Part 4

"No niin", jatkoi mrs Lecks, "minun mielestäni on meidän suoritettava maksu ruoasta ja asunnosta säännöllisesti joka viikko. En tiedä, paljonko tällaisella seudulla on tapana maksaa, vaan minun kotiseudullani ainakin saa hyvän asunnon ja maukasta ruokaa kuudella dollarilla viikossa."

"Niin, kun huoneessa asuu kaksi, vaan mr Craigiile, jolla on yksityinen huone, tulee se kalliimmaksi", virkkoi mrs Aleshine.

"Se ei ole hänen syynsä, ettei hänellä ele täällä veljeä eikä ketään hyvää ystävää, joka asettuisi asumaan samaan huoneeseen ja maksaisi puolet", lausui mrs Lecks vissi ankaruus äänessään. "Hänen huoneensa ei sitäpaitsi ole suurikaan, joten hänen minun mielestäni ei tarvitse maksaa paljonkaan enemmän. Seitsemän dollaria viikossa on minusta kohtuullinen määrä."

"Sinun täytyy myöskin ottaa huomioon", lausui mrs Aleshine, "että me valmistamme ruoan sekä toimitamme kaikki taloustehtävät."

"Siihen juuri aion tulla", vastasi mrs Lecks. "Jos nyt olisi siten, että mrs Aleshine ja minä hankkisimme itsellemme palveluspaikan — jota me emme kuitenkaan tee, elleivät olosuhteemme muutu aivan toisenlaisiksi kuin ne nyt ovat — —."

"Se on totta!" lausui mrs Aleshine vakavasti. "Mutta jos meidän toden teolla olisi mentävä palvelukseen, emme voisi ottaa huonompaa palkkaa kuin vähintäin kaksi dollaria viikossa. Näin ollen maksaisimme me siis vain neljä dollaria viikossa."

"Entä mr Craig?" kysyi mrs Aleshine. "Ei suinkaan hänkään tee työtä puutarhassa ilman mitään!"

"Viisikymmentä centiä päivässä on vähin määrä mitä työmiehelle voidaan maksaa", virkkoi mrs Aleshine, "eikä hänen silloin tarvitse työskennellä edes koko päivää. Mr Craigin viikkomaksusta on näin ollen vähennettävä kolme dollaria, joten hän siis joutuu maksamaan yhtä paljon kuin mekin."

Minä selitin olevani täysin tyytyväinen tähän sovitteluun, vaan mrs Aleshinen mielestä ei kaikki tämä näyttänyt olevan täysin oikeudenmukaista.

"Palvelijatar saa aina paitsi palkkaansa myös vapaan ruoan ja asunnon", virkkoi hän, "ja samoin on laita puutarhurinkin."

"Tämän talon omistajat ovat siis velvolliset maksamaan meille palkkamme, ja kun he tulevat voimme vaatia sitä heiltä, vai mitä, Barb'ra Aleshine?"

Tämä teki lopun mrs Aleshinen mutkitteluista, ja hänen ystävättärensä jatkoi:

"Tuolla uunin otsalla on ruukku, joka ennen on sisältänyt itäintialaista inkivääriä, vaan jossa nyt on vain muutamia ruskeeseen paperipalaan käärittyjä onkikoukkuja. Me tulimme tänne keskiviikkona, joten sopii, että me joka tiistai-ilta pistämme suorituksemme sinne. Kun sitten talonväki saapuu tänne ja jos he nostavat melun siitä että me olemme täällä asuneet ja syöneet heidän ruokavarojaan, sanomme me vain, että maksu on inkivääriruukussa — ja niin on meidän jokaisen omatunto puhdas."

Mrs Lecks'in ehdotus hyväksyttiin sopivana ja oikeudenmukaisena. Ja kun viikko oli kulunut laskimme me kukin inkivääriruukkuun neljä dollaria.

