Part 1

language: Finnish

HUPAISA JUTTU

Kirj.

Frank R. Stockton

Suomentanut

Eero Alpi

Kariston 50 p:n romaaneja 1.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1912.

SISÄLLYS:

Haaksirikko. Hylätty saari. Uusia vieraita saarella. Lumimyrskyssä. Ihmeellinen tapaaminen. Inkivääriruukku.

ENSIMÄINEN LUKU.

Haaksirikko.

Matkalla San Franciscosta Jokohamaan tutustuin — muuten hyvin pintapuolisesti — mrs Lecks'iin ja mrs Aleshine'en.

Laivassa, jolla me melko nopeasti kuljimme kohti viuhkain ja korulippaitten maata, oli paljon matkustajia, joista useimmat olivat amerikalaisia. Jo matkamme ensi päivästä kiintyi huomioni heidän joukossaan olevaan kahteen keski-ikäiseen naiseen, jotka suuresti erosivat tavallisista matkustajista. He olivat näköjään yksinkertaisia maalaisrouvia tai ehkä vielä paremmin jonkun pikkukaupunkilaisen kauppiaan vaimoja. Vaikka he eivät suinkaan olleet sellaisia, jotka tavallisesti laivassa ostavat ensiluokan piletin, oli heidän hyttinsä kuitenkin laivan paraita, ja vaikka he pysyttelivätkin yksiksensä, eivätkä tahtoneet tulla huomatuiksi tai seurustella kenenkään kanssa, näyttivät he olevan yhtä hyviä kuin toisetkin ja omaavan yhtä hyvän oikeuden matkustaa mihin maailman osaan tahansa, millä tavalla ja missä luokassa he vaan tahtoisivatkin.

Mrs Lecks oli vahva ja pitkä, roteva ja voimakas. Hänen päivänpaahtamat kasvonsa osoittivat jonkinlaista tietoisuutta ja mahtavuutta, jollaiseksi ne kehittyvät vähitellen henkilöllä, joka kauan on rajattomalla vallalla määrännyt valtion kohtaloja tai vallinnut maatalouden monia puuhia.

Mrs Aleshine oli ystävätärtään jonkun verran nuorempi sekä lyhempi ja huomattavasti lihavampi. Hänen kasvoillaan oli sama itseluottamuksen ilme kuin mrs Lecks'inkin, mutta sitäpaitsi oli hänen olennossaan jonkinlaista hyväntahtoista lempeyttä, joka osoitti, että hän sydämestään sääli jokaista, jolla ei koskaan ollut ollut tilaisuutta tai kykyä tulla todella kunnolliseksi perheenemännäksi, kuten hänellä.

Suurimman osan ajastaan viettivät nämä arvoisat naiset kannella, istuen jossain tuulensuojaisessa paikassa. Tavallisesti he kutoivat, ja se ei estänyt heitä — kuten minusta näytti, kun kävellessäni sivuutin heidät — hetkeksikään jatkamasta herkeämätöntä keskusteluaan.

Tuttavuutemme alkoi sillä, että mrs Lecks kerran kysyi minulta jotain eräästä rannalla näkyvästä laivasta. Matkatovereissani ei ollut ketään, jonka kanssa erikoisesti olisin halunnut seurustella, ja kun noissa valtamerimatkalla olevissa maalaisrouvissa minusta oli jotain erikoista, kiintyi huomioni heihin ja sitäpaitsi tuntui minusta hupaiselta yksinäisten kävelyjeni lomassa saada puhella heidän kanssaan jonkun hetken.

Ja hyvin kernaasti antoivatkin he tietoja itsestään. Molemmat olivat leskiä, ja mrs Aleshine oli matkalla Japaniin tervehtimään poikaansa, jolla oli paikka eräässä sikäläisessä kauppaliikkeessä. Lapseton mrs Lecks seurasi ystäväänsä siksi, ettei hän voinut — kuten hän itse sanoi — laskea mrs Aleshineä yksinään tällaiselle matkalle, ja osaksi senkin vuoksi, että hän kuten moni muukin tahtoi nähdä vähän maailmaa, kun häntä kerran ei siitä mikään estänyt.

Ystävykset eivät oikeastaan olleet sivistyneitä naisia. Heidän lausuntonsa ja puheenpartensa olivat murteellisia ja usein vastoin kielioppia. He olivat kyllä ottaneet maalta mukaansa merelle monta yksinkertaista käsitettään, mutta sitäpaitsi oli heillä paljon tuota viisasta, tervettä järkeä, joka kaikkialla on hyödyllistä, ja tätä he usein käyttivät tavalla, joka minua suuresti huvitti.

Muuten he luullakseni pitivät minua oikeana tieto-aarteena, kun vaan tuli kysymykseen merenkulun ja vieraiden maiden tunteminen. Sitäpaitsi olivat he hyvin huvitettuja minun yksityisasioistani. Ja kaikki tämä teki meistä hyvät matkatoverit.

