat anteeksi! Mutta tällä kertaa — joka on viimeinen, kuin minä komennan sinua — tahdon minä sinun umpimähkään tottelemaan; ymmärrätkös? — Minä tahdon! (Puristaa Augustin kättä). Isänne on pelastettu! (Menee kiireesti Fredrik'in kanssa).

Viides näytös.

Ensimmäisen näytöksen huone.

Ensimmäinen kohtaus.

Mathilde (istuu sohvalla ja neuloo). Parooni (seurapuvussa, nojaikse tuolia vastaan, tarkastellen häntä).

_Parooni_. Miksikö luulen tekeväni hänet niin levottomaksi? (kuiskasee). Hän on holhojan pulassa.

_Mathilde_. Mitä luuloja! Te erehdytte vallan.

_Parooni_. Olkaa varoillanne! Nyt kun hän huomaa, että hänen täytyy laittaa kaikki teidän rahanne kokoon — — —

_Mathilde_. Minkätähden niin?

_Parooni_. Oi, armoni, te saatatte minut pulaan; minä luulin uskaltavani aavistaa teidän palkitsevan totisen rakkauden.

_Mathilde_. Hm, kenties ei aavistuksenne olekkaan pettänyt teitä.

_Parooni_. _Mondieu_! Te sallitte, että minä saan — — —?

_Mathilde_. Ajatella? minä tekisin aivan älyttömästi, jos kieltäisin jotain, mitä en voi estää. (Kiskoillen) Teillä on aivan täysi valta ajatella.

_Parooni_. Ah, kuinka te teette minut onnelliseksi!

_Mathilde_. Ja mitä enon holhoja-toimeen tulee, siitä sanokaa myöskin ajatuksenne. (Salaisesti). Olisikohan jotain tärkeitä seikkoja — —?

_Parooni_ (samoin). Ei, ei suinkaan, mutta kuitenkin tarpeeksi tärkeitä, saattamaan hänet kipeään pulaan, jos hän joutuu tekemiseen sellaisen miehen kanssa, joka pitää teidän hyötynne valvomisen ensimmäisenä velvollisuutenansa.

_Mathilde_ (elävästi). Sen hän tekeekin.

_Parooni_. Varmaan! Minä otaksun — että se olen minä — sallitteko?

_Mathilde_. Teidän otaksuvan? Miksikä en? Otaksukaa te vain.

_Parooni_. Oi te hurmaatte minut! (Entisellä äänellään) Minä käyttäisin itseäni totuuden mukaan, niin! Se tuntuisi minusta tosin hyvin katkeralta, luonnollisesti! — _Mais enfin_, pitääkö teidän palkitseman se, että tätinne elää _follement_?

_Mathilde_. Vai huomaatte tekin sen? Suokaa anteeksi, minä luulin teistä vallan hyvää, mutta en toki odottanutkaan noin suurta suorapuheisuutta, juuri teiltä, joka olette hänen jokapäiväinen vieraansa.

_Parooni_ (innoissaan). Mutta mistä syystä luulette minun siten tekevän, armoni? Voittaakseni teidän suosionne, miellyttääkseni teitä, ja aivan sama tunne saattaa minut vaatimaan täydellistä tiliä — tietysti ette te tahdo armahtaa — — — —

_Mathilde_. Minäkö? En ollenkaan! (Hiljaa mennessään sohvalle). Aa, viekastelia, nytpä minä ajankin sinut satimeen! (Istuu). Kuitenkin, — hän kyllä pelastetaan.

_Parooni_ (ihmetellen). Pelastetaan? Sallittehan te minun otaksua, että se olen juuri minä, joka vaadin häntä tilinteolle, ja sitte minä en käsitä — — —

_Mathilde_. Oletteko hiljakkoin saanut uutisia veljeltänne, herra perintömaan omistajalta?

_Parooni_. En, me olemme vähän huononmoisessa sovussa. Hänellä on se vika — — —

_Mathilde_. Että hän on vanhin, sen hän ehkä pian jättää teille, hän kuuluu olevan kovin sairas.

_Parooni_. Mitä sanotte?

