Part 7

Olin samassa kuulevinani ikäänkuin naurua. Katseltuani ympärilleni havaitsin eräässä nurkassa käärön kaikellaisia vaatteita ja matkavaippoja sekä käärön toisessa päässä kaksi silmää. Vastapäätä olevassa nurkassa oli vielä hiukan isompi käärö, jolla myöskin oli silmät.

"Nämä kaksi naista ovat matkatovereitani", sanoi vieras, kääriytyen samassa huolellisesti suureen vaippaansa.

Hän oli pitkä ja laiha. Hänen äänensä kohtelias ja hieno. Käytöksensä todisti paikalla, että hän oli sivistynyt mies.

"Koska luulen, että olette utelias kuulemaan, miten olemme joutuneet tänne, niin kerron sen teille. Aikeissa päästä täältä muutaman penikulman päässä olevalle rautatienasemalle, lähdimme eilen matkalle vaunuilla. Saavuimme paikalle, josta erosi kaksi tietä, ja me valitsimme laaksotien, arvellen sen olevan mukavamman. Hevosemme olivat jotakuinkin huonot, ja lopuksi nääntyi niistä toinen vallan. Olimme silloin noin sadan kyynärän päässä tästä — —.

"Ajuri selitti, että oli parasta päästää nääntynyt hevonen irti, se kyllä hiljakseen kompuroisi kotitalliinsa. Itse ratsastaisi hän toisella hevosella rautatienasemalle, mistä hän hankkisi toiset hevoset ja saapuisi sitten meitä noutamaan. Olimme pakotetut suostumaan siihen ehdotukseen, sillä muutakaan mahdollisuutta ei ollut. Hän sanoi, että ellemme tahtoisi jäädä vaunuihimme, voisimme kömpiä erään lähellä olevan katoksen suojaan, joka oli laitettu hevosten vaihtoa odottavia ajomiehiä varten. Vakuutettuaan, ettei hän viipyisi poissa kauempaa kuin korkeintaan kolme tuntia ratsasti hän pois — ja sen perästä emme ole kuulleet hänestä mitään. Vähän sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt menin minä etsimään hänen neuvomaansa kojua, jonka havaitsin verrattain sopivaksi ja mukavaksi, ja kun arvelin, että naiset viihtyisivät paremmin täällä kuin vaunuissa, missä oli ahdasta, johdatin heidät tänne. Iltapuolella tuli kylmä, ja minä päätin tehdä tulen-, mikä tietysti olisi ollut mahdotonta vaunuissa. Onneksi sattui olemaan mukanamme laatikollinen kalifornialaista konjakkia. Minä aukaisin laatikon kivellä ja toin tänne muutamia pulloja. Täältä kojusta löytyi tinapönttö, jonka täytin pullojen ympärillä olleilla oljilla, kaadoin niihin konjakkia ja sytytin ne palamaan. Siten tehdystä tulesta ei syntynyt savua, vaan se lämmitti kuitenkin aika paljon."

Nyt ymmärsin äsken tuntemani väkiviinan höyryt, ja minun täytyy tunnustaa, että se suuresti rauhoitti minua.

"Hämärän tultua", jatkoi vieras, "kannoin tänne eväskorimrne, ja me söimme kevyen iltasen."

"Huomattuani, että alkoi sataa lunta, arvelin, että lumi mahdollisesti estäisi meitä palaamasta vaunuihin, jonkavuoksi minä noudin tänne loputkin konjakit sekä kaikki vaippamme, huopamme ja tyynymme. En tosin luullut, että meidän pitäisi viettää täällä koko yö, vaan olihan parasta olla varovainen. Tänä aamuna sitten huomasin todella menetelleeni viisaasti. Kuten tiedätte, on tie nyt kokonaan lumivallien peittämä, joten on mahdotonta päästä vaunuille."

"Ettekö ole kärsineet kylmästä?" kysyin minä. "Ja onko teillä tarpeeksi ruokaa?"

"Olemme nähneet vilua aika lailla", vastasi hän, "vaan minä olen keksinyt keinon, miten aikaansain matkatoverieni olon jotenkin siedettäväksi. Olen käärinyt heidät huopiin ja vaippoihin, ja he saavat pitää kummassakin kädessään kuumaa, kovaksi keitettyä munaa. Katsoin paraaksi säilyttää munat lämmitysvälineiksi kuin syödä ne. Aina joka puolen tunnin perästä keitän minä munat uudelleen mukanamme olevassa, pienessä teepannussa. Munat säilyttävät lämmön aika hyvin, ja käsistä taas virtaa lämpö muuhunkin ruumiiseen."

Tämän sanottuaan kuului toisesta kääröstä hiljaista tirskumista, ja minä en tietysti voinut olla kääntymättä sinnepäin. Silmäiltyäni tuohon iloiseen kääröön vastasin, että munat tulevat kai siten aikaa myöten perin koviksi.