Laivamme pysähtyi Sandwich-saarten läheisyydessä. Kaksi päivää sen jälkeen kun olimme jättäneet Honolulun olimme onnettomuudeksi törmänneet yhteen erään itään menevän laivan kanssa.

Tähän oli toinen laiva kokonaan syypää. Vaikka olikin jotenkin pimeä ja sumuinen ilta, olisi sen tähystäjä helposti voinut huomata lyhtymme ja ajoissa estää yhteentörmäyksen, jollei hän olisi nukkunut tai ollut poissa paikaltaan. Olipa nyt asian laita kuinka tahansa, niin kaikessa tapauksessa tuo alus, joka nähdäksemme oli pienempi höyrylaiva, törmäsi täydessä vauhdissa laivamme keulaan, peräytyi sitten ja katosi sumuun, ja me emme siitä enää nähneet emmekä kuulleet mitään.

Yleinen mielipide oli, että se oli vahingoittunut paljon vaikeammin kuin meidän aluksemme, ja että se luultavasti pian onnettomuuden jälkeen upposi, sillä kun sumu noin tunnin kuluttua hajaantui, emme nähneet sen lyhdyistä jälkeäkään.

Niinkuin tavallisesti onnettomuuden sattuessa merellä, sanottiin ensin, että laivamme vauriot olivat aivan vähäpätöiset, mutta pian havaittiin, että ne olivatkin huolestuttavat, todella turmiolliset. Laivan runko alihangan puolella keulassa oli pahoin murtunut, ja vettä virtasi sisään aivan huolestuttavassa määrässä.

Noin parin turmin ajan työskenteli miehistö ja osa matkustajista pumpuissa, ja kaikki mitä suinkin voitiin tehtiin tuon suunnattoman reiän tukkimiseksi, mutta pian huomattiin kaikkien ponnistusten laivan pelastamiseksi olevan kokonaan tuloksettomia. Hiukan ennen puolta yötä ilmoitti kapteeni, että oli mahdoton pitää alusta pinnalla ja että kaikkien oli turvauduttava pelastusveneisiin.

Yö oli tähtikirkas ja meri jotensakin tyyni. Kapteeni vakuutti, että nämät edut tekivät pelastusmatkan aivan vaarattomaksi. Hän luuli, että me seuraavana päivänä puolipäivän aikaan saapuisimme eräälle pienelle asutulle saarelle, jossa löytäisimme suojaa ja kaikkea mitä tarvitsimme, kunnes pääsisimme johonkin ohikulkevaan laivaan.

Meillä oli kylliksi aikaa tehdä tarpeelliset matkavalmlstukset, ja nämä suoritettiin hyvässä järjestyksessä päällikkökunnan määräysten mukaisesti, jotkut ensiluokassa matkustavat naiset olivat kyllä hirveästi pelästyneet ja olivat vähällä saada hysteeristä kohtauksia, ja olipa herrainkin joukossa joitakuita, joiden nenänpää oli valkoinen. Mutta kaikki tottelivat kapteenia ja valmistautuivat astumaan veneisiin. Ensimäinen perämies kulki ja ilmoitti, missä veneessä kunkin paikka oli ja mistä kohtaa kannelta oli astuttava alas.

Minulle osoitettiin paikka isossa veneessä, missä suurin osa oli toisen ja kolmannen luokan matkustajia. Tullessani hytistäni, jossa olin käynyt noutamassa rahani ja joitakuita arvoesineitä, jotka voin kantaa mukanani, kohtasin portaissa mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n, jotka osoittivat suurta tyytymättömyyttä kuullessaan, etten tulekaan samassa veneessä heidän kanssaan.

He lähtivät kuitenkin hytteihinsä ja minä kannelle, vaan noin 10 minuutin kuluttua tuli mrs Lecks kiireesti luokseni. Hän oli varmasti etsinyt minua. Hän sanoi itsellään olevan tärkeätä sanottavaa minulle ja vei minut perään, missä tapasimme mrs Aleshine'n, joka odotteli erään kansihytin takana.

"Katsokaapa!" sanoi mrs Lecks ja vieden minut laivan reunalle osoitti alaspäin. "Näettekö tuon veneen? He ovat sen laskeneet alas, eikä siellä ole ketään. Toisella puolella ollut vene lähti juuri äsken aivan täynnä ihmisiä. En koskaan eläissäni ole nähnyt niin paljon ihmisiä sullottavan yhteen veneeseen. Ja yhtä ahdasta tulee luullakseni toisissakin veneissä. En sen vuoksi ymmärrä, miks'emme voisi ottaa tätä tyhjää venettä, koska sen kerran olemme löytäneet, yhtä hyvin kuin ahtaudumme noihin toisiin, täyteen sullottuihin veneisiinkin, Ja jos sinne tulisi muitakin, olemme me kumminkin kerinneet ajoissa valitsemaan itsellemme paikat, ja se on tässä ahtaudessa todella tärkeä asia sekin.