_Mathilde_. Hän on naimaton, omaisuus jääpi teille, ja te olette sitten tilaisuudessa pelastamaan enoni, täyttämällä teidän varoillanne sen, minkä minun varani jättävät vaille.

_Parooni_. Ei, se saattaisi hänet liian suureen kiitollisuudenvelkaan, joka varmaan inhoittaisi häntä, kun minä heimo-herrana ehkä olisin pakoitettu kuolettamaan tuttavuuteni tässä talossa, etsiäkseni ylhäisempiä — — —

_Mathilde_ (kiireesti noustessaan). Joka suhteessa?

_Parooni_ (nostelee olkapäitään). Aavistamattomat, välttämättömät seikat saattaisivat pakoittaa minua kieltämään ehkä sydämeni tunteetkin. Kuitenkin, mikä tapahtunut olisi, se olisi tapahtunut, sen vuoksi olisi toivottava, että se, joka tietää minun itseään rakastavan — — — —

_Mathilde_. Ilmoittaisi itsensä, ennenkuin te tulisitte pakoitetuksi kuolettamaan rakkautenne? — Se on hänen velvollisuutensa itseään kohtaan, ja suoraan sanoen, (pilkallisesti) minä — — —

_Parooni_. Te — —?

_Mathilde_. Minä — kesken puheen: (Salaisesti). Olkaa varoillanne, ettei kenkään kerro tädilleni teidän ajatuksianne, ennenkuin olette saanut perintökartanon haltuunne. Se voisi pian ryöstää meiltä teidän läsnä-olonne.

_Parooni_. Oo, ei suinkaan! Rouva tahtoo _absolut_ pitää minua ystävänään. Ei kenkään voi mustata minua hänen silmissään — — —

_Mathilde_ (nauraen). Paitsi te itse.

_Parooni_ (keikarimaisesti). Hahaha, ja min'en tahdo.

_Mathilde_. Hahaha, ette! (hiljaa) Vaan täytyy!

Toinen kohtaus.

Entiset. Vagtel. Rouva (pyntättynä).

_Vagtel_. Kun sinä vain pitäisit huolta omasta lemustasi ja antaisit minun olla rauhassa. Se ei ole ollenkaan mitään — — —

_Rouva_. Voinko luottaa siihen?

_Vagtel_ (äissään). Voit, lennä ja polta, voitkin.

_Rouva_ (huomaa paroonin). Ystäväni, voinko nyt perustaa toivoni teihin?

_Parooni_. Armoni, te rakennatte kalliolle (puhelevat keskenään innokkaasti).

_Vagtel_ (etu-alalla). Valtioneuvos tulee! Minun täytyy silmänräpäyksessä toimittaa — mutta mistä — mistä?

_Mathilde_ (salaa Vagtel'ille). No, eno, nyt olette saanut rikkaan ystävän.

_Vagtel_ (elävästi). Kenen, lapseni? Kenen?

_Mathilde_. Ettehän vain sano minun sitä ilmoittaneen — lupaatteko sen?

_Vagtel_. Ole huoletta! Kenen! Kenen?

_Mathilde_. Paroonin. Hänen veljensä on kuollut (itseks.). Ja nyt hän itsekin mustaa itsensä. (Menee).

Kolmas kohtaus.

_Entiset_ (paitsi Mathildea).

_Vagtel_ (Its.). Mikä onni! (Paroonille). Te olette, kuulin ma, saanut surun, herra parooni. No, se ilahuttaa minua.

_Parooni_ (painavasti). Liian varhaista, ystäväni, liian varhaista! Veljeni kuuluu olevan ainoastaan sairas, mutta — — —

_Vagtel_. Hän on kuollut, herra parooni, aivan kuollut!

_Rouva_. Se huvittaa minua! Te olette perintö- ja heimoherra, te olette rikas — oi, kuinka te olette onnellinen!

_Parooni_. Mutta olisihan minun pitänyt saaman sana siitä. Se on mahdotonta.

_Vagtel_ (innoissaan). Kuten sanoin, hän on ihan valmis. (Syleilee iloissaan paroonia). No nyt ette enää ole _decadencessa_, niinkuin eilen.

_Parooni_. Hiljaa, ystäväni, meidän pitää saada tarkempia tietoja. Muutenkin sattui tämä nyt vallan sopimattomasti.

