Part 9

"Mr Dusante ei ole maininnut minulle mitään inkivääriruukusta", oli hän lausunut minulle. "Mutta minäpä tiedän yhtä hyvin kuin hän itse, miten hän aikoo menetellä. Hän tuumaa hiipiä täältä pois kaikessa hiljaisuudessa ja jättää ruukun tänne, sillä hän päättelee, että minä silloin olen pakotettu ottamaan sen vastaan. Vaan hän saakin nähdä, että minä olen yhtä viekas kuin hän. Olen ottanut selvän hänen sisareltaan kadusta ja talon numerosta, missä hänen liikkeensä on Honolulussa — minä kysyin niin, ettei hän huomannut siinä piilevän mitään — ja jos hän nyt jättää tuon ruukun jälkeensä, panen minä sen rahoineen kaikkineen laatikkoon ja lähetän sen pikatavarana mr Dusantelle, niin että silloin kun hän saapuu Honoluluun, on se jo siellä ennen häntä."

Tuntien nyt sekä mr Dusanten että mrs Lecks'in aikomukset kuvittelin mielessäni, mitenkä inkivääriruukkua lähetetään edestakaisin Sandwichs-saarten ja Pennsylvanian väliä molempien taistelevien koko elämän ajan, ja tietystikin — kummankin testamenttiin liitettävän määräyksen mukaisesti — myöskin heidän perillistensä elämän ajan. Kun sitten laatikko vähitellen kuluisi, pantaisiin ruukku jonkinlaiseen lekkeriin ja lekkeri sijoitettaisiin lopuksi pieneen viinitynnyriin, mikä vihdoin asetettaisiin suuremman tynnyrin sisään — ja niin joutuisi ruukku vallan ihmeellisten vaiheitten alaiseksi.

Olimme Ogden Cityssä kolme päivää ennen kuin tavaramme saapuivat.

Nyt valmistelimme me Dusantein kanssa eroa.

Iltaa ennen tuli Dusante luokseni ja virkkoi, että juna Ogden Citystä lähtee hänen suureksi ilokseen länteen päin hyvin aikaisin aamulla. Hän perheineen matkustaa siis muutamia tunteja ennen meitä.

"Se sopii mainiosti suunnitelmaani", lausui hän. "Olen jättänyt inkivääriruukun huolellisesti pakettiin pantuna hotellin kirjanpitäjälle, joka heti lähtömme jälkeen jättää sen mrs Lecks'ille. Meillä on nyt kaikki kunnossa, joten otamme jo tänä iltana jäähyväiset rakkailta ystäviltämme, minä vakuutan, että se tuntuu kovin ikävältä."

Minä ehdin tuskin vakuuttaa meidän toisten syvää surua kun muuan poika toi minulle kirjeen. Avasin sen heti ja huomasin sen olevan mr Endertonilta.

"Parahin Craig!

Olen päättänyt, etten enää jää tänne vaan matkustan iltajunalla itään. Haluan viettää päivän Chicagossa, ja kun arvelen, ettei teillä eikä muillakaan ole halua pysähtyä siellä, voin tällä tavoin saada haluni täytetyksi estämättä teitä. Äkkiä tekemäni päätös estää minua enää tapaamasta teitä ennen lähtöäni, vaan olen suuressa kiireessä ottanut jäähyväiset tyttäreltäni ja tämä kirje saa selvittää teille toisille asian laidan.

Tahdon myöskin mainita, että olen katsonut sopivaksi — seurueemme päämiehenä niin ikäni kuin asemani vuoksi — ratkaista tuon ystävällisen riidan niiden rahojen takaisin ottamisesta, jotka suoritimme maksuksi olostamme asumattomalla saarella. Sain nimittäin tietää, että se paketti, missä rahat ovat, on jätetty hotellin kirjanpitäjälle osoitettuna mrs Lecks'ille, joka ei ainoastaan tähän saakka ole kieltäytynyt vastaanottamasta sitä, vaan tehnee sen vast'edeskin, vaikkei minun ymmärtääkseni hänellä ole mitään oikeutta olla määrääjänä tässä asiassa. Senvuoksi olen kaiken vaivannäön välttämiseksi ottanut paketin haltuuni ja aion ottaa sen nyt mukaani Chicagoon. Kohdatessamme ja'an sen kunkin vaatimusten mukaisesti. Tämän toimenpiteen katson kaikkein sopivammaksi ratkaisuksi siilo pienelle kiistalle, joka näiden rahojen omistamisesta on syntynyt.

Kiireessä David J. Enderton.

J.K. Menen asumaan Brandingerin hotelliin, missä odotan teitä.

KUUDES LUKU.

Inkivääriruukku.