"Aivan oikein", virkkoi mrs Aleshine, "ja minä ja mrs Lecks olisimme heti laskeutuneet siihen, jollemme olisi pelänneet mennä siihen ilman miespuolista turvaa, sillä venehän olisi voinut lähteä tiehensä, eikä meistä kumpikaan osaa hituistakaan soutaa. Silloin muisti mrs Lecks teidät. Hän ajatteli, että kun nuori mies kerran tuntee niin paljon meriasioita, pitänee hänen osata soutaakin."

"Tottakai!" sanoin minä. "Mutta en voi käsittää, miksi vene on jätetty tähän. Siellähän on vesikipponen, airot ja joitakuita tinalaatikoita, joten se aivan varmaan on varustettu lähtöä varten. Jos odotatte hetkisen, käyn tuolla toisella puolen katsomassa kuinka siellä ovat asiat."

Keskikannella ja keulassa vallitsi suuri hämminki niiden keskuudessa, jotka eivät vielä olleet päässeet veneisiinsä, ja minä huomasin myöskin, että tungos oli suurempi kuin olin osannut luullakaan. Oli monta, jotka eivät olleet saaneet paikkaa siinä veneessä, johon olivat aikoneet, ja jotka nyt kiiruhtivat päästäkseen johonkin toiseen.

Siksi minulle selvisi, ettemme enää saaneet aikaa hukata, vaan meidän täytyi heti ottaa paikat mrs Lecks'in löytämässä pikkuveneessä, joka kaikesta päättäen oli aiottu joillekin erikoisesti suosituille. Päällikkökunta oli nimittäin heti ensi veneen lähdettyä johtanut kaikki matkustajat keskikannelle ja keulaan. Mutta kun minä en voinut käsittää, miksi jotakuita muita suosittaisiin enemmän kuin minua ja noita kahta naista, jotka minua odottivat, hiivin kaikessa hiljaisuudessa takaisin perään heidän luokseen.

"Meidän täytyy mitä pikemmin laskeutua veneeseen", sanoin minä hiljaa, "sillä lähtömme voidaan helposti huomata ja silloin ryntäävät he tänne. Epäilen, että se on varattu kapteenille ja muulle päällystölle, mutta meillä on siihen yhtä hyvä oikeus kuin heilläkin."

"Niin kyllä, ja oikeastaan parempikin", sanoi mrs Lecks, "sillä eihän meillä ole ollut mitään tekemistä ohjauksen ja yhteentörmäyksen kanssa".

"Mutta kuinka me voimme laskeutua siihen?" kysyi mrs Aleshine. "Meillä ei ole minkäänlaisia portaita."

"Ei todellakaan", vastasin minä. "Mahdollisesti on heillä aikomus kuljettaa tämä vene kokkaan toisten täytyttyä. Me saamme laskeutua alas miten vaan parhaiten voimme köysien avulla. Minä menen ensin alas pitämään sitä lähellä laivan kylkeä."

"Kyllä se käy hyvin hankalasti", sanoi mrs Lecks, "ja minusta meidän pitäisi odottaa, kunnes laiva on vielä hiukan vajonnut, jolloin me pääsemme vähän lähemmäs venettä."

"Ei, ei käy päinsä odotella", sanoin minä, "sillä silloin emme pääse siihen ollenkaan."

"Oi, rakkaat ystävät!" huudahti mrs Aleshine, "enhän minä mitenkään voi seistä tässä vallan kylmäverisesti ja tuntea laivan vajoavan siksi kunnes pääsemme helposti hyppäämään veneeseen!"

"No, sitten jätämme odottamisen", virkkoi mrs Lecks. "Mutta kaikkein ensinhän meidän pitää pukeutua näihin pelastusvöihin. Kaksi minä otin omasta hytistämme ja tämän kolmannen sain käsiini viereisestä. Sieltä olivat jo ihmiset lähteneet ja jättäneet vyön lattialle. Minä ajattelin, että jos jotain sattuisi tapahtumaan matkalla saareen, niin voisimme ehkä pelastua näiden esineiden avulla, mutta nyt näyttääkin siltä että tarvitsemmekin niitä paraiten laskeutuessamme näiden köysien varassa veneeseen. Olin ajatellut ottaa omalle osalleni kaksi, korvatakseni sen, etten ole niin lihava kuin mrs Aleshine, vaan nyt täytyy teidän ottaa yksi niistä, koska kerran olette seuraamme tullut."

Nähdessäni, ettei mrs Lecks tarvinnut kahta pelastusvyötä ja että hänellä niistä olisi vain haittaa, otin minä vastaan hänen tarjouksensa, mutta sanoin, etten tahdo pukeutua siihen ennen kuin on välttämätöntä, sillä se voisi ehkä estää minua vapaasti liikkumasta.