_Vagtel. Rouva_. Kuinka niin?

_Parooni_. Minä tulen käyttämään osan rahoista — — — ja tätä nykyä — — —

_Vagtel_. Oo, kartanon omistajana teitä uskotaan kaikkialla, ja minä toivon — — —

_Parooni_. Anteeksi, lainaaminen on varsin vastoin minun _princip'iäni_; minä en lainaa muille, kuin hyville ystäville.

_Vagtel_ (kiihkeästi). Mutta, herra parooni, kun minä — — —

_Parooni_. Ei, ei, minä tiedän vallan hyvin, teillä ei ole voimia; en minä siksi epäile teidän hyvää tahtoanne.

_Vagtel_ (kuin ennen). Te erehdytte, te ette käsitä minua, minä tahdon — — —

_Parooni_. Minä tiedän kyllä, mitä te, hyvä sihteeri, tahdotte, minä tiedän sen, mutta minä en sitä tee, ja (lyhyesti) lopettakaamme tämä hellä kanssapuhe.

_Vagtel_. Ei se suinkaan minun mielestäni ole hellä, sillä — — —

_Parooni_ (antaa hänelle kättä). Kunnon ystävä, saattepa nähdä, minä pelastan kyllä itseni pulasta. (Kääntyy äkkiä rouvan puoleen). Armoni, minä riennän heti inspiceeraamaan pöytien kattamista. (Menee kiireesti sivu-ovesta).

Neljäs kohtaus.

Vagtel. Rouva.

_Rouva_. Voi, kuinka hän on sievä! Pelkkää kohteliaisuutta. Kas hän tulee aina pysymään itsensä kaltaisena. (Laskee kätensä Vagtel'in päälle.)

_Vagtel_ (joka on seissyt masennettuna, kädet ristissä, hypähtää). Niin! (Kävelee kiivaasti edestakaisin; itsekseen). Minä olen hukassa, hukassa, hukassa!

_Rouva_. Sin' et voi muuten palkita hänen ystävyyttään kuin toimittamalla hänelle rahoja.

_Vagtel_. Minäkö? Hänelle? — Tiina! Tiina! Jos sinä tietäisit — Hän on oikea koiras-kettu.

_Rouva_. Parooni?! Oletko mieletön, mies? Hänen hellyytensä — — —

_Vagtel_. Niin, hän nylkee minut pelkästä hellyydestä! (koroittaa ääntään). Hän on — (huomaa valtioneuvoksen). Oo! (vavisten) Nöyrin palvelianne!

Viides kohtaus.

Entiset. Valtioneuvos.

_Rouva_. Ahaa, herra valtioneuvos?

_Valtioneuvos_ (ystävällisesti). Niin, täällä olen minä taas.

_Rouva_. Oi, se ilahuttaa meitä. (Hiljaa). Hän tuli tosiaankin! Mutta mitä hän tahtonee? Kun ei se tyttökään jo tule takaisin! (Valtioneuvoksellee, joka on pannut pois hattunsa) Tohtinenko toivoa —?

_Valtioneuvos_. Että minä, vastoin kieltoanikin, jään vieraaksenne? Jos vain saamme toimituksemme päättymään kummankin tyytyväisyydeksi — miksikä ei, siinä tapauksessa teen ilolla poikkeuksen säännöstä.

_Rouva_. Me pidämme teidät riemulla, herra valtioneuvos. (Hiljaa Vagtel'ille). Voi, kuinka hän tekee meille suuren kunnian! Hänen kauttaan aikovat ne peloittaa sinua — oi! (Ääneen) Suvaitsetteko? Emännän, joka saa semmoisen vieraan — suvaitsetteko? (Menee sivu-ovesta).

Kuudes kohtaus.

Vagtel. Valtioneuvos.

_Valtioneuvos_. Minä tiedän, säännöllisen kassan-hoitajan suurin ilo on äkki-luulematon tarkastus, ja juuri sitä tulin minä nyt tekemään.

_Vagtel_ (hoiperrellen). Minä kiitän!

_Valtioneuvos_. Katsokaamme siis kirjat ja liite-kirjat — — —

_Vagtel_ (kepeämmin). Ilolla. (Rientää noutamaan pulpetiltaan suuren kirjan).

_Valtioneuvos_ (hiljaa). Ei siis kirjoissa. (Ääneen). Kun ensin olemme tarkastaneet obiigationit.

_Vagtel_ (seisahtaa, pudottaa kirjan). Obligat.

_Valtioneuvos_ (äkkiä totisesti). Niin, obiigationit.

_Vagtel_. Herra — oi! — (vaipuu polvilleen) Herra valtioneuvos!

_Valtioneuvos_ (hämmästyen). Mitä? (kylmästi) Nouskaa!

_Vagtel_ (vavisten). Kyllä! (nousee).

_Valtioneuvos_. Tunnustakaa! (Kiivaasti, kun Vagtel on koettanut puhua, vaan ei löytänyt sanoja). Kuinka monta niitä puuttuu?

_Vagtel_. Yksi ainoa vain, se, jonka sain eilen.

_Valtioneuvos_ (katselee häntä terävästi silmiin). Onko se totta?

_Vagtel_. On, totta totisesti, on! Tarkastakaa rätinkini, kaikki, sekä kassan että holholaiseni Mathilde'n, sitte saatte nähdä, kuinka suuri jäännös on — (Itkien). Min'en ole tehnyt ainoallekkaan ihmiselle vääryyttä, en äyrin edestä. Ainoastaan tuo onneton obligationi, jonka olen tallettanut puolestatoista sadasta taalerista.

_Valtioneuvos_. Voitteko lunastaa sen?

_Vagtel_. En, minä luulin voivani ja luotin vahvasti siihen, mutta nyt, kun huomaan että parooni Lillie on hirmuisesti vetänyt minua nenästä, kutsuen minua yhä ystäväkseen — nyt en voi muuten, kuin että minä — oi, Jumala minua syntistä armahtakoon!

_Valtioneuvos_. Te olette heikko, herkkä-uskoinen, epä-luotettava mies.

_Vagtel_. Niin olen. Piru kiusasi minua.

_Valtioneuvos_. Älkää tehkö pirulle vääryyttä; se oli teidän vaimonne.

_Vagtel_ (lempeästi). Ei! Hänellä on tosin vikansa, hänelläkin, mutta että tämän piti näin pitkälle joutua — Kristiina-parka, sit' et sinä tiedä; koko vika makaa minun niskoillani.

_Valtioneuvos_. Minä helpoitan kuormanne pitämällä lupaukseni teidän pojallenne, mutta kassaa te ette saa enää pitää.

_Vagtel_ (lyöden kätensä yhteen). Oi, te teette minut onnettomaksi!

_Valtioneuvos_ (kiivaasti). Minäkö? Mitä teillä oli ennen kuin saitte kassan? Ilman pienintäkään takausta annoin minä teille viran, joka voi teidät elättää, ja nyt, kun olette väärin käyttänyt luottamukseni, syytätte minua onnettomuudestanne? (Kovalla äänellä) Te olette — juuri te itse — — —

_Vagtel_ (tuskissa). Niin olen! Voi, voi, minne minä nyt nenäni pistän? Minne minä — — —?

Seitsemäs kohtaus.

Entiset. Palle.

_Palle_ (käskien Fredrik'iä, äkkiä avatessaan oven). Pysy täällä, kunnes minä kutsun sinut sisään, (astuen esiin). Anteeksi — — mitä, kirjapränttäri, te täällä?

_Valtioneuvos_ (hävyttömän ankarasti). Mitä te tahdotte?

_Palle_. Minä tahdon vain päästä sen statsroodin puheille, josta puhuitte.

_Valtioneuvos_. Ja mitä te hänestä tahdotte?

_Palle_. Mitäpä niistä, kirjapränttäri — tahdon osoittaa hänelle palvelusta. Laittakaa se poika kynsiini vain, niin — — — tänne!

_Valtioneuvos_. Poika? — Minä olen statsroodi.

_Palle_ (hämmästyen). Tekö?! — Sepä pirun pikainen arvon-koroitus! (Liikutustaan masentaen). Niin, saanko sitten puhua kanssanne pari ystävällistä sanaa — (kääntyy Vagtel'iin) kahdenkesken!

