Part 4

_Ellen_. Totta sekin. Se oli taivahan tahto. — Se ei olisi ollut kyllä, että sinä kiivaudessasi vannoit tekeväsi Fredrik'istä virkamiehen. Ellei Qvit olisi auttanut meitä pitämään häntä kotoa poissa, tietoja saamassa ja ihmis-tapoja oppimassa, — olisi hän saanut juoksennella pitkin katuja toisien nulkkien kanssa, ja siten olisi hänestä tullut ainoastaan matruusi sen sijaan, kuin hän nyt on kiivennyt asiamieheksi ministeristössä. —

_Palle_. Niin, — mutta hänen pitää, verkkasen tuli, kohoaman korkeammalle vielä, mammaseni, ennenkuin salaisuus ilmi päästetään.

_Ellen_. Niin juuri! Ja siitäkin on meidän Qvit'iä kiittäminen. Hän on täyttänyt sinun hartaimman halusi, on liiruttanut Fredrik'in hyviin kirjoihin tuon Tasroodi Dobelin luona.

_Palle_ (äkäisesti). Älä mainitse sitä ryökälettä tän'iltana, kun minä tahdon olla iloinen! Koko hyörimiseni ja pyörimiseni tarkoitus on ollut keittää kostoa tuolle staatsroodille, ja, Jumal' anteeks' suokoon, välin minä luulen, että se on ollut tämä koston himo, joka on saattanut minut uhraamaan kaikki almuni ainoastaan Fredrik'in hyväksi — jotta Grethe on saanut seilata omaa kurssiaan.

_Ellen_ (nyrpeästi). No, no, eipä hänkään ole vesiajolle joutunut. Siinäkin töyttäymme Qvit'iin jälleen! Hänen kirjansa ovat saattaneet Grethe'n ihmistapoihin. Kun hän laskee saksaa Qvit'in kanssa, — min'en sitä ymmärrä, — vaan sen toki kuulen, että hän saksoittaa oikein oivasti. Rouvasväen hienouksia hän on myöskin oppinut, siitä saa hän kiittää kummiaan; kelpo tyttö hänestä on tullut — —

_Palle_ (Ellenille kiihkoisella äänellä). Siitä saa hän kiittää sinua.

_Ellen_ (keskeyttämällä, hänen äänellään). Niin saakin, pilkka-kirves. Noo, ja nyt hänellä on hyvä paikka.

_Palle_. Sum, sum, sum, helvetin mallin mukaan. Rouva on oikea meri-peikko.

_Ellen_. Mitenkä?! — No, sitten Herra armahtakoon Gretheäni. Hän ei itse saata sitä sanoa; siksi on hän liian hiljainen. Mutta kun minä sen tiedän — hyvä! Qvit'in ei pidä saaman siitä tietoa, sillä hän on tehnyt kaikki hyvässä tarkoituksessa; mutta, niin totta kuin tässä seison, huomenna menen minä rouvan puheille ja soitan hänelle korvat täyteen, niin jotta — — —

Toinen kohtaus.

Entiset. Fredrik.

_Ellen_. (lentää yht'äkkiä Fredrik'iä vastaan helliinmällä rakkaudella). Fredrik! — Sinäkö, poikani! (Syleilee ja suutelee häntä). Hei, hei! kuinka sinä näytät sievältä! (Niiaa syvään). Herra asiamies — ministeristössä, no, äläpäs nyt enää! (lentää yht'äkkiä Pallen luo, toimessaan). Palle, eipäs nyt kummempaa, tules katsomaan — kulta-ketjut! (Nauraen ja itkien yht'aikaa). Pojalla on kulta-ketjut kaulassa! (tarkastelee häntä joka puolella). No, annas, kun mä nyt katselen sinua oikein tarpeekseni, (heittäikse jälleen hänelle kaulaan). Oi minun hyvä, rakas poikani! (kääntyy, huomaa Pallen rauhallisuuden, hämmästyen). Ja sinä, — sinä seisoa töllötät, kuin ruotsalainen katovuonna, vaikka näet minun niin iloisena, että — —

_Palle_. Minä odotan vain koska sinä tulet valmiiksi. Sinun ilosi ottaa niin suuren tilan; kaksi noin suurta iloa ei mahdu yht'aikaa näin pieneen huoneesen.

_Ellen_. No, sinä nyt olet semmoinen — (rakkaasti) Älä sinä huoli mitään siitä, mitä hän sanoo, poikaseni; kyllä hän pitää sinusta niin paljon kuin minäkin; (innoissaan) vaan ei myöskään enemmän, sillä se on mahdotonta. Kuulepas, minä olen hirveästi kaivannut sinua.

_Fredrik_. Entäs minä sinua, äiti! Minä tahtoisin niin kernaasti käydä joka päivä luonasi, jos isä vain — — —

_Palle_. Muutama rappu korkeammalle vielä! Laita ensin niin, että saat sellaisen arvon, jolla on "rooti" hännässä, niinkuin esimerkiksi "justisrooti", hov — tai stas-rooti, tahi kuitenkin vähintäinkin keheimrooti, — sitten vasta voit pitää kunniana, että olet syntynyt Nyboder'issa.