"Mukanani olevat naiset eivät ole tottuneita tällaiseen kylmyyteen, ja siksi olen kieltänyt heitä puhumasta, etteivät tulisi hengittäneeksi liikaa jäistä ilmaa. Tähän saakka ei meidän vielä ole tarvinnut kärsiä nälkää, joskaan ruoasta ei enää ole paljon tietoa. Päivällisen aikaan huomasin savua, jota tunkeutui tännekin. Minä aukaisin oven ja kahlasin vähän matkaa lumessa nähdäkseni, mistä se tuli. Samassa kuulin ääniä toiselta puolen tuota mahdottoman suurta kinosta, vaan en keksinyt mitään keinoa päästäkseni sen yli. Päätin kuitenkin, että jollain tavoin on koetettava päästä yhteyteen noitten vieraitten ihmisten kanssa, ja minä koetin huutaa. Vaan ääneni oli niin sortunut, ettette voineet sitä kuulla. Tuumin sitten jotain muuta mahdollisuutta — —. Tämän suojan takaseinässä olevasta pienestä ikkunasta huomasin, että lumi oli tiiviisti pakkautunut seinää vasten. Lumi ei kuitenkaan ollut kovaa ja minä arvelin, ettei olisi mahdotonta kaivaa pientä tunnelia sen läpi sitä kohti, mistä äänet kuuluivat. Ryhdyinkin työhön heti, sillä minä pelkäsin, että jos meidän täytyy viettää täällä vielä toinenkin yö, täytyisi meidän ehkä syödä nekin neljä kovaksi keitettyä munaa, joita naiset lämpimikseen pitivät käsissään, ja jotka minun taasen kohta on keitettävä uudelleen.

"Kuinka saatoitte kaivaa itsenne kinoksen läpi", kysyin, "onko teillä lapio?"

"Ei ole. Minä käytin tinapönttöä. Kaikki kävi varsin hyvin. Joka kerta kun pistin sen täyteen lunta, menin ja tyhjensin sen ovesta.

"Se on mahtanut olla pitkä-aikaista ja hankalaa työtä", sanoin minä.

"Onpa kylläkin. Sitä kesti useita tunteja. Mutta kun minä sitten näin teidät, raitiovaununne sekä tulen, tulivat vaivani palkituiksi. — Suokaa, sir, minun nyt puolestani kysyä, miten _te_ olette joutunut tänne kinoksiin?"

Selitin hänelle muutamin sanoin onnettomuutemme. Olin tuskin ehtinyt lopettaa, ennenkuin kuului ääntä tunnelin läpi. Se oli mrs Aleshinen ääni.

"Haloo!" huusi hän. "Oletteko te siellä? Ja onko mahdollista, että siellä lävessä on muitakin ihmisiä?"

Koska arvasin, että vaimoni ja molemmat toiset naiset olivat sangen levottomia, huusin minä heille, että minä pian palajan, sekä selitin senjälkeen vieraalle syyn, miksi en voinut viipyä kauempaa.

"Mutta sanokaa, ennenkuin jätän teidät", lausuin minä, "voinko tehdä mitään hyväksenne? Tahdotteko todellakin lainata pataa?"

"Katsokaas, meillä ei ole enää muuta kuin hiukan ruokavarojen jätteitä", vastasi hän, "ja matkatovereistani tuntuvat ne kovin vastenmielisiltä. Ajattelin senvuoksi valmistaa niistä jonkinlaista muhennosta, joka menisi helposti alas. Vaan älkää antako minun pidättää teitä kauempaa! Neuvon teitä ryömimään tunnelin läpi jalat edellä, sillä siten on teidän mukavampi siellä toisella puolen päästä alas."

Minä noudatinkin neuvoa ja hänen avuliaan pääsin holviin koivet edellä. Pian hyppäsin alas omalle puolellemme minua kärsimättöminä odotelleiden naisten keskelle.

Kuultuaan missä olin ollut ja mitä nähnyt oli heidän hämmästyksensä tavaton.

"Vai on meillä naapurikin!" huudahti Ruth. "Tämähän on merkillistä — ehkä tarkoitettua. Meidät mahdollisesti aiotaan ryövätä ja murhata!"

Nämä sanat kuultuaan kiirehti mrs Aleshine luokseni.

"Mr Craig", huusi hän, "jos ne ovat rosvoja, niin ryhtykää varovaisuuteen! Meidän ei pidä antaa niille aikaa hyökätä kimppuumme."

"Siunatkoon sinua, Barb'ra Aleshine!" huudahti mrs Lecks. "Luuletko sinä noita toisella puolen olevia ryöväreiksi! Jos niin olisi, niin silloin, mr Craig, on teidän oma appenne ollut mukana vehkeilemässä. Mutta siten ei nyt kuitenkaan liene. Meidän täytyy heti ruveta tuumimaan, mitä voimme tehdä noiden ihmisraukkojen hyväksi."

