Part 2

Minä itse puolestani olisin puoltanut mereen hyppäämistä sen sijaan kuin asettua kylmäverisesti odottavalle kannalle, vaan en tahtonut mielipidettäni lausumalla peloittaa naisia, jotka olivat todellakin tähän saakka säilyttäneet mielenmalttinsa. Senvuoksi katsoinkin olevan parasta noudattaa mrs Lecks'in neuvoa, kunhan vain pääsisimme veteen mihinkään takertumatta.

Me nousimme senvuoksi kaikki seisomaan, mrs Lecks perään, minä keulaan sekä mrs Aleshine välillämme olevalle tuhdolle. Viimeksimainittu ei näyttänyt saavan oikein tarpeeksi tilaa itselleen voidakseen seisoa horjumatta, mutta — kuten hän itse sanoi — se ei ollenkaan haitannut, sillä eihän sitä seisomista kuitenkaan enää kauan kestäisi.

Olen tottunut uimari, enkä ole koskaan epäillyt hypätä veteen, vaan minun täytyy tunnustaa, että tuntui sangen hermoja kiduttavalta tällä tavoin seisoa hiljaa ja odottaa veneen vajoamista. Miltä se tuntui naisista, sitä en tiedä. He eivät lausuneet sanaakaan, vaan heidän kasvojen eleistään saattoi kyllä havaita, että jotain epämiellyttävää oli tapahtumassa, ja että oli sen parempi mitä vähemmän siitä puhuttiin.

Tultuani vakuutetuksi siitä, ettei veneessä ollut köysiä eikä mitään muutakaan, johon voisimme takertua kiinni, aloin kärsivällisesti odottaa mitä tuleman piti. Veneen perällä ja keulalla näytti olevan suuri kantokyky, sillä kesti hirvittävän kauan ennen kuin vene vajosi syvyyteen. Tätä odotusta riitti niin pitkälti, että olisin mielelläni tahtonut astua toisella jalallani veneen syrjälle ja kaataa sen, siten tehdäkseni pikemmin lopun kärsimyksistämme. Sitä en kuitenkaan tehnyt, sillä silloin olisivat naiset varmasti menettäneet kaiken mielenmalttinsa sekä kaatuneet ja loukanneet itsensä veneen tuhtoihin.

Viimein näkyivät aallot kummallakin puolen venettä ylenemistään ylenevän ja vesi alkoi hiljaa virrata sisään.

"Pitäkää varanne!" huusin minä.

Ja sillä samalla hetkellä sain kokea tunteen, joka varmaan oli samallainen kuin rikoksentekijä tuntee mestaustilaisuudessa silloin kun hän huomaa tappoterää pidättävän laudan kiskaistavan irti. Kauhistuttava painuminen alas, tyrske ja aaltojen pauhu — ja sen jälkeen tuntui minusta ikäänkuin valtameri, jonka pintaa äsken olin veneestä katsellut, olisi kohonnut ja niellyt minut.

Muutaman sekunnin perästä oli pääni kuitenkin jälleen veden pinnan yläpuolella ja silmätessäni kiireesti ympärilleni huomasin mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n päät ja olkavarret aivan lähellä minua. Viimeksimainittu räpytteli ankarasti silmiään ja purskutti merivettä suustaan, vaan heti kun hän näki minut, huusi hän:

"Sehän tapahtui paljon äkkinäisemmin kuin olin osannut kuvitellakaan."

"Oletteko molemmat vahingoittumattomia?"

"Ainakin luulen itse olevani", vastasi mrs Aleshine; "mutta sitä en olisi uskonut, että ihminen, jonka ympärille on kiinnitetty pelastusvyö, voisi hetkeksikään kokonaan vaipua veden pinnan alle."

"Vaan nyt kun voit hengittää taas saatat olla tyytyväinen", virkkoi siihen mrs Lecks. "Sanokaapa", lausui hän minun puoleeni kääntyen, "mille suunnalle meidän nyt on yritettävä uida? Ja onko meillä mukanamme kaikki mitä tarvitsemme?"

"Sitä mitä meillä ei ole, emme myöskään voi saada", huomautti mrs Aleshine, "ja mitä uimiseen tulee, niin luulen sen ainakin minulta käyvän hyvin huonosti."

Minussa asui toivo, joka ei kuitenkaan ollut kylliksi vahva ilmoittaakseni sen onnettomuustovereilleni, että _arvelin_ molempien naisten pelastusvöittensä avulla voivan jollain tavoin läiskytellä itseään eteenpäin, ja että minä vuoroin auttaen kumpaakin saisin heidät hinatuksi laivalle. Vaan ettei se onnistuisi, se oli kuitenkin yhtä luultavaa, mutta sitä en nyt tahtonut ajatella.

Minä aloin uida heidän edessään ja koetin parhaani mukaan opettaa heitä tekemään liikkeitä käsivarsillaan. Ja jos he oppisivat, toivoin voivani saada heidät oppimaan myöskin jaloin edistämään uintiaan.

Sen jälkeen kuin mrs Lecks oli tarkkaavaisesti seurannut opetustani onnistui hän pääsemään jonkun verran eteenpäin, mutta mrs Aleshine parka ei osannut muuta kuin kovasti pärskytellä vettä.

"Kunpa saisi pidellä jostain kiinni", virkkoi hän, "voisin ehkä vähän päästä eteenpäin, mutta tällä tavalla on minun mahdotonta tehdä liikkeitä vedessä. — Vaan katsokaahan!" huudahti hän iloisemmin. "Eikö tuossa olekin airo? Jos voitte tuoda sen minulle pääsen ehkä minäkin vähän eteenpäin."

Tuo ajatus tuntui kyllä minusta hieman omituiselta, vaan joka tapauksessa uin airon luo ja toin sen hänelle, tahtoen samalla neuvoa häntä, miten hän parhaiten käyttäisi sitä avukseen, vaan siinä asiassa hän ei tahtonut saada mitään opastusta.

"Jos minä sillä jotain teen niin menettelen omalla tavallani", sanoi hän.

Sen jälkeen tarttui hän voimakkailla käsillään airoon ja alkoi rajusti liikutella sitä edestakaisin, melkein samalla tavalla kuin hän olisi luudalla lakaissut. Aluksi pisti hän aina airon lehden liian syvälle, vaan ei kestänyt kauan, ennen kuin hänen onnistui hitaasti, mutta varmasti päästä eteenpäin.

"Erinomaista!" huudahdin minä. "Sehän käy teiltä vallan mainiosti!"

"Kuka tahansa, joka elämässään on lakaissut niin monta huonetta kuin minäkin, osaa käytellä esinettä, jonka kanssa on meneteltävä samalla tavalla kuin luudan", lausui hän.

"Eikö ole toista airoa?" huudahti mrs Lecks, joka nyt jäi jälkeen. "Jos vain näette niin tuokaa minulle."

Minä katselin ympärille ja näin todellakin toisen airon, jonka heti vein mrs Lecks'ille. Sitten kun hän oli pidellyt sitä monella eri tavalla, "keksiäkseen parhaimman keinon", kuten hän sanoi, alkoi hän lopuksi käytellä sitä yhtä taitavasti kuin ystävättärensäkin.

Minä asetuin nyt heidän edellensä, ja hitaasti kun uin, saattoivat he helposti seurata minua.

Mrs Aleshine, joka oli hyvin lihava, ui paljon korkeammalla vedessä kuin mrs Lecks ja minä, ja senvuoksi voi hän käytellä airoaankin hyvin keveästi. Väliin hän kiskaisi niin voimakkaasti, että hän melkein pyörähti ympäri vedessä, vaan hetken aikaa harjoitettuaan oppi hän välttämään sellaisia tarpeettomia voimanponnistuksia.

Minä en ollut täysin varma siitä, uimmeko me oikeaan suuntaan, sillä makaavan asentoni vuoksi en voinut nähdä pitkälle meren pintaa, mutta tulin samassa muistaneeksi, että veneessä ollessani oli aurinko juuri alkanut nousta aivan edessäni ja minä huomasin tumman pilkun meressä vasemmalla puolen. Kun siis määrittelin kulkumme auringon mukaan — se ei ollut vielä ehtinyt korkealle — voin tehdä sen johtopäätöksen, että me uimme pohjoiseen päin ja niinmuodoin oikeaan suuntaan.. Sitä en voinut tietää, miten kaukana laiva oli, sillä en ollut tottunut arvostelemaan välimatkoja merellä, mutta minä arvelin, että jos säästämme voimiamme, ja jos merenkäynti edelleenkin pysyisi yhtä tasaisena kuin nytkin, olisi meille kyllä mahdollista päästä laivalle — edellyttäen, ettei se ollut uponnut.

"Kun tähän vedessä olemiseen oikein tottuu", sanoi mrs Aleshine, samalla kun hän lakaisi itseään eteenpäin, "niin se ei todellakaan ole niin epämiellyttää kuin aluksi luulin. Ajatelkaa vaan, ettei vesi yhtään tunnu suolaiselta, vaikka — sehän on luonnollista — kovin suolaiselta maistui se silloin kun ensin veteen jouduin."

"Ethän toki luullut sitä pelkäksi suolavedeksi", virkkoi mrs Lecks, "sillä jos se sitä olisi, voisimme melkein istuvillamme soutaa eteenpäin."

"Ja mitä kylmyyteen tulee", jatkoi mrs Aleshine, "niin tuntuu vähemmältä ja epämiellyttävältä siinä osassa ruumista, joka on veden pinnan alla kuin siinä, joka on päällä."

"Muuan seikka minua nyt peloittaisi, ellemme olisi varustautuneet sitäkin vaaraa vastaan", virkkoi mrs Lecks. "Tarkoitan haikaloja."

"Varustautuneet?" huudahdin minä. "Mitenkä ihmeessä te olette voineet varustautua haikaloja vastaan?"

"Hm, se oli helposti tehty", vastasi mrs Lecks. "Mentyämme hyttiimme laittamaan itseämme kuntoon matkaa varten, vedimme molemmat jalkoihimme mustat sukat. Kas, minä olen lukenut, etteivät hait koskaan pure neekerejä, vaan huomatessaan vedessä valko-ihoisen, nielasevat ne sen yhdellä ainoalla henkäyksellä, ja mustat sukat olivat ainoat, joitten avulla saatoimme tehdä itsemme neekerien näköisiksi. Otimme nimittäin huomioon, että me mahdollisesti ennen matkan loputtua voimme joutua mereenkin."

"Tämä tällainen turvallisuus on kovin rauhoittavaa", virkkoi mrs Aleshine. "Ja minä olen perin iloinen, että sinä tulit tämän seikan muistaneeksi. Tämän jälkeen tulkoon yleiseksi säännöksi: mustat sukat haikaloja vastaan."

"Minä luulen", sanoi mrs Lecks minulle, "että mustat housunne ovat teille samallaisina suojelusvälineinä."

Siihen minä puolestani vastasin syvästi toivovani, että asian laita niin olisi.

"Muuan toinen seikka, josta myös olen onnellinen", jatkoi mrs Aleshine, "on se, että tulin panneeksi päälleni flanellihameen."

"Mitähän hyötyä siitä on?" hymähti mrs Lecks, "sehän on joka tapauksessa läpimärkä."

"Flanelli on aina flanellia", vastasi hänen ystävättärensä, "olkoon se kuivaa tai märkää. Ja olisipa sinulla ollut yhtä vaikea reumatismi kuin minulla, niin ymmärtäisit tämänkin varokeinon."

Tähän vastasi mrs Lecks vain ähkimällä, kysyen sitten minulta: "kuinka pitkän ajan perästä luulisin voivamme nähdä laivan, että tietäisimme, olimmeko valinneet oikean suunnan; ja jos meidän täytyisi palata takaisin" — lisäsi hän — "tuntuisi se tavattoman kiusalliselta."

Olisin todellakin ollut iloinen, jos olisin voinut vastata hänen kysymykseensä lohduttavasti. Joka kerta kun aalto kohotti minut harjalleen, heitin minä nopean silmäyksen joka puolelle, ja vihdoinkin noin neljännestuntia mrs Lecks'in kysymyksen jälkeen — eroitin suureksi riemukseni sen saman tumman pilkun, jonka aikaisemmin olin huomannut veneestä, aivan samalla kohdalla, missä se oli ollutkin.

Heti paikalla ilmoitin tämän iloisen uutisen molemmille naisille, heti kun aalto jälleen meidät kohotti, katselivat he jännitetyin silmäluomin osoittamalleni taholle. Molemmat näkivät tuon pilkun ja tulivat tavattoman tyytyväisiksi.

"Nyt voimme työskennellä täydessä toivossa", huudahti mrs Aleshine ja alkoi kaksinkertaisella innolla lakaista airollaan.

"Jos aiot lopen väsyttää itsesi, Barb'ra Aleshine, ennen kuin pääsemme edes laivan lähettyville", virkkoi mrs Lecks, "niin voit kyllä menetellä tuolla tavoin. Mutta minä ehdotan, että me sen sijaan hieman levähtäisimme ja nauttisimme jotain ruokaa, sillä sitä tarvitsemme, jos mielimme pitää yllä voimiamme."

"Syödä!" ihmettelin minä. "Mitä te sitten söisitte? Luuletteko ehkä, että voimme tässä ryhtyä kalastamaan?"

"Entä mitä olisi syödä raakaa kalaa?" sanoi mrs Lecks. "Oho, olkaa te vaan rauhallisia! Luuletteko, mr Craig, että mrs Aleshine ja minä olisimme lähteneet laivasta ottamatta mukaamme ruokavaroja? Pysähtykäämme tähän vähäksi aikaa kellumaan, niin katsomme mitä meillä on suuhun pantavaa. Mutta kuulehan, Barb'ra Aleshine, jos sinä päästät airon käsistäsi, on parasta että kiinnität sen hattunauhaasi, muutoin se voi ajelehtia tiehensä ja sinä jäät siihen avuttomaksi."

Lausuttuaan tämän pisti mrs Lecks oikean kätensä veden pinnan alle, hapuillen edestakaisin, nähtävästi etsien taskuaan.

Minä en voinut muuta kuin hymyillä, ajatellessani minkälaista mahtaa olla sellainen ruoka, joka yli tunnin ajan on ollut merivedessä. Mutta siinä samassa sain minä asiasta vallan toisen käsityksen, nähdessäni, miten mrs Lecks veti esiin kaksi makkaraa ja pudisti niistä pois suolaiset vesipisarat.

"Merihädässä ja muissa tuskallisissa tilaisuuksissa ei mikään ole sen parempaa kuin makkara, Se on hyvin ravitsevaa ja vesikään ei pääse sen paksun nahan läpi sitä turmelemaan. En ottanut näitä vielä esiin veneessä, koska meillä siellä oli herneitä, joita myöskin varsin hyvin voimme syödä. Onko teillä mukananne veistä, mr Craig?"

Minä etsin esiin taskuveitseni ja heiluteltuani sitä jonkun aikaa ilmassa, että se kuivuisi, ojensin sen mrs Lecks'ille, joka heti alkoi sillä leikellä toista makkaraa, annettuaan ensin minulle siksi aikaa pidettäväksi toisen.

"Makkaraako ilman leipää, siitähän saa vatsakatarria!" sanoi mrs Aleshine, joka samalla myöskin alkoi koetella veden alaisia taskujaan.

"Luulenpa, että sinun leipäsi ovat vallan läpimärkiä", vastasi mrs Lecks.

Tähän tuumasi hänen ystävättärensä, että parasta on ensin katsoa, jonka jälkeen hän pitkällisen loiskuttelemisen ja läiskyttelemisen perästä sai esiin pienen lasisen säilykepurkin.

"Tämän näin tirkistäessäni laivan ruokahuoneeseen. Astia oli silloin aivan tyhjä, ja minä ahdoin sen täyteen pehmeitä korppuja. Sen pohjalla oli kuitenkin hiukan marmelaatiliuosta, joten se, kenen osaksi joutuvat alimmaiset korput, saa ne syödä jonkun verran makealla höystettyinä. Kas nyt", jatkoi hän voitokkaalla äänensävyllä mrs Lecks'ille, saatuaan kannen irroitetuksi, "tämä kuttaperkka on säilyttänyt ne kuitenkin kuin kuin nuuskan. Olen tavattomasti iloinen kaikesta tästä, sillä minun oli sangen vaikeata saada tämä purkki tungetuksi taskuuni ja yhtä vaikeata on jälleen ollut saada se sieltä pois."

Me nautimme nyt oikein hyvän pienen aterian, joka käsitti makkaroita ja pehmeitä korppuja. Koko ajan kelluimme hiljaa vedessä, pidellen käsin ja jaloin itseämme pinnalla.

"Barb'ra Aleshine", virkkoi mrs Lecks, kun hänen ystävättärensä alkoi leikata toista makkaraa, "käytettyäsi älä heitä veistä pois samoin kuin airoa, sillä jos sen teet uppoaa se kuuden penikulman [tarkoitetaan engl. penik.] syvyyteen, Olen nimittäin lukenut, että meri useissa paikoin on niin syvää."

"Voi, hyvä ystävä!" huudahti mrs Aleshine. "Toivoakseni emme me kuitenkaan ole niin syvällä kohdalla."

"Kukapa sen tietää", lausui mrs Lecks. "Vaan jos tuntuu rauhallisemmalta ajatella, että satumme olemaan matalammalla paikalla, niin kuvitelkaamme siis niin. Ja nyt", jatkoi hän, "lopettakaamme tämä ateria pienellä 'hampaanparannuksella'. Minä en tosin yleensä käytä väkeviä juomia, vaan en koskaan matkusta ilman ettei mukanani olisi hiukan whiskysekoitusta tarpeen varalle."

Tämän sanottuaan veti hän esiin toisesta taskustaan hyvin kiinteällä tulpalla varustetun whiskypullon, josta me kukin otimme kelpo kulauksen. Mrs Aleshine huomautti samalla, että tällainen juoma tuskin koskaan muulloin tekee parempaa vaikutusta kuin tällaisessa tapauksessa sekä ehkä mahdollisesti myös vilustumisessa ja vatsataudissa.

Kun me nyt näin olimme virkistäneet ja vahvistaneet itseämme tarttuivat mrs Lecks ja mrs Aleshine jälleen airoihinsa, ja minä aloin kuten ennenkin uida heidän edellänsä. Tällä tavoin, väliin katkonaisesti keskustellen, väliin jonkun verran levähtäen, olimme uineet ja lakaisseet eteenpäin noin tunnin ajan, kun mrs Lecks äkkiä huudahti:

"Nyt minä näen pilkun paljon selvemmin, mutta minä luulen, ettei se olekaan laiva, sillä olen eroittavinani ikäänkuin pensaita."

Noin kymmenen minuutin ajan tarkastelin minäkin tuota samaa tummaa pilkkua, joka nyt melkein koko ajan pysyi näkyvissä. Sen merkillisinä hahmoittavat ääriviivat herättivät minussa sen kauhistavan ajatuksen, että laiva makasi meressä köli taivasta kohden, vaikkakin toiselta puolen tunsin siksi paljon merenkulkua, ettei sellainen mahdollisuus ollut otaksuttavissa.

Minä en ole kaukonäköinen, ja vasta sitten kun mrs Lecks oli maininnut pensaista, rupesin minäkin tarkastelemaan tuota etäistä kappaletta aivan toisin ajatuksin ja pian tulinkin vakuutetuksi siitä, ettei se ollut mikään oikein- tai väärinpuolin kelluva laiva, vaan luultavasti saari! Tämän otaksumani kerroin seuralaisillenikin, jonka jälkeen me kaikki kolme aloimme kaksinkertaisin voimin ponnistella eteenpäin tullaksemme niin lähelle, että pääsisimme varmuuteen asiasta.

"Niin totta kuin tässä pulikoin", lausui mrs Lecks, joka oli sangen kaukonäköinen, vaikkei hän nähnyt lukea ilman silmälaseja, "ovat ne mitä näen puita ja pensaita, vaikka ne mielestäni kasvavat ikäänkuin suoraan vedestä."

"Kyllä niiden alla on saari, siitä voitte olla varmat!" huudahdin minä. "Onpa se totta totisesti paljon parempi kuin uppoava laiva!"

"Se ei ole sanottu", virkkoi mrs Aleshine. "Minä olen tottunut oleskelemaan laivalla ja viihtyisin siellä paremmin niin kauan kuin se pysyy veden pinnalla. Siellä on hyvää ruokaa ja hyvät vuoteet ja joutua sinne on toista kuin tuollaiselle pienelle, pensaita kasvavalle paikalle kuin se mikä on edessämme. Tosin voi kyllä laiva äkkiä vajota syvyyteen ruokavaroineen ja vuoteineen."

"Luuletteko, että se on sama saari, jonne toisetkin veneet ovat joutuneet?" kysyi mrs Lecks.

Sen kysymyksen olin jo ehtinyt ratkaista itsekseni. Minulle oli sanottu, että se saari, jonne kapteeni aikoi johtaa veneet, oli noin kolmekymmentä engl. penikulmaa etelään siltä paikalta minne jätimme laivamme. Ja minä olin aivan varma siitä, ettemme suinkaan olleet uineet kolmeakymmentä penikulmaa. Sitäpaitsi oli minulla aihetta otaksua, että me olimme kulkeneet pohjoiseen päin.

Luultavaa oli, ettei tämäkään saari ollut kapteenillemme tuntematon. Mutta kaikesta päättäen ei hän ollut katsonut sopivaksi saattaa matkustajia sinne, ja hänen mielipidettään olivat voineet tukea monet seikat. Saarihan voi olla aivan autio ja hedelmätön — siellä voi myöskin oleilla sotaisia alkuasukkaita — ja pahinta kaikesta, sinne eivät luultavasti laivat milloinkaan poikkea.

Mutta mitä varjopuolia siinä olikin, sain kuitenkin tavattoman innon pyrkiä sinne, ehkä suuremman kuin minua seuraavat naiset.

Minä en tarkoita sillä, ettei heillä olisi ollut käsitystä vaarasta ja etteivät he olisi halunneet väistää sitä, vaan he ehkä olivat kokeneet elämässään moniakin vaikeuksia, ja kun he nyt kerran olivat jättäneet ahtaan, yksinkertaisen maalaiselämänsä alistuivat he rautatahdoin ja ikäänkuin luonnollisesta välttämättömyydestä niihin onnettomuuksiin, jotka voivat kohdata kaikkia suureen, avaraan maailmaan lähteneitä ihmisiä.

"En luule", lausuin minä vastaukseksi mrs Lecks'in kysymykseen, "että se on se saari, johon kapteeni aikoi meidät viedä, mutta olkoonpa se mikä tahansa, on se jokatapauksessa maata, ja meidän tulee koettaa päästä sinne niin nopeasti kuin mahdollista."

"Se on totta", sanoi mrs Aleshine, "mieluummin haluan jalkojeni alle maata kuin kuusi penikulmaa vettä, ja ellemme siellä löydäkään mitään syödäksemme tai paikkaa maataksemme ei siellä kuitenkaan voi olla epämukavampaa kuin siinä tilassa missä nyt olemme."

"Sinä olet aivan liian tarkka mukavuuksistasi, Barb'ra Aleshine", lausui mrs Lecks. "Jos sinun mielestäsi on liian kovaa panna lepäämään maan päälle, niin voithan kiinnittää vyötäisillesi pelastusvyön ja laskeutua veteen nukkumaan."

"Niin voinkin", vastasi mrs Aleshine, "ja jos edessämme oleva paikka on korallisaari, jollaisia tällä merellä olen kuullut löytyvän, ja jos ne ovat niin täynnä pieniä piikkiä kuin ne muutamat korallit mitkä minulla on kotona, olet sangen iloinen, jos saat makuusijan minun vieressäni."

Minä neuvoin molempia naisia seuraamaan minua niin nopeasti kuin mahdollista, jonka jälkeen me kaikki uusiutunein innoin aioimme ponnistella eteenpäin.

Päästyämme niin lähelle saarta, että näimme millainen se todellisuudessa oli, huomasimme sen olevan hyvin alavan, kukoistavan kasvillisuuden peittämän, ja niin pitkälle kuin silmämme kantoivat ympäröivät sitä karisärkät, joita vasten korkeat kuohut tyrskyivät. Minulla oli jonkunverran tietoisuutta näiden korallisaarten luonnosta voidakseni otaksua, että niiden edessä oli tyyntä vettä, jonne helposti pääsee riuttojen välitse.

Edessämme kohisivat valkovaahtoiset hyökyaallot, ja me uimme senvuoksi oikealle, toivoen löytävämme särkkien välitse sopivan tien saareen.

Me uimme sinne ja tänne, mutta joka paikassa näimme hyökyaaltojen lyövän kallioita vasten. Pian olimme niin lähellä saarta, että minä päätin, jos tarpeellista olisi, uida sen ympäri ennen kuin yrittäisin naisten kera luotojen välitse maihin.

Lopuksi huomasimme jokseenkin lähellä itseämme paikan, missä eivät hyökyaallot vaahtoilleet, ja kun ennätimme sinne, huomasimme suureksi ihastukseksemme veden virtaavan siellä kallioiden välissä aivan tyynenä. Täällä olivat kalliot korkeat ja särkkäkin näytti sangen leveältä, niin ettemme me ennen kuin olimme aivan lähellä aukkoa huomanneet, että se äkkiä kapeni ja tie kääntyi vasemmalle. Tämä aiheutti, ettemme voineet siitä nähdä sen pitemmälti eteenpäin.

Minä uin edellä tyyneeseen uomaan ja perässäni seurasivat mrs Lecks ja mrs Aleshine, joille kuitenkin pian kävi mahdottomaksi käytellä airoja, sillä tiemme luotojen välitse oli sangen ahdas. He jättivätkin senvuoksi nyt nuo tähän saakka niin hyödylliset apuvälineensä ja koettivat käsillään soutaen tulla perässä niin hyvin kuin taisivat.

Jouduttuamme erääseen mutkaan hämmästyivät he yhtä paljon kuin minäkin, syystä että huomasimme paksun rautatangon, joka oli asetettu ahtaan kulkuväylän poikitse, noin kahdeksan, kymmenen tuuman korkeudelle veden pinnasta. Hiukan kauempana näimme toisen rautatangon, joka myöskin oli asetettu toisesta kallioseinästä toiseen, noin kahden tai kolmen jalan korkeudelle vedestä.

Sanaakaan lausumatta aloin minä tutkia pitempää tankoa ja näin sen olevan suurella riippulukolla kiinnitetyn mahdottomaan sinkilään, joka oli työnnetty kalliolle. Tämä riippulukko oli huolellisesti kiedottu johonkin, mikä näytti tervatulta kankaalta. Tangon toisessa päässä oli rengas, joka myöskin oli kiinnitetty vastakkaisella puolella olevaan sinkilään.

"Nämä rautatangot ovat asetetut tähän estämään veneitä pääsemästä tänne sekä nousu- että laskuveden aikana", huudahdin minä.

"Katsokaahan — niitä ei voi siirtää tieltä riippulukkoja aukaisematta,"

"Mutta meitä ne eivät ainakaan estä", virkkoi mrs Lecks, "sillä me pääsemme niiden alitse vain hieman päätämme kumartaen. Se joka on ne siihen asettanut ei ole tietystikään tullut ajatelleeksi, että joku voisi saapua tänne hengenpelastusvöillä."

TOINEN LUKU.

Hylätty saari.

Minä noudatin mrs Lecks'in neuvoa, kumarruin ja uin rautatangon alitse.

Sen jälkeen seurasi mrs Lecks vaikeudetta minun esimerkkiäni, vaan mrs Aleshine'n, joka lihavuutensa vuoksi kellui korkeammalla vedessä kuin minä ja hänen ystävättärensä, näytti olevan kerrassaan mahdotonta päästä tangon alitse. Sillä koettipa hän mitä keinoa tahansa, törmäsi hän joko päällään tai olkapäillään tankoa vasten, joten hän ei päässyt siitä sen edemmäs.

"Kuulehan, Barb'ra Aleshine", virkkoi mrs Lecks, joka tarkkaan oli seurannut hänen onnistumattomia yrityksiään, "jos sinä toivot joskus pääseväsi ylös tästä suolaisesta merivedestä, niin saat nyt luvan kärsiä sitä jonkun verran suussasi ja silmissäsi, ellet nimittäin katso sopivaksi sulkea niitä. Pyripä nyt niin lähelle tankoa kuin mahdollista, niin minä tulen ja painan sinut sen alitse."

Tämän sanottuaan palasi mrs Lecks takaisin tangon toiselle puolen ja asetti kätensä ystävättärensä leveille harteille sekä painoi hänet niin syvälle veteen kuin jaksoi. Mrs Aleshine katosi melkein kokonaan pinnan alle, vaan ilmestyi jälleen pian näkyviin toisella puolen tankoa, päristellen ja puhkuen.

"Tämäpä vasta peliä!" huudahti mrs Aleshine ja kuivasi märkiä kasvojaan vieläkin märemmällä röijynsä hihalla. "En olisi koskaan luullut, että pakanat keksisivät moisia esteitä kunniallisten ihmisten tielle."

Minä olin pysähtynyt auttamaan heitä ja huomasin samalla vielä kolmannen rautatangon, joka oli asetettu veden alle. Huomautettuani molemmille naisille, etteivät he loukkaisi siihen jalkojaan, uimme me eteenpäin ja saavuimme vihdoin avoimeen veteen, joka, eroittaen saaren kallioriutoista, lepäsi aivan tyynenä ja kirkkaana. Kaikkein ensimäiseksi herätti huomiotamme pieni kaji eli venevalkama, joka oli rakennettu ranta-äyräälle aivan meitä vastapäätä.

"Niin totta kuin tässä seison", huudahti mrs Lecks, joka tuntui unohtaneen sen asennon missä hän oli, "tällä saarella asuu ihmisiä!"

"Ja mikään korallisaari ei tämä myöskään ole", lisäsi mrs Aleshine, "sillä tämä santa on mitä hienointa."

"Asukoonpa täällä keitä tahansa, niin täytyy meidän saada suojaa heidän luonansa", virkkoi mrs Lecks, "ja sitä parempi mitä pikemmin pääsemme perille."

Mrs Aleshine katui nyt sitä että oli jättänyt aironsa ajelulle ja pyysi, että jompikumpi meistä, jotka kykenimme helposti puikkelehtimaan rautatankojen alitse, toisi sen hänelle. Vaan mrs Lecks ei sellaisesta pyynnöstä välittänyt.

"Anna airojen ajelehtia tiehensä", virkkoi hän, "me emme niitä enää tarvitse."

Minä sanoin nyt naisille, että minä helposti voin hinata heidät tämän pienen veden yli, antaen samalla mrs Lecks'in tarttua takin liepeeseeni ja mrs Aleshine puolestaan kävi kiinni ystävättärensä hameesta. Sen jälkeen aloin minä hiljalleen uida rantaa kohti.

"Siunatkoon!" huudahti mrs Aleshine äkkiä, "näettekö kaloja?"

Vesi oli aivan kirkasta, niin että saattoi nähdä sen läpi pohjaan saakka, ja me eroitimme kaloja, pieniä sekä suuria, jotka tihein laumoin uivat ympärillämme. Ja vedenalainen santapohja näytti ikäänkuin kimmeltävän auringon säteissä.

"No, älä nyt revi hamettani kalojen vuoksi?" virkkoi mrs Lecks. "Ehkä niitä oli yhtä paljon ulapallakin, vaikk'emme niitä huomanneet. Mutta se minun täytyy sanoa, että tämä vesi on kuin keitettyä ja siivilöityä."

Jospa joku saaren asukkaista olisi sillä hetkellä seisonut rannalla, olisi hän saanut nähdä sangen ihmeellisen näyn — vetisellä ja rypistyneellä olkihatulla peitetyn miehen pään, jonka jälkeen tuli kaksi muuta päätä, liottuneilla, rutistuneilla naishatuilla verhottua, sekä kirkkaassa vedessä näihin päihin kuuluvat vartalot, jotka olivat puetut sellaisiin verhoihin, millaisia yleensä käytetään kuivalla maalla.

Uidessani eteenpäin en voinut nähdä saarella muuta kuin joukon pitkiä, troopillisen reheviä kasveja sekä joitakuita palmuja ynnä muita puita, jotka kohosivat edessämme.

Minä uin pienelle maihinnousupaikalle, mistä rappuset johtivat alas mereen. Päästyämme niiden luo kiipesimme me kaikki nopeasti ylös. Vettä tippuvina seisoimme me nyt rannalla, tömistelimme jalkojamme sekä pudistelimme läpimärkiä vaatteitamme.

"Näettekö tuota taloa?" kysyi mrs Lecks. "Siellä ne asuvat. Ihmettelenpä tuota tietä, jota meidän on sinne kuljettava."

Paikalla missä seisoimme saatoin todellakin nähdä osan rakennuksen kattoa, joka oli puitten latvojen tasalla.

Heti kun olin huomannut rautatangot olin tullut vakuutetuksi siitä, etteivät tämän saaren asukkaat olleet villejä, ja nyt kun olin nähnyt maallenousupaikan sekä rakennuksen katon, pääsin yhä suurempaan varmuuteen siitä, että olimme joutuneet paikkaan, missä asuu sivistyneitä ihmisiä. Saattoi kyllä varsin hyvin olla mahdollista, että ne olivat merirosvoja tai muita pahantekijöitä, vaan villejä tai ihmissyöjiä eivät he missään tapauksessa voineet olla.