_Fredrik_ (äkkiä, miettien hetkisen). Kuules isä, — tuleeko tänne tän'iltana ainoastaan tavalliset vieraat?

_Palle_. Luonnollisesti, ainoastaan minun hyviä, vanhoja ystäviäni, jotka kaikki ovat siinä uskossa, että äiti on ollut ainoastaan sinun imettäjäsi. — Mutta miksikä sitä kysyt?

_Fredrik_. En tiedä, vaan — (äkkiä) onko Grethe jo tullut?

_Ellen_. Ei vielä, mutta mene sinä sillä välin juttelemaan vieraiden kanssa; ne pitävät kaikki sinusta niin hirveän paljon, ja sinä — — —

_Fredrik_. Oi, minua ilahuttaa nähdä heitä. (Itseks.) Merkillistä — mitä hän lie tarkoittanut?

_Palle_. Mene nyt tuonne sisään, poikani! Mamma ja minä siivoomme vain kaluja vähän seinemmälle, sillä tottahan, lempo vie, saadaan pieni polska toimeen tän'iltana, jos ei muuta.

_Fredrik_. Minä menen, minä menen! (Menee perä-ovesta).

Kolmas kohtaus.

Palle. Ellen.

_Ellen_ (alkaa kiireissään yht'äkkiä asettaa tuoleja keskelle lattiaa). Semmoinen nuori siisti mies! Kuinka hän on kaunis, näppärä ja sievä! Herra suokoon hänelle pian pikkusen keheimrootin nimen, jotta minä saattaisin mennä hänen kanssaan teateriin, ja — —

_Palle_. No, mutta hiisikö sinua riivaa, Ellen, kun asetat tuolit keskelle permantoa?

_Ellen_ (kooten ajatuksiaan). Mitä? (huomaa). Enkös, häpeä olkoon, teekin niin — (äkäisenä) mutta minä olin asettavinani niitä sivulle. (Istuu sille, jota pitää kädessään). Siten ilo vaikuttaa, Palle! Sin'et saa nauraa minulle, poikaseni; mutta kun minä ajattelen asiamies Fredrik'iä, niin en tiedä, millä jalalla seison.

_Palle_. Ja sentähden kai istutkin?

_Ellen_ (nousee sukkelaan, äissään). No, kas — niinhän minä teenkin! Ihanhan minä olen takaperoinen (asettaa tuoleja sivulle). Ne lapset, ne lapset! Kun minä ne näen, tulen aina iloisemmaksi, kuin sietää voin. (Pysähtyy). Mitä se? Vaunut, — jotka pysähtyivät tuohon — (pudottaa tuolin). Herra varjelkoon — se on varmaankin Qvit, hän on saanut jonkin vamman!

_Palle_. Mitä höpiset!

_Ellen_. Niin — siten on varmaan laita! Voi, voi, jok'ainoa hetkihän vahinkoja tapahtuu! — Tst! — Nyt häntä kannetaan rappusia ylös.

_Qvit_ (ulkona). Tätä tietä! — Kas niin — astukaa varovasti, tääll' on pimeä!

_Ellen_ (huudahtaa sydämestään iloisena). Hän voi puhua!

_Palle_ (samoin). Ei mitään vaaraa! (rientävät kilpaa ovelle, josta Qvit astuu sisään).

Neljäs kohtaus.

Entiset. Qvit (pussineen, hänen jälestään) Grethe. Mathilde.

_Qvit_ (ovessa). Tehkää hyvin!

_Ellen_ ja _Palle_ (tarttuvat hänen käsiinsä, vievät hänet etu-alalle). Kuinka voitte?

_Qvit_ (kadottaa pussinsa, töllistää hämmästyksissään heihin). Minäkö? (Iloisesti) Erinomaisen hyvin.

_Ellen_ (lyö kätensä yhteen). Te ette siis olekkaan taittanut kättä, ettekä jalkaakaan?

_Qvit_ (hämillään). En! — Olisiko minun pitänyt?

_Ellen_. No, ei, — Herra varjelkoon! Mutta minkätähden te tulitte ajaen?

_Qvit_. Ts, ts! muorikulta! Enhän minä ajanutkaan, vaan kun juuri olin katu-ovella, tuli Grethe laskien, niin että — — —

_Ellen_. Grethe! (Katsahtaa taakseen, rientää Grethen luo). Oletko sinä täällä, käpykkäni?! (suutelee ja taputtelee häntä). No, kuinka sinä voit? — Voi, tyttö-riepu, minä kuulin isältä, että sinun emäntäsi on hirveä — — — (Grethe, tahtoen keskeyttää häntä, peräytyy askeleen, jotta Ellen seisoo suoraan Mathilden edessä). Hei, mutta kukas tämä pikku neito on, joka on sinun muassasi?

_Grethe_. Hänen tähtensäpä juuri minä tulinkin ajaen. Hän on minun ystäväni, joka tahtoi käydä vanhempiani katsomassa, ja kun hän pitää minusta niin paljon — — —

_Ellen_ ja _Palle_. Noo, — tervetulleet!

_Ellen_. Vai niin — te pidätte minun Grethestäni? No, tehän olette kelpo tyttö! (Suutelee Mathilde'ä). Kiitoksia, että tulitte meitä katsomaan. (Ystävällisellä toimeliaisuudella) Hattu pois, lapsikulta! Antakaapa min — — —

_Mathilde_. Te olette liian hyvä.

_Ellen_. Mitä vielä! Mitä puhetta tuo! (otettuaan hatun hänen päästään) Kas, täälläpä vasta kauniit, ihanat kasvot! (mennessään hattu kädessä Pallen sivuitse) No, siinä on sinulle jotain katsottavaa, veitikka.

_Palle_ (Mathildelle pöyhkeillen). Niin, muorista tuossa voitte huomata, että minä pidän paljon kauniista kasvoista. — Viuhka ja vaahto! Minusta on, kuin olisin ennen nähnyt tuon naaman?

_Qvit_ (on pannut pussinsa kirjahyllyn taakse). Hahahaa, sen uskon, — vaari onkin ollut uljas tytösteliä aikoinaan. (Katsellen Mathilde'ä). Niin olen minäkin.

_Ellen_. Tekö?! — Hyi, hävetkää toki! Teidän iässänne —

_Qvit_. Ei, ymmärtäkää minua oikein — minä tarkoitan: Minä olen myöskin nähnyt nuo kasvot. Saakeli soikoon! Hän on suorastaan — — —

_Grethe_ (vilkkaasti). Ha, ha, ha, — minä arvaan: Te ai'otte sanoa, hän on neiti Ström'in näköinen?

_Qvit. Palle_. Oikein!

_Grethe_. Eikös totta? Sitä kaikki väittävät; vaan mitä kauvemmin häntä katselee — — —

_Qvit_ (innolla). Sitä suuremmalta näyttää yhtäläisyys.

_Grethe_ (uljaasti). Ei, päinvastoin, sitä pienemmältä se näyttää. Neiti Ström'in nenä on käyrempi.

_Qvit_. Annas, kun katson — niin totta maar onkin.

_Grethe_. Hänellä on vaaleammat silmät.

_Palle_. Niin on! Minä luulen nyt juuri näkeväni hänen silmänsä — niinkuin neitsyen tuossa, — niin selvään ne minun mielessäni ovat.

_Grethe_. Hänellä on tummempi tukka.

_Qvit_. Niin, ja hän on myöskin pitempi — on, ainakin noin paljon pitempi, sen minä heti huomasin.

_Grethe_. Siitä näette siis, ett'ei Annette olekaan neiti Ström'in näköinen.

_Palle ja Qvit_. Ei, ei.

_Qvit_. Vaan minä en voi toki kieltää, että minusta, — minusta näytti siten — — —

_Grethe_. Ensi katseessa, niin minustakin — ja siksipä (syleilee Mathilde'ä) minä pidänkin hänestä niin paljon — (hiljaa its.). Hyi, kuinka te saatatte minut valehtelemaan! (ääneen) sillä neiti Ström on oiva tyttö.

_Qvit_. Oi, erinomaisen mainio tyttö! Kas hänelläpä on vasta sydän! — Ja sellainen pää sitten!

_Mathilde_. No, mitä siihen tulee, koen minä parastani, saadakseni teidän luulottelemaan minun olevan neiti Ström.

_Qvit_ (ihastuneena). Ja äänikin!

_Mathilde_. Onko mulla hänen äänensä?

_Qvit_. On niinkin — aivan nipasta nappaan! Mutta kuinka te taidatte — — —

_Mathilde_. Minä olen ollut hänen vanhempainsa luona.

_Qvit_. Vai niin! — Se on oivallista! Tervetultua, neiti Ström, tervetultua, — ha, ha, ha! Se on oivallista!

_Toiset_ (keskenään). Hahaha — eikö niin — se on herttaista!

_Mathilde_ (tunteella). Minä kerron hänelle, kuinka hellästi minua on otettu vastaan ja kohdeltu hänen tähtensä; se varmaan ihastuttaa häntä, ja kenties ehkä hän itsekin — — —

_Palle. Qvit. Ellen_ (keskenään). Mitä sanotte? Jumala suokoon hänen tekevän sen!

_Ellen_. Hänen tähtensä pantaisiin koko talon varat liikkeelle.

_Qvit_. Minä näyttäisin hänelle kirjani.

_Mathilde_. Kirjanne? — Onko teillä paljonkin kirjoja?

_Qvit_ (innoissaan). Josko minulla on? (Ottaa häntä kädestä, viepi hänet kirja-hyllynsä pitkälle sivulle, jonka edestä vetää kartiinit pois). — Katsokaas, tässä! No, miltä näyttää? (puhelevat vilkkaasti).

_Ellen_. Kuulepas, tyttöseni, sinä teit hyvin; hän näyttää olevan oikein sievä, näppärä nainen.

_Palle_. Tuopas meille useampiakin tuommoisia vieraita. (Äkkiä totisesti). Vaan, kuolema ja kadotus, jos — — —

_Grethe_ (vilkkaasti). Niin, isä, sitäpä minä juuri pelkään. Fredrik — — —

_Palle_. Jos tuo neiti tuntee hänet?

_Grethe_. Niin tunteekin.

_Palle_. Hyi, peijakas, sepä oli ilkeä kepponen. Mutta kuinka sinä saatoit siten — — —?

_Grethe_ (taputtelee häntä). Hän pyysi niin kauniisti. Mieleni on paha, vaan sinun tarvitsis koettaa saada Fredrik menemään pois.

_Palle_. Oikein, muuta neuvoa ei ole.

_Grethe_. Hän ei sitä varmaankaan tee kernaasti.

_Palle_. Kun minä tahdon — pojan pitää totella. Pidätä sinä neitoa silmänräpäys täällä, minä praktiseeraan Fredrik'in ulos kyökin kautta. Ilkeätä se on, vaan mitäs sille voipi — saapi käydä tämän kerran. (Ottaa Ellenin ympäriltä kiini). Tuo tyttö on niin verkkasen kaunis, muoriseni, että minä luulen voivani ennen heittää sinut kuin, hänet ovelle.

_Ellen_. No, sinä ankkurin-touvi, katkoisit heti, kun minä vain olisin poissa.

_Palle_. Taitaapa lemmoksi niinkin olla, pikku velho! (Pujahtaa ulos perä-ovesta).

Viides kohtaus.

Entiset (paitsi Palle).

_Qvit_ (huudahtaen). Eikö totta? (Syleilee ihastuksissaan Mathildea). Oi, te olette suloinen! Jos te siellä kuulisitte; kuinka hän puhelee minun kirjoistani! — Sydämeni oikein hyppii ilosta. — Hänestä tulisi mainio mies — ellei hän olisi nainen.

_Grethe_ (kuiskaa Mathilde'lle). Olkaa varoillanne — te ilmaisette itsenne.

_Mathilde_ (samoin Grethe'lle). Oi, minua kohdellaan täällä niin suurella rakkaudella, että kokonaan unohdan pukuni ja teeskentelemiseni.

_Qvit_ (puristaa Ellenin kättä). Ohhoh, hyvä emäntä, suuri vahinko oli, että minä tulin liian varhain maailmaan.

_Ellen_. Herra varjelkoon, ettehän te vain lie rakastunut?

_Qvit_ (lapsellisesti). Niin, muori, minä luulen tosiaankin, että minun hetkeni on tullut.

_Grethe_. Se on hyödytöntä — sydän on poissa.

_Qvit_. Oikeinko totta? (Kättelee Mathilde'ä sydämellisesti). No, minä toivotan onnea — (ottaa häntä leuasta) Voi, kuinka teidän sulhasenne varmaankin pitää paljon teistä!

_Mathilde_ (elävästi). Luuletteko niin? — Ja minä pelkään hänen pitävän jostakin toisesta.

_Qvit_ (innokkaasti). Se on mahdotonta!

_Grethe_. Älkää sanoko niin, hän on ehkä nähnyt minutkin.

_Qvit_. Sinut?! Niin — totta sekin.

_Mathilde_ (itsekseen). Oi, jos hän tietäisi, kuinka syvän haavan hän sanoillaan pistää sydämeeni.

Kuudes kohtaus.

Entiset. Palle.

_Grethe_ (rientää häntä vastaan, salaa). Saitko hänen menemään?

_Palle_. Luonnollisesti; mutta kovalle koski, tyttöseni. — Nyt pöytään! (kumartaa). Siell' on jo serveerattu.

_Ellen_ (hämmästyen). Mitä kummia?

_Palle_. Naapurin muori oli passarina, sillä mammalla — — —

_Ellen_. Niin, missä minun ajatukseni olivatkaan? Minä unohdan pian kaikkityyni! Se on tuo sulo-tyttönen, joka — — Herran tähden, te kävitte yht'äkkiä niin totiseksi.

_Mathilde_ (pakoittaikse hymyilemään). Se oli vain — äkkinäinen pahoinvointi.

_Palle_. Sen me kyllä kohta saamme ovelle. — Mutta kuulkaapas, te ette saa pelästyä, ehkä näette minut tän'iltana lyijyhatussa.

_Mathilde_ (hämmästyen). Lyijyhatussa?!

_Palle_. Min'en pitäisi siitä väliä tänään, vaan hauskassa seurassa — — — minä tunnen itseni tarkoin.

_Ellen_ (hymyilee). Hän saa sen, lapseni, ihan varmaan.

_Mathilde_ (tarttuu Pallen käteen totisesti). Mutta, Herran tähden, miksi te ai'otte käyttää lyijy-hattua? (Kaikki nauravat) Mitä nyt?

_Palle_. Hahaha, hän luulee — — hahaha, lyijyhattu se on — pieni hyyry.

_Mathilde_. Hyyry?

_Palle_. Niin, tuommoinen — — — hast mir gesehen! — Hahaha, missä hitossa te olette kasvatettu? No, ja nyt pöytään! Kas niin!

_Qvit_ (antaa käsivartensa Mathildelle). Daamini! (Grethe'lle toisen käsivartensa). Sinä myös Grethe! (Pötkii ylpeästi ulos, hyräillen). Tässä on kolme uljasta, muhkeata katsella — — —!

_Palle_ (seuraa häntä Ellenin kanssa, seisahtuu ovessa). Kuolema ja kiusaus, minä unohdin jotakin. Pitäkää vain kurssi; minä tulen heti. (Ellen menee perä-ovesta).

Seitsemäs kohtaus.

Palle, (kohta) August.

_Palle_ (ottaa kolpakon). Tervetulo-maljahan toki pitää tänä iltana saataman liikkeelle. Tuon pienen sievän naisen pitää tyhjentää tämä. (Aikoo mennä).

_August_ (sivu-ovesta). Blok!

_Palle_ (seisahtuu). Holoi! (kääntyy). Nöyrin palvelianne!

_August_. Min'en tiedä varmaan, tunnetteko te minua —? Minä olen nuori Vagtel.

_Palle_. Puolitekoinen kantikaatti — minun on kunnia, — korvani mukaan; vanha Qvit on liverrellyt paljon hyviä seikkoja teistä.

_August_. Se on minulle mieluista; sillä minä tulin nyt kosioimaan tytärtänne.

_Palle_. Vai niin! Se on minulle suureksi kunniaksi; vaan älkää panko pahaksenne — ettekö ehtisi pistäytymään tänne huomena? Minulla on nyt muutamia hyviä ystäviä — — —

_August_. Minä tiedän sen; Grethe on täällä myöskin. (Panee pois hattunsa). Minulla on totinen aikomus, ja minä luulen että nyt juuri on paras, sopivin aika. Kohtaloni on sellainen, että voin hyvin tulla toimeen, minä rakastan häntä — — —

_Palle_. Ja hän?

_August_. On sallinut minun puhella teidän kanssanne asiasta.

_Palle_. No, siis on se seikka, lempo vie, päätetty, kuin onkin.

_August_. Mitä sanotte?

_Palle_. Grethe on ymmärtäväinen tyttö; hän saapi tehdä tahtonsa mukaan.

Kahdeksas kohtaus.

Entiset. Ellen.

_Ellen_ (ovella). Palle! — No, miks'et sinä tule?

_Palle_. Minä täällä vain pudistelin tervetulomaljaa, ja tulin samassa — kihlanneeksi Grethe'n.

_Ellen_ (tulee reippaasti esiin). Kihlasit Grethen?

_Palle_. Se on puhuttu ja päätetty. Tuossa on hänen sulhasensa — nuori Vagtel — — —

_Ellen_. Josta Qvit on niin paljon hyvää puhunut? (kumartaa ystävällisesti). Te tahdotte siis mun Grethe'ni vaimoksenne?

_August_. Minulla on jo teidän miehenne lupaus.

_Ellen_ (sukkelasti). Ja minun myöskin, kun vain ensin saatte vanhempainne suostumuksen; siihen saakka — tässä huoneessa ei johda mies eikä vaimo ruoria — vaan oikeus. — Me emme despiteeraa, _saadaksemme_ oikeutta, vaan tietääksemme, kellä oikeus on, ja eikö totta, Palle — (innokkaasti) tällä kertaa on oikeus minulla?

_Palle_. Onpa, tonttu vie, niinkin, muoriseni, ja sinä saat sen pitääkkin.

_Ellen_ (antaa kätensä Augustille). Tiedättekö mitä? Meillä on tänään vähän vieraita; jääkää tänne, jos tahdotte; samassa saatte nähdä, minkälaisen perheen jäseneksi ai'otte; (entisellä äänellä) mutta ei ollenkaan siskonmaljoja — (jälleen iloisesti), ja jos me teitä miellytämme, niin — äiti ei koskaan saata olla kovasydäminen, kun kysymys on oman lapsen onnesta.

Yhdeksäs kohtaus.

Entiset. Qvit.

_Qvit_. No mutta isäntä ja emäntä! — Mitä? Herra August!

_Ellen_. Kyllä me tulemme (ottaa Augustin käsivarren). Seuratkaa te minua! Kuulkaapas, minä seuraisin teitä kernaasti tyttäreni myöntymyssanaan, mutta — äitinne suostumus meidän täytyy saada ensin. Eikö niin Palle?

_Palle_. Luonnollisesti; ja kyllä se saadaankin! (menevät sisään).

Kymmenes kohtaus.

Qvit (kohta) Ellen. Grethe. Mathilde.

_Qvit_ (katselee heidän jälkeensä). Hän tuli siis! (hieroo käsiään). Kelpo poika! Rehellinen sydän! Grethe tulee onnelliseksi! (hyppelee ilosta). Heisaa, tänä iltana on riemu! Saksan-pukki, (juoksee ottamaan viulunsa) mun viuluni! Rallarallala! Nytkös minä vingutan, niin että — — — (vetäsee).

_Ellen_ (ja Grethe tukevat Mathilde'ä). Mutta, lapsi-kulta, mitä tämä nyt on? Kuinka voitte?

_Mathilde_ (istuu). Oi, ei hätää mitään.

_Qvit_ (heittää viulunsa; osaa-ottavaisesti). Voitteko pahoin?

_Ellen_ (lyhyesti). Näettehän sen. — Hokmannin roppia! Hokmannin roppia! (Qvit etsii hämmästyksissään joka nurkasta).

_Grethe_. Nyt on jo kaikki ohitse; — tupakansavu teki varmaankin hänelle pahaa. Menkäätte vaan sisään, ett'ei kukaan huomaisi mitään.

_Ellen_. Aivan oikein, lapseni! (rientää ovelle, kääntyy huomatessaan Qvit'in jääneen tarkastelemaan Mathilde'ä). No, vanha kämpyrä, onko hän teidän katseltavanne — hä?!

_Qvit_. Ei, totta sekin, emäntä; ei olekaan! Minä tulen paikalla (hyppää Ellenin jäleslä).

Yhdestoista kohtaus.

Grethe. Mathilde.

_Grethe_ (elävästi). Hän ei nähnyt teidän kasvojanne?

_Mathilde_ (samoin). Mitä hän täällä tekee?

_Grethe_. Sitä — sitä min'en tiedä; ehkä on hänellä jotain asiaa Qvit'ille.

_Mathilde_. Pyytäkää minun puolestani vanhemmiltanne anteeksi. Huomaattehan, että minun nyt heti on meneminen kotiin.

_Grethe_. Minä seuraan teitä.

_Mathilde_. Älkää, se herättää huomiota, jääkää te! Jospa nyt vain saisin vaunut!

_Grethe_. Kyllä minä toimitan (juoksee sivu-ovelle).

_Mathilde_. Tekö? Älkää — sitä min'en salli, te — — —?

_Grethe_. Tuleeko joku? Pujahtakaa tuonne kartiinin taakse piiloon! (osoittaa kirja-hyllyä, rientää ulos).

Kahdestoista kohtaus.

Mathilde, (kohta) August, (sen jälkeen) Fredrik.

_Mathilde_. Mieleni on paha, että minun täytyy jättää nämät hyvät ihmiset — oi, minkälainen vaimo! — Mutta tuo arvoitus Grethe'n ja Dahl'in ystävyydestä? Min'en ole kuullut hänen nimeänsäkään mainittavan, ja pelkään kuitenkin — ah! (pujahtaa kartiinien taakse, katsojien puolelle).

_August_ (tullen ovesta). Niin, minä olen vähän lääkäri myös ja aivan kernaasti (astuu esiin). Eihän tääll' ole ketään (puoli-ääneen). Grethe! Grethe! — Minne ne joutuivatkaan? (katselee ympärilleen).

_Fredrik_ (hiipien sivu-ovesta). Minä tahdon toki tietää, miksi minun piti menemän pois (hän ja August huomaavat toisensa). Ahaa — te täällä?!

_August_ (yht'aikaa). Mitä? Dahl!

_Mathilde_ (hiljaa). Taivas! Minä en ole erehtynyt!

_Fredrik_. Se oli siis teidän tähtenne, kuin minua esteltiin tänne tulemasta.

_August_. Esteltiin tänne tulemasta? Teidän sananne ovat parjauksia, ja vaativat siis selitystä.

_Fredrik_. Herrani! (Tyynneemmin) Minä pyydän huomauttaa teitä — täällä te ette ole kotonanne.

_August_. Minä olen kotonani kaikkialla, missä tapaan jonkun hävyttömän, joka tahtoo väkisin tunkeutua siistin tytön likeisyyteen.

_Fredrik_. Tunkeutua?! — Hänen tähtensä suon teille anteeksi epäkohteliaisuutenne. — Muuten olen minä ollut niin vähän tunkeutuva, etten osaa aavistaakaan, kuinka te olette saattaneet huomata —

_August_. Mitä? Te olette täällä, — täällä, herrani, ja uskallatte väittää, ett'ette ole tunkeutunut hänen likeisyyteensä? Te otatte askeleen, joka häpäisee hänen hyvän nimensä, ja uskallatte sanoa —

_Fredrik_, Häpäisen hänen hyvän nimensä? Oletteko mieletön? Minä rakastan häntä — niin, min'en milloinkaan lakkaa häntä rakastamasta, vaan —

_August_ (suuttuneena). Tosiaankin? Ja sen sanotte minulle, joka olen saanut hänen myöntymyksensä, ja tulen nyt juuri kihlaamaan häntä?

_Fredrik_. Tänne?! Herran tähden, ketä te tarkoitatte?

_August_ (yhä suuttuneempana). Ketä muuta, kuin Gretheä?

_Fredrik_ (elävästi). Minun sisartani?!

_August_. Teidän sisartanne?!

_Mathilde_ (yht'aikaa). Hänen sisartaan?! (Hetken äänettömyys, jonka ajalla Fredrik ja August hämmästyneinä katselevat toisiaan).

_Fredrik_ (tyynesti). Niin, hän on minun sisareni. — Min'en tahdo enää peittää teiltä salaisuutta, joka saattaa elämäni tuiki tukalaksi, ja jonka huomenna täytyy tulla ilmi, koska te ajattelette liittoa hänen kanssaan. Minä olen isäni huoneessa.

_August. Mathilde_. Kuinka?!

_Fredrik_. Hänen hellä huolenpitonsa minun onnestani on pakoittanut minua salaamaan sitä, jonka pidän kunnianani.

_August_ (ottaa häntä ystävällisesti kädestä). Mutta rakas ystävä, kuinka te siis saatoitte luulla — —?

_Fredrik_. Minä pyydän, älkää kyselkö.

_August_. Ja parooni sanoi äsken — — — ahaa, nyt minä käsitän — Mathilde!!

_Fredrik_ (innokkaasti). Ei sanaakaan — hän ei saa aavistaakaan tuota salaisuutta!

_Mathilde_ (hiljaa). Mitä minä kuulen?!

_Fredrik_. Minä pyydän, minä vaadin, älkää ilmaisko sitä, mikä epähuomiosta pääsi huuliltani. Hän ei saa tietää tunnettani, jota hän varmaankin pilkkaisi.

_August_. Hänkö? Sellainen ei hänen luonteensa ole. Kuinka voitte tuntea noin huonosti sen, jota rakastatte?

_Fredrik_ (suurimmalla sydämellisyydellä). Niin, minä rakastan — minä jumaloitsen häntä!

_Mathilde_ (kuin edellä). Oi taivas!

_Fredrik_ (jatkaa). Vaan hän — vielä tänä päivänä on hän antanut minulle viittauksen, ett'ei minun pidä ilmi-saattaa tunteitani.

_Mathilde_ (kuin ennen). Mikä hirveä väärinymmärrys!

_Fredrik_. Ja siihen on hänellä suurempi oikeus, kuin hän aavistaakaan. Hän on rikas ja korkeasta suvusta, hän ei ole köyhän matruusin pojan osaksi luotu — ja että minä olen ainoastaan merimiehen poika, sitä en voi, enkä tahdokkaan häneltä salata. — Oi, jospa toki kuulisin Mathilden lausuvan: "Se, että sinun kehtosi oli Nyboder, että olet köyhä — se ei estä minua antamasta sinulle kättäni, ei, minä — — —!" Vaiti, minä jo häpeen, mitä sain sanoneeksi!

_August_. Minä päinvastoin soisin hänen kuulleen sen, sillä min'en ollenkaan epäile — — —

_Fredrik_ (innoissaan). Älkää sytyttäkö mahdotonta toivoa, johon minä nyt olen hyvin taipuvainen. (Tyynesti) Minä olen nyt saanut selityksen, jota tulin etsimään, (puristaa hänen kättään) ja se on ilahuttanut minua. Minä jätän teidät siinä luottamuksessa, että olen uskonut salaisuuteni rehelliselle miehelle! (kiireesti pois sivu-ovesta).

Kolmastoista kohtaus.

Mathilde (piilossa), August, (kohta) Grethe.

_August_. Poika parka, hänellä on liian pienet ajatukset viehättäväisyydestään. — Jos minä antaisin Mathildelle viittauksen? En, hän vaati äänettömyyttä. Vaan minä unohdin jo kokonaan — minnekkä ne tytöt lienevät joutuneet?

_Grethe_ (tulee kiireesti sivu-ovesta). Eiköhän se ollut Fredrik, joka meni piiloon rappujen taakse? Aikoneeko hän tänne? (Huomaa Augustin). Oi, te täällä?

_August_. Minä voin nyt ilmoittaa sinulle, että vanhempasi - ei, sanoa sinulle, että minä rakastan sinua niin — —

_Grethe_ (katsahtaa salaa kirjahyllyyn). Vait! (totisesti) Minulle on varsin vastenmielistä, että te olette täällä vanhempienne tietämättä. Sen vuoksi tahdon teidän heti menemään täältä pois.

_August_. Vanhempasi pyysivät minua jäämään.

_Grethe_. Niin, minun vanhempani ovat hyvänluontoiset; he tuntevat liian vähän maailmaa, tietääkseen, että minä sen kautta pian voin joutua pahaan maineesen, josta en milloinkaan voisi päästä vapaaksi. Minä kyllä pyydän teidän puolestanne anteeksi heiltä, että näin äkkiä menette pois.

_August_. Sin'et saattaisi olla noin kovasydäminen, jos rakastaisit minua niin sydämestäsi, kuin —

_Grethe_ (panee kiireesti kätensä hänen suunsa eteen, masennetulla äänellä) August!

_August_. Mitä! Tämä hellyys! — — Oi jos tietäisit — — —!

_Grethe_ (keskeyttää kiireesti.) Te menette — jos pidätte minusta.

_August_ (ottaa hattunsa). Minä menen, minä menen! Mutta huomenna olen täällä taas! Minä tahdon vanhempieni suostumuksen, maksoipa mitä tahansa. Sinun pitää tuleman minun omakseni, (menee, Grethe seuraa ovelle, kuuntelee hetken, kiirehtii kartiinien luo, vetää ne sivulle).

Neljästoista kohtaus.

Mathilde. Grethe.

_Grethe_. Tuolla odottaa teitä vaunut, tuolla kulmassa.

_Mathilde_ (kovin liikutettuna). Oi, taivas, mitä olen kuullut?!

_Grethe_ (kainosti). Minä vakuutan, se ei ollut minun vikani.

_Mathilde_ (taputtaa häntä sydämestään iloisena). Ei, ei — ei ollutkaan. — Jos tietäisit — oi, sinä herttainen tyttö, minä olen sinua onnellisempi, sinun ei tarvitse kysyä — — —

_Grethe_ (hämmästyen). Mutta mitä te — —?

_Mathilde_ (lankee hänelle kaulaan). Ei te — vaan sinä — sinä, ystäväni, sisareni!

_Grethe_. Neiti, te ette voi hyvin. Jääkää tänne; hän on jo poissa.

_Mathilde_. Oi, min'en voisikkaan salata iloaani; minun täytyy pois. Mutta huomenna — olen minä täällä taas!

_Grethe_ (lyöden kätensä yhteen). Te myöskin?! Mitä se merkitsee?

Viidestoista kohtaus.

Entiset. Qvit.

_Qvit_. Mutta naiset, naiset! Me olemme jo aikoja sitte olleet maljojemme ääressä, ettekö te tahdo tehdä — —?

_Mathilde_ (peittelee Qvit'in päätä). Ei tänä iltana, vaari, vaan tästälähin — te, isä, äiti, Grethe ja minä kokoonnumme joka päivä yhteen! (aikoo mennä).

_Grethe_ (seuraa häntä). Min'en salli — —

_Mathilde_ (viepi hänet takaisin). Sinä jäät, annat hyville vanhemmillemme tämän suudelman ja lupaat heille minulta itse kymmenen huomenna (vallattomasti, kun Grethe seuraa häntä ovelle). Ei mitään seremoniaa — kuulunhan minä jo perheesen. Saanko esitellä — sisareni? (käskien) Sinä jäät! Minulla on vankka seuraaja — ilo! (rientää ulos).

_Grethe. Qvit_ (katselevat hämmästyneinä toisiaan). Mitä se merkitsee?

_Palle_ (sisällä). Missä on Grethe? Grethe? muori!

_Grethe_ (huutaa). Kyllä, kyllä! (hiljaa) Tätä min'en ymmärrä (juoksee ulos).

Kuudestoista kohtaus.

Qvit (sen jälkeen). Valtionevvos..

_Qvit_. Empä, totta vie, minäkään. — Sen ainoastaan tiedän: Neiti Ström, joksi häntä jo melkein luulin, ei hän millään muotoa voi olla. Mieleni kävi herra nähköön pahaksi, että hän meni pois juuri nyt, kun minä ai'oin osoittaa mestarimaisuuttani (ottaa viulunsa). Hähähä, tällä minä panen semmoisen hengen koko seuraan, että — — — (hypähtää).

_Valtionevvos_ (astuu kiireesti sisään). Hyv' iltaa!

_Qvit_. Mitä? Herra valtioneuvos! Te täällä? Minun luonani?

_Valtionevvos_. Älkää kummastelko, minä olen virka-toimilla, ja silloin ei pidetä mitään väliä. Rehellinen ystävä, minä pelkään — — —

_Qvit_. Pelkäättekö, herra valtioneuvos? Mitä?

_Valtioneuvos_. Kassaamme.

_Qvit_ (pistää innoissaan viulun kainaloonsa). Mitä kummia? Vagtel?

_Valtionevvos_. Minä kävin hänen luonaan, osoittaakseni — osoittaakseni hänelle pienen palveluksen. Minua pyydettiin päivällisseuraan, tapasin siellä tuon kuokkavieraan parooni Lillien, näin sihteerin olevan kovassa liikutuksessa ja — minä epäilen.

_Qvit_. Mitä sanotte? Ja minä, minä olen tarkoin pitänyt häntä silmällä, enkä ole sitä huomannut! — Se on minun vikani, että hän sai kassan! Voitteko suoda minulle anteeksi —? (Heittäymässä valtioneuvoksen jalkojen juureen). Herra valtioneuvos, voitteko — — —?

_Valtioneuvos_. Hiljaa, hiljaa, ystäväni, olemmehan me saattaneet erehtyä. Ken tietää? — Hänen hoidokkaansa, neiti Ström, on varakas, ehkä hän — — —

_Qvit_. Oikein! Oi, kuinka te helpoititte sydäntäni!