"Heillä on kyllä hiukan ruokaa jälellä, vaan ei paljon", sanoin minä, "ja sitäpaitsi kärsivät he vilua."

"Emmekö voisi heittää heille vähän risuja?" kysyi mrs Aleshine, jonka sotaiset tunteet jo olivat ehtineet vaihtua syväksi sääliksi. "Kyllä he ovat varmaan puolikuolleita, koska heillä ei ole muuta lämmityskeinoa kuin kovaksi keitetyt munat."

Minä selitin, ettei heidän suojassaan käynyt päinsä tehdä tulta, sekä esitin, että antaisimme heille vähän lämmintä teetä ja ruokaa.

"Sen me teemme!" huudahti mrs Aleshine. "Ja huutakaa heille tuon tunnelin läpi, että kierittäkööt vaan tänne munat, niin minä keitän ne kuumiksi kuinka usein tahansa."

"Yhden asian minä teille sanon", virkkoi mrs Lecks, samalla kun hän mrs Aleshinen kanssa otti ruokavaroja kovin laihaksi käyneestä säkistämme. "Ja se on, että nyt minä kuulen ensi kerran elämässäni ihmisten lämmittävän itseään kananmunilla ja konjakilla muullakin tavoin kuin kuin laittamalla niistä munatotia, — ja kummaa on, että he ovat jaksaneet kieltäytyä niitä sillä tavoin nauttimasta — vaan kylmä heillä silti taitaa olla. — Sanokaa, voimmeko heittää heille tämän korin ilman että pannu kaatuu?"

Minä huusin herralle, että me lähetämme heille korin, jonka sitten sateenvarjon avulla pistin tunnelin läpi.

Sydämellisiä kiitoksia huudettiin meille toiselta puolen. Ja kun kori ja pannu palautettiin laitoimme oman iltasemme.

"En käsitä", virkkoi mrs Lecks, "mitenkä me emme huomanneet tuota pientä katosta, vaikka se on niin lähellä."

"Sitähän minäkin ihmettelen", virkoin minä. "Mutta seikka on nähtävästi siten, että toinen tie, jonka varrella koppi on, on alempana kuin tämä, joten katto tuskin ollenkaan näkyy maavallin takaa, ja sitäpaitse kasvaa sen päällä ruohoa, joten meidän oli vaikeata eroittaa sitä maasta."

"Emmekä me osanneet ruveta mitään sellaista etsimäänkään", virkkoi mrs Lecks. "Ainakin minä puolestani en tullut ollenkaan tarkastelleeksi sinne päinkään."

"En minäkään", lausui mrs Aleshine. "Ja sen jälkeen kuin alkoi sataa lunta, emme tietysti enää voineet mitään havaita."

"No niin", sanoi mrs Lecks, lopettaen tämän keskustelun, "meidän ei ollut mahdollista löytää tuota kojua, joten voimme lohduttaa itseämme sillä, ettemme siinäkään suhteessa olleet aaseja."

Alkoi tulla pimeä ja tunnelin kautta ei vaihdettu montaa sanaa.

"Ennen kuin laskeudumme levolle", sanoi mrs Aleshine— "koska meillä ei ole kynttilöitä, emme siis voi valvoa — niin laittakaamme jonkinlainen vedettävä kelkkalaitos, jonka avulla voimme lähettää noille ihmisparoille senappitaikinaa ja pipariminttuja sille varalle, että he sattuvat yöllä sairastumaan."

Tähän varovaisuustoimenpiteeseen emme sentään lopen lopun katsoneet tarpeelliseksi ryhtyä. Ja sen jälkeen kuin toisella puolen oleva herra oli vakuuttanut voivansa siellä ylläpitää lämpöä toivotimme toisillemme hyvää yötä.

Minä lisäsin risuja tuleen ja nousin sitten vaunuihin, missä toiset jo olivat kömpineet kukin nurkkaansa. En kuitenkaan saattanut paljon levätä, sillä vähän väliä täytyi minun käydä vaalimassa tulta, ja sen lisäksi kiusasivat minua mitä tuskallisimmat huolet.

Ruokasäkkimme oli jo melkein tyhjä, ja ellei pelastus hyvin pian joutuisi, ei meillä olisi edessä muu kuin kuolema. Ja mielestäni oli apua yhtä vähän odotettavissa huomenna kuin edellisenäkään päivänä. Kuinka voisi kukaan päästä luoksemme monta penikulmaa ulottuvien lumikinosten läpi?

VIIDES LUKU.

Ihmeellinen tapaaminen.

Seuraavana aamuna nousin aikaisin ylös ja läksin metsään keräämään risuja. Silloin tein sen havainnon, että päällinen lumi oli muodostunut kovaksi hangeksi.