"Kuten tahdotte, jos vaan luulette voivanne vaaratta päästä tuonne alas, niin tehkää vaan niin!" sanoi mrs Lecks. "Mutta mrs Aleshine ja minä otamme omamme, ennen kuin alamme moisen merimieskiipeämisen. Tiedämme kyllä kuinka ne ovat asetettavat, sillä koettelimme niitä heti San Franciscosta lähdettyämme. Ja kuule nyt mitä sanon, Barb'ra Aleshine, oletko varma, että sinulla on mukanasi kaikki, mitä tahdoit ottaa, sillä ei maksa vaivaa muistellakaan mitään, jonka olet unohtanut, sitten kuin laiva on uponnut." — "Minulla ei enää ole mitään muistettavaa", sanoi mrs Aleshine, "ei ainakaan sellaista, jota voisin ottaa mukaani veneeseen, niin että on siis parasta, että heti alamme laskeutua, sillä kun sinä puhut, kuinka laiva vaipuu vaipumistaan jalkojemme alle, tuntuu minusta ikäänkuin kylmä ostroni liukuisi edestakaisin selkäpiitäni."

Mrs Lecks silmäili reelingin yli veneeseen, jonne minä jo olin ehtinyt laittautua.

"Minäpä laskeudunkin alas ensimäiseksi ja näytän sinulle, Barb'ra Aleshine, miten sen tulee käydä", sanoi hän.

Meri oli aivan tyyni, ja laiva oli jo vajonnut niin paljon, että mrs Lecks'in ääni kuului aivan läheltä minua, vaikka hän puhui hiljaa.

"Katsopa, miten minä teen!" sanoi hän ystävättärelleen. "Minä aion tehdä aivan samoin kuin hänkin" — tarkoittaen minua — "ja sitten täytyy sinun tulla jälessä samalla tavalla."

Tämän sanottuaan nousi hän penkille, asetti toisen jalkansa reelingille ja tarttui lujasti köyteen.

"Ei", hän sanoi, "tämä ei käy. Meidän täytyy odottaa kunnes laiva vajoaa syvemmälle. Silloin on helpompi päästä alas."

Nämä sanat hermostuttivat minua tavattomasti. Saattoihan tapahtua minä hetkenä tahansa, että meidän pikku veneeseemme ryntäisi aikamoinen joukkue, eikä myöskään voinut tietää, millä silmänräpäyksellä laiva vajoisi syvyyteen. Vierellämme ollut toinen pelastusvene oli jo muutamia minuutteja sitten lähtenyt, ja minä eroitin etupuolella jälleen yhden, joka juuri irtautui laivasta. Meidän oli nyt myöhäistä päästä mihinkään muuhun veneeseen, eikä ollut ollenkaan varmaa, että minulle jäisi tarpeeksi aikaa johdattaa veneemme sellaiselle paikalle, mistä molemmat naiset helpommin voisivat siihen laskeutua.

Senvuoksi kehoitin minä innokkaasti heitä kiirehtimään.

"Minähän yletyn saamaan teistä kiinni samassa silmänräpäyksessä kuin te irrotatte kätenne köydestä ja siten autan teidät alas", sanoin minä.

"Jos te kerran olette siitä varma, niin koettakaamme sitten", sanoi mrs Lecks, "mutta sen minä kuitenkin huomautan, että yhtä mielelläni hukun kuin joudun jollekin saarelle taittunein jaloin. Ja jos taas mrs Aleshine putoisi, puhkaisisi hän veneen pohjan ja menisi samaa tietä suoraan meren pohjaan. Kas niin, pitäkääpä siis varanne! Nyt tulen minä!"

Sen sanottuaan alkoi hän laskeutua alas, ja niin lähellä hän oli minua, että sain oitis hänestä kiinni ja autoin hänet verrattain helposti alas veneeseen.

Mrs Aleshinea oli vaikeampaa auttaa alaslaskeumisessa. Sittenkään, vaikka jo olin vankasti tarttunut hänen tukevalle vyötäisilleen, ei hän tahtonut irroittaa käsiään köydestä, pelosta että putoisi mereen eikä veneeseen. Mrs Lecks'in kehoitukset ja se että minä lakkaamatta nyin häntä alaspäin, saivat hänet viimein laskemaan irti köydestä, ja vaikka olikin hyvin vähällä, ettemme molemmat vierineet veteen, onnistui minun lopuksi saada hänet veneeseen sekä asettaa hänet istumaan eräälle tuhdolle.

Minä irroitin nyt veneen peräköyden, vaan epäilin vielä laskea irti etuköyttä, sillä en tahtonut jättää ketään niistä, jotka mahdollisesti olivat päättäneet pelastua siihen veneeseen, jonka me olimme ottaneet. En kuitenkaan kuullut mitään askeleita, yhtä vähän kuin näin paikaltani ketään laivan sivulla. Irroitin senvuoksi toisenkin köyden, työnsin veneen ulapalle, tartuin airoihin ja soudin niin kauas, että taisin paremmin eroittaa laivan kannelle. Kun en kuitenkaan nähnyt siellä ketään olentoa, niin huusin, vaan kun mitään vastausta ei kuulunut, huusin vieläkin kerran niin kovaa kuin suinkin jaksoin.