Mr Endertonin kirje sekä ihmetytti että suututti minua, vaan en kuitenkaan voinut olla hymyilemättä sille odottamattomalle tapaukselle, joka oli äkkiä estänyt inkivääriruukun matkustelemisen edes ja takaisin Honolulun ja Pennsylvanian välillä.

Ojensin kirjeen mr Dusantelle, joka luettuaan sen punastui kovasti. Minä huomasin, että hän oli hyvin vihainen, vaikka hän koetti peittää sitä.

"Tällaista minä en suvaitse", lausui hän hetken perästä. "Inkivääriruukku on minun omaisuuttani siksi kuin mrs Lecks suostuu ottamaan sen vastaan. Minä en nyt matkustakaan aamujunalla länteen, vaan seuraan teitä Chicagoon, missä vaadin mr Endertonilta takaisin omaisuuttani, jonka kanssa minulla on oikeus menetellä miten itse haluan."

Minä menin Ruthin luokse, joka ei tietänyt koko tapahtumasta muuta kuin että hänen isänsä oli ennen meitä matkustanut Chicagoon ja ehtinyt ottaa vain kiireelliset jäähyväiset.

Minä en lausunut sanaakaan mr Endertonin suuren kiireen johdosta, joka oli estänyt häntä ottamasta jäähyväiset, vaan antanut aikaa pitkän kirjeen kirjoittamiseen. Koska Ruth ei tietänyt mitään tuosta kirjeestä, päätin minäkin olla siitä mainitsematta. Isän kiire ei häntä olenkaan kummastuttanut, sillä tämän tapa oli, sanoi hän, aina saapua päämaaliin matkatovereitaan ennen.

Kerrottuani tapahtumasta mrs Aleshine'lle ja mrs Lecks'ille nämä aivan kipenöitsivät kiukusta.

"En tiedä miksi mr Dusante tällaista tekoa kutsuu", huudahti mrs Lecks, "mutta minä tiedän."

"Niin tiedän minäkin!" kivahti mrs Aleshine. "Samalla kun hän on lakannut olemasta lähetyssaarnaaja näkyy hän myös lakanneen olemasta rehellinen ihminen. Minä valitan niiden pakanoitten puolesta, jotka hän on kääntänyt."

"Kyllä minä hänet käännän", lausui mrs Lecks, "jos vaan kerran vielä hänet tapaan! Mennä ja ottaa mukaansa minun nimikirjoituksellani varustetun paketin. Yhtä hyvin olisi hän voinut ottaa minun kultasankaiset silmälasini tai kilpikonnan kuorisen kampani! Kiinni emme enää ehdi häntä saada, mutta sähköittää minä hänelle voin, ja saapa hän tietää, että jos hän vain uskaltaa avata minun nimelläni varustetun paketin, niin minä lähetän poliisit hänen niskaansa!"

"Aivan oikein!" lausui mrs Aleshine. "Sinun tulee sähköttää kaikille radan varrella oleville asemille, niin konduktöörit löytävät hänet. Osoita sähkösanomasi mr Endertonille, — pitkälle miehelle, jolla on harmahtava tukka ja mukanaan suuri varastettu paketti."

"Se ei todellakaan ole mikään tyhmä ajatus", virkkoi mrs Lecks, "vaan lienee kai parasta osoittaa sähkösanoma vain hänelle ilman persoonakuvausta. Minä teen sen heti kun saan tietää asemain nimet."

"Kirjoittaessanne sähkösanoman tulee teidän olla hyvin varovaisia", sanein minä, "sillä se luetaan joka asemalla ja se voisi aiheuttaa mr Endertonille suuria ikävyyksiä, joita me kaikki syvästi valittaisimme. Voimmehan laittaa sähkösanoman sellaiseen sanamuotoon, etteivät sitä ymmärrä muut kuin hän."

"Tehkäämme niin", sanoi mrs Lecks, "mutta kiiruhtakaamme! Minun mielestäni ei hän ole sen arvoinen, että häntä kannattaisi säästää ikävyyksiltä, sillä niin totta kuin tässä seison, ei hän puolestaan ikänä ole koettanutkaan säästää ketään ihmistä ikävyyksiltä."

Sen jälkeen kirjoitettiin allaoleva sähkösanoma, joka lähetettiin Bridgenin asemalle jätettäväksi mr Endertonille:

"Paketti — te tiedätte mikä — on varastettu. Tiedätte myös kuka on varas. Jos hän jättää sen hotelliin Chicagossa, niin päästäkää hänet vapaaksi. Jos hän sen avaa, pankaa hanat vankilaan!

Mrs Lecks."

