Part 5

_Valtionevvos_. Hänen kirjanpitonsa on tyydyttävä; ainoa mahdollisuus on petos. Se vaatii tutkintoa; paras olisi, jos jollain odottamattomalla käynnillä hänen luonaan, loukkaamatta häntä, saisi selville, kuinka hänen omantuntonsa laita on, ja sen vuoksi olen minä tullut neuvottelemaan teidän kassanne, ystäväni, mitenkä — — —

_Palle_ (sisällä). Seuran malja!

_Valtionevvos_. Mitä se?

_Qvit_. Oo, me pidämme myöskin pientä seuraa, (kiivaasti), mutta, kiusa ja kuolema — emme hautaus-kassan rahoilla. Minun isännälläni on moniaita — ts, nyt ne varmaankin tulevat tänne. Hetkinen vain, herra valtioneuvos! Teitä ei tunne kukaan. Antakaas, kun minä ensin panen ilon liikkeelle, sitte kyllä saan tilaisuutta puhua kanssanne.

_Valtioneuvos_. Mutta — — — (ovi aukeaa).

_Qvit_. Tuossapa ne ovatkin! (alkaa innokkaasti soittaa jotakin tanssi-sävellä).

Seitsemästoista kohtaus.

Entiset. Palle. Ellen. Grethe. Neljä miestä ja kaksi naista. (Pari heisiä on vanhempaa ihmisiä; kaikki ovat yksinkertaisesti, vaan puhtaasti vaatetetut).

_Palle_ (tanssii edellä Ellen'in kanssa, on pienessä lysti-hutikassa). Lalalala — hei! Kas niin pitää olla, sinä vanha etana! (Ravistaa Qvit'iä, huomaa valtioneuvoksen). Hei, kas, hyvää huomenta; minusta tuntuu, kuin ei minun olisi kunnia tuntea teitä.

_Qvit_. Hän on yksi minun ystäviäni.

_Palle_. Teidän ystäviänne? (Puristaa valtioneuvoksen kättä). Grethe! Tervetuliaiset, tyttöni!

_Qvit_ (estellen, hiljaa). Ei, — ei — minä luulen, että hän kuuluu raittiuden seuraan.

_Palle_. Loruja! Näyttääkö hän raittiuden seuralaiselta? Hänen pitää, lakka ja vaahto, pyllistää tervetuliaiset! (ottaa kolpakon Gretheltä, joka toi sen toisesta huoneesta). — Saanko minä siis ilon — Qvit, miksi minun pitää titleerata tuota ystävääsi? Mitä säätyä hän on?

_Qvit_ (kiireesti). Kirjanpainaja!

_Palle_. Vai niin? Jaha! (iloisesti). — Herra kirjanpainaja, saanko minä ilon pyytää teitä lenssaamaan tämän näin.

_Valtioneuvos_ (katselee hymyillen kolpakkoa). Lenssaamaan tämän? Ei — siihen ei kirjanpainajan voimat riitä. Mutta kyllä minä juon siitä kuitenkin — ystävyyden ja vieraanvaraisuuden maljan! (Juopi).

_Kaikki_. Eläköön!

Kahdeksastoista kohtaus.

Entiset. Vagtel. Rouva.

_Rouva_ (astuen sisään). No, kylläpä tänne melun ja rähinän mukaan tien osaa.

_Palle_. Hä? — Hänen korkea-arvoisuutensa ja rouva. — He kunnioittavat meitä käynnillään! (Viepi heidät keskelle huonetta). "Pass opp", Manne täällä on upsiereja täkillä!

_Vagtel_. Ei, me emme tule tänne — — —

_Palle_. Ei mitään koristuksia! (Lyöden kättä Vagtel'ille). Kas, se on minulle mieluista, ett'ette halveksi köyhän miehen kotoa!

_Ellen_ (monta kertaa niiaten). Saanko minä riisua teidän yltänne, rouva hyvä? Suvaitkaa minun auttaa teitä — — —

_Rouva_. Ei, ei — me menemme heti pois, kun vain — — —

_Palle_. Loruja! hattu pois! Grethe, sukkelaan isäntäsi ja emäntäsi tervetuliaiset tänne! (Vieraat kilpaa kumartelevat heille).

_Qvit_ (hiljaa valtioneuvokselle). Mitä tämä merkinnee?

_Valtioneuvos_ (tyynesti). Saamme nähdä, saamme nähdä! (vetäytyy taakse).

_Rouva_. Saanko sanan vuoroa? Onko minun poikani täällä?

_Palle_. Teidän poikanne? Antakaas, ma katson! On niinkin! Hoi, kosiomies! — Minne hittoon kosiomies joutui?

_Grethe_. Hän meni pois, kun minä käskin.

_Rouva_ (Vagtel'ille). Ai, ai, — hän käski hänet pois! No sitte on kihlaus jo luultavasti tapahtunut?

_Palle_. Ei vielä, rouva-hyvä, mutta jos te sentähden tulitte ja jos vain nyt voitte saada pojan kynsiinne — olkoon menneeksi — min'en ole vastaan.

_Rouva_. Mutta minä olen. — — Minun poikani ei saa naida teidän tytärtänne, siksi on hän liian hyvä.

_Ellen_. Liian hyvä? Grethelle? Tytölle, jonka nimellä ei ole pienintäkään pilkkua, joka on hyvä, siisti, vikkelä, taitava.

_Palle_. No, no, älähän hätäile, muori! Eihän rouva Gretheä moitikkaan, hän tarkoittaa vain, että hänen poikansa on semmoinen makupala, ett'ei hyväkään ole hänelle kylliksi hyvä, ja niin voipi totta toisiaan ollakkin.

_Ellen_ (jota Grethe turhaan kokee rauhoittaa). Ei kukaan saa sanoa kenenkään olevan liian hyvän minun lapselleni — ja kaikkein vähemmin te, rouva-hyvä; sillä tiedättekö mitä? Te ette kohtele minun tyttöäni rehellisen emännän- tavalla, minä tiedän sen, hän on sävyisä letukka, joka toimittaa tehtävänsä täsmälleen, kunnollisesti ja vilpittömästi, mutta te olette, (hieroen käsiään) jaa, minä tiedän kyllä, mikä te olette.

_Rouva_. Vagtel, kärsimmekö me tuollaista?

_Vagtel_. Emme suinkaan — menkäämme, ja näyttäkäämme — (teeskennetyllä uljuudella), että me halveksimme mokomata roistoväkeä.

_Kaikki_. Roistoväkeä!

_Palle_ (vavisten). Roistoväkeä? Roistoväkeä! (Käypi mieletönnä, nostetuilla nyrkeillä Vagtel'in päälle, joka pujahtaa pois edestä).

_Grethe. Ellen_ (heitläyvät hänen eteensä). Isä!

_Valtioneuvos_ (Its.). Hävytöntä!

_Palle_ (äkkiä selvänä humalasta; kooten ajatuksiaan). Mitä tämä oli? (Katselee vaimoaan ja tytärtään). Löinkö minä häntä? (puristaa heidän käsiään, kun he pudistavat päätään). Kiitoksia lapset, kiitoksia! Te teitte oikein, kun estitte minua; se lyönti olisi koskenut minuun kovemmin kuin häneen. (Huomaa Vagtel'in pelkäävän häntä). Seiskaa paikallanne! (Menee aivan Vagtel'in eteen, joka vapisee pelosta). Roistoväkeä! — Kutsukaa minua kerjäläiseksi, se minä olen; pöllöksi — minä saatan ehkä olla sekin; siaksi — te saatte luvan luulla minua siksikin; — vaikka minä olen köyhä, raaka, sivistymätön ja tyhmä, voin kuitenkin olla rehellinen mies; — mutta tulla haukutuksi roistoväeksi, sitä ei totisesti kärsi kukaan, joka saattaa käydä pää suorana ja katsoa jokaista rehellisesti silmiin. — Rohtiminen, karhea hursti saattaa verhota yhtä jaloja sydämiä kuin hieno, sahiseva silkkikin. (Kaikella innollaan) Tiedättekö sen, vaari? — No, nyt saatte jäädä töllistelemään tahi mennä tiehenne, — se on minulle yhdentekevä. Min'en tahdo sekoittaa taklaasianne, mutta min'en toki saata kieltää, minulla olisi erinomainen halu työntää sellainen tuli-ryöri sielunne korvaan saakka, että teidän täytyisi taipua. (Kääntyy). Hei, tervetuliaiset! Kivut kauas kaikista rehellisistä ihmisistä! (Eräs vieraista on antanut hänelle kolpakon, josta hän juopi kulauksen).

_Rouva_. Ja sinä kärsit tuommoisia soimauksia?

_Vagtel_. En, — minä tahtoisin tietää, minkälainen tuli-ryöri se on, merimies?

_Palle_ (jälleen hyvällä tuulella). Niin — kaikeksi onnettomuudeksi — sitä min'en tiedä.

_Vagtel_ (vähän raittiimmin). Minä olen arvoisa ja rehellinen mies, teidän on hyvin vaikea löytää sellaista tuli-ryöriä, jonka työntäisitte minuun, sillä — — —

_Valtioneuvos_ (Its.). Saadaan nähdä! (kuiskasee Pallelle). Sanokaapa hänelle: Olkaa varoillanne; huomena tulee statsroodi.

_Palle_. No, ja mitä se hyödyttää, se semmoinen?

_Valtioneuvos_. Saatte nähdä, pianhan se on sanottu.

_Palle_. Totta sekin, kirjanpränttäri, voimmehan me probeerata.

_Vagtel_ (yhä uljaammin). Ell'ette ai'o käydä minuun käsin, ette suinkaan ole mies minua peloittamaan.

_Palle_ (tyynesti). No no, — ei niin ripeästi! Olkaa varoillanne — huomenna tulee statsroodi.

_Vagtel_ (nöyrästi). Mitä — mitä sanotte?

_Valtioneuvos_ (hiljaa Qvit'ille). Minä tiedän kylliksi! (kiirehtii salaa pois).

_Palle_ (katsoo häneen jäykästi, kovemmin). Minä sanon: Huomenna tulee statsroodi!

_Vagtel_ (pakotetulla naurulla). Hahaha, mitä se merkitsee? Mistä sen olette saanut?

_Palle_. Minä olen saanut sen eräältä mieheltä — joka on semmoinen mies, että (katsellen ympärilleen). Piruko kirjanpainajan vei? (Ylpeillen) Lyhyesti, minä sanon, parahin ystäväni, olkaa varoillanne: statsroodi tulee huomenna.

_Vagtel_. Pyydän nöyrästi anteeksi, minä haluaisin kernaasti — —

_Rouva_. Mitä? Sinä, sihteeri Vagtel, unhoitat niin tykkänään arvosi, että — — —

_Ellen_ (keskeyttää hänet peloitellen). Tasrooti tulee huomenna.

_Palle_ (lisää sukkelaan). Ja olkaa varoillanne.

_Rouva_. Mutta mitä se — — —!?

_Vagtel_ (ankarasti). Ole vait sinä! Menkäämme! Min'en kärsi riitaa.

_Ellen_ (hieroen ilosta käsiään). Se auttaa, se auttaa! (Pallelle). Oo — vielä kerran; se tekee hyvää! Tasrooti — — —

_Vagtel_ (ottaa vaimoaan käsivarresta). Tule pois! Hyvää yötä, hyvät ihmiset! Me menemme, me menemme.

_Palle_. Niin, — menkää helvettiin; mutta statsroodi tulee huomenna! Hahaha!

_Kaikki_ (seuraavat Vagtel'ia ja rouvaa ovelle). Hän tulee huomenna!

Neljäs näytös.

Sama huone. Kuppia pöydällä, vasemmalla katsojista.

Ensimmäinen kohtaus.

_Palle_ (tulee kiireesti, hattu kädessä perältä, katsoo ympärilleen). Vanhus nyt jo ulkona? Hm, olisin tahtonut hänet kernaasti mukaani, sillä jos minä näen ne — roistoväkeä! Kun ajattelen sitä sanaa, on kuin palava liekki kävisi läpi suonieni. Minä pelkään, ett'en saata hillitä tulista luontoani. Vaan, ei auta; Grethe'n ei pidä kauemmin olla mokomassa ihmispesässä — hänen ei pidä, vaikka — (aikoo mennä).

Toinen kohtaus.

Palle. Ellen (perältä, kahvipannu kädessä).

_Ellen_. Palle, juothan kupin kuumaa, ennenkuin menet ulos, poikaseni?

_Palle_. Minulla ei ole vähintäkään rauhaa, ennenkuin Grethe on saatu pois tuosta kirotusta talosta. Minä myönsin illalla, kun sekä hän että sinä pyysit, että hänen oli meneminen sinne takaisin, mutta — se ei ollut viisaasti tehty.

_Ellen_. Ei, hyvältä se ei lie tuntunut hänelle, tyttö-raukalle — mutta sitä älykkäämmin se oli tehty. Minä olen itse palvellut leipäni edestä ja tiedän mitä palvelus-ihmisen velvollisuuteen kuuluu. Sen pitää kärsiä, kunnes laillisella tavalla pääsee vapaaksi. (Istuu, kaataa kahvia). Ei, ei hyvä ystäväiseni — nyt on meillä oikeus, ja nyt me voimme pelata niiden kanssa.

_Palle_. Ja niin me teemmekin, niin me teemmekin, nuppuseni! — Illalla minä remahdin kuin raketti, mutta kun näin tuon vanhan Taula-Jussin vallan kelmeänä pelvosta — minua nauratti, ja siten oli vihani ohitse. Mutta tän' aamuna makasin ison aikaa ja mietiskelin itsekseni —; saada sellaisen nimen kuin roistoväkeä, Eilen — ihmiskunnan loka, hylky — (käyden reippaasti ees-taas) sitä min'en kestä — se on tarttunut tänne sydämen alle ja polttaa kuin tuli, ja se yhä suurenee. (Seisahtaa). Annappas minulle kuppi kahvia, jotta saisin vertani jäähdytetyksi, ennenkuin menen sinne. (Ottaa pallin nurkasta, istuu Ellenin viereen).

_Ellen_. Niin, annas nähdä että voit sen tehdä; sillä tytön-näpsä pitää sen talon pojasta, ja jos nyt onni napahuttaisi niin, että hän voisi sen saada, olisi kovin rumaa, että appivaarit olisivat olleet tukasta yhdessä

_Palle_. Piru olkoon appivaari mokoman mörön kanssa. Minä palan kiukusta — — —

_Ellen_ (on kaatanut kupin kahvia, kääntyy). Olkaa hyvä!

_Palle_. Kiitoksia! Siis on minun lupa kiukutella kuitenkin?

_Ellen_ (naureillaan). Minä sanoin Qvit'ille. Eikös hän könötä tuolla kirjojensa takana kuten tavallista?

_Palle_. Ei, hän juoksi ulos jo ennenkuin piru sai pöksyt jalkaansa.

_Ellen_ (nousee). Se on toki varsituinen kiusan kappale, tuo vanha tonttu. Minä kannan kahvin tänne, sillä minä tiedän, se on hänelle mieleen; ja minkä kiitoksen minä siitä saan? Hän lentää ulos kylmään aamu-ilmaan, saamatta edes kuumaa kuppia kurkkuunsa. (Voitonriemulla). No, no, sitte en minäkään juo; (lyö kiivaasti kätensä yhteen) min'en juo, enkä ymmärrä, kuinka sinäkään saatat juoda.

_Palle_. Minä juon kiukuissani, mutt'en suinkaan lystikseni. (Nousee, panee kupin pöydälle). Ja sitte tulee vielä tuo Fredrik-töllö ja tahtoo kutsua minua isäkseen, minua, joka omassa tuvassani annan mokoman tohveli-maakarin, arvoisan herra sihteerin haukkua itseäni luihin ja ytimeen saakka — mokoman, joka ei voi näpsähyttää akkaa nenältään — (ottaa voitonriemulla Elleniä kädestä) sit'ei hän voi, Ellen, ei; hän uipi yhä ämmänsä kööli-vesissä. — Niin, minä olisin juuri kelpo ukko asia-miehen isäksi, minä! Ei, siten ei saa käydä, ei! Näkeehän hän itse, kuinka hänen sisarparkansa voipi, kun on Nyboder'ista kotoisin.

_Ellen_. Tyttö-rukka! Niin — jos vain poika, — mikä hän on? Vagtel'in poika — —?

_Palle_. Hän menköön hiiteen! Hän juuri onkin syypää koko marjaasiin, ja jos minä vain saan hänet käsiini, niin — tfyi! (Sylkee käsiinsä).

_Ellen_ (ottaa kiireesti häntä käsivarresta). Ai'otko peloittaa häntä? Oletko hullu, Palle? Eihän hän meitä seneeraa, hän ottaa tytön senlaisena, kuin se on. Jos sinä vain rohkenet — — —!

_Palle_. Niin, niin, sinä olet oikeassa; mutta sitte mun täytyy saada pamputella niitä toisia, sillä jollekin mun täytyy saada tyhjentää sappeani. Vahinko, ett'ei kirjanpainaja ole täällä; se mies taisi enemmän, kuin "isämeitänsä", ja jos hän nyt olisi neuvomassa mua, mitenkä saattasin pistää naskalin noiden vanhusten sydämeen, minä vääntäisin sen — noin — noin — katsos — aivan (koston riemulla) hiljaa, verkalleen.

_Ellen_ (vakavasti). Sitäpä et tekisikkään.

_Palle_ (innoissaan). Tekisinpä, lemmoksi, tekisinkin.

_Ellen_ (painavasti). Sitäpä et tekisikään, sanon minä.

_Palle_ (tulisesti). Mitä saakelia? Ellen!

_Ellen_. Turhia vaan; sin'et tunne itseäsi.

_Palle_ (meluten). Luuletko niin? Min'en tuntisi itseäni?! Kuka minut tuntee? Kuka?

_Ellen_. Minä. Sinä olet hiton raju, mutta sinulla on hyvä sydän. Sinä saatat kyllä läimästä toista korvalle, mutta sin'et saata kantaa vihaa. Jos ne nyt olisivat avun tarpeessa ja tulisivat luoksesi, ojentaisivat sinulle kätensä, niin — jos sinä voisit auttaa — sinä auttaisitkin, Palle, sinä auttaisit!

_Palle_ (kuin edellä). Leiskuu ja tanssaa, sitä en tekisi! — En, — sittepä vasta saattaisikin heitä oikein repiä, polkea, maskereerata ne tuhanteen palaseen — noin — murena murenalta!

_Ellen_. Älähän mitään! Sittehän sinä olisit pahempi heitä. Että mies lävähyttää toista vast' naamaa, kun se tahtoo käydä hänen kunnialleen, — se ei ole kaunista, vaan olkoon menneeksi; kenties tekisin minäkin samoin, jos olisin mies; mutta käydä kyräillen ja nuuskien kuin sonni, ja spekleerata, löytääkseen hankoonsa jotain, jolla oikein pohjasta pitäin saattaisi vihamiestään mukiloida — (jalosydämisesti) hyi, se on katalasti tehty!

_Palle_ (hieroen käsiänsä). Niin, kylläpä kohta saat nähdä, muoriseni, sinä — —

_Ellen_. Ah, min'en viitsi puhua kanssasi. Sinä olet mieheni — hyvä! Mutta (innolla). Älä koetakkaan saada minua siihen uskoon, että olet mitätön mies. (Menee).

Kolmas kohtaus.

_Palle_ (yksin, huutaa kiukuissaan hänen jälkeensä). Sen minä sulle näytän, sen saat nähdä! Minä teen (hyppää ilmaan, lyö jalkapohjiaan) — minä teen — en tiedä mitä, mutta sappeni täytyy päästä liikkeelle, muuten, jylinä ja leimaus — — — (kävelee kiukuissaan edestakaisin). Akka vetää samaa köyttä, kuin nekin! — — Hän tahtoo pitää kunnianimen — roistoväkeä! Se on oikein! Oletko sinä oikea vaimo, sinä?! Ei — puhu sinä mitä tahdot; ennenkuin minä ankraan heidän tähtensä, ennen — ennen sallin luuni ja lihani eroitettavan — (lyö säärensä palliin) sääri-luuni — —! (Sieppaa pallin) Tahdotko nyt, että murran niskat poikki tuolta kirotulta kappaleelta, niin — — (aikoo viskata pallin perä-oven kohti). "Topp!" — Itsehän minä sen tuohon asetinkin. (Laskee sen häveten laaltialle). Se oli väärin. (Lämpimämmin) Mutta se, että hän sanoo — (ottaa kiini jalastaan). Se koskee! Niin, mitä hän sanoi? — Vaimo-parka, haukkuivathan ne häntä yhtä hävyttömästi kuin minuakin. — Minä pelkään sua, Palle! Sinä olet varmaankin seilannut liian kauvas nousuveden aikana, jotta nyt kökötät karilla. Piru, tuommoista päätä, kuin mulla on — hahaha, ei se kelpaa minnekään!

Neljäs kohtaus.

Palle. Fredrik.

_Fredrik_. Hyvää huomenta, isä!

_Palle_ (yhä innoissaan, toki tyynemmin). Mitä sinä tahdot? Tuletko sinä tänne?

_Fredrik_ (vakaasti). Tulen, ja tästälähin joka päivä.

_Palle_. Fredrik! — Mitä se? Tiedäthän, ett'en minä kärsi sitä semmoista.

_Fredrik_. Sydäntäni kirvelee, ollessani sinulle tottelematon, mutta suurempi rikos olisi nyt totella sinua, ja sitä minä — paitsi sitä — en voikaan.

_Palle_. Kuule, poikani, ei ollenkaan niskoittelua. Tässä on tapahtunut jotain, josta huomaat, ett'en leikin vuoksi pyydä seikkoja jäämään entiselleen.

_Fredrik_ (elävästi). Ja mitä se?

_Palle_. Illalla, kun Grethe oli tullut kotiin, kävi nuori Vagtel meillä visiitillä; — arvaapas, mitä hän tahtoi? Niin, sitä sin'et osaakkaan arvata.

_Fredrik_ (hämillään). En.

_Palle_. Hän — kosi tyttöä; mutta tämä käski hänen kääntyä laita-tuuleen, kunnes saisimme kuulla, mitä poikasen vanhemmilla olisi siihen sanottavaa, sillä hyvällä hän katosi, ja sitte tuli vanha Vagtel — — —

_Fredrik_. Mitä sanot?

_Palle_. Vanha Vagtel, totta toisiaan tulikin ja — rouvineen.

_Fredrik_. Ja mitä ne tahtoivat?

_Palle_. Komersseerata, ei muuta, ja niin he tekivätkin, sillä kun ensin olivat pärmäntteeranneet, ett'ei Grethe muka ollut kylliksi hyvä heidän Augusti-herralleen — sillä hänellä on jotain tekemistä Polentiikissä — niin kutsui vanha Vagtel meitä — roistoväeksi.

_Fredrik_. Mitä? Roistoväeksi!

_Palle_. Niin, roistoväeksi — niin, istu ja pala, sanoikin; ja kun minä sen kuulin — —

_Fredrik_. Niin mitä sitte, mitä sitte?

_Palle_. Niin, sitte — ai'oin minä livittää hänet ovelle, mutta samassa seisoi tuossa eräs kirjanpainaja — ja hän meni.

_Fredrik_. Kirjanpainajako?

_Palle_. Ei, vaan Vagtel; kirjapränttäri oli jo aikoja sitä ennen pötkinyt tiehensä. Sitte luiskahti rouva myös, minä kalahutin lasin punssia ja Grethe palasi jälleen palvelukseensa. Siinä on sitten historian loppu, siihen saakka. — Ja mitä siitä sanot?

_Fredrik_. Se on liiaksi! — Kutsua minun vanhempiani — —

_Palle_. Roistoväeksi — eikö totta, se on liikuttavaa?

_Fredrik_. Se on inhoittavaa! No niin, kun pieni pisara sääty-arvoa voipi niin syvään halveksia rehellisiä ihmisiä, niin huomaan minä velvollisuuteni olevan — — —

_Palle_ (elävästi). Vai'eta, oikein!

_Fredrik_ (totisesti). Ei, vaan puhua.

_Palle_. Oietko hullu? Tästähän juuri näät selvään — — —

_Fredrik_. Että ainoastaan poikasi saattaa parantaa kunniasi haavan, (ottaa häntä kädestä) ja sen hän tekeekin. Minä pakoitan maailman tunnustamaan, että Nyboder'inkin matalien kattojen alla asuu jaloja ihmisiä.

_Palle_ (rakkauden tuskalla). Ei, poikani, anna maailman sanoa meistä mitä tahansa, mutta sin'et saa — se on tosin kauniisti, Fredrik, — niin, minä tiedän, suli' on hyvä, hellä sydän — mutta se on vielä liian aikaista. Odota, kunnes pääset konttooripääliköksi, — sitte voit — — —

_Fredrik_. Minun pitäisi odottaa vuosikaudet, — —? Ei, se on päätetty — — — —

_Palle_ (päättävästi). Minä vaadin sinut vaikenemaan!

_Fredrik_. Kaikkeen voipi isä pahoittaa poikansa, paitsi kieltämään isänsä.

_Palle_ (arvokkaisuudella). Minä voin sen, minä! (Kävelee muutaman askeleen edestakaisin, kovassa kamppauksessa, seisahtaa Fredrikin eteen). Kuules, Fredrik, kosk'ei muu auta, tahdon minä — (kiivaasti) ei, kylliksi, minä vaadin sen. — Vait, joku tulee, ja sinä olet täällä — varovasti!

Viides kohtaus.

Entiset. August.

_Palle_ (huomatessaan Augustin tulevan). Kah, nuori — no, nyt pitää kaikki sievästi suoritettaman.

_August_. Se seikka, että vanhempani eilen illalla olivat tulleet tänne ja huonosti kohdelleet teitä, vaatii minua selittämään — — — kas, herra Dahl.

_Palle_. Niin, herra asiamies — hän tuli imettäjäänsä tervehtimään.

_August_. Imettäjäänsä?

_Palle_. Mun vaimoni, hän on, häpeä kyllä ollut — —

_Fredrik_. Mutta sallikaa — — —

_Palle_ (keskeyttää kovalla äänellä). Hänen imettäjänsä. Enemmän! Saanko luvan pyytää lausumaan selityksenne gesvint!

_August_. Kun minä saan vanhempieni suostumuksen naimaan teidän tyttärenne, en salli perheellisten epäsopujen häiritsevän onneamme, sentähden tahdoin ilmoittaa teille erään kohdan, joka suuressa määrässä lievittää loukkaustanne.

_Palle_. Hoho, sitäpä se ei teekkään! Tulla, ylpeästi potkien, kunnialliseen seuraan, ja, mir nichts, dir nichts, haukkua sitä roistoväeksi! (Fredrikille). Mitäs te pidätte semmoisesta, teidän korkea-arvoisuutenne?

_Fredrik_ (suuttuneena). Että tuo vierasteleminen — — —

_Palle_ (äkkiä). Kylliksi — minä jo tiedän ajatuksenne. (Augustille). Kuulitteko, hän sanoo: Semmoinen vierasteleminen — (kärsimätönnä) Enemmän, enemmän, ja kiireesti!

_August_. Vanhempani olivat kiihkokiukkuiset siitä, että eräs heidän hartaimmista toivoistaan oli mennyt tuuleen. Muutama minuutti ennenkuin he saivat tietää minun menneen tarjoomaan kättäni köyhälle tytölle, oli heille, näette, esitelty minulle laadittu ehdoitus, jonka minä kaikessa tapauksessa olisin hylännyt, vaan jota he pitävät vallan loistavana.

_Palle_ (kävelee huolimatonna ympäri). Hyvä, hyvä. Kun kettu oli puraissut pään hanhelta, täytti hän muun toimensa.

_August_ (innokkaasti). Te ette usko minua? Isälleni ehdoiteltiin, että minun piti naida 50,000 taalerin tyttö.

_Palle_ (kuin ennen). No, risti ja piina — ja ehkä oli hän kreivinna vielä kaupanpäälle?

_August_. Valtioneuvos Dobel'in veljen-tytär.

_Palle_. Stasroodi Do —? Ja stasroodiko sen esityksen teki?

_August_. Hän.

_Palle_. No, olenko minä jälleen joutunut laita laitaan sen merirosvon kanssa?!

_Fredrik. August_ (hämmästyen). Mitä?

_Palle_. Hän on jo eroittanut minut sisarestani ja aikoo nyt vielä siepata onnen tyttäreltänikin. Haa, sinä ruotusi Halunkin!

_August_ (elävästi). Hän? Mies, jota kaikki kunnioittaa?

_Fredrik_ (samoin). Minun hyväntekiäni!?

_Palle_ (pakoittaa itseään, Fredrik'ille). Oikein! Minun ei pitäisi teidän kuullen puhuman totta hänestä; se ei ole soveliasta, ja minä pyydän teidän vapaa-sukuisuudeltanne tuhannesti anteeksi, mutta muuten — — —

_Fredrik_. Vapaa-sukuisuudeltanne anteeksi, tämä on liian hullusti! (Totisesti). Herra Vagtel on minun ystäväni ja tietää, että sinä olet minun isäni.

_Palle_ (ukkosen lyömänä). Hän tietää, että minä olen — —?! (Kävelee ylös ja alas hyräillen). Hai lailailaila! (Hypähtää yht'äkkiä korkealle, lyöpi täyskäyttöä jalkojansa yhteen, pakoittaa itseään tyyntymään, palajaa etu-alalle, asettaikse totisena Fredrikin eteen). Fredrik! Mitä olet sinä tehnyt?

_Fredrik_. Mitä sydämeni käski.

_Palle_ (elävästi). Ja jota vielä kadut! — Kun sinä pistit nenäsi päivänvaloon — itkin minä, siihen oli mulla syytä; mutta täällä, sydämessäni vannoin aivan hiljaa itsekseni: Jos Herra on tuolle pojalle suonut hyvän pään, että hänestä voipi tulla jotain, vaikka hän on lähtenyt Nyboder'in teloilta, ja vaikka saatana — — no! Minä olen hyörinyt ja pyörinyt, keksinyt tuhansia tekosyitä, uhrannut riemun saada nähdä sinua täällä — täällä, jossa alati olen sinua ikävöinnyt, — ja kaiken tämän — kaiken tämän kärsin siis siksi, että sinä — kraak! — aivan satamassa seilasit reiän onnesi kylkeen, jotta se nyt uppoo, huoneineen huppuineen.

_August_. Te kuvittelette asiaa — — —

_Palle_ (alkaa kiivastua). Aivan semmoiseksi, kuin se on! — "Halpa suku ylhäisell' on aina kunniaksi — häpeä niin kauan vain, kuin pyrkii kuuluisaksi!" — Se on mun sananparteni, jonka olen sepittänyt kokemuksen jälkeen.

_Fredrik_. Epäluuloista, isä! Rehellisyyttä kunnioitetaan joka säädyssä.

_Palle_. Vai niin! — Ei — ei — sitten et sinäkään, istu ja pala, olisi syntynyt, niinkuin synnyit.

_Fredrik_ (elävästi). Mitä? Kuinka minä synnyin?

_Palle_. Oi — sinä olet — (aivan jyrkästi). Mitä se sinua liikuttaa, kuinka sä synnyit? (Menee perälle).

Kuudes kohtaus.

Entiset. Ellen.

_Ellen_ (pistää päänsä ovesta sisään). No, joko tulit järkiisi jälleen?

_Palle_ (vihoissaan). En! (vetää hänet sisään). Mitä pidät siitä, Ellen, — hän on katkaissut salaisuuden touvin ja — nyt se on vesi-ajolla!

_Ellen_. Mitä kuulen? Onko se totta, Fredrik, onko?

_Fredrik_ (lankee hänelle kaulaan). Niin, äiti, tästä saakka olen minä kokonaan sinun poikasi.

_August_. Mutta jos minä olen ainoa, joka sen tiedän, niin vakuutan kunnia-sanallani, sen ei milloinkaan pidä pääsemän huuliltani.

_Ellen_. Ei, ei, sanokaa se koko maailmalle. Minä olen pitänyt sanani, Palle, mutta nyt, kun vieras silmä on nähnyt hänet minun sylissäni — min'en tiedä, mistä se tulee, vaan minusta tuntuu, kuin joku side yht'äkkiä olisi katkennut sydämeltäni, ja min'en tahdo, en, min'en tahdo uudestaan ruveta kärsimään sitä. Hän on minun poikani, minun Fredrikkini, oi, hän on minun lapseni, ja minä pidän hänestä kiini, vaikka kaikki kreivit ja paroonit näkisivät hänet Nyboder'in-eukon sylissä.

_Palle_. Siten siis onni sanoo stanto! Nauha napin reiässä, "rooti", korkea-arvoisuus, kaikki, jolla kerran toivoin saavani läimästä maailmata korville, ylpeästi lausuen: "Kas, tuoss' on Nyboder'in poika" — kaikki tämä, jota palavalla ikävällä odotin — kaikki, Ellen, kaikki on mennyt! — Putsvek! — Sinun pitäisi suuttua häneen.

_Ellen_. Minun? Senkö vuoksi, että hän jättää kaiken tuon loiston ja komeuden, rientääkseen minun syliini? Ei, kiitoksia paljon! Nyt minä pidän hänestä paljon enemmän kuin ennen. (Ottaa Pallen kädestä, vakavasti). Ja tästälähin kaikki salaisuudet pois tapetilta; hän on minun poikani, minä pidän hänet, ja vaikk'ei hänestä tulekaan muuta, kuin hän on — onhan se jo aivan tarpeeksi; hän on rehellinen, hyvä, kaunis — ja hän on minun!

_Palle_. Ja silläkö sinä luulet minun antavan hyrrätä itseäni? Loruja, enkelini!

_Ellen_ (uljaasti). Loruja samoin!

_Palle_. Mitä?

_Ellen_. "Mies olkoon vaimonsa pää", sen kyllä tiedän, ja kun minä olen pään tarpeessa, tulen heti sinun luoksesi; mutta tässä, kuulepas, tässä tulee kysymys sydämestä, ja se on minulla itselläni. Minä annan peloittaa itseäni, mutt'en pois pojastani. Tule, poikani! (Ylpeillen, Augustille) Kuulitteko — minun poikani! Niin, kenties teistäkin tulee poika minulle; sille saatte nähdä, kuinka minä pidän lapsistani. Tule, anna hänen olla yksinään. (Ottaa Pallea, joka seisoo liikkumatonna, molemmin käsin päästä kiini). Sitten asettuu hänen kiukkunsa pikemmin! (Suutelee häntä). Minä tiedän, mistä nuorasta pitää vedettämän. (Menee perä-ovesta Fredrikin ja Augustin keralla).

Seitsemäs kohtaus.

Palle, (sen jälkeen) Grethe.

_Palle_ (yksin). Hän ei ai'o laskea viiriään alas! — Tämä on ensi kerta. Olisiko hän oikeassa? Ei! — Hänellä on sydän? Hyvä! Mutta päällä yksin onnen voittaa kerjäläisen kodassa. Onnettomuuteni laineet ovat loiskahuttaneet kompassini mereen. Koko salaisuuteni istuu nyt nuoressa Vagtel'issa — peltopyy pojassa; min'en saa sitä muuten ulos hänestä, kuin taittamalla hänen niskansa. — Oi, jos piru olisi — (huomaa Grethe'n astuvan sisään). Grethe! Oma tyttö-näpykkäni!

_Grethe_. Oletko suuttunut minuun eilen-iltaisista, isä?

_Palle_. Sinuun, letukkani? Enpä, tottavie, olekaan. Tyttöparka, sinuunhan se luultavasti koski kovemmin kuin minuun. Mutta mitä äitiin ja Fredrikkiin tulee, niin — oi, jospa toki tietäisit — —

_Grethe_ (kovin levottomana). Mitä, isä, mitä? Onko jälleen tapahtunut jotain, joka — — —?

_Palle_ (tuskallisella levottomuudella). Ei, lapseni, ei. Älä pelkää; minä vain laskin leikkiä.

_Grethe_ (kiihkeästi). Nyt sin' et puhu totta! (katsoo häntä terävästi silmiin). Minä huomaan sinun silmistäsi; älä kiellä, se ei auta ollenkaan. Sano nyt heti — — —

_Palle_ (hämillään). No, no! — Lemmon tynkkä, sinä tuijotat minuun, niin että minä —. Oo, mitäs, hahaha, siitä ei maksa puhua. Minä sain pienen napauksen sääriluuhuni.

_Grethe_. Oletko loukannut itseäsi?

_Palle_. En suinkaan; se oli vain hyödykseni. Äiti oli ottanut peitteen lempeille kasvoilleen, se teki minut tuliseksi, mutta sitte minä töyttäsin sääreni palliin, ja, se saattoi pääni oikeille tiloilleen jälleen. Niin, minä olen hyvin tyytyväinen siihen seikkaan. — Mutta sehän nyt oli kiltisti, että muistit lykätä hetkiseksi kotiini. (Noutaa tuolin).

_Grethe_. Sinä erehdyt; minä lähetettiin — — —

_Palle_ (kuulematta sitä). Nyt meidän pitää puhella pari sanaa kahden kesken. Istu! — Kuulepas, kiltti tyttöseni, teetkö minulle pienen hyvän työn?

_Grethe_. Ja sitä sinä saatat kysyä? Sano, isä, sano, mikä se on?

_Palle_. Ole ajattelematta nuorta Vagtel'ia.

_Grethe_. Ajattelematta häntä? Sitä min'en voi.

_Palle_. Niin, niin, no ajattele häntä sitte, mutta — vallan vieraana.

_Grethe_ (vakaasti). Mahdotonta! — Minä olen koettanut paeta hänen huomiotaan siitä silmänräpäyksestä, kun huomasin olevani hänelle mieluinen; sillä minä pelkäsin sen olevan ainoastaan hetkellistä. Hänen käytöksensä ja kaikki, mitä olen hänestä kuullut, on hyvää — sittemmin hänellä on minun lupaukseni, sitä min'en ota takaisin.

_Palle_ (kiivastuen). Sinä muistat kai toki, että minä olen sinun isäsi?

_Grethe_. Saattaisinko sen unohtaa, ainahan sinä tarkoitat minun parastani?

_Palle_ (hämmästyy). Totta sekin; luonnollisesti minä aina tarkoitan sinun parastasi. (Innolla) Mutta juuri sentähden — hän on liian korkea-arvoinen sinulle.