Asuessamme huvilassa ei meistä kukaan tahtonut tunkeilevasti päästä selville omistajien yksityisistä olosuhteista, vaikka olimmekin siinä suhteessa sangen uteliaita. Oli kuitenkin olemassa paljonkin mahdollisuuksia tämän uteliaisuutemme tyydyttämiseksi. Vaikka olisimme tahtoneetkin tirkistää esimerkiksi kirjoituspöydän laatikkoihin tai lippaisiin emme sitä voineet, sillä ne olivat kaikki lukitut, eivätkä mrs Lecks ja mrs Aleshine löytäneet mistään edes pienempää käärepaperia tai nimellä ja osoitteella varustettua käytettyä kirjekuorta.

Minä kyllä selitin, ettei ollut todennäköistä, että näin kaukaiselle saarelle saapuisi kirjeitä ja paketteja, vaan he kuitenkin etsivät innokkaasti sellaisia, sillä — he sanoivat — eihän missään tapauksessa voinut olla väärin koettaa saada selville niiden henkilöiden nimiä, joiden talossa he asuivat.

Kirjastossa oli melkein yhtä paljon ranskalaisia ja englantilaisia kirjoja. Ainoastaan muutamia saksalaisia oli joukossa. Muutamien kanteen oli piirretty: Emily ja muutamien: Lucille. Joidenkuiden ranskankielisten historiallisten kirjojen kanteen oli miehekkäällä käsialalla kirjoitettu: A. Dusante.

Me keskustelimme paljon noista nimistä, vaan emme voineet päästä selville, oliko perhe ranskalainen vaiko englantilainen.

Säilytyspurkkien ja tinalaatikoiden osoituslipuista näkyi, että ne olivat peräisin San Franciscosta, mutta siitä ei voinut varmuudella päättää, mihin kansallisuuteen huvilan omistajat kuuluivat.

Mrs Lecks'in ja mrs Aleshinen mieliä kiinnitti suuresti se kysymys, missä sukulaissuhteessa nuo kolme henkilöä olivat toisiinsa nähden.

"Minä en voi päästä selville", virkkoi viimemainittu, "onko Emily Lucillen äiti vai hänen tyttärensäkö, tai ovatko he molemmat mr Dusanten tyttäriä, tai onko hän naimisissa Lucilien kanssa ja Emily on hänen kälynsä, tai onko hän mr Dusanten sisar eikä Lucilien tai jos hän onkin heidän iso-isänsä ja he hänen sisarentyttäriä, tai jos Emily on vanha rouva ja mr Dusanten sekä Lucille ovat hänen lapsiaan, tai jos mr Dusante onkin vaan perheen ystävä ja asuu täällä vain senvuoksi, ettei noiden naisten tarvitse oleskella näin autiolla seudulla yksinään.

"Olkoonpa", virkkoi mr Lecks, "että mr Dusante saapuu tänne sisarentyttäriensä tai vaimonsa ja tyttärensä tai mrs Dusanten ja anoppinsa tai sisariensa kera, niin sanomme vain: 'Maksu ruoasta ja asunnosta on inkivääriruukussa' — tehkööt sen jälkeen sitten mitä tahansa."

Luulen, etten minä puutarhurina tehnyt työtä palkkani edestä, sillä tuskin toimitin mitään muuta kuin poimin ja kannoin sisään naisille sellaiset hedelmät ja vihannekset, joita voitiin käyttää keittiössä. Mutta minä koetin muulla tavoin olla hyödyksi. Eräästä kaapista löysin nimittäin pyssyn ja ampumatarpeita, ja tapahtuipa sen jälkeen usein, että palasin kotiin mukanani pari ammuttua lintua.

Muutamat hylkäsi mrs Aleshine käyttökelvottomina, vaan toisista hän kyllä suurella taituruudella valmisti makeita paisteja.

Aikaisemmin mainitsemamme maallenousupaikan lähistöllä löysin palmujen suojasta pienen venesuojan. Sen kattoon oli hinattu pieni soutuvene, jonka minä heti laitoin käyttökuntoon. Minulla olikin sen jälkeen monta hauskaa hetkeä soudellessani kallioluotojen välissä. Samasta venemajasta löysin myös kalastustarpeita ja kun karien luona uiskenteli runsaasti kaloja, käytin minä pyydyksiä suurella menestyksellä.

Saapuessani kalasaaliini kera keittiöön oli mrs Aleshine paljon tyytyväisempi kuin silloin kun toin hänelle lintuja.

"On kyllä kaloja, jotka lajinsa puolesta ovat parempia kuin toiset", lausui hän, "vaan kala on joka tapauksessa aina kala, ja jos niitä kerran onnistutaan saamaan vedestä ylös voi niitä myös syödä. Mutta sama ei ole lintujen laita. Mahdotonta on sellaisen päättää, joka niitä ei ole ennen nähnyt, mitkä niistä ovat haukkojen, mitkä pöllöjen tai mitkä varisten sukua. Ja jos minä kerran saan päähäni, että ne polveutuvat jostain moisesta suvusta, ei minun vatsani voi sietää niitä laisinkaan."

Soutaessani kotiin eräänä iltapäivänä näin suureksi ihmeekseni mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n seisovan valkamassa minua vastassa. Tämä oli jotain varsin harvinaista, sillä he olivat molemmat sangen työteliäitä naisia, eivätkä juuri koskaan kuluttaneet aikaa turhaan.

Olin sangen utelias tietämään, miksi he nyt noin seisoskelivat työttöminä, ja minä soudin kiireemmän kaupalla rantaan.

Saavuttuani niin lähelle että saatoin kuulla mitä he sanoivat, virkkoi mrs Aleshine täynnä tyytyväisyyttä:

"Nyt tulevat Dusantet."

Alhaisen veden vuoksi en voinut veneestäni nähdä merelle, jonka vuoksi minä kiskaisin nopeasti veneen maihin ja juoksin laiturille. Ja aivan oikein, noin engl. penikulman päässä valtamerellä läheni saartamme vene, joka arveluni mukaan oli hyvin suuri.

"No nyt, Barb'ra Aleshine", virkkoi mrs Lecks, "saat kohta tietää, ovatko ne hänen sisarentyttäriään tai tyttäriään tai onko toinen niistä hänen vaimonsa ja toinen kälynsä, tai mitkä kaikki perhesuhteet sinä oletkin ottanut huomioon."

"Niin kyllä", lausui mrs Aleshine, "ja vielä lisäksi saamme tietää, ovatko he tyytyväiset maksuihimme, jotka olemme panneet inkivääriruukkuun."

KOLMAS LUKU.

Uusia vieraita saarella.

Veneen lähestyessä huomasimme siellä olevan viisi henkeä. Pian eroitimme myöskin, että peräpuolella istuva henkilö oli nainen, mutta vaikka olisimme kuinka siristäneet silmiämme emme nähneet muita samaan sukupuoleen kuuluvia.

"Sehän on harmillista", virkkoi mrs Aleshine, "sillä minä olen paljon itsekseni tuuminut, kummastahan tulen pitämään enemmän, Emilystä vaiko Lucillesta, ja nyt kun heistä tulee tänne vain toinen, en niinollen pääsekään siitä seikasta selville."

Vene läheni lähenemistään ja kohta taisivat naiset sanoa, että mr Dusante oli vanhahko mies ja että perässä istuva nainen oli nuori ja luultavasti hänen tyttärensä.

"Voihan olla niin", virkkoi mrs Aleshine, "että äiti — Emily tai Lucille, kumpi se nyt heistä lieneekään — ori kuollut ja senvuoksi he palaavat tänne ennen kuin pitikään."

"Minä toivon, ettei asia ole niin", lausui mrs Lecks, "sillä täällähän he näkevät paljon hänelle kuuluvia esineitä, ja se seikka vain lisää heidän suruaan."

"Myöskin on voinut käydä niin", virkkoi mrs Aleshine, "että Emily tai ehkä Lucille on mennyt naimisiin ja matkustanut aviomiehineen pois, vaan kun hän on saanut pikkusen, palaa hän kyllä tänne, jotta lapsi saa hengittää raitista meri-ilmaa, mikä ehdottomasti on hänelle terveellistä.

"Aiotko sinä todellakin asua täällä niin kauan?" kysyi mrs Lecks, luoden ystävättäreensä ankaran silmäyksen.

"Sen seikan päättäminen ei ole minun vallassani", vastasi mrs Aleshine. "Mutta sen minä sanon, että toivoisin heidän muistaneen tuoda mukaan saippuaa, sillä se alkaa jo olla lopussa."

Tämän keskustelun aikana olin minä ihmetellyt, kuinka huvilanomistajat saapuvat saarelleen tuolla tavoin. Miksi he tulevat avonaisella veneellä? Ja mistä he tulevat? Missä asuivatkin, niin ei voisi uskoa, että he saapuisivat soutuveneellä.

Koko huvilasta ja sen sisustuksesta saattoi päättää, että sen omistajat olivat varakkaita sekä tottuneet mukaviin ja miellyttäviin elämäntapoihin. Senvuoksi saattoi otaksua, että he saapuisivat saareen omalla höyrylaivallaan, johon myös mahtuisi ruokavaroja sekä muita tarpeita heidän täällä olo-ajakseen. Mutta siinä veneessä, joka nyt lähestyi saaren rantaa näkyi tuskin ainoatakaan kääröä tai pakettia. Vähitellen tulin yhä varmemmaksi siitä, etteivät lähestyjät suinkaan olleet saarella olevan talon omistajia.

Ei se kuitenkaan ollut sanottu, sillä enhän oikeastaan tietänyt yhtään mitään — voihan olla mahdollista, että heille oli sattunut joku onnettomuus. Joka tapauksessa oli minun velvollisuuteni mennä heitä vastaan väylän suulle, sillä elleivät he saisi irti rautatankoja eivät he pääsisi sisään, ja siinä tapauksessa olisi minun toimitettava heidät saarelle.

Sanallakaan mainitsematta epäilyksestäni hyppäsin veneeseen ja soudin väylälle.

Rautatankoja oli useampia kuin olin luullut ja ne olivat asetetut niin, että oli mahdotonta päästä saarelle veneellä, olipa vesi kuinka matalalla tai korkealla tahansa.

Muutaman minuutin perästä näin heidän veneensä hiljalleen liukuvan kalliosärkkien väliin. Samalla hetkellä esti ensimäinen rautatanko heitä pääsemästä eteenpäin.

"Hohoi!" huusi useita miehiä yhtä aikaa.

"Hohoi!" huusin minä vastaan. "Onko teillä avaimia rautalukkoihin?"

Muuan paksu, jäntevä, punapartainen mies nousi seisomaan perätuhdolle.

"Avaimia?" virkkoi hän. "Mitä avaimia?"

"Vai niin, ette siis olekaan täältä?" lausuin minä. "Keitä olette?"

Silloin nousi myöskin se herra, joka istui nuoren naisen vieressä. Hän oli vanhahko mies, pitkä ja kapea, ja noustessaan seisomaan oli hän vähällä kaatua eteenpäin.

"Parasta on että pysytte istumassa, sir", virkkoi punapartainen, joka kaikesta päättäen oli perämies. "Istuessanne hiljaa voitte puhua paremmin."

Vanha herra istuutuikin jälleen, kääntyen minun puoleeni seuraavin sanoin:

"Olen pappi ja nimeni on Enderton ja olen äskettäin ollut lähetyssaarnaajana Nan-fu-tschang'issä Kiinassa, sekä tämä on minun tyttäreni, miss Enderton. Olemme matkalla Sandwich-saarten ohi Yhdysvaltoihin ja olimme lunastaneet piletit purjelaivalla Honoluluun. Noin kaksi viikkoa sitten vahingoittui laivamme — —"

"Mädäntynyt keulamasto taittui myrskyssä", keskeytti hänet punapartainen mies. "Alus oli vanha ja sai vuodon."

"En tietänyt, että masto oli mädäntynyt", virkkoi pappi, "vaan ensimäistä päivää lukuunottamatta, jolloin tuuli oli myötäinen, on laivamme kulkenut tuskin ollenkaan eteenpäin. Ja vielä lisäksi pumppasivat merimiehet vettä laivasta yötä päivää, niin että oli aivan mahdoton nukkua. Sitäpaitsi olivat ruoka-ajat aivan epäsäännölliset ja joskus laimiinlyötiin ne kokonaan."

"Nälkä alkoi kouristaa vatsaa", pisti väliin tuo punapartainen.

"Voitte helposti käsittää", jatkoi vanha herra, "että minun ja tyttäreni oli mahdoton jäädä laivaan, jonka ainoat matkustajat me olimme. Minä pyysin senvuoksi kapteenia laskemaan meidät maihin lähimmälle rannalle, ja viikon kestäneen viivyttelyn ja estelemisen jälkeen suostui hän viimeinkin tekemään sen."

"Hän ei voinut tehdä sitä ennen kuin olimme tarpeeksi lähellä maata", lisäsi punapartainen.

"Kapteeni sanoi minulle", virkkoi pappi, "että tämä saari on asuttu ja että minä täällä voin saada katon pääni päälle sekä rauhaa ja lepoa siksi kunnes ehditään lähettää laiva Honolulusta minua hakemaan. Ja hän jätti minulle tämän veneen sekä kolme merimiestä, joista yksi on veneen päällikkö." Samalla osoitti hän punapartaista miestä.

"Olemme soutaneet aikaisesta aamusta saakka. Sitäpaitsi olemme nauttineet hyvin vähän ruokaa ja meidän on ollut kestettävä monet vastukset. Nyt, sir, olette kuullut historiani, ja minä kysyn teiltä lähimmäisenä, tahdotteko edelleenkin pitää vesiporttinne meiltä sulettuina?"

"Minä en ole sulkenut portteja", sanoin minä, "ja mielelläni ne aukaisisin, jos vain voisin. Saavuin tänne kaksi viikkoa sitten parin muun kanssa laivalta, joka joutui haaksirikkoon."

"Mitenkä sitten pääsitte saarelle?" kysyi punapartainen mies.

"Meidän veneemme upposi ja nähtyämme tämän saaren uimme me tänne pelastusvöiden avulla, joten me helposti pääsimme sukeltamaan rautatankojen alitse." Molemmat soutajat kääntyivät heti ja katsoivat minuun. He olivat kumpikin mustapartaisia miehiä ja huudahtivat samassa: "Tuhat tulimmaista!"

"Mutta suotta on minun jatkaa teille kertomustani onnettomuudestamme", virkoin minä. "Tärkeintä on saada teidät nyt heti maihin ja järjestää olonne niin mieluisaksi kuin mahdollista."

"Aivan oikein!" virkkoi veneen päällikkö. Ja molemmat soutajat säestivät: "Aivan oikein!"

Se rautatanko, joka esti heidän venettään pääsemästä edemmäs, oli aivan veden pinnalla, ja noin kuuden jalan päässä siitä esti minua pääsemästä heidän luokseen toinen tanko, joka oli noin jalan korkeudella vedestä. Äsken tulleiden veneessä oli muutamia irroitettavia pohjalautoja ja päällikkö antoi nyt nostaa esiin pari sellaista, jonka jälkeen ne asetettiin sillaksi, jonka toinen pää oli tuon suuremman veneen keulassa sekä toinen minun pikku alukseni edessä olevalla rautatangolla.

"Kas noin!" virkkoi päällysmies. "Antakaamme neidin mennä ensin!" Vanha herra nousi, ikäänkuin tahtoisi hän ensin kulkea siltaa pitkin, mutta punapartainen mies johtikin sitä ennen tyttären, joka ei vielä ollut lausunut sanaakaan, lautojen päälle, ja hän kulki toisen merimiehen tukemana sillan toiseen päähän, jonka jälkeen minä autoin hänet veneeseen. Sitten tuli hänen isänsä ja minä soudin heidät maihin.

Mrs Aleshine ja mrs Lecks tulivat heitä vastaan mitä ystävällisimmin.

"Mr Dusante, luullakseni?" virkkoi mrs Lecks.

Ja mrs Aleshine kuiskasi minulle innokkaasti: "Onko hän Emily vaiko Lucille?"

Niin nopeasti ja lyhyesti kuin suinkin selvitin minä heille asian laidan. Parin minuutin ajan seisoivat he aivan tuppisuina. Mikään tähänastinen tapaus — ei edes haaksirikko, pelastusveneen uppoaminen eikä matkamme pelastusvöiden varassa — ollut hämmentänyt heitä niin paljon kuin Dusanten perhekysymyksen jääminen ratkaisematta. Merimatka oli ollut heille jotain aivan uutta, merkillistä ja outoa, mutta milloinkaan eivät he olleet voineet aavistaa, että kohtalo voisi valmistaa heille sellaisen pettymyksen kuin nyt.

Tapahtuman jälkeen pääsivät rouvat kuitenkin pian jälleen tasapainoon ja he johtivat monin ystävällisin sanoin lähetyssaarnaajan tyttärineen huvilaan, kun minä taas palasin auttamaan merimiehiä saamaan alusta maihin.

Minä löysin heidät paraillaan kiinnittämässä venettään, etteivät aallot ruhjoisi sitä kallioita vasten.

"Tuumimme ensin", virkkoi punapartainen mies, kun he vihdoinkin olivat kiivenneet minun veneeseeni, "ettei ollut totta mitä meille ilmoititte, nimittäin ett'ette ole isäntä tällä saarella ja ettei teillä ole avaimia tankojen rautalukkoihin, mutta sitten ajattelimme, että jos kerran olisitte voinut lukot avata, ette olisi viitsinyt nähdä tällaista vaivaa meidän maihin pääsemiseksemme."

Minä kerroin nyt tarkemmin koko seikkailumme, ja miehet hämmästyivät suuresti kuullessaan, että onnettomuustovereinani oli kaksi naishenkilöä.

Kysymykseeni, miksi he olivat tulleet tälle saarelle, vastasivat merimiehet kapteeninsa saaneen kuulla, että tämä oli asuttu, vaan lähemmin hän ei tietänyt, keitä täällä asui. Ja kun vallitsevan merenkäynnin vuoksi oli mahdotonta laivalla lähestyä saarta, eikä kapteeni sitäpaitsi halunnut poiketa suunnastaan, päätti hän mieluummin luovuttaa pois kolme miestään kuin pitää lähetyssaarnaajaa tyttärineen enää päivääkään laivassa.

"Katsokaa, sir", lausui veneen päällikkö samassa kun nousimme maihin, "pappi ei tahtonut millään saada päähänsä, että ruokavarat olivat vähissä ja että aluksemme vuoti kuin seula, vaan hän vain riiteli ja napisi, joten hänestä koitui meille lopuksi pahempi kiusa kuin sisään tunkeva merivesi ja huonot laivakorppumme yhteensä, ja ellei hänen torailemisestaan olisi päästy, olisi hän saattanut tulla heitetyksi haikalojen ruoaksi. Sen vuoksi että meidät lähetettiin pois sai jälellejäänyt miehistö kolme puolta ruoka-annosta lisää, ja se vaikutti hyvää niin tukalassa asemassa."

Saavuttuamme huvilaan vein minä miehet keittiöön, missä mrs Aleshine jo oli valmistanut hyvän aterian ja kohta istuikin nuo kolme merimiestä tyytyväisenä runsaasti katetun pöydän ääressä. Mrs Aleshine piti huolta siitä, ettei heiltä saanut mitään puuttua, tehden samalla heille lukemattomia kysymyksiä.

Ennen kuin he olivat lopettaneet aterian saapui mrs Lecks'kin keittiöön.

"Olen luovuttanut papille ja hänen tyttärelleen kaksi etummaista makuuhuonetta", sanoi hän, ensin hyvin ystävällisesti tervehdittyään merimiehiä. "Mrs Aleshine ja minä kiirehdimme nimittäin huvilaan laittamaan kaikki järjestykseen samalla kun te läksitte veneellä tulijoita vastaan. Nuori neiti oli kovin väsynyt ja olikin sangan iloinen saadessaan teetä ja päästessään kömpimään sänkyyn. Vaan pappi tahtoi välttämättömästi saada löysäksi keitetyitä munia, ja kun minä sanoin, ettemme olleet löytäneet saarelta kanatarhaa, katsoi hän minuun ikäänkuin hän ei uskoisi minua, vaan ajatteli, että minä piilotin munat myydäkseni ne."

"Sepä lystikäs ajatus täällä keskellä valtamerta!" virkkoi mrs Aleshine.

"Jos hän lakkaa puhumasta teille löysäksi keitetyistä munista, madame", lausui punapartainen mies kunnioittavasti, "niin kiittäkää siitä taivaallista luojaanne."

"Niin, kiittäkää", lisäsivät molemmat toiset merimiehet.

Miss Ruth Endertonia eikä hänen isäänsä näkynyt ennen kuin seuraavana päivänä aamiaisella.

Nuori neiti teki hyvin miellyttävän vaikutuksen. Hän oli pienikokoinen, hento ja sorea. Hänen käytöksensä oli avonainen ja miellyttävä ja hän saavuttikin heti suuren armon mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n edessä.

Mr Enderton taas oli aivan toisen luonteinen. Hän oli kylmä, turhantarkka herrasmies, joka piti niin suuressa määrin huolta vain omasta persoonastaan, että hän tuskin huomasi, mitä hänen ympärillään tapahtui. Oikeastaan ei hän pohjaltaan ollut paha, ja yleensä oli hän rauhallinen, vaan hän pani todellakin niin vähän huomiota ympäristöönsä, ettei hän voinut käsittää, kuinka hänen tavalliset jokapäiväiset elintapansa voisivat häiriytyä. En ollenkaan ihmetellyt, että hän oli saattanut elämän vuotavalla laivalla paljon ikävämmäksi kuin se muuten olisi ollut.

Elämään saarella näkyi hän olevan sangen tyytyväinen ja mrs Lecks'ia, mrs Aleshine'a sekä minua piti hän saaren omistajina, ollen nähtävästi unohtanut tai oli jättänyt kokonaan huomioonottamatta kertomukseni siitä, miten olimme saarelle joutuneet.

Heti niin pian kuin mrs Lecks katsoi suinkin sopivaksi — ja sen hän teki jo ensimäisenä aamupäivänä — mainitsi hän mr Endertonille siitä maksusta, jonka heidän tuli suorittaa Dusanteille. Hän teki selvää, mitenkä me puolestamme olimme järjestäneet asiat, ja virkkoi, että koska mr Endertonilla ja hänen tyttärellään oli huvilan paraat makuuhuoneet, piti heidän hänen mielestään suorittaa viisitoista dollaria viikossa niistä molemmista.

"Vaan jos teidän tyttärenne", jatkoi hän, "voisi toimittaa taloudessa jotain hyödyllistä — vaikken tosin käsitä, mitä hän tekisi, koska mrs Aleshine ja minä suoritamme kaikki tehtävät — niin voisimmehan ehkä keksiä hänelle jotain. Mutta te itse ette voi tehdä mitään, ellette tosin pidä saarnaa joka sunnuntai, vaan kun emme tiedä, mihin kirkkokuntaan Dusantet kuuluvat, niin olisi väärin kuluttaa heidän varojaan sellaisen uskonnon opettamiseen, johon he eivät usko."

Koko tätä ehdotusta vastusti mr Enderton. "Tullessani tänne", virkkoi hän, "luulin, ettei minun tarvitsisi maksaa mitään olostamme täällä. Muuten ovat hintanne mielestäni aivan liian kalliit. Nan-fu-tschang'issa maksoi, jos muistan oikein, kaikkein paras täysihoito vain kaksi à kolme dollaria viikossa."

"Tarkotukseni ei ole ehdottaa mitään, mikä ei tunnu oikeudenmukaiselta", vastasi mrs Lecks, "vaan niin kauan kuin meillä on vähänkään omaatuntoa jälellä en aio istua täällä ja katsella, mitenkä Dusantet häviävät Kiinan alhaisten hintojen nojalla."

"En tiedä mitään Dusanteista", virkkoi mr Enderton, "vaan minä en halua maksaa viittätoista dollaria viikossa itseