Part 2

_Grethe_ (vilkkuelee tuon tuostakin Qvit'iin päin). Olkaa hyvä, älkää kohdelko minua niin ystävällisesti, se tekee oloni täällä yhä tukalammaksi ja ettehän te tahtone — — —

_August_. Ja sen sinä sanot minulle, joka rakastan sinua, jonka ainoa toivo on — (tarttuu Grethen käteen).

_Grethe_ (niinkuin edellä). Hyväinen aika, mitä te ai'ottekaan?

_August_. Uhrata kaikki sinun tähtesi.

_Grethe_. Älkää ajatelkokaan sellaista. Teidän vanhempanne varsinkin äitinne — — —

_August_. Mitä se tekee? Minä tahdon valita itse itselleni vaimon, rikkautta en kaipaa; minun taitoni tuottaa minulle kyllä jokapäiväiset tarpeeni. Vaimo, joka rakastaa miestänsä ja osaa hoitaa taloaan — (on innossaan ruvennut puhumaan kovemmalla äänellä, niin että Qvit on kuullut viimeiset sanat).

_Qvit_. Niin, kyllä Grethestä semmoinen tulee. (August päästää Grethen käden kädestänsä ja asettuu niin, että peittää hänet Qvit'in silmien edestä). "Kuvien varjostustako" — sopiiko se teille?

_August_ (kääntyneenä Qvit'iin päin). Sopii, sopii. (Kääntyy Gretheen, kuiskaten). Minulla on rehelliset aikomukset ja minä ai'on pian jo puhua vanhemmillenikin siitä.

_Grethe_ (nopeasti). Mutta ei niin kauan kuin minä olen täällä. Teidän äitinne — — —

_August_. Minun rakkauteni voittaa hänen vihansa. Grethe, tahdothan sinä olla minun — —

_Qvit_. "Lardnerin höyryveturi" — se sopii, se.

_August_ (niinkuin edellä). Sopii, sopii. (Kääntyneenä Gretheen). Grethe, rakastathan sinä minua?

_Grethe_ (on ottanut lautasen ja kupit). Sen tiedätte itse vallan hyvin.

_August_. Ja minä olen niin sanomattoman onnellinen, kun vain saan puhua sinun kanssasi pari sanaa — (tarttuu Grethen käteen ja suutelee sitä).

_Qvit_. Laukussa ei ole enää mitään teille sopivaa.

_Grethe_ (kuulematta Qvit'iä). Varokaa — lautanen putoaa —

_Qvit_. Mutta kyllä minä — (Katsahtaa Augustiin). He, he! (Nousee ylös).

_August_. Sinä pakenet, vältät minua, sinä olet niin kylmä minua kohtaan —

_Grethe_ (lempeästi). Voi, jos tietäisitte, mitä minun sydämeni sanoo!

_Qvit_ (astuu heidän väliinsä). Grethe!

_Grethe_ (hämmästyen). Ah! (juoksee kiireesti ovelle, josta Vagtel juuri astuu sisään). Ah!

Yhdeksäs kohtaus.

August. Qvit. Vagtel.

_Vagtel_ (liikutettuna'). Niin vai! Hän myöskin. — Onnettomuutta joka taholla.

_Qvit_. Te sanoitte, ett'ei hänen ole täällä mätäkään pelkäämistä ja kuitenkin — — —

_August_ (hiljaa, tunteellisesti). Minä rakastan häntä ja aikomukseni ovat rehelliset.

_Vagtel_ (joka on kävellyt edestakaisin). Aina vain vaaditaan ja vaaditaan — ikäänkuin olisi mikään leikin-asia täyttää kaikki nuo vaatimukset. (Lyö Augustia olkapäille). August, älä tässä maailmassa nai rikasta tyttöä, jos et mieli tulla köyhäksi.

_August_. Olkaa rauhassa, isä; minä olen jo valinnut semmoisen, jonka ainoa rikkaus on se, ett'ei hän kaipaa rikkautta.

_Vagtel_ (kummastuneena). Sinä olet valinnut?

_Qvit_ (mielihyvällä). Kuinka? Te aiotte toden totta —

_August_. Tietysti,

_Qvit_ (kättelee Augustia). Te olette kunnon mies I (kokoillen kirjojansa). Kuulkaas, mennään me teidän huoneesenne — älkää vain unohtako "Lardner'in höyryveturia" ja "Valokuvain varjoustaitoa" — hahaha, varjostamistaito sopii todellakin! (Nipistää Augustia korvasta). Veitikka! (Vagtel'ille, sivulla). Sinulla on kelpo poika, sinulla; sinun olisi pitänyt olla hänen poikansa — niin sinusta olisi tullut toinen mies. (Ottaa laukkunsa). Mennään nyt, — saamme nähdä, oletteko polyteknillisellä taidollanne tullut jo niin pitkälle, että voitte panna jalkanne oman pöydän alle. (Menee Augustin kanssa).

Kymmenes kohtaus.

Vagtel, kohta Palle.

_Vagtel_. Hän on valinnut? Ja Qvit on iloissaan tuosta vaalista? — Se on Grethe, se. — Soma leikki! Mitähän vaimoni nyt sanoo, kun kaiken hyvän lisäksi vielä saamme semmoiset häät? Tekisipä, pahuus vie, minunkin mieli valita itselleni sellainen, sillä ennen valitsemaani olen jo aivan kyllästynyt! (Koputetaan; kovalla äänellä). Astukaa sisään!

_Palle_ (astuu sisään). Suokaa anteeksi — jos saan luvan — —?

_Vagtel_ (itseks.). Grethen isä! — Ja kaikki nyt yhtaikaa.

_Palle_. En tiedä, onko minulla sitä kunniaa — että te, armollinen herra, tuntisitte minut?

_Vagtel_. Kyllä, kyllä! Te olette hra Blok, Grethen isä.

_Palle_. Niin Blok, mutt'en hra Blok, ja tyttösen isä, niin. Minä olen niin julkea, että tulin pyytämään teiltä lupaa — — —

_Vagtel_. Puhukaa, ystäväni, puhukaa!

_Palle_. Minulle, uskallan sanoa, on tapahtunut sellainen hiiden leikki, että arpajaisnumeroni voitti.

_Vagtel_. Sehän vasta hiiden leikki, se. — Toivotan onnea!

_Palle_. Mokomakin asia! Eukkoni, näetkös, näki unissaan kolmen numeron ja minä ajattelin sitten itsekseni näin: Olkoon menneeksi — vaikka unennäköjä min'en usko. Sillä mitä sanoo raamattu? Älä luota unennäköihin, äläkä usko niitä. Ja muutoinkin, uskallan sanoa, on kolmonen sellainen vasikan-sorkka ja valehtelian määrä, kuin itse seitsemikkökin. Senpätähden arvelin minä itsekseni näin: Eukon unennäöstä minä viis', mutta voihan toki tehdä eukolle mieliksi ja ottaa kolmosen. Jos ei se voita, niin olkoon voittamatta; jos voittaa, niin ja'an minä voiton näin: Puolet panen köyhäinkukkaroon ja toisella puolella pidän tänä iltana pienet haukkajaiset ystävilleni ja siihen nähden, uskallan sanoa, tulin minä pyytämään teitä, armollinen herra, laskemaan Grethen täksi illaksi kotiin.

_Vagtel_, Niin — kyllä kernaasti, mutta se on, näettekös, oikeastaan vaimoni asia ja juuri tänään — (tunteilla). Voi, hra Blok, sitä on talossa niin paljon huolta — — —

_Palle_. Huolta? hahaha. Minä luulin, ett'ei huolta olekkaan muilla, kuin alhaisilla ja renkimiehillä.

_Vagtel_. Eikö mitä; meillä ylhäisillä on sitä viljaa viljalta ja paljon enemmän, kuin teikäläisillä ja teillä, hra Blok.

_Palle_. Minulla? Minulla ei ole surua eikä huolta ollenkaan.

_Vagtel_ (lyö kätensä yhteen). Kuinka?

_Palle_. Niin, kyllä minunkin naamatauluni venyy vähän pitemmäksi, kun ajattelen, mitenkä eukolleni käy, kun minä kuolen, mutta muutoin — — —

_Vagtel_. Ja mitä minuun tulee, on laita ihan päinvastainen. Minun kasvoni venyvät hyvin pitkiksi, kun rupean ajattelemaan, mitenkä minun miesraukan käy, jos eukkoni elää vielä muutaman vuoden. — Nehän vasta kissoja ovat, nuo naiset.

_Palle_. Naiset? Hahaa, nyt ymmärrän; — Niin, ne ovat siitä hyvin tuimia.

_Vagtel_. Mistä niin?

_Palle_. Teillä, hyvä herra, on joku ylimääräinen — — ja vaimonne on tuosta niinkuin — — —

_Vagtel_. Ei ollenkaan? Olenko minä edes sen näköinenkään?

_Palle_. Ette suinkaan, jos uskallan — sanoa, mutta eihän koiraa ole karvoihin katsomista, ja mieli vanhankin kissan maitoa tekee — luulee kentiesi pöllökin olevansa nätti lintu.

_Vagtel_ (suoraan). Sitä min'en voi luulla itsestäni. Kyllähän minäkin olen ollut soma ennen muinoin — ennen muinoin, mutta siitä on jo aikoja, siitä — minä olin kuitenkin soma, ja sepä se paha olikin; sitä saan nyt katua.

_Palle_. Niin; vai! Se on siis eukko, joka on kihertynyt kuin viiri tangon ympäri; minä ymmärrän. (Näppärän näköisenä). Te ette kenties tiedä, mitenkä sitä kryssätään.

_Vagtel_. Kryssätään?!

_Palle_. Niin niinkuin minä kryssäilen minun eukkoani.

_Vagtel_. Kuulkaas, kelpo mies, jos asia sillä paranee, neuvokaa se minullekin.