_Valtioneuvos_. Minä puhun tämän miehen kanssa, ja — — —

_Palle_ (keskeyttäin). Minä puhun hänen puolestaan, ennenkuin te puhutte hänen kanssaan; siis —

_Vagtel_. Herra puosmanni, tahdotteko nyt kostaa?

_Palle_ (kiivaasti). En, ainoastaan pelastaa teidät!

_Vagtel. Valtioneuvos_. Tekö?

_Palle_. Niin, minä. Menkää te hetkiseksi vaimonne luo.

_Vagtel_. En, en — ehkä on parempi, että kävelen vähän aikaa rappusia ylös alas?

_Palle_. Jos se on mieluisempaa — olkaa hyvä. Viiden minuutin päästä on kaikki selvällä.

_Vagtel_. Mies! Pelastaja! (Itkien) Mutta minä menetän vitkani!

_Palle_ (kiivaasti). Ettepä Lempo vie menetäkkään — kun nyt vain menette tiehenne!

_Valtioneuvos_ (Vagtel'ille). Jääkää! (Pallelle). Te lupaatte senlaista, jonka minä yksin voin määrätä.

_Palle_ (äissään). Ja minä pidänkin lupaukseni; millä keinoin? Se seikka koskee luonnollisesti ainoastaan teidän ylhäisyyttänne ja minua — siksipä voipikin hän mennä tiehensä.

_Valtioneuvos_. Min'en kärsi pilapuheita nyt.

_Palle_ (kärsimättömänä). Istu ja pala, en minäkään! — Menkää!

_Vagtel_ (tuskissaan). Sielustani kernaasti! (kiiruhtaa ulos perä-ovesta).

Kahdeksas kohtaus.

Valtioneuvos. Palle.

_Valtioneuvos_ (käyden edestakaisin tukahtumaisillaan kiukusta). No, mitä tämä nyt merkitsee?

_Palle_ (tyynesti). Kuinka paljon hän on kassaan velkaa?

_Valtioneuvos_. Sataviiskymmentä taaleria.

_Palle_ (iloisesti). Eikö enemmän?

_Valtioneuvos_. Minä luulen niin.

_Palle_. Ne minä maksan kahden tunnin kuluttua.

_Valtioneuvos_ (pysähtyy). Tekö?! — Vannoittehan te eilen illalla kostavanne hänelle — —

_Palle_. Niinhän minä teenkin — näettehän sen.

_Valtioneuvos_. Te olette kelpo mies.

_Palle_ (lyhyesti). Sen tiedän. Toivon saattavani sanoa samaa teidän ylhäisyydestänne.

_Valtioneuvos_ (kylmästi). Minä en ole ylhäisyys.

_Palle_. Ei haita mitään, teidän ylhäisyytenne, mitä ette ole, siksi voitte tulla. Minä maksan Vagtel'in puolesta, siinä kaikki mitä minä voin; ja hän on kuitenkin mieron tiellä, jos te otatte häneltä viran. Tehkää tekin nyt mitä voitte, antakaa hänen pitää virkansa.

_Valtioneuvos_. En milloinkaan! — Hän on niin pahasti käyttänyt luottamustani, ett'ei mikään takauskaan saata minua varmuuteen, min'en voi, min'en saa antaa anteeksi. Kuuletteko? Min'en tahdo — ja siten on tää asia päätetty.

_Palle_. Eipä lemmoksi olekaan, kun minä pistän vastaan.

_Valtioneuvos_. Te ai'otte vastoin minun tahtoani saattaa oman tahtonne perille.

_Palle_ (lyhyesti). Minä pidän sanani.

_Valtioneuvos_. Te luulette pakoituksella voivanne ottaa — — —?

_Palle_. En, minä pyydän, valmistaakseni teidän ylhäisyydellenne ilon antaa.

_Valtioneuvos_ (pilkaten). Jos te ainoastaan rukouksilla ai'otte täyttää lupauksenne — — —

_Palle_. Kernaammin, teidän ylhäisyytenne, huomatkaa — kernaammin.

_Valtioneuvos_. Te puhutte äänellä, joka —! No, minä annan rehellisyydelle paljon anteeksi. Jos te tuntisitte minut — — —

_Palle_. Minä tunnenkin teidät.

_Valtioneuvos_. Niin tietäisitte, että minä olen järkähtämätön.

_Palle_. Oletteko aina ollut järkähtämätön?

_Valtioneuvos_. Te tohditte — — —?

_Palle_. Ettekö milloinkaan ole langennut? (kiivaasti). Ja pahemmin kuin hän!

_Valtioneuvos_ (suuttuneena). Te etsitte yksinäisyyttä, saadaksenne loukata minua?

_Palle_. Tahdotteko todistajan? (Menee ovelle). Herra Dahl!

Yhdeksäs kohtaus.

Entiset. Fredrik.

_Valtioneuvos_. Minun asiamiehen!! — Te yhdytte tämän miehen kanssa ahdistamaan minua? Minulla on toki syytä odottaa teiltä niin paljon kiitollisuutta — — —

_Palle_. Minulla on suurempi syy.

_Fredrik_ (vavisten). Hän on minun isäni.

_Valtioneuvos_. Teidän isänne?!

_Palle_. Ja nyt. Olitteko silloinkin järkähtämätön, kun teidän perheenne, sukulaisenne kielsivät teitä pitämästä rehelliselle tytölle antamaanne lupausta?

_Valtioneuvos_ (kauhistuen). Mies! (Fredrikille) Minä pyydän hetkeksi — — —

_Palle_. Te halusitte todistajaa, hän jääpi; Te annoitte lähettää itsenne pois, kun kunnia teitä —

_Valtioneuvos_. Tuo salaisuus — sanokaa, mistä te tiedätte —?

_Palle_. Se tyttö oli minun sisareni.

_Valtioneuvos_. Teidän sisarenne?!

_Palle_. Niin.

_Valtioneuvos_. Ja kun minä, isäni kuoltua, palasin takaisin ja ai'oin parantaa vääryyteni; kun minä etsein häntä kaikkein sanomalehtein kautta — miksikä ette tulleet luokseni?

_Palle_. Hän oli kuollut.

_Valtioneuvos_. Kuollut! (vitkaan). Mutta — — —

_Palle_. Hänen lapsensa? — Se (hyvästi liikuteltuna) on tuossa!

_Valtioneuvos_. Fredrik. Kuinka?!

_Palle_. Sisareni antoi teille anteeksi, vaan en minä, teidän ylhäisyytenne. Minä vannoin kostaa hänen puolestaan, ja olen kostanutkin, niinkuin enkelin puolesta kostaa sopii. Nyboder'ista olen minä heittänyt hänen poikansa aivan niiden herrojen keskuuteen, jotka hänen häpäisivät; ne ovat pitäneet poikaa omaisenaan, hän on ollut heille hyödyksi; hahaha, ja te, luuletteko joutuneenne häpeään lankoudestanne matruusin kanssa, joka kostaa, antamalla teille tuommoisen pojan? (Heittää Fredrik'in valtioneuvokselle). Ottakaa hän!

_Valtioneuvos_. Poikani! — Mies, te saatatte minun häpeämään.

_Palle_ (itkien ja nauraen yht'aikaa). Niin, mitä sanotte siitä poikosesta? — Minä en ehtinyt saamaan häntä oikein valmiiksikaan vielä; mutta kyllä hän, saakeli soi, itse pitää huolen korkenemisestaan.

_Valtioneuvos_. Kuinka suuressa velassa minä olen teille! Tuo rikos, joka lakkaamatta on kiduttanut minua, joka on tehnyt mieleni synkäksi ja katkeraksi — se on nyt parannettu, teidän uhraustenne kautta, joidenka hedelmänkin minulle lahjoitatte.

_Palle_. Hoho, empä lemmoksi lahjoitakkaan, teidän ylhäisyytenne. Hänen nimensä ei kuulu minulle; sen te saatte ottaa ja antaa hänelle omanne — hahaha, siinä kaikki, sillä ensimäisen sijan hänen sydämessään — istu ja pala — sen pidämme me, äiti ja minä. — Eikö totta Fredrik?