Noin minuutin ajan odotin vastausta, vaan kun sittenkään ei mitään kuulunut eikä myöskään ketään näkynyt, tulin vakuutetuksi siitä, ettei ainoatakaan elävää olentoa ollut jäänyt laivalle.

"Kaikki ovat sieltä lähteneet", sanoin, "ja nyt on parasta, että me koetamme kiirehtiä heidän peräänsä niin nopeasti kuin mahdollista."

Ja niin aloin soutaa samaan suuntaan jonne toiset olivat häipyneet.

"Se on sentään siunattu asia, että te osaatte soutaa", virkkoi mrs Lecks, samalla kun hän laittautui veneen perässä mahdollisimman mukavaan asentoon, "sillä mrs Aleshine'sta ja minusta ei suinkaan olisi ollut airoja käsittelemään."

"Minä en ainakaan olisi laskeutunut tähän veneeseen, ellei mr Craig olisi tullut mukaan", sanoi mrs Aleshine.

"En minäkään", lisäsi hänen ystävättärensä.

Kun olin ehtinyt soutaa yhä vaipumistaan vaipuvan laivan keulan ympäri, huomasin jokseenkin lähellä useita välkähteleviä tulia, jotka luonnollisesti näkyivät meidän edellämme kulkevista veneistä. Minä soudin voimaini takaa saadaksemme ne kiinni tai voidaksemme edes pysyä heidän lähettyvillään. Minun velvollisuuteni ehkä olisi ottaa veneeseeni muutamia niistä, jotka olivat sullotut noihin toisiin veneisiin. He olivat mahdollisesti luulleet, että meidän veneemme oli myöskin täynnä väkeä ja kiirehtinyt ulapalle jo ennen heitä.

Minä en käsittänyt, mitenkä sellainen väärinkäsitys oli saattanut syntyä, mutta mitäpäs minulla oli sen seikan kanssa tekemistä. Kun minä nyt olin täydellisesti varma siitä, ettei ketään ihmisiä ollut jäänyt uppoavalle laivalle, ei minulla ollut muuta jälellä kuin soutaa toisien veneitten perässä ja koettaa niin pian kuin mahdollista saavuttaa ne.

Luulin, ettei siihen menisi pitkääkään aikaa, vaan kun olin soutanut noin puolen tunnin ajan, huomautti mrs Aleshine, että valot näkyivät yhtä kaukaa, ellei kauempaa kuin lähteissämme.

Kääntyessäni katsomaan havaitsin hänen todellakin olevan oikeassa. Meitähän oli veneessä vain kolme henkeä, joten meidän olisi pitänyt hyvin pian saavuttaa nuo täyteen lastatut veneet. Ajateltuani kuitenkin asiaa lähemmin, ei se sentään ollut niinkään merkillistä, että ne kulkivat eteenpäin yhtä nopeasti, jopa nopeamminkin kuin me, sillä niitähän souti ainakin puolen tusinaa voimakkaita merimiehiä.

Hetken perästä huomautti mrs Lecks, että hänen mielestään valot toisissa veneissä olivat sammumaisillaan, ja hän arveli sen johtuvan siitä, että merimiehet olivat unohtaneet ennen lähtöä täyttää lyhdyt.

"Sellaista sattuu tietysti usein silloin kun ihmiset suinpäin jättävät jonkun paikan", lisäsi hän.

Mutta kun jälleen katsoin taakseni, olin melkein varma siitä, ettei valon himmeneminen aiheutunut öljyn puutteesta, vaan loittonevasta välimatkasta. En voinut eroiltaa enää muuta kuin kolme liekkiä, ja koska meren pinta liikkui vain hyvin vähän, ei saattanut otaksua, että laineetkaan olisivat estäneet lyhtyjä näkymästä.

Varmaa oli, että toiset loittonivat meistä, eikä minulla ollut muuta tehtävää kuin soutaa niin paljon kuin jaksoin heidän peräänsä. Olin tottunut soutaja, enkä siis ollut voinut osata aavistaakaan, että jäisin jälkeen toisista.

"Luulenpa, etteivät he ole tyhjentäneet tätä venettä siitä kuin viimeksi satoi", virkkoi mrs Aleshine, "sillä minun jalkani ovat aivan märät, vaikken ole huomannut sitä aikaisemmin."

Minä vedin sirot veneeseen ja aloin tutkia venettä. Siinä oli ensin päällyspohja, ja koetellessani kädelläni havaitsin, että vettä tulvi lastojen välissä. Nostin senvuoksi ylös sen osan päällyspohjaa, joka oli itseni alla — ja siellä oli vettä ainakin kuusi tai kahdeksan tuumaa!

Nyt käsitin kyllin selvästi syyn hitaaseen kulkuumme. Veneemme oli havaittu käyttökelvottomaksi ja senvuoksi oli kielletty menemästä siihen. Niin ollen oli toiset veneet sullottu täyteen ihmisiä. Se seikka oli viime tingassa aikaansaanut kiireen ja hämmingin ja luultavasti oli otaksuttu meidän olevan mukana jossain toisessa veneessä.

Niin, siinä siis olin Tyynellä Valtamerellä kahden naisen kanssa vuotavassa veneessä!

"Onko pohjassa mitään vikaa?" kysyi mrs Lecks.

Minä annoin päällyspohjan pudota kiinni ja silmäilin peräkannelle. Tähtivalossa huomasin, että molemmat naiset tuijottivat minuun tutkivin katsein. He nähtävästi aavistivat jotain olevan epäkunnossa ja tahtoivat saada siitä selvän. En epäillyt silmänräpäystäkään ilmoittaa sitä heille. He nimittäin näyttivät minusta sellaisilta naisilta, joilta oli sekä suotta että mahdotonta salata moista seikkaa kuin nyt oli kyseessä.

"Vene vuotaa", virkoin minä. "Se on jo täynnä vettä, ja senvuoksi edistyy matkamme näin hitaasti."

"Siksi he tietysti jättivät tämän käyttämättä", sanoi mrs Aleshine. "Meidän olisi todellakin pitänyt ajatella asiaa tarkemmin, eikä luulla, että me kolme henkeä saisimme yksinämme käytettäväksemme veneen. Olisi ollut paljon viisaampaa kun meidätkin olisi sullottu muiden mukaan johonkin toiseen veneeseen."

"Kuulehan, Barb'ra Aleshine", virkkoi mrs Lecks, "älä nyt valita onnetonta sattumaa, kun sinulla todellakin on onni mukanasi! Meillähän on tässä mukava vene, missä on kylliksi tilaa levitellä ja venytellä itseämme, jos vain haluttaa. Ja jos vene vuotaa on tehtävänämme tietysti ammentaa vettä pois niin nopeasti kuin voimme. Mitenkähän se kävisi päinsä parhaiten, mr Craig?"

"Meidän täytyy tyhjentää vene vedestä heti", vastasin minä. "Ja jos vain löydän vuodon, koetan tukkia sen umpeen."

Tämän jälkeen haeskelin kaikkialta veneestä esinettä, millä voisimme ammentaa vettä pois, ja molemmat naiset auttoivat innokkaasti minua etsiskelyssäni. Keulasta löysimmekin viimein nahkakupposen, vaan koska oli hyvin tärkeätä, että me kaikki kolmisin ammentaisimme vettä veneestä, etsin kaksi tinalaatikkoa, jotka joku oli asettanut veneeseen varustaakseen sen ruokatarpeilla, ja aloin taskuveitselläni kiskoa auki niiden kansia.

"Älkää heittäkö niiden sisältöä pois", lausui mrs Lecks, "jos se vain kelpaa syötäväksi. Vaan jos siellä on tomaatteja, niin saatte ne kyllä heittää mereen, sillä kenenkään ihmisen ei pidä syödä tinalaatikoissa säilytettyjä tomaatteja."

Minä ojensin astiat mrs Lecks'ille ja näin hänen tyhjentävän toisen sisällön mereen, sekä toisen taskustaan ottamalle, perätuhdolle ievittämälleen sanomalehdelle.

Sen jälkeen nostin minä ylös päällyspohjan ja aloin ammentaa vettä.

"Minä olen luullut veden tyhjentämisessä aina käytettävän pumppua", virkkoi mrs Aleshine.

"Barb'ra Aleshine", lausui mrs Lecks, "nousepa ja ota osaa työhön. Jota vähemmän lavertelemme ja sen sijaan ammennamme vettä pois veneestä, sitä parempi on meidän olla. Sen vakuutan sinulle."

Huomasin pian, että parempaa apua veden ammentamisessa kuin mitä mrs Lecks ja mrs Aleshine minulle antoivat, tuskin olisi voinut ajatella. He olivat nähtävästi tottuneet tekemään työtä sekä ymmärsivät hyvin mukautua siihen harvinaiseen olotilaan, johon olimme joutuneet.

Aina vähän väliä herkesin minä ammentamasta ja koettelin tarkkaan pohjaa, löytääkseni paikan mistä vettä veneeseen tunkeutui. Vaan kun en onnistunut löytämään vuotoa, jätin etsiskelemisen sikseen, ryhtyen jälleen vettä ammentamaan siinä toivossa, että saatuamme veneen melkein tyhjäksi voisin helposti löytää reiän.

Työskenneltyäni vielä puolen tuntia huomasin kuitenkin, että siitä koituisi jokseenkin pitkä-aikainen ponnistelu, ja jos kaikki ammennamme yhtä aikaa, me myöskin samaan aikaan väsymme, ja se olisi meille vain onnettomuudeksi. Minä ehdotinkin senvuoksi, että me vuoron jälkeen lepäisimme, ja mrs Aleshine'a kehoitettiin ensimäiseksi lepäämään. Sen jälkeen lepäsi mrs Lecks, ja kun hän jälleen ryhtyi ammentamaan, herkesin minä vuorostani työstä sekä aloin taasen etsiä reikää.

Noin kahden tunnin ajan työskentelimme sillä tavoin, vaan sitten huomasin, että se oli tuloksetonta ponnistelua. Jos me kaikki ammentaisimme yhtä aikaa, saattaisimme mahdollisesti pitää veden sillä korkeudella, jolla se oli silloin kun havaitsimme vuodon, vaan jos meistä työskenteli vain kaksi, ehti se jonkun verran yletä, niin että nyt oli veneessä enemmän vettä kuin silloin kun ammentamisen alotimme.

Vene oli raudasta ja reikää voin yhtä vähän löytää kuin tukkia. Mahdollisesti oli runko saanut vuodon sen johdosta, että metalli oli voimakkaassa auringonpaisteessa sulanut — tapaus, jollaisesta rautaveneiden suhteen olin monasti kuullut puhuttavan. Pieni aluksemme, joka varmasti olisi ollut hyvä pelastusvene, jos sen ulkopinta olisi ollut vahingoittumaton, vuoti nyt luultavasti keulasta perään. Sillä aikaa, jolloin minä etsin reikää, ja jolloin päällyspohja ei ollut paikallaan, oli minun painoni nähtävästi edistänyt vuotoa, sillä aivan selvästi virtasi nyt vettä sisään enemmän kuin ennen.

Me olimme perin väsyneitä. Niinpä mrs Lecks'kin, joka koko ajan oli hoputtanut meitä ahkerasti tekemään työtä ja kieltänyt meitä puhumasta edes hengenvedon aikaa, myönsi nyt olevan aivan turhaa koettaa saada vettä ammennetuksi pois veneestä.

Oli jo kulunut useita tunteja siitä kuin olin herennyt soutamasta, enkä minä voinut tietää, olimmeko ajautuneet edemmäs vaiko pysytelleet paikallamme. Vaan se oli saman tekevää. Vene vaipui joka tapauksessa, joten oli samaa, missä kohden joutuisimme meren pohjaan.

Minä istuuduin ja rupesin vaivaamaan aivojani keksiäkseni jonkun keinon pelastua tästä kamalasta tilasta. Veden ammentaminen oli aivan turhaa — mutta mitä muuta oli tehtävä?

"Milloin täytyy meidän varustautua pelastusvöillä?" kysyi mrs Lecks. "Silloinko kun vesi on kohonnut päällyspohjaan saakka — sanokaa!"

Minä vastasin hänelle, ettei pitäisi ainakaan sen kauempaa viivytellä, vaan itsekseni tuumailin, ettei niistä itse asiassa olisi mitään hyötyä. Miksi koettaisimme pidentää elämäämme muutaman tunnin kestävällä tuloksettomalla ajelehtimisella valtameren aalloilla?

"Minä pidän silmällä veden kohoamista", virkkoi mrs Lecks. "Yksi noista laatikoista oli täynnä hummereita, vaan koska niitä syömällä olisimme tulleet vain pahoinvointisiksi — siitä olen varma — heitin minä ne mereen. Mutta toisessa astiassa on herneitä, ja hyödyllisintä mitä tällä hetkellä voimme tehdä on nauttia niitä vähäisen erän. Ne ovat hyvin ravitsevia ja auttavat meitä säilyttämään voimamme. Ja tehän mainitsitte, että mukanamme on myös pieni astiallinen vettä, jota siis voimme ryypätä muutaman kulauksen. Sen perästä tunnemme itsemme taas ihmisiksi, saattepas nähdä! Herneitä saatte noukkia sormillanne, sillä veitsiä ja haarukoita ei meillä tietysti ole."

Mrs Lecks ja mrs Aleshine olivat molemmat kömpineet istumaan niin korkealle kuin mahdollista, joten ei vesi ylettynyt heihin.

Päivä alkoi vähitellen valjeta, ja me eroitimme selvästi kaikki ympärillämme.

Ennenkuin mrs Aleshine ojensi kätensä vastaanottamaan herneitä, pesi hän ne veneessä olevassa vedessä, lausuen samalla, että sitä oli nyt käytettävä parhaan mukaan, koska sitä kerran oli siellä olemassa. Kun hän sen jälkeen oli kuivannut kätensä johonkin pukunsa poimuun, täytti mrs Lecks ne herneillä, tarjoten niitä minulle.

Minun oli todellakin hyvin nälkä, ja syötyäni vakuutin molemmille naisille, että herneet olivat oikein hyviä, joskin ne kieltämättä olisivat voissa paistettuina, peparoituna ja suolattuina maistuneet paljon paremmilta.

Sen jälkeen ojensivat he minulle toisen tyhjistä astioista ja mrs Lecks pyysi minun pesemään sen niin puhtaaksi kuin mahdollista, jonka perästä me kaikki ahmimme siitä virkistävää vettä.

"Kylmät säilyke-herneet paljaan veden kanssa eivät tosin ole mitään juhlaruokaa", virkkoi mrs Lecks, "vaan on olemassa monta köyhää raukkaa, jotka tulisivat iloisiksi saadessaan syödä niitäkin."

Minä puolestani en osannut kuvitella, että joku köyhä raukka tulisi iloiseksi saadessaan syödä niitä sellaisessa olotilassa kuin me sillä hetkellä olimme, vaan en sentään virkannut mitään.

"Nyt on vesi enää vain sormenlevyn verran päällyspohjasta", sanoi mrs Lecks, joka oli kumartunut mittaamaan veden korkeutta, "joten on aika kiinnittää vyötäisillemme pelastusvyöt."

"Kiinnittäkäämme siis", lausui mrs Aleshine. "Ojennapa minulle omani!"

Kaikki kolme kääriydyimme pelastusvöihin, ja minä nousin tuhdolle silmäilläkseni ympärilleni.

Oli jo aivan valoisaa, ja minä eroitin kauas merelle, jonka pinta aaltoili hiljaa ja kepeästi. Erään aallon venettämme kohottaissa näin minä merellä mustan pilkun kaukana, melkein näköpiirin rajalla.

"Onkohan se höyrylaivamme?" ajattelin itsekseni. "Ehkei se siis olekaan vielä uponnut!"

Samassa syttyi minussa pieni toivon kipinä. Jos laiva vielä on veden päällä, on sitä varmasti suojellut sen vettä pitävä laipio ja se ei niinmuodoin vajoisikaan syvemmälle. Olisimme niin ollen pelastetut, jos vain pääsisimme takaisin laivalle. Mutta miten me sinne pääsisimme? Paljon, hyvin paljon ennen kuin minä ehtisin soutaa sinne vajoisi veneemme syvyyteen.

Minä kerroin onnettomuustovereilleni havainnostani, ja mrs Aleshine koetti silloin nousta tuhdolle myöskin nähdäkseen saman mustan pilkun. Mutta mrs Lecks esti häntä.

"Älä tee tilaasi tukalammaksi kuin se on putoamalla mereen Barb'ra Aleshine!" virkkoi hän. "Jos meidän täytyy heittäytyä veteen niin tehkäämme se taiten ja järjestyksessä sekä sopivalla tavalla! Entä jos havaitsemanne pilkku, mr Craig, on laivamme, luuletteko meidän jollain tavoin voivan päästä sinne?"

Minä vastasin, että henkilö, joka osaa uida, mahdollisesti voisi pelastusvyön avulla päästä sinne.

"Mutta kumpikaan meistä ei osaa uida", sanoi mrs Lecks, "sillä me olemme aina asuneet sellaisella seudulla, missä ei vesi koskaan kohoa korttelia korkeammalle, muulloinkuin tulvan aikana, ja silloin taas eivät voi uida ihmiset eivätkä elukatkaan. Vaan kunhan me ensin näemme teidän uivan, niin ehkä me sitten osaamme tehdä samalla tavalla. Meidän täytyy ainakin koettaa niin hyvin kuin voimme. Se on ainoa pelastuksemme."

"Nyt on vesi jo melkein minun istuinsijani tasalla", keskeytti hänet mrs Aleshine, "joten minun joka tapauksessa on noustava seisomaan, putoanpa sitten mereen tai en."

"No niin", sanoi mrs Lecks, "on siis parasta, että nousemme seisaallemme jok'ainoa ja annamme veneen vajota allemme. Siten pääsemme ainakin hyppäämästä laidan yli, joka ei missään tapauksessa olisi hauskaa."

"Voi hyvä ystävä!" huudahti Aleshine. "Sinä puhut tavalla, joka saattaa ostronit kömpimään pitkin selkäpiitäni. Ensin kuvailit sinä, miten laiva vajoaa allamme ja nyt taas selität, kuinka vene tuossa paikassa uppoo syvyyteen. Minä omasta puolestani hyppään mieluummin mereen kuin odotan sitä hetkeä."

"No no, Barb'ra Aleshine", virkkoi mrs Lecks, "nousehan nyt seisaallesi, äläkä höpise niin paljon! On paljon mukavampaa joutua veteen vähitellen kuin heittäytyä sinne yht'äkkiä, jotta loiskahtaa."

"Ehkä on niin", myönteli mrs Aleshine. "Taitanee sitten niinmuodoin tuntua siedettävämmältä vajota mereen tuuma tuumalta, mutta sen minä sanon, että mieluummin minä nyt olisin kotona."