Me huomasimme pian pensaiden välitse johtavan tien ja muutaman minuutin kuluttua olimme avonaisella paikalla, missä kohosi kaunis nykyaikainen rakennus. Se oli rakennettu samaan muotoon kuin europalaisten rakennukset yleensä troopillisissa maissa. Alue oli kauttaaltaan huolellisesti järjestetty ja istutettu ja lähettyvillä oli aitaus, jonka sisäpuolella varmaankin oli puutarha.

"Sen minä sanon", virkkoi mrs Aleshine, "että tahtoisinpa olla hiukan vähemmän märkä astuessani sisään tervehtimään hienoja ihmisiä."

"Hienoja ihmisiä!" huudahti mrs Lecks. "Jos olet liian ylpeä käydäksesi sisään sellaisena kuin olet, Barb'ra Aleshine, niin voithan istua auringonpaisteessa siksi kuin kuivut. Minä puolestani ainakin astun sisään ja kysyn talon rouvaa, ja jollei hän katso sopivaksi kohdella minua ystävällisesti, niin nostakoon vaan nokkansa pystyyn, kun hän vaan antaa minulle jotain syödäkseni ja kuivan sängyn maatakseni."

Minä olin niin hämmästynyt ja ihmeissäni, etten voinut lausua sanaakaan, vaan seuralaiseni pitivät tätä kaikkea aivan luonnollisena asiana. He olivat odottaneet näkevänsä suuressa, avarassa maailmassa ihmeellisiä asioita, ja kun he nyt joutuivat sellaisia näkemään, eivät he olleet lainkaan kummastuksissaan.

Minä puolestani pidin sitä tuiki käsittämättömänä, että pieni saari keskellä valtamerta oli tällä tavoin asuttu. Vaan eipä hyödyttänyt mitään ruveta selvittämään tätä merkillistä ilmiötä, enkä sitäpaitsi saanut siihen aikaakaan, sillä mrs Lecks meni suoraan ovelle ja jyskytti sitä. Heti sen jälkeen astui hän muutaman askeleen taaksepäin, ettei vaatteistaan tippuva vesi kovin paljon kastelisi verannan lattiaa.

"Kun he tulevat aukaisemaan", virkkoi hän, "täytyy meidän pyytää heitä päästämään meidät sisään keittiön oven kautta, ettemme tuhraa heidän vieraseteistään."

Me odotimme nyt parin minuutin ajan, jonka jälkeen minä, josta tippuili vettä vähiten, menin ja koputin uudelleen.

"He luullakseni eivät ole kotona", sanoi mrs Lecks hetken aikaa odoteltuamme, "vaan ehkä sentään palvelijoita on sisällä." Hän lähti samassa rakennuksen toiselle puolelle ja me seurasimme häntä.

Mennessämme päädyn ohitse huomasin, että ikkunaluukut olivat suljetut, ja kolkutettuamme useita kertoja takaportille saamatta mitään vastausta, tulin vakuutetuksi siitä, mitä viimeisten minuuttien aikana olin alkanut epäillä, että rakennus tällä haavaa oli asumaton.

"He ovat kaikki ulkona, se on aivan varmaa", sanoi mrs Lecks.

"Niin kai, ja sulkivat mennessään rautatangoilla tien saareen" lisäsin minä.

"Eiköhän täällä ole toisia taloja", tuumaili mrs Aleshine.

"Luulenpa, ettei tämä seutu ole varsin tiheään asuttu", vastasin minä. "Vaan jos odotatte tässä muutaman minuutin, juoksen tuonne muurin liepeelle ja silmäilen, mitä mahdollisesti on olemassa toisella puolen. Ehkä siellä näkyy alkuasukkaiden tai työväen majoja."

Minä astelin puutarhan muurin vieritse kulkevaa jalkakäytävää, vaan kun ehdin aitauksen vastakkaiselle puolelle, en nähnyt muuta kuin metsää ja pensaita, joiden välissä kierteli eri suunnille pieniä, kapeita polkuja. Minä seurasin erästä polkua ja jouduin avonaiselle hietikkorannalle, jonka edustalla näkyi kareja ja riuttoja.

Rannan ja kalliosärkkien muodosta sekä monesta muustakin seikasta vedin sen johtopäätöksen, että saari, jonne olimme joutuneet oli hyvin pieni sekä ettei siellä ollut muita asumuksia kuin se yksi, jonka olimme nähneet. Minä palasin nyt takaisin onnettomuustovereitteni luo ja lausuin heille mielipiteeni.

Kun nyt mrs Aleshine'sta katosi pelko täytyä esiintyä hienolle väelle niin vettä vuotavassa ja epäsiistissä tilassa, muuttui hänen mielentilansa hyvin huomattavasti.