"Luulenpa, että tämä estää hänet sormeilemasta tuota pakettia", virkkoi mrs Lecks. "Ja vahingoksi ei olisi, jos mr Dusante lähettäisi saman tapaisen sähkösanoman jollekin toiselle asemalle. Ja jos tuo Enderton pelästyy niin pahasti, että hän pakenee iäksi meidän silmistämme, olisi se meille kaikille suuri onni. Mutta sen minä teille sanon, mr Craig, ettei rouvallenne saa mainita mitään, mikä pahoittaisi hänen mieltään. Hänen ei tarvitse tietää mitään koko tästä tapahtumasta. Ja sen minä sanon myöskin, että vaikka mr Enderton onkin hänen isänsä ja hänen senvuoksi tulee häntä kunnioittaa, on hän paljon iloisempi ja vapaampi silloin kuin tuo äijä on poissa. Mitä taas meihin muihin tulee, niin emme me luullakseni laisinkaan sure hänen menettämistään."

"Emme totisesti", sanoi mrs Aleshine. "Hän on mies, joka ajattelee yhdeksänkymmentäyhdeksän kertaa itseään, ennen kun kertaakaan ketään muuta ihmistä — ja sen yhden kerrankin unohtaa hän heti paikalla. En sano sitä senvuoksi, että minä yleensä vihaisin lähetyssaarnaajia. Olen päinvastoin säästänyt heille monta ropoa, ja sen teen vast'edeskin. Mutta häntä ei sovi enää kutsua lähetyssaarnaajaksi, koska hän kerran on ottanut eron — ellei hän itse ole saanut harmaalle paperille kirjoitettua eroamiskäskyä. Sitä asiaa me emme tiedä. Hän, joka luopuu kaikista mukavuuksista kristityssä maassa ja matkustaa kääntämään pakanoita, hän tekee kauniisti, mutta hän, joka jättää pakanat päästäkseen nauttimaan mukavuuksista, hän on sellaisen ihmisen vastakohta. Muuten lienee sellainen herra ehkä vaatinut kaksikertaisen palkan ja kääntänyt vain puoliksi."

Mr Dusanten kohteliaisuus vaimoani kohtaan esti häntä ilmaisemasta kaikkea, mitä hän apestani ajatteli, mutta luulenpa, etteivät hänen mielipiteensä hänestä paljonkaan eronneet mrs Lecks'in ja mrs Aleshinen mielipiteistä.

Kaikki olimme kuitenkin sangen iloiset sen johdosta, ettei meidän vielä tarvinnut erota ja seuraavana päivänä lähdimme matkaan iloisen mielentilan vallitessa. Olimme sitäkin iloisempia syystä ettei mr Enderton ollut seurassamme.

Ennen lähtöämme lähetti mr Dusante Kearneyn asemalle mr Endertonille sähkösanoman, jonka sisältöä en tietänyt, vaan jonka äänilajin arvelin olevan hyvinkin ankaran.

Saavuttuamme Chicagoon menimme heti Brandigerin hotelliin, missä emme kuitenkaan tavanneet mr Endertonia. Hän oli vain jättänyt sinne kirjeen Ruthille. Kirje oli näin kuuluva:

"Rakas tyttäreni!

Olen päättänyt, etten odotakaan teitä täällä, kuten aikaisemmin aioin, vaan jatkan matkaa yksinäni. On ikävää, ettemme tavanneet toisiamme täällä, mutta eihän kestä kauan, ennen kuin jälleen kohtaamme. Sinähän tiedät, ett'en minä mielelläni matkusta suuressa seurassa. Muutamat meidän seurueemme jäsenet aiheuttavat minulle alinomaa mielipahaa. Olin ajatellut matkustaa Filadelfiaan ja odottaa sinua siellä, mutta nyt olenkin päättänyt mennä Meadovilleen, joka on muuan pieni seutu Pennsylvaniassa, missä nuo molemmat naiset, mrs Lecks ja mrs Aleshine, mikäli muistan kuulleeni, asuvat. Toivon tapaavani koko seurueen ennen kuin otan lopullisesti jäähyväiset, ja minä otaksun, etteivät nuo molemmat naiset aio matkustaa kauemmaksi kuin missä he asuvat. Liitän tähän mukaan miehellesi kirjeen, joka koskee eräitä käytännöllisiä asioita. Toivon hänen lopunkin matkaa pitävän sinusta hyvää huolta, josta olen hänelle sangen kiitollinen.

Isäsi."

Minulle kuuluvan kirjeen sisältö oli seuraava:

"Mr Craig!