Myrskyn jälkeen oli aurinko alkanut paistaa ja sulattanut lumen pinnan. Yöllä oli ollut kylmä jälleen, ja lumen päällimmäinen kerros oli siten kovettunut.

Huomattuani, että saatoin astella minne vain halusin, heräsi rohkeuteni ja minä lähdin tarkastelemaan asemaamme.

Maantie näkyi useissa kohdin olevan kokonaan kinosten peitossa. Menin sille paikalle missä tiet erosivat, sekä kiipesin pienelle kukkulalle, joka oli estänyt näköalan sinnepäin.

Sieltä näin, että vuori, jota olin luullut hyvin jyrkäksi ja epätasaiseksi, vähitellen ja loivasti viersi laaksoon päin ja oli kokonaan kovan, kirkkaan hangen peittämä, eikä pinnalle kohonnut puita eikä kallioita. Rinne oli noin penikulman pituinen, jonka jälkeen se vähitellen yhtyi viheriänruskeaan alankoon.

Alhaalla laaksossa olivat puut vielä lehtipuvussa ja siellä ja täällä näkyi helakan vihreitä paikkoja. Vuorilla ollut lumimyrsky oli aiheuttanut vesisateen laaksoon ja virkistyttänyt sen kasvullisuutta. Näytti aivan kuin olisi katsellut jotain toista maata.

Äkkiä huomasin hienon savun nousevan puitten välistä. Siellä asui siis ihmisiä! Saattoiko todellakin olla mahdollista, että olimme vain yhden tai parin engl. penikulman päässä ihmisasumuksista? Mutta mitä apua olisi heistä? Me emme pääsisi sinne, eivätkä he tänne, ja mitään tietoa emme saattaisi antaa sinne, sillä maantie kiersi useita penikulmia ennen kuin se tuli tasangolle.

Katsellessani siinä alaspäin tuntui minusta ikäänkuin olisin voinut lähteä liukumaan alas tuonne viheriäisille kentille! Tulin samalla ajatelleeksi niitä barbaariheimoja, joiden sotamiehet nähdessään Alppien korkeuksista Italian viljavat maat, pukeutuivat sotisopaansa ja liukuivat alas alangoille ryöstämään itselleen aarteita ja rikkauksia. Aivoihini iski ajatus, — ajatus, josta suuresti ilostuin. Ei olisi hukattava yhtään aikaa! Aurinko ei vielä ollut korkealla, vaan kauan ei kestäisi, ennen kuin sen säteet ehtisivät sulattaa kovan hankikerroksen ja pelastuksemme kävisi siten mahdottomaksi. Ei voinut ajatellakaan, että lumen ollessa pehmeätä voisimme lähteä vankeudestamme.

Riensin takaisin vaunuillemme ja näin siellä tulen ympärillä kolme vakavakatseista naista. He katselivat surullisena vähäisiä ruokajäännöksiämme.

"Tässä on kaikki mitä meillä on jäljellä", sanoi mrs Aleshine minulle, "ja kun lähetämme noille toisille raukoille osan — se meidän tietysti tulee tehdä — ei oma ateriamme ole paljon arvoinen. — Ellei kukaan saavu meitä pelastamaan on se meidän viimeinen ateriamme."

Tartuin Ruth paran käteen. Hän oli hyvin kalpea ja väsynyt.

"Rakkaat ystävät", sanoin minä, "kukaan ei voi päästä tänne vielä pitkään aikaan, ja ennen kuin apu ehtii, olemme me kuolleet. Mutta älkää olko peloissanne! Meidän ei ole tarpeellista jäädä tänne odottamaan. Lumen pinta on muodostunut kovaksi hangeksi, ja minä olen keksinyt keinon, mitenkä voimme liukua alas laaksoon. Siltä paikalta mistä tulen on vuoren rinne yhtä loivaa kuin tavallinen kelkkamäki. Muutamissa minuuteissa pääsemme siten pois täältä kinosten keskeltä lämpimään ja kukoistavaan laaksoon, missä myöskin asuu ihmisiä."

Ruth tarttui minua käsivarresta.

"Mutta eikö se ole hengenvaarallista?" huudahti hän.

"Sitä en luule", vastasin. "Missään tapauksessa ei se ole vaarallisempaa kuin jäädä tänne enää tunniksikaan, sillä jos hanki ehtii pehmetä, olemme hukassa."