_Palle_. Kernaasti, uskallan sanoa. Kun eukko joskus kokastelee, niin sanon minä hyvin vakavasti ja painavasti: "Loruja, enkelini!" — Ja heti on hän yhtä hiljainen kyyhky, kuin ensimmäisenä, hääpäivänämmekin.

_Vagtel_. Niin, mutta meillä kävis ihan toisin; mitä useampia enkeleitä minä manaan, sitä useampia sarvipäitä siitä vaan syntyisi.

_Palle_. Mutta näittekö te, armollinen herra, minun katsettani. Katsokaas — tämä silmäys, uskallan sanoa, sehän se pää-asia on. Ei minunkaan muijani ole arkalasta kotoisin, ei, kyllä hän syö vaikka itse Syöjättären, mutta tuollainen: "Loruja, enkelini!" sitä hän ei siedä; hän tyynenee ja tyynenee ja — yhdellä silmäilylläni minä hänet masennan. (Iloisesti) Mutta tietystihän pitää osata oikein paikoilleen, ja min'en tiedä, tokko te, armollinen herra, voitte mullistaa silmiänne niin, kuin tarvitaan. (Lyöpi ystävän lailla Vagtel'ia olkapäähän). Mutta kas minä osaan, minä. (Katsoo häneen hyvin terävästi). "Loruja, enkelini!" —

_Vagtel_. Todellakin, hahaha; kyllä tuollainen silmäilys taitaa säikähyttää naista, minä arvelen niin vain itsestäni. Kyllä minäkin koetan, mutta pelkään pahoin, etten osaa oikein täsmälleen.

Yhdestoista kohtaus.

Entiset. Fredrik.

_Fredrik_ (astuessaan sisään). Kas niin, hra sihteeri — olipa hyvä, että tapasin teidät.

_Palle_ (sivulle). Fredrik! — paha juttu! (Menee taaemmalle).

_Vagtel_. Nöyrin palvelianne, hra Dahl — tervetulemastanne.

_Fredrik_. Valtioneuvoksen käskystä olen minä ostanut tämän kahdensadan taalerin obligationin hautauskassaa varten. Siihen on kirjoitettu "omistajalle", mutta ensi viikolla pidettävässä johtokunnan kokouksessa te pidätte kai huolta siitä, että se siirretään hautauskassan omaisuudeksi.

_Vagtel_ (ottaa obligationin). Tietysti. — Mutta mitä pahaa me olemme teille tehneet? Ennen muinoin oli meidän ilo usein nähdä teitä täällä mutta nyt — — —

_Fredrik_ (nolona, silmäillen ovelle). Minä tunnustan, etten niin hauskoja hetkiä ole muualla viettänyt, kuin täällä — ja kyllä minä kernaasti tahtoisin — mutta monet toimet, asiat — (huomaa Pallen) kuinka? Isäni!

_Vagtel_. Isänne?

_Palle_ (hiljaa Fredrik'ille, tehden merkin silmillään; astuu etummalle). Vait! (Ääneen Vagtel'ille). Hahaha, armollinen herra kutsuu minua isäksi — oikein totta, hahaha, — mutta se on sellainen kahden kauppa meidän kesken. Minun tulee sanoa teille, armollinen hra, — nuoret yleensä suvaitsevat meitä merikarhuja ja — ylimalkaan olemmekin me tervatakit oikeita velikultia. Kun nyt tämä herra oli pieni paitaressu sellainen ja kävi koulua, missä hän siellä lienee käynytkään, niin marssi hän ja muut nulikat usein minun majani sivuitse ja — ja siinä veivittivät he usein ukkoa haljakasta ja huusivat "isä, puosmanni, ohoi" ja mitä muuta he lienee huutaneetkaan ja leikinneetkään. Minä tein hyviä kauppoja noiden lurjusten kanssa, suokaa anteeksi, että puhun niin julkeasti. Noista ajoista asti, kun tämä herra vain näkee minut, kiljahtaa hän heti paikalla: Isäni! Sen pituinen se. (Kuiskaten Fredrik'ille). Sukkelasti kaskuttu, eikö niin?

_Vagtel_. Niin vai!

_Palle_. Ettehän te suinkaan luullut minua toden tottakin herran isäksi? Hahaha — jumala varjelkoon häntä olemasta poikani — tervatakkiaisen poika, hahaha — kylläpähän sitä sitten ylettäisiin oikeusministeristössä; ei merimiehen pojasta ole kansliarappujen tallaajaksi. Muuten, ei olisi hulluinta, jos ihmisellä oisi tuollainen poika — solakka kuin masto, taitava kynänkäyttäjä, valtuutettu virkamies erityisiä asioita varten — (tarttuu innolla Fredrik'in käteen). Teidän isänne on onnen mies, hän saa ylpeillä teistä ja — (pysähtyen) minä sanon amen.

_Fredrik_ (hiljaa Pallelle). Min'en voi sallia tätä — minä —

_Palle_ (tekee ankaran silmäyksen). Ei hiiskaustakaan!

Kahdestoista kohtaus.

Entiset. Rouva.

_Rouva_ (tulee selkä edellä). Min'en suvaitse, että palveliat ovat äänettömiä silloin, kuin heitä toruu — se on nenäkkyyttä, ivan tekoa! (Kääntyy). Johannes, mene ulos ja — — —

_Vagtel_ (tulee hänelle vastaan ja osoittaa salaa Fredrik'iin). Tiina!

_Rouva_ (hyvin ystävällisesti). Hra Dahl! — Harvinainen vieras! Olkaa hyvä, istukaa!

_Fredrik_. Sallikaa, rouva — teillä kuuluu olevan yhtä ja toista tehtävää?

_Rouva_. Tavallisia talon-töitä vain. Ne ovat onnelliset ihmiset, joilla ei ole palvelusväkeä.

_Palle_ (kumarrellen). Suokoon Jumala, rouvaseni, teille tuota onnea aina kuolinpäiväänne asti.

_Rouva_. Kuka tuo mies on?

_Vagtel_. Grethen isä. Hän tuli pyytämään, etkö sinä olisi niin hyvä ja, jos se nyt kävis laatuun, niin että, jos lie mahdollista, päästäisit Grethen täksi illaksi kotiinsa.

_Rouva_. Kuinka? Tiedäthän itsekin, kuinka paljon meillä on työtä, enkä minä jouda jokapaikkaan. (Pallelle). Se ei käy laatuun; min'en suvaitse palvelusväen juoksentelevan aina, kun vain mieleen johtuu.

_Palle_. Juoksentelevan! (Malttaen mieltänsä). Niin, te olette oikeassa. — Minä kiitän nöyrimmästi.

_Vagtel_ (salaa Pallelle). Hehehe — kyllä siitä vielä hyvä tulee. (Ääneen). Minusta nähden, — — —

_Rouva_. Grethe ei pääse. — Sen pituinen se.

_Vagtel_ (asettuu omituiseen asemaan). "Loruja, enkelini!"

_Rouva_. Mitä nyt?

_Vagtel_, Ei juuri — ei mitään — etkö sinä ymmärtänyt, Tiinaseni? (Salaa Pollelle) Ei onnistunut, silmäni ovat luultavasti liian heikot.

_Palle_ (hymysuin). Siltä näyttää, armollinen herra — olipa tuo omituinen manööveri.

_Vagtel_. Toista tietä ennätän ennen (hiljaa rouvalle). Hyvä eukkoseni, Dahl tuntee tuon miehen, ja onhan se vähän noloa. Tuleppas puhumaan minun kanssani. (Viepi hänet pulpetin luo ja kuiskaelee hänelle jotain korvaan).

_Fredrik_ (astuu rivakasti Pallen eleen, tunteella, mutta matalalla äänellä). Isä, sinä kiellät minua julkisesti tunnustamasta sinua! Sisareni toimitit sinä palveliaksi tähän taloon, jossa ennen kävin niin kernaasti, vaan jonne nyt tuskin koskaan uskallan tulla — isäni, sinä vaadit liikaa, vaikkapa sanotkin tekeväsi sen siitä syystä vain, että köyhät vanhempani muka alentaisivat minua maailman silmissä. — Sano mitä sanotkaan, mutta — — —

_Palle_. Vait! Näethän sen jo täällä, missä arvossa Nyboder'in lapset ovat. Minun ajatukseni on (näyttää otsaansa) tässä näin, ja siihen asti, kun sanon tuon ajatukseni, saat sinä olla vaiti.

_Vagtel_ (taputtelee rouvaansa poskille). Saat Tiinaseni, saat, ja vielä senkin, mitä olet muotikauppiaalle — — niin, niin, saat, saat!

_Rouva_. Olkoon sitten ainoastaan sinun mieliksesi, ystäväni! (Ystävällisesti Pallelle). Minä olen nyt tarkemmin ajatellut asiaa, ja — en minä sentään tahdo häiritä teidän iloanne, ottakaa vain Grethe kotiin täksi iltaa. (Soittaa).

_Fredrik_ (itseks.). Jos hän tulee — min'en voi — —

_Palle_ (hiljaa Vaglel'ille, joka tulee perältä). Kas vain, armollinen herra! Ompa teillä näköjään muitakin keinoja, jotka eivät ole huonompia, kuin minunkaan.

_Vagtel_. On, mutta kylläpä niill'on hintaakin.

_Rouva_ (kärsimättömyydellä). Katsopas vain mokomata mamselia! Ei ole kuulevinaan! (huutaa). Mathilde!

_Fredrik_ (ovella, kääntyneenä sanoakseen jäähyväisiä, seisahtuu ja tulee etummalle). Kuinka? — Mathilde?

Kolmastoista kohtaus.

Entiset. Mathilde.

_Mathilde_. Mitä suvaitsette, täti? (hämmästyneenä) hra Dahl!

_Rouva_. Missä Grethe on? —

_Mathilde_. Kyökissä.

_Fredrik_. Eräs asia saattaa minulle hauskuuden nähdä teidät neitiseni — (rouva tarttuu ankarana kellonnauhaan; Fredrik tekee äkkipikaisen liikkeen ja kumartelee) ja minun tulee — — —

_Mathilde_ (kummastellen). Aiotteko jo lähteä? — Asia, sanoitte te?

_Rouva_ (tulee etummalle). Niin, tätä nykyä ei herra Dahl käy meillä muuten, kuin koska asia pakoittaa.

_Fredrik_ (vilkkaasti). Älkää luulko niin, neiti. Kyllä minä vapaasta tahdostanikin kävisin tervehtimässä sitä, jota minä lakkaamatta muistelen sydämellisimmällä — kunnioituksella. Mutta asiat — — —

_Mathilde_ (kysyen). Oi — te sanotte sen niin vain — — —

_Fredrik_ (innolla). Minä vakuutan — — —

Neljästoista kohtaus.

Entiset. Grethe.

_Grethe_. Rouva, te soititte? — (itseks). Hyväinen aika! Isä ja Fredrik!

_Fredrik_ (itseks.). Sisareni! Miks'en mennyt ajoissa pois!

_Rouva_ (hempeästi). Rakas lapseni, minä tahdoin sanoa sulle, että voit viettää tämän illan vanhempiasi luona.

_Grethe_. Kiitoksia. (On menossa).

_Rouva_. Älähän toki noin kiirehdi. Tervehdi ensin isääsi.

_Grethe_. Kun te, rouva, sallitte minun mennä tänä iltana hänen luokseen, niin koetan pikemmin lopettaa tehtäväni.

_Palle_. Hyvin sanottu, eikö niin, rouva? Me pikku ihmiset emme juuri ole tottuneet pitkiin puheisin lapsiemme kanssa, — suudelma vain ja sen pituinen se. Mutta ei kuitenkaan näin hienossa seurassa, hahaha. Minä saan kiittää teitä, rouva, hyväntahtoisuudestanne. (Ottaa Gretheä leu'asta, iloisesti). Voi nyt hyvin, tytön-tenava, tule ajoissa! Minä saan nöyrimmästi sanoa hyvästi! (Menee. Grethe seuraa häntä ovelle asti).

_Rouva_ (Fredrik'ille). Kuinka kömpelö hän on! Uh! On sekin isä-vaari!

_Mathilde_. On, sellainen, jollaista minä soisin itselleni — — — (Rouva hymyilee).

_Fredrik_ (vilkkaasti). Te olette todella hyvä! (Kumartaa, menee ovelle, ottaa Gretheä, joka seisoo ovella, kädestä ja kuiskaa). Jos tietäisit, kuinka katkerata tämä on! (Menee).

_Mathilde_ (huomaa sen). Herrainen aika! Mitä tuo?

_Rouva_. Mathilde! Tämä lie jotain kiusantekoa? Ja siitä kiitos neitsyelle.

_Grethe_. Hän ei suinkaan aikonut loukata teitä, rouva; paitsi sitä, se ei ole hänen syynsä.

_Rouva_. Suu kiini; min'en suvaitse marmatuksia. Te saatte mennä milloin hyvänsä, mutta laittakaa ensin kaikki nurkat puhtaiksi! (Menee; Mathilde ja Grethe seuraavat häntä).

_Vagtel_ (joka syvissä ajatuksissaan on tähän saakka seisonut, selkä pulpettia vastaan ja kädet ristissä, tulee etummalle). Niin, — minun tulee nyt mennä hakemaan rahaa — kahvileipiin, kahviin, muotikauppiaalle, ja hiis' ties' mihin kaikkeen. Mutta — mistä? mistä? Minä en sitä tiedä. Sen vain tiedän, että minun täytyy mennä hakemaan rahaa, rahaa, rahaa —! (Itkemäisillänsä). Oi, taivahan Tekiä! Soisinpa nyt voivani maksaa edes hautausrahani; ja sitte saisi eukkoni laittaa kemut ja kahvileivät, kun vain minä saisin olla rauhassa! (Menee).

Toinen näytös.

(Sama huone kuin ensimmäisessä näytöksessä).

Ensimmäinen kohtaus.

_Grethe_ (seisoo avonaisen perä-oven ulkopuolella, puhdistaen. Vagtel'in asia-kirjoja. Parooni hiipii varovasti hänen taakseen, peittää yht'äkkiä hänen silmänsä käsillään).

_Parooni_ (muuttaen ääntään). Kuka se on?

_Grethe_ (riistää Itsensä irti, juoksee huoneesen).

_Parooni_. Hahaha! Älä pelkää armahani, — hyvä ystävä! Hahaha! (heittäikse sohvalle, tirkistää häntä lornjetilla). Kaunis, varsin viehättävä!

_Grethe_. Tahdotteko te puhutella rouvaa?

_Parooni_. Ei kiirettä — minua huvittaa katsella, kuinka kepeäjalkainen sinä olet työssäsi.

_Grethe_ (jättää erään kirjan, jota aikoi tomuttaa). Nyt se on loppu! (Aikoo mennä sivu-ovesta).

_Parooni_ (estää häntä). Eipä vielä, veitikka, sinä tahdot vain paeta minua.

_Grethe_. Herran tähden, mitä se?!

_Parooni_. Niinkuin et sinä sitä käsittäisi? Älähän toki! — Kenties sin'et vain ole sitä tietävinäsi, saadaksesi nauttia suloisuutta, kuullossasi minun sanovan sen? _Enfin!_ minä miellyttelen — hienostelen sinua.

_Grethe_. Herra parooni, te loukkaatte minun kunniaani armon-osoituksellanne — ja minun täytyy etsiä apua rouvani turvissa.

_Parooni_. Bravo! — Sinäpä vasta osaat konstin kiihoittaa. Bien! Sitä suloisempi nautinto, mitä enemmän vastuksia — (aikoo tarttua häneen) jotka jo edeltäpäin tietää voittavansa.

_Grethe_. Minun vastukseni ei ole sellaisia, sen saatte nähdä. (Totisesti) Minä huudan rouvan tänne.

_Parooni_ (samoin). Sit'et sinä tee!

_Grethe_ (hämillään). Uskotteko sen?

_Parooni_. Minä tiedän sen. Jos tuo vakavuutesi on ainoastaan kiekailemista, olet sinä ylen viisas, ja — jos se päinvastoin on totista vastahakoisuutta, olet sinä ylen kaino; (hieroen käsiään) hahaha, tunnenko minä naiset, vai mitä luulet?

_Grethe_. Siltä näyttää.

_Parooni_. Sen uskon; näetkös, naisluonteen tutkiminen on ollut minun ainoa harrastukseni. — Ja, mitäpä siitä, vaikka kutsuisitkin tänne — _la consequense_? Minä hienostelen hieman hänen herttaista kamari-neitsyttänsä — _eh bien_, sen hän pitää — _enfin_, — pienenä nuoruuden vallattomuutena.

_Grethe_. Mutta neiti Ström — —

_Parooni_ (viekkaasti). Sinä ai'ot kannella hänelle? Se on toista! Sinä olet _jaloux_ — _enfantillage_! Sinä olet mustasukkainen! Me kyllä sovimme — sinä kyllä siedät minua, enkelini. Minulla on arvoa, sivistystä ja kunniaa.

_Grethe_. Vai niin? — Vaan min'en kuuna milloinkaan siedä teitä, herra parooni.

_Parooni_. Oi, sinä olet lumoova — sin' olet _charmantissime_! Ei, nyt ei auta — (aikoo syleillä häntä, vaan huomaa Mathilden kiiruhtavan häntä vastaan).

Toinen kohtaus.

Entiset. Mathilde (sivu-ovesta).

_Parooni_. Oi, neiti, minä juuri ai'oin etsiä kunniaa saada painaa teidän korean kätösenne huulilleni. (Suutelee hänen kättään). Teidän orjanne!

_Mathilde_. (Grethelle, joka aikoo mennä) Silmänräpäys vielä! (Paroonille) Te ette osaa aavistaa, kuinka teitä on kaivattu —

_Parooni_. Oo, te — — —

_Mathilde_. Täti on hirveästi kaivannut teitä. Te olette luvannut pitää huolen laitoksista huomispäivää varten —

_Parooni_. Aivan oikein, ja niinpian kuin minun vain on ollut onni — — —

_Mathilde_. Ei, ei — minä pyydän, menkää nyt heti hänen luokseen. Samalla teette minulle suuren palveluksen.

_Parooni_. Te olette ylen kohtelias; heti paikalla! (Hiljaa Grethelle) Älykäs, pikku pirulainen, vasta saamme puhella enemmän sinun eduksesi. (Kumartaa) Teidän armonne — käskynne mukaan! (menee sivu-ovesta hyräillen) "Mä olen kelpo metsämies!"

Kolmas kohtaus.

Mathilde. Grethe.

_Mathilde_. Armas tyttöseni, nyt minä tahdon puhella kanssanne.

_Grethe_ (liikutuksella). Minä myöskin teidän kanssanne, neiti!

_Mathilde_. Mikä teitä vaivaa? Onko joku loukannut teitä?

_Grethe_. On, ja katkerasti! Minä pyydän teitä, käyttäkää kaikki mahtinne paroonin ylitse, varjellaksenne — varjellaksenne minua.

_Mathilde_. Mitä te ajattelettekaan? Minullako olisi jonkinlainen mahti paroonin ylitse; — en kaikkien maailman kalleuksien tähden tahtoisi saavuttaa mitään moista mahtia! — Mokoma kiusoittava, ilettävä mies!

_Grethe_. Mitenkä? Ja kuitenkin ai'otte mennä kihloihin hänen kanssaan?

_Mathilde_. Minäkö hänen kanssaan kihloihin — hyi, paha tyttö!

_Grethe_. Anteeksi, minä olen kovin loukannut teitä, vaan minua toki ilahuttaa — — —

_Mathilde_. Te saatatte minut suruiseksi. — Ehkä minä olen herättänyt samanlaisia luuloja jonkun toisenkin mielessä.

_Grethe_ (elävästi). Erään toisen?

_Mathilde_. Jonkun toisen, sanoin minä. Älkää väännelkö sanojani — —

_Grethe_. Ett'en suoraa päätä tulisi ajatuksen perille?

_Mathilde_. Niin — niin kauvan kuin en sitä itsekkään voi omistaa!

_Grethe_. Kuinka? — Oi, kuinka minua ilahuttaa, nähdä teidät onnellisna.

_Mathilde_. Oletteko myöskin varma siitä?

_Grethe_. Josko minä olen varma siitä? Niin te — — —

_Mathilde_ (Syleilee häntä lämpimästi). En, en, min'en epäile. Te olette kelpo tyttö; teitä min'en moiti — — —

_Grethe_ (elävästi). Mistä, neiti, mistä? — Te saatatte minut hämille.

_Mathilde_. Oi, minä olen lapsi!... Minä vain pelkään, että te löydätte syitä, kieltää minulta jotain, joka mua sangen suuresti ilahuttaisi.

_Grethe_. Minäkö? — Voitteko sitä uskoa! — Sanokaa, sanokaa, mitä se on?

_Mathilde_. Ottakaa minut illalla mukaanne vanhempainne luokse!

_Grethe_. Herran tähden, mistä sen ajatuksen olette saanut?

_Mathilde_. Minun olisi niin hauska nähdä rehellisten tyytyväisten ihmisten saastuttamatonta iloa, ja ettehän te kiellä minulta sitä nautintoa?

_Grethe_. Mutta minä pelkään, ett'ette saa tahtoanne täytetyksi; kun te tulette sinne, rupeevat vanhempani ujostelemaan.

_Mathilde_. Ahaa, te ette käsitä minua. Se ei olekkaan neiti Ström, joka aikoo heille vieraaksi — ei — vaan joku heidän Grethe'nsä ystävistä — joku (hellästi) palvelus-tyttö.

_Grethe_. Te ai'otte —? Armas neiti, se ei käy laatuun; tunteehan minun isäni ja vanha Qvit teidät.

_Mathilde_. Yksinkertaisessa puvussa. Minä vale-pukeudun; saattepa nähdä, kuinka mainiosti minä rollini suoritan. No, suostuttehan te, eikö niin?

_Grethe_ (Its.). Ja Fredrik tulee myös kotiin! Kun neiti näkee, että hän on minun veljeni —! Isä varmaan — — (Ääneen) Mutta tekö kävelisitte niin pitkän matkan — aina Krokotiili kadulle saakka?

_Mathilde_. No kaikkia — me ajamme hevosella. (Grethe menee perä-ovesta).

Neljäs kohtaus.

Mathilde (kohta) Fredrik.

_Mathilde_. Oiva tyttö! — Mitä yhteyttä hänellä saattaa olla Dahl'in kanssa, — sillä minä näin — Dahl puristi hänen kättään niin innokkaasti — (vilkkaasti) Kenties saan tietää sen illalla — (kainosti) sattumalta, tietysti, sillä se ei suinkaan ole tätä pientä oikkua päähäni saattanut — ei varsinkaan — — vaan — — —

_Fredrik_ (its., tullen vilkkaasti sisään). Neiti! (hämillään) Minä luulin tapaavani sihteerin täällä.

_Mathilde_. Hän tulee kai kohta.

_Fredrik_. Tämä on jo toinen kerta tänään, kuin sattuman anteliaisuus suo minulle ilon nähdä teitä.

_Mathilde_. Min'en käsitä, miksi te saatatte itsenne suureen velkaan sattumalle sellaisen asian tähden, jonka suorittajana teidän oma tahtonne voipi kaikkein enimmän vaikuttaa.

_Fredrik_. Siksi, ett'ei mulla tässä suhteessa ole tahtoa.

_Mathilde_. Niin oikein, sen on asian-ajajan virkatoimet tykkänään vanginneet.

_Fredrik_. Hänen ymmärryksensä toki vielä enemmän.

_Mathilde_. Vai niin!! Se oli siis teidän ymmärryksenne, joka jo kolme kuukautta sitten anasti teidän läsnä-olonne meidän pienistä ilta-seuroistamme? (hilj.) Hän rakastaa Gretheä?

_Fredrik_ (sangen hämillään). Kolme kuukautta sitten? — Minä en aivan tarkoin muista aikaa, vaan tiedän toki — —

_Mathilde_ (elävästi). Minulla ei ole syytä eikä oikeuttakaan urkkia teidän salaisia tunteitanne, joita teidän ei pidä ilmisaattaa. (Kepeästi) Kas, kuinka jo alkaa hämärtää, ja eno ei ole ollut päivällisellä; — istukaa, herra Dahl, hän tulee varmaankin aivan kohta. (Menee sivu-ovesta).

Viides kohtaus.

Fredrik. (Pian) Grethe.

_Fredrik_. "Minulla ei ole syytä eikä oikeuttakaan — salaisia tunteitanne, joita ei teidän pidä ilmisaattaa?" — Lieneekö hän aavistanut, mitä minä niin huolellisesti olen salannut, ja tahtoneeko hän siten estää minua ilmoittamasta tunteitani hänelle? Se on tarpeetonta; min'en milloinkaan unohda, että hän on rikkaan, ylhäisen miehen ainoa perillinen, ja että minä olen aivan köyhä, ja päälliseksi senlaisen miehen poika, joka — asuu Nyboder'issa! — Ja lopuksi oli nyt sallima säätänyt, että mun yht'äkkiä piti näkemän sisareni hänen palvelianansa, jotta oikein tuntuvasti huomaisin, kuinka suuri juopa meidän välillämme on! (Istuu miettivänä sohvaan, selkä perälle päin).

_Grethe_ (perältä, kummassakin kädessä kynttilä, jotka panee pöydälle). Fredrik! — Sinäkö täällä?

_Fredrik_ (hypähtää seisaalle). Sisko! (ottaa hänen kätensä). Minua surettaa, että mun jälleen on täytynyt tulla tänne ja että läsnä-olollani olen tehnyt asemasi raskaammaksi.

_Grethe_. Juuri tässä silmänräpäyksessä on minulle varsin herttaista, että tapaan sinut. Minä vast'ikään tuumailin, miten saisin sanan sinulle.

_Fredrik_. Sinä tahdot puhella kanssani — Noo, minä aivan hyvin arvaan syyn siihen.

_Grethe_. Se on mahdotonta!

_Fredrik_. Eipähän! Sinulla on paljon valittamista tätä perhettä vastaan.

_Grethe_ (teeskennellyllä ilolla). Kuinka siten ajattelet, armas Fredrik? Minä voin aivan hyvin! Rouva on — no, niin — — rouva on hieman oikkuinen, vaan niinhän on laita joka herrasväessä — ja kun kerran minun asemani, säätyni vaatii — minut palvelemaan — — —

_Fredrik_. Vait, sisko! — Ellen sinua tuntisi, ottaisin sanasi katkeraksi moitteeksi. Sinun säätysi? — Olemmehan me sisarukset, ja sill'aikaa kuin vanhempamme, varustaaksensa minulle loistoisan tulevaisuuden, ovat uhranneet kaiken voimansa, vieläpä kasvattaneet minut oudolla nimelläkin, kuin minä muka olisin mahtavan miehen poika — sill'aikaa täytyy sun, — sun, joka rakastat heitä yhtä syvästä sydämestä kuin minäkin —

_Grethe_ (tukkii hänen suunsa). Ei siitä enempää! He ovat toivoneet saada kunniaa ainoasta pojastaan, sehän on luonnollista! Ja Jumalan kiitos, heidän toivonsa on toteentunutkin — ja varmaan tulee vielä sekin aika, jolloin maailma kunnioittaa sinua niin korkiasti, että sisaresi, alentamatta sinun arvoasi, saattaa sulkea sinut — — — (keskeyttää, salatakseen liikutustaan).

_Fredrik_ (lämpimästi). Se aika on jo tullut! Min'en saata enään — — —

_Grethe_. Noo, ei niin tulisesti, rajupää. Muista tarkoin, isä suuttuu hirveästi, jos sinä sanot sanankaan, ennenkuin hän sen myöntää. Ja miksikä siten tekisitkään? Mitäpä siitä, vaikk'en minä tohdikkaan sanoa kaikille. Hän, josta te niin paljon pidätte, joka on niin kaunis, niin sävyisä ja siisti, jota ylhäiset pitävät niin suuressa arvossa — hän on minun veljeni! Minä tohdin toki ajatella, hän pitää minusta enemmän kuin teistä kaikista yhteensä — (lankee hänelle kaulaan) sillä minä tiedän sen!

_Fredrik_. Oi, sinä armas, kallis sisareni — — —

_Grethe_. Ja niin edespäin. Nyt sinä varmaankin olet unohtanut, että minä tahdoin puhella kanssasi. Etkö sinä ollenkaan ole utelias?

_Fredrik_. Voitko sitä epäillä? — Puhu, sano, mitä se on?

_Grethe_. Onko isä pyytänyt sinunkin tulemaan kotiin tänä iltana?

_Fredrik_. On ihmeekseni!

_Grethe_. No, jos minä nyt pyytäisin sinun olemaan sieltä poissa?

_Fredrik_. Sit'et suinkaan tahtone. Sellaista autuutta, kuin olla teidän kanssanne, kun olette oikein iloiset, saan minä aivan harvoin nauttia. Isän järkähtämätön tahto pitää minut niin loitolla teidän perheellisistä iloistanne ja suruistanne, etten edes tiennyt sinun olevan täällä, tässä talossa, ennenkuin oli jo liian myöhäistä muistuttaa hänelle, että valtio-neuvosDDobel'in hyväntahtoisuus usein pakoittaa minun tulemaan tänne.

_Grethe_. Totta, se on ilkeätä meille kumpaisellekin.