Minun mielestäni olisitte te voinut estää niiden hävyttömien sähkösanomien lähettämisen, jotka olen saanut parilta seurueeseenne kuuluvalta henkilöltä, mutta tämä ei ole ensi kerta jolloin olen pettynyt henkilöissä, joihin olen luottanut. En lähetä mitään vastausta sähkösanomiin, tahdon vain sanoa, etten anna laisinkaan peloittaa itseäni täyttämästä aikomustani, mitä tulee rahojen oikeudenmukaiseen jakamiseen. En tee sitä sen pienen summan tähden, mikä lankee tyttäreni ja itseni omaksi vaan periaatteen vuoksi. Rahat olisi pitänyt jättää minulle eikä kenellekään muulle ja minun asiani on toimittaa jako. Minä pidän kiinni periaatteistani ja oikeuksistani. Koska kuitenkin tahdon välttää kaikkea tarpeetonta sanakiistaa, matkustan Meadovilleen, missä minä, heti kuin kaikki seurueemme jäsenet ovat sinne saapuneet, oikeudenmukaisesti toimitan jaon. Otaksun, ettei tuo Dusante-niminen mies ole niin hullu, että tarpeettomasti jatkaa matkaansa kauemmaksi kuin Chicagoon. Teidän velvollisuutenne on saada hänet älyämään miten sopimaton sellainen matka olisi.

Teidän

D.J. Enderton."

Ruth'in kirje luettiin koko seurueelle ja minun näytettiin yksityisesti mr Dusantelle, mrs Lecks'ille ja mrs Aleshinelle.

Muutaman silmänräpäyksen perästä huudahti mrs Lecks:

"No niin, lopen loppukin en ole kovin vihainen, sen johdosta, että tuo vanha peto on tuolla tavoin lähtenyt tiehensä, sillä saammehan me siis matkustaa koko lopun matkaa ilman häntä. Ja siitä minä olen varma, ettei hän ole pistänyt sormiaan ruukkuun. Siltä tuntuu ainakin hänen kirjeestään päättäen. Me olemme hänet tarpeeksi peloittaneet."

"Mutta kyllä hän on koko porsas!" huudahti mrs Aleshine. "Mennä nyt juuri siihen kaupunkiin missä me asumme ennen meitä. Siellä hän tietysti kertoo jokaiselle kaikki meidän seikkailumme, niin että meidän sinne saapuessamme se on jo vanhentunutta kuin viimeviikkoinen leipä."

"Tuo Dusante-niminen mies", lausui mainittu herra aivan rauhallisesti, "ei aio väistyä päämaalistaan. Hän jätti saarensa voidakseen antaa mrs Lecks'ille takaisin inkivääriruukun sisältöineen. Hän matkustaakin senvuoksi teidän kanssanne Meadovilleen saadakseen, vaikkapa lakia hyväkseen käyttäen, takaisin omaisuutensa. Sen jälkeen hän toteuttaa alkuperäisen aikomuksensa."

Me lausuimme kaikki ilomme sen johdosta, että saamme pitää häntä ja hänen seuruettaan matkatovereinamme lopunkin matkaa. Ja mrs Lecks tarjosi heille heti asunnon luonaan niin pitkäksi aikaa kun he vain suvaitsisivat olla.

"Olin juuri aikeissa pyytää heitä meille", sanoi mrs Aleshine, "vaan mrs Lecks ennätti ennen minua. Mutta mr Craig rouvineen tulee minun luokseni, ja koska asuntomme ovat aivan lähekkäin, voimme tavata joka päivä. Ja jos mr Enderton viipyy hotellissaan, on hän tilaisuudessa tulla tapaamaan tytärtään niin usein kuin vaan haluaa. Minä en tahdo ajaa ketään ulos, olkoon hän pakana tai vieläkin pahempi. Vaan enempää kuin korkeintaan kerran tai kaksi en saata tarjota hänelle teetä sen jälkeen mitä on tapahtunut."

Koska Dusante sekä Ruth, jotka eivät olleet ennen olleet Chicagossa, tahtoivat katsella kaupunkia, viivyimme me siellä kaksi päivää. Pidimme kuitenkin kiirettä, sillä tiesimme mr Enderton'in meitä odottavan.

Toisen päivän iltapäivällä menin hotellin lukusaliin tavatakseni siellä seurueemme jäsenet valmiina retkeilyihin. Siellä ei kuitenkaan ollut muita kuin mrs Aleshine, joka jo valmiiksi pukeutuneena odotti lähtöä.

Tuskin olin ehtinyt lausua pari sanaa kun siihen astui mrs Lecks ilman päällysvaatteita ja sukankudin kädessään. Hän istuutui nojatuoliin, asetti silmälasit nenälleen ja alkoi kutoa.

"Etkö sinä aiokaan lähteä ulos? kysyi hänen ystävättärensä ihmeissään,

"En", vastasi mrs Lecks, "olen jo nähnyt kaikki mitä olen halunnutkin ja nyt aijon jäädä tänne lepoon ja rauhaan."

"Eikö mr Dusante sitten lähde ulos?" kysyi mrs Aleshine.

Mrs Lecks asetti kutimensa polvelleen, otti silmälasit nenältään, taittoi ne kokoon ja laski ne viereiselle pöydälle. Samalla kääntyi hän tuolillaan ystävättärensä puoleen.

"Barb'ra Aleshine", sanoi hän päättäväisellä äänellä, "onko sinun päähäsi koskaan pistänyt, että minä valitsisin mr Dusanten?"

"En tahdo sitä myöntää enkä kieltää", vastasi mrs Aleshine, samalla kun hän risti lihavat kätensä. Ja samalla hänen kasvonsa loistivat sydämellisestä myötätunnosta. "Mutta sen minä sanon — kuulkoon sen kuka tahansa — että jos sinä valitset mr Dusanten ei siinä asiassa ole sivullisilla mitään sanomista. Eipä siksi, että minä olisin juuri hänet sinulle valinnut, jos nimittäin minä olisin saanut määrätä, sillä minusta sinun valitullasi pitäisi olla amerikalainen nimi eikä hänen sitäpaitsi tarvitse omistaa saaria. Mutta olethan sinä täyskasvuinen nainen ja voit itse tehdä valintasi. Ja oma asiasi on, menetkö uudelleen naimisiin vai et, vaan onhan jo joka tapauksessa yksitoista vuotta siitä kuin riisuit surupukusi miehesi kuoleman jälkeen, ja jos mr Lecks tällä hetkellä nousisi haudastaan, niin laskisi hän käden sydämelleen ja sanoisi, että sinä olet täyttänyt velvollisuutesi häntä kohtaan ennen ja jälkeen hänen kuolemansa. Jos sinä nyt siis tahdot mennä uusiin naimisiin ja valitset mr Dusanten, niin kenelläkään ei ole siihen mitään sanomista. Te olette molemmat jo ehtineet kypsyneeseen ikään ja tiedätte mitä teette. Ja mitä hänen sisareensa tulee, niin arvelen, ettei hänen enää kauan tarvitse hänestä huolehtia. Ja jos katsot sopivaksi hankkia itsellesi otto-äidin, niin on se sinun oma asiasi, jonka kanssa minulla ei ole mitään tekemistä."

"Siinäkö kaikki?" lausui mrs Lecks.

"On tällä kertaa", vastasi ystävätär, "vaan ehkä tulee enemmän, kunhan olen lähemmin ajatellut asiaa. —

"Niin — ompahan todellakin vielä jotain sanottavaa, ja olen hyvin iloinen, että mr Craig on täällä ja kuulee sen. Jos minulla olisi joku erityinen tunne mr Dusantea kohtaan ja pitäisin häntä miehenä, joka — en kuitenkaan sellaisena miehenä, jollaista minä toivoisin, sillä hänellä on hieman ulkomaalaisia tapoja, samoin kun hän on vähän liiaksi sidottu Sandwichs-saariin — mutta joka tapauksessa miehenä, joka on kristitty gentlemanni, minkä seikan kyllä huomaa hänen sanoistaan ja käytöksestään — rakastava veli hän on sekä hellä ja huomaavainen poika, joksi itse on tehnyt itsensä — ja kelpo aviomies hänestä tulisi — niin, jos minä tuntisin jotain erityistä tunnetta häntä kohtaan, valitsisin minä hänet — en äkkiä enkä ummessa silmin suinkaan, vaan tavalla, joka sopii minun ikäiselleni naiselle. Ja jos hän tuntisi samallaista tunnetta minua kohtaan ja luulisi voivansa tehdä elämäänsä sellaisen muutoksen — joskin se häneen nähden on jo jokseenkin myöhäistä — mutta jos hän nyt joka tapauksessa tahtoisi naisen, joka olisi tarpeeksi iäkäs ja sekä suruja että iloja kuin myöskin yksinäisyyttä kokenut, että hän saattaisi olla varma siitä, että sellaisena kuin hän hänet otti, sellaisena hän pysyisi — jos niin olisi, niin, silloin minä ainoastaan — sen sanon — osoittaisin mieltymystäni häneen niin paljon, että hän ymmärtäisi, ettei hänen tarvitsisi tehdä muuta kuin tulla minun tyköni ja tehdä ehdotuksensa. Ja silloin minä antaisin hänelle myöntävän vastauksen ja niin olisi kaikki selvää — eikä kellään ihmisellä maailmassa olisi sen johdosta muuta sanomista kuin toivotettava onnea, ja mennä sitten kotiinsa ja ryhtyä omiin askareihinsa — —."

"Mutta nyt minä sanon sinulle Barb'ra Aleshine — ja teille mrs Craig. — etten minä tunne mr Dusantea kohtaan sellaista tunnetta, enkä minä aio häntä valita. Ja vaikka hän tulisi ja tekisi minulle ehdotuksensa, sanoisin minä hänelle — ystävällisesti mutta varmasti — että hänen on suotta vaivata itseänsä, ja että jos hänellä olisi halua katsahtaa johonkin toiseen naiseen — vaikkapa se olisikin parhain ja läheisin ystäväni maan päällä — tarjoutuisin minä tekemään voitavani, että heidän avioliittonsa tulisi niin onnelliseksi kuin mahdollista. Ja tapahtuipa mitä tahansa, en lausuisi sanaakaan — vaikka tietysti minulla olisi oikeus ajatella mitä tahansa. No niin, nyt olen sanonut kaikki suoraan. Jos kenenkään valitsisin, valitsisin hänet, ja ellen ketään valitsisi, en häntäkään valitsisi: Ja nyt en sitä tahdo tehdä, enkä teekään."

Sen jälkeen asetti hän jälleen silmälasit nenälleen ja tarttui uudelleen kutimeensa.

Mrs Aleshine katseli ystävätärtään loistavin silmin.

"Sinun sanasi veivät kokonaisen taakan hartioiltani", lausui hän. "Ei senvuoksi, että se olisi mitään särkenyt sisimmässäni, etkä sinä missään tapauksessa olisi koskaan saanut tietää, että minulla mitään taakkaa olisi ollut, vaan nyt se on joka tapauksessa poissa, ja minä olen sen vuoksi hyvin iloinen. Ja mitä siihen tulee, että minä olisin päättänyt valita jonkun, ei sinun sen vuoksi tarvitse olla levoton — niin, kun sinä puhut parhaasta ja lähimmästä ystävästä ymmärsin kyllä, että sinä tarkoitit minua. Mutta minkälainen olenkin, ja minkälainen hän onkaan, ja mitä minä ajattelen hänestä ja hän minusta en koskaan saattaisi sanoa hänen palatessaan Japanista äitinsä syliin: 'George, hän jonka annan sinulle isäksi, on ranskalainen'."

Nämät sanat kuultuani purskahdin nauruun, mutta mrs Lecks lausui totisena:

"Nyt siis olemme selvillä siitä kuka hänet valitsee, ja asia on päätetty."

"Se on selvä", virkkoi mrs Aleshine ja riensi vastaan toisia matkatovereitamme, jotka juuri saapuivat sisään.

Useina päivinä en voinut olla itsekseni nauramatta, katsellessani ylen kohteliasta mr Dusantea, sillä minä ajattelin, että mitäpä hän sanoisi, jos hän tietäisi, miten nuo naiset olivat, hänen vähintäkään aihetta antamatta, tehneet päätöksen avioliiton solmimisesta hänen kanssaan. Luulenpa melkein, että hän olisi pitänyt sitä kaikista matkansa vaiheista suurimpana yllätyksenä.

Matkalla Chicagosta tuohon pieneen maalaiskaupunkiin Pennsylvaniassa pysähdyimme useissa paikoissa, missä Ruthille ja Dusanten naisille oli jotain katselemisen arvoista. Mrs Lecks ja mrs Aleshine suostuivat aina jalomielisesti pysymään mukana, vaikka tiesin heidän kiihkeästi kaipaavan kotiin.

He olivat tulleet hyvin hyviksi ystäviksi mrs Dusanten kanssa, ja nuo kolme naista juttelivat toistensa kanssa kuin vanhat ystävät.

"Me olemme kysyneet, saammeko kutsua häntä Emilyksi", uskoi mrs Aleshine minulle, "ja hän vastasi siihen myöntävästi. Olen koko ajan toivonut, että niin tapahtuisi, sillä minusta on tuntunut, kuin olisimme tunteneet heidät jo kauan — Lucillen ja Emilyn. Mutta niin kauan kuin kannoin taakkaa mrs Lecks'in ja mr Dusanten tähden, en suinkaan voinut sitä tehdä. Se soti minun tunnettani vastaan. Nyt on asia selvä, ja vaikkei Emily vastannutkaan toiveitani, on ainakin Lucille aivan sellainen, jollaiseksi olin hänet kuvitellutkin. Mitä muuten Emilyhyn tulee, en koskaan ole tavannut naista, joka niin mielellään kuin hän tahtoo oppia toisista, joilla on enemmän kokemusta kuin hänellä."

Saavuimme Meadovilleen aikaisin iltapäivällä, ja meitä kummastutti suuresti, ettei mr Enderton ollut vastassa asemalla.

Sen sijaan huomasimme kolme henkilöä, jotka meitä sekä hämmästyttivät, että ilostuttivat. He olivat tuo punapartainen matruusi sekä nuo kaksi hänen toveriaan, jotka olivat meidän vanhoja ystäviämme. Kaikki kolme olivat kerrassaan hyvissä vaatteissa ja nähdessään meidät tervehtivät he meitä sotilaallisen komeasti.

Kuului pelkkiä ilon huudahduksia. Mrs Aleshine pudotti laukkunsa ja sateenvarjonsa ja riensi heitä vastaan ojennetuin käsivarsin. Samalla kiiruhdimme myös minä, Ruth ja mrs Lecks heidän luokseen ja tervehdimme heitä sydämellisesti.

Kun Dusantet saivat kuulla keitä he olivat, tulivat he melkein yhtä iloisiksi kuin mekin, ja mr Dusante lausui yksinkertaisin sanoin tyytyväisyytensä sen johdosta, että hän nyt sai tavata muutkin jäsenet siitä seurueesta, joka oli pelastunut hänen saarelleen.

"Voi, miten hauskaa on tavata teitä!" huudahti mrs Aleshine. "Minä olen niin iloinen, etten tiedä, seisonko päälläni vai jaloillani! Mutta kuinka taivaan nimessä te olette joutuneet tänne?"

"Siinäpä se onkin merkillinen historia", virkkoi punapartainen. "Jätettyänne meidät Friscoon, tunsimme mielemme vähäsen raskaiksi, ja kun emme löytäneet sopivaa laivaakaan, jonne olisimme voineet astua palvelukseen, alkoi elämä tuntua vieläkin tukalammalta. Mutta silloin saapui kaupunkiin entisen laivamme isännän asiamies, ja me saimme häneltä palkan viime matkasta. Kun sitten olimme vähän siistineet kasvojamme, tuumimme, ettemme enää viitsi mennä millekään kauppalaivalle, sillä niissä ei saa muuta kuin vanhentuneita laivakorppuja. Ja useimmiten saavat ne vielä vuodonkin, jolloin on pumpattava vettä yötä päivää ja lopuksi saattaa jäädä itse kalojen ruoaksi. Niin iski sitten aivoihimme ajatus kuin ankkuri meren pohjaan, että olisi, piru vie — anteeksi, rouvat — paljon lystimpää ruveta kääntämään turvetta ja penkomaan kaunista maata ja tekemään muita rauhallisia askareita sekä syömään hyvää ruokaa, sellaista, jommoista laitatte te, mrs Aleshine, ja tanssimaan teille merimiestansseja ja vapaahetkinä kesyttämään lintuja — —. Eikös niin tuumattu, Jim ja Bill?"

"Niin tuumattiin", vastasivat molemmat mustapartaiset merimiehet.

"Kuulkaas nyt, veikot!" sanoin minä. "Älkäämme nyt tuhlatko suotta näitä kolikoita, vaan käyttäkäämme ne matkaa varten mrs Aleshinen luokse, te kun jätitte meille osoitteenne pienelle paperinlapulle."

Mrs Aleshine nyökäytteli innokkaasti päätään, ikäänkuin peläten keskeyttää tuota jännittävää historiaa.

"Ja jos hänellä on puutarha, niin kaivamme ja mylleröitsemme me siellä parhaamme mukaan, ja jos vettä löytyy, niin kalastamme — teemme mitä vaan ja allekirjoitamme kontrahdin kuinka pitkää matkaa varten hyvänsä ja uskollisesti seisomme hänen rinnallansa sateessa ja päivänpaahteessa, pidämme vartiota päivällä ja yöllä ja tottelemme mitä hän ikänä näkee hyväksi määrätä. Eikös niin päätetty, Jim ja Bill?"

"Niin päätettiin!" vastasivat hänen toverinsa totisina.

"Voi teitä, rakkaat ystävät!" huudahti mrs Aleshine, samalla kun kyyneleet vuotivat pitkin hänen poskiaan. "Se kontrahti allekirjoitetaan, ja minä teen työtä yöt ja päivät keksiäkseni teille jotain tekemistä. Minulla on kyllä jo palveluksessani mies, joka hoitaa taloani, vaan olen monasti ajatellut, että olisipa minulla vaan joku, johon voisin täydellisesti luottaa, ostaisin ne molemmat pellot Squire Ramsey'ssa ja rupeisin harjoittamaan liikettä punasipuleilla, ja te ilmestytte kuin enkelit taivaasta, ja jos tahdotte, niin voimmehan me muodostaa punasipuli-osuuskunnan."

"Sen me teemme, rouva", sanoi punapartainen. "Perustakaamme osuuskunta tai yhdyskunta tai mikä kunta tahansa, mutta kyllä pitää sipulien kasvaa. Määrätkää te vaan!"

"Hm", sanoi mrs Lecks, "älkäämme tällä kertaa puhuko siitä, miten se mahdollisesti tulee kannattamaan. — Te siis tulitte suoraan tänne?"

"Niin tulimme", vastasi merimies, "mutta emme tavanneet täällä muita kuin tuon papin. Se sai meidät vähän hämmästymään, vaan hän ilmoitti, ettei hän jää tänne asumaan ja että te saavutte pian. Sitten me asetuimme ravintolaan asumaan ja olemme sen jälkeen kolmen päivän käyneet jok'ikisellä junalla teitä vastassa."