"Mr Craig", virkkoi mrs Lecks, "mrs Aleshine ja minä emme paljon ymmärrä laskettelemisesta, sillä emme ole tehneet sitä sen jälkeen kuin olimme lyhythameisia pikkutyttöjä. Mutta te käsitätte sen asian paremmin kuin me, ja kun te kerran sanotte, että meidän on mahdollista liukua täältä alas, niin me sen teemme, kunhan te vaan menette edellä. Seurasimmehan me teitä valtamerenkin poikki, missä meillä ei ollut allamme muuta kuin muutama penikulma merivettä ja mahdollisesti minkälaisia kaloja tahansa. Älkää tekään olko levoton, mrs Ruth! En tiedä minkälaisilla esineillä meidän on lasketeltava, vaan minä ja mrs Aleshine otamme teidät väliimme, niin että jos ajamme jotain päin, loukkaannumme me, ettekä te."

Tulin hyvin iloiseksi siitä että ehdotukseni hyväksyttiin. Nautimme hätäpikaa aamiaista, lähetettyämme ensin osan ruoistamme onnettomuustovereillemme kinoksen toiselle puolelle.

Vieras herra huusi meille, että he kyllä muuten voivat hyvin, paitsi että ovat liikunnon puutteessa kylmästä aivan kohmettuneet, ja tuskallisella äänellä hän kysyi, olinko huomannut mitään pelastuksen toivoa.

Siihen vastasin minä, että olin keksinyt keinon pelastumiseksemme sekä että heti saapuisin hänen luokseen — minä kun nyt saatoin mennä sinne hangen yli.

Hän lausui, että minun sanani olivat antaneet hänelle uutta rohkeutta sekä että hänkin tekisi kaiken voitavansa minun suunnitelmani toteuttamiseksi.

Minä ryhdyin suurella innolla valmistuksiin. Kokosin kaikki vaunutyynymme — niitä oli neljä — ja kannoin ne sille kukkulalle, mistä olin ajatellut laskeumisemme tapahtuvaksi. Vein sinne myöskin jonkun verran nuoraa, jota aikaisemmin olin löytänyt eräästä vaununlaatikosta. Sen jälkeen kiiruhdin alempaa tietä pitkin naapurimme luokse. Saavuttuani sinne havaitsin, että ystäväni oli lapioinnut lumen pois ovi-aukon edestä. Hän tuli minua vastaan ja tarttui käteeni.

"Jos teillä on joku ehdotus", virkkoi hän, "niin sanokaa se heti! Meidän tilamme on todella vaarallinen. Kohta paleltuvat mukanani olevat naiset kokonaan, ja niin käynee teidänkin naistenne kanssa — joskaan heidän äänistään ei oikein siltä tunnu."

Minä vastasin, että minun naistoverini olivat tähän saakka kestäneet hyvin kaikki vastukset, ja hukkaamatta aikaa tein hänelle heti selvää suunnitelmastani.

Kuultuaan siitä tuli hän sangen totiseksi.

"Se tuntuu minusta uhkarohkealta", lausui hän, "vaan ehkä se on ainoa pelastuskeino. Olkaa siis hyvä ja näyttäkää minulle se paikka, mistä olette ajatellut meidän lähtevän liikkeelle."

"Kiiruhtakaamme siis", sanoin minä. "Aurinko nousee yhä korkeammalle ja pian ehkä hankikerros sulaa. Tällä hetkellä meillä kuitenkin vielä on talvi."

Me riensimme sille paikalle, jonne jo olin vienyt vaunutyynyt ja köyttä. Sanaakaan lausumatta tuijotti hän ensin lumen umpeen kinostamalle maantielle sekä sitten jyrkännettä alas laaksoon, jonka vehreys kirkastuvan päivän valossa kävi entistä helakammaksi.

"Hm", virkkoi hän, "meillä ei ole muuta valittavissa kuin joko seurata neuvoanne tai jäädä tänne kuolemaan."

"Tuokaa siis tänne kaikki vaunutyynynne ja auttakaa minua laittamaan kuntoon varustuksemme."

Kun tyynyt oli tuotu asetimme me ne hangelle perätysten, niin että ne muodostivat pitkän jonon. Senjälkeen sidoimme me yhteen, ja minun apumieheni osoitti kaikessa siinä suurta taitoa ja näppäryyttä.

Kun patjamme oli valmis pyysin minä häntä menemään noutamaan matkatoverinsa, ja minä puolestani lähdin hakemaan omiani.

"Mitä tulee meidän laittaa kuntoon otettavaksi mukaamme?" kysyi mrs Aleshine.

"Me emme ota mukaamme yhtään mitään muuta kuin rahamme taskuumme sekä huopamme ja peitteemme. Kaikki muut tavaramme jätämme vaunuihin. Ne saamme periä sitten kun vaunut saadaan kiskotuiksi täältä pois."

Huovat ja peitteet käsivarsillamme lähdimme nyt liikkeelle ja alemmalla tiellä tapasimme toisen seurueen. Molemmat naiset olivat käärityt vaatteisiin aivan huppukuuruun, vaan saatoimme kuitenkin huomata, että toinen heistä asteli keveästi, kun taas toinen pääsi vain vaivalloisesti eteenpäin, ja täytyi heidän miehisen toverinsa heitä alinomaa auttaa.

"Jos minun täytyy ruveta laskettelemaan", lausui mrs Aleshine, "teen sen yhtä mielelläni vieraitten kuin ystävien seurassa — varsinkin jos olen pakotettu katkaisemaan käteni tai koipeni. Mutta kuitenkin tahtoisin mielelläni tutustua noihin naisiin, ennen kuin yhdessä istumme kelkkaan" — samalla huomasi hän patjamme — "ei suinkaan ole tarkoitus, että me lähtisimme liikkeelle tuommoisella?"

"Barb'ra Aleshine", sanoi mrs Lecks suuren villahuivinsa takaa, "ei suinkaan sinulla ole tarkoitus vilustuttaa keuhkojasi, koska tuolla tavalla lörpöttelet. Hieno käytös on kyllä hyvä asia, vaan odottakaamme siksi kuin pääsemme alas."

Tästä huolimatta kiirehtivät mrs Lecks ja mrs Aleshine heti tienmutkaan päästyämme noita vieraita naisia vastaan ja puristivat heidän käsiään. Mrs Lecks lausui sen jälkeen julki toivomuksensa, että me kaikki tulisimme onnellisesti alas.

Minä työnsin patjamme aivan jyrkänteen reunalle ja pyysin kaikkia istuutumaan sille.

Epäilyksittä istuivat mrs Aleshine ja mrs Lecks heti ja ottivat kuten olivat luvanneet, Ruthin väliinsä.

Nuori vaimoni oli kyllä peloissaan, vaan molempien vanhempien naisten tyyni käytös, sekä minun vakaa uskoni, että kaikesta suoriudumme onnellisesti, antoi hänelle rohkeutta.

Toisista naisista heittäytyi nuorempi heti reippaasti tyynylle, kun taas toinen heistä äkkiä vetäytyi taaksepäin. Hänen seuralaisensa sanoi hänelle, että hänen oli välttämätöntä laskeutua patjalle, sillä se olisi meidän ainoa pelastuksen toivomme, ja vielä vakuutettuaan, että me aivan varmaan tulisimme onnellisesti perille, painoi hän hänet ystävällisesti istumaan.

Nyt vasta huomasin, että hänellä oli mukanaan suuri paketti, jonka vuoksi sanoin hänelle:

"Kukaan ei saa ottaa mukaansa muuta kuin mitä välttämättömästä tarvitsee. Kaikki muut tavarat ovat jätettävät tänne, ja minä luulen, ettei ole pelkoa, että ne varastettaisiin. Ja vaikka olisikin, emme voi siltikään ottaa mitään mukaan."

"Hyvä herrani", vastasi hän vakavasti, "tiedän yhtä hyvin kuin te, minkälaiseen vaaraan me nyt antaudumme. Senvuoksi olemmekin jättäneet kaikki tavaramme vaunuihimme. Mutta siitä mikä minulla on tässä paketissa en eroa. Jos te siitä syystä kiellätte minua tulemasta mukaan, jään kyllä, sekä etsin jonkinlaisen laudan, jolla voin yrittää liukua alas."

Hän lausui tämän sangen kohteliaasti, vaan niin varmalla äänellä, että minä katsoin turhaksi puhua sen enempää. Sitäpaitsi ei meillä enää ollut aikaa keskusteluihin, ja omaksi asiakseenhan jäi, tahtoiko hän pitää molemmat, vaiko vain yhden kätensä vapaana.

Pyysin häntä senvuoksi tekemään hyvin ja istumaan. Sitten asetettiin aina kaksi selkä toisiaan vastaan, ja minä kompuroin lopuksi itse ohjaajan paikalle. Sitten kiedoimme itsemme yhteen kainaloiden alla kulkevalla peitteellä. Ajattelin nimittäin ensimäisen vaaran olevan siinä, että joku meistä tipahtaisi matkalle.

Kun kaikki oli kunnossa, pyysin miespuolista toveriamme, joka istui vanhemman naisen kanssa takana lähinnä minua, auttamaan minua saamaan patjamme liikkeelle, polkaisemalla jyrkänteen reunaan.

Oli jonkun verran vaikeata päästä alkuun, vaan muutaman minuutin perästä olimme keikahtaneet jyrkänteen reunan yli ja alkaneet liukua alaspäin.

Aluksi kuljimme hitaasti, mutta vähitellen vauhti huimeni, ja minä kuulin kirkaisun, josta en tietänyt kenen suusta se lähti, vaan ei ainakaan kenenkään minun joukkooni kuuluvasta.

Olin toivonut voivani käyttää mukaan ottamaani lapiota ohjaamiseen, vaan pian huomasin, että se oli mahdotonta. Me kuljimme nyt siis alas vuoren hankista rinnettä, eikä suuntaamme ohjannut muu kuin jyrkänne. Vauhtimme kasvoi joka minuutti ja pian alkoi patjamme kieppua ympäri, niin että väliin olin etu- väliin takapuolella. Kerran kiidimme alaspäin niin ankaraa vauhtia, että meidän kaikkien jalkamme ponnahtivat ilmaan ja kova hanki repi kasvojamme, vaan mitään huutoja ei kuulunut. Kaikki tartuimme kiinni patjaamme ja alasmenon nopeus melkein pidätti meiltä hengityksen.

Liukumisemme oli kuin linnun lentoa. Minusta tuntui kuin olisimme kulkeneet penikulmamääriä. Väliin oli kasvoni käännettyinä laaksoon päin ja minä silmäilin alas kuin suureen pohjattomuuteen; väliin taas ne olivat tähdätyt ylös, ja edessäni oli mahtava vuoren rinne, jota pitkin olimme kauan ja huimasti luikuneet alas, ja joka kohosi takanamme mahdottoman korkeana.

Vähitellen kävi kulkumme hitaammaksi, vaan vaivalloisemmaksi. Lumi oli alempana ohuempaa ja sen päällä oli tuskin ollenkaan hankikerrosta. Niinpä jouduimme aivan ruohoisellekin paikalle, jonka yli kyllä pääsimme, vaan emme kolhimatta itseämme kiviä vastaan. Tulimme sitten jälleen lumikentälle, sekä sen jälkeen uudelleen paljaalle maalle, joka kuitenkin oli niin liukasta, että pääsimme helposti liukumaan sen yli.

Minä olisin nyt toivonut, että meidän merkillinen kelkkamme olisi pysähtynyt, mutta vaikka mitenkä olisin lapiollani harannut vastaan, en saanut sittenkään sitä seisahtumaan. Alaspäin me vain riensimme, kieppuen, tanssien ja milloin mitäkin päin töytäten.

Nahkaköytemme, joka varmaankin oli kovin hankaantunut ja kulunut, katkesi useista kohden, ja minä pelkäsin, millä silmänräpäyksellä meidän patjamme hajoisi yhtä moneen osaan kuin se oli alkujaankin ollut.

Kun me nyt olimme entistä suuremmassa vaarassa, lujasti toisiimme kun olimme kiedotut, päästin yht'äkkiä siteemme solmun irti — ja sekunti sen jälkeen tunsin, että meidät viskattiin erilleen toisistamme..

Me olimme nyt aivan rinteen alla, mikä seikka olikin hyvä, sillä muutamat meistä kierisivät alas ilman mitään tyynyjä, kun taas toiset suonenvedon tapaisesti olivat niihin takertuneet. Itse sain tehdä sellaisen keikahduksen, että jouduin jaloilleni ja sain lopun matkaa juosta. Olin juuri päässyt pysähtymään, kun toiset, kukin eri tavalla, vierivät rinnettä alas.

Nyt kuului eräästä mäen alle päässeestä kääröstä huuto:

"Oi voi, Albert Dusante! Missä sinä olet? Lucille? Lucille!"

Samassa silmänräpäyksessä nousi mrs Aleshine toiselle jalalleen — toinen oli takertunut kiinni huopiin ja peitteisiin. Hänen hattunsa oli aivan rutistunut ja pudonnut alas silmille. Vasemmalla kädellään liuhutti hän keltaista kankaan palasta, jonka hän oli tullut reväisseeksi jostain mrs Lecks'in persoonaan kuuluvasta vaatteesta ja toisessa kädessään oli tukko paksua, kuihtunutta ruohoa, jonka hän sivumennen oli temmaissut juurineen maasta. Hänen päällystakkinsa oli selästä läpi kulunut, sekä hänen pyöreässä selässään näkyi ruohonkorsia ja multaa.

Mutta kaiken tämän hävityksen keskellä loistivat hänen kasvonsa ihastuksesta. Toisella jalallaan hypäten ja toisella laahustaen perässään tyynyjä ja peitteitä kirkui hän: "Nehän ovat Dusantet! Dusantet!"

Ja hän putosi polvilleen noiden kahden naisen eteen ja huusi: "Voi, kumpiko teistä on Emily ja kumpiko Lucille?"

Minä olin rientänyt Ruthin luokse, joka istui eräällä tyynyllä. Samalla hetkellä nousi mrs Lecks aivan hänen vierestään. Hän oli toisella jalallaan pistänyt puhki hattunsa, joka nyt retkotti siinä ja hänen vaatteissaan näkyivät kyllä selvät jäljet siitä, miten rajusti mrs Aleshine oli häneen tarttunut, mutta hänen katseensa oli arvokas ja ryhtinsä kunnioitusta herättävä.

"Barb'ra Aleshine!" huusi hän. "Vaikka Dusantet ovatkin äkkiä taivaasta pudonneet eteesi, niin etkö voi suoda heille siunaamaa hetkeä tunnustella kylkiluitaan ja tarkastella, ovatko heidän jalkansa tai kätensä katkenneet."

Nuorempi naisista kääntyi mrs Aleshinen puoleen ja virkkoi: "Minä olen Lucille."

Sekunti sen jälkeen oli tuo ystävällinen rouva kietonut käsivartensa hänen kaulaansa.

"Teistä kahdesta olette te aina ollut lähinnä sydäntäni", kuiskasi hän tuon hämmästyneen nuoren naisen korvaan.

Tultuani vakuutetuksi, ettei Ruth ollut vahingoittunut, riensin auttamaan muita. Mies parka oli juuri noussut ylös tyynyltään, jolle hän oli joutunut selälleen makaamaan suuri pakettinsa edelleen kainalossaan. Minä autoin häntä nostamaan maasta vanhempaa naista. Tämä oli hyvin likainen sekä saanut useita kelpo kolauksia ja näytti perin pelästyneeltä, mutta loukkaantunut hän ei ollut.

Minä menin lähellä olevalle purolle ja noudin sieltä vettä taskupullollani, ja saapuessani takaisin löysin mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n seisomassa matkatovereittemme edessä. Kaikki he tarkastelivat toinen toisiaan mitä suurimmalla mielenkiinnolla.

"Nimeni on Dusante", lausui vieras herra, "mutta miksi kysytte sitä nyt juuri tällä hetkellä? Miksi herättää se niin tavattomasti teidän huomiotanne?"

"Miksikö?" huudahti mrs Lecks. "Sanon sen kyllä teille. Minä olen mrs Lecks ja tämä tässä on mrs Aleshine, ja jos te todellakin olette sama mr Dusante, joka omistatte tuon sievän huvilan pienellä valtameren saarella, niin sanon teille, että tämä tässä on mrs Craig, joka siellä vihittiin avioliittoon, ja tuo vesipulloa kantava herra on mr Craig, joka kirjoitti teille sen kirjeen, jonka toivottavasti olette saanut. Ja ellei kaiken tämän johdosta ole syytä kysyä, oletteko te mr Dusante, niin tahtoisinpa tietää minkä johdosta..."

"Ovathan ne Dusantet! Tietysti he ovat Dusantet!" huusi mrs Aleshine. "Laskiessamme mäkeä alas tunsin kyllä, että te olitte meitä jollain tavoin lähellä ja meille jollain tavoin rakkaat, vaikk'en käsittänyt, kuinka ja miksi. Ja tämä neiti on sanonut olevansa Lucille, joten siis tämän toisen täytyy olla Emily, olkootpa he sukua millä tavoin tahansa — —"

"Onko se todellakin mahdollista", keskeytti tuo vieras herra ja tarkasteli mielenkiintoisesti meistä jokaista "että te olette niitä kelpo ihmisiä, jotka ovat asuneet talossani valtameren saarella?"

"Niitä juuri olemme", huudahti mrs Aleshine. "Mutta missä sukulaisuussuhteessa te olette Emilyyn? Ja mitä sukua on Lucille hänelle?"

Mr Dusante astui nyt pari askelta taaksepäin ja laski pois kainalossaan pitämänsä paketin, rientäen sitten ojennetuin käsivarsin minua kohti, ja kyyneleet silmissään huudahti hän:

"Te siis todellakin olette mr Craig, jota minun on niin paljosta kiittäminen'!"

"Kiittäminen _minua_!" lausuin hämmästyneenä. "Meidän on päinvastoin kiittäminen teitä siitä, että pelastuimme kuolemasta keskellä valtamerta!"

"Älkää sanoko niin!" virkkoi hän, surullinen ilme kasvoillaan. "Te ette ole minulle mitään kiitollisuuden velkaa. Kiittäisin Jumalaa, jos niin olisi. Mutta älkäämme nyt puhuko siitä — —. Ja tämä siis on mrs Craig", jatkoi hän, tarttuen Ruthin käteen, "se nuori nainen, jonka häät vietettiin minun talossani — ja tässä mrs Lecks — ja mrs Aleshine —!" Samalla puristi hän heidänkin käsiään. "Mitenkä minä olen halunnut tavata teitä! Ajattelin teitä jok'ainoa päivä sen jälkeen kuin olimme palanneet saareen ja huomanneet, että te olitte siellä olleet — toivoisinpa voivani sanoa: vierainani. Vaan missä on pappi ja ne kolme merimiestä? Heille ei suinkaan ole tapahtunut mitään onnettomuutta!"

"Ei ole", vastasi mrs Aleshine, "he ovat tosin meidät jättäneet, vaan heillä on luullakseni hyvä olla. Mutta olkaa nyt niin kiltti ja sanokaa, missä sukulaisuussuhteessa olette Emilyyn ja Lucilleen?"