Minun mielestäni oli meidän nyt lähdettävä asemalta, vaan siellä ei ollut muuta kuin yksi ainoa ajuri. Siihen mahtui vain kaksi henkeä, ja minä asetin siihen Ruthin ja mrs Dusanten. Viimemainittu oli väsynyt pitkästä matkasta ja Ruth taas tahtoi nähdä isänsä niin pian kuin mahdollista. Käskin ajurin ajamaan ravintolaan, jonne aioimme asettua siksi kuin mrs Lecks ja mrs Aleshine saisivat kotinsa kuntoon.

"Mrs Craig on iloinen saadessaan tavata isänsä, joka näkyy kokonaan unohtaneen saapua vastaan asemalle". lausui mrs Aleshine.

"Peijakas, lähtikö hän ravintolaan!" huudahti punapartainen. "Eihän pappi siellä asu."

"Missä hän sitten asuu?" kysyi mrs Aleshine.

"Teidän talossanne, rouva", vastasi merimies.

"Herra siunatkoon, mitä hän meillä tekee?!" huudahti mrs Aleshine, jonka silmät aivan säkenöivät hämmästyksestä ja suuttumuksesta.

"_Yhden_ asian hän ainakin on tehnyt, nimittäin antanut maalata talonne portin", virkkoi punapartainen merimies.

"Mitä te sanotte?" huudahtivat mrs Aleshine ja mrs Lecks yhteen ääneen.

"Niin", jatkoi merimies, "pappi sanoi, ettei hän tahtonut katsella tyhjäntoimittajia. Ja sitten silmäili hän ympärilleen ja huomasi, että maali portista oli jonkun verran kulunut. Hän lähetti Jimin ostamaan pensselin ja maalia — —"

"Ja minun laskuuniko?" kysyi mrs Aleshine.

"Tietysti, rouva", vastasi merimies. "Sitten Jim ja Bill raaputtivat kokonaan pois vanhan maalin ja minä maalasin portin — minähän olen laivalla tehnyt paljon sellaista työtä. Ja minusta siitä tulikin oikein hieno: punainen ylhäältä, alhaalta valkoinen ja pylväät kuin höyrylaivan savupiiput."

Mrs Lecks ja mrs Aleshine katsoivat toinen toisiaan.

"Ja hän käski teidät sen tekemään?" sanoi mrs Lecks.

"Käski", vastasi punapartainen. "Pappi sanoi, että aina on tehtävä jotain hyvää. Sitten hän puhui vielä jostain muusta, mikä myös olisi maalattava, vaan sitä me emme ole vielä ehtineet. Minä luulin, että te olitte käskenyt niin tekemään."

"Teitä en syytä lainkaan", sanoi mrs Aleshine, "vaan otanpa minä tästä asiasta selvän, sen sanon. Mutta mitenkä ihmeessä hän on tullut menneeksi minun talooni? Ja mitenkä hän on päässyt sisälle? Sitä en käsitä."

"Minulle on kertonut siitä asiasta siellä asuva tyttö", lausui merimies. "Hän sanoi papin tulleen sinne ja lausuneen, että hän oli mrs Aleshinen hyvä ystävä, ja että hän oli matkustanut yhdessä teidän kanssanne. Sitten hän sanoi, että jos te olisitte kotona, ette te antaisi hänen mennä asumaan ravintolaan, ja koska hän tiesi, miten mrs Aleshine häntä kohtelisi, pyysi hän saada osakseen samallaisen kohtelun kuin jos te olisitte kotona. Tyttö oli kyllä kahdenvaiheilla mitä tehdä, mutta sitten tulimme me ja todistimme, että hän oli sama pappi, joka oli ollut mrs Aleshinen ja muiden kanssa. Tyttö luuli, että asia siis oli niin, ja niin luulimme mekin, vaan jos jotain on tapahtunut päin mäntyä, niin me pyydämme nöyrimmästi anteeksi."

"No, jopa nyt jotakin!" huudahti mrs Aleshine. "Aivan Elisabeth Grootenheimerin tapaista! Grootenheimerin perhe on aina ollut kaupungin tyhmin ja Elisabeth Grootenheimer on tyhmin heistä kaikista. Ja minä kun sanoin matkalle lähtiessäni: 'Elisabeth Grootenheimer on tyhmä kuin pölkky', ja sen vuoksi hän pysyy kotona ja tekee siellä ne pienet askareet mitä tarvitaan. Miksi minä hänet sinne otinkaan? Nyt on hän käyttäytynyt tuolla tavoin!"

Mrs Lecks ei ollut lausunut monta sanaa, vaan hänen kasvonsa olivat muuttuneet ankariksi ja päättäväisiksi.

"Olemme nyt kuulleet tarpeeksemme tästä tapahtumasta, joten on parasta, että lähdemme katsomaan, miten jaksavat mr Enderton ja Elisabeth Grootenheimer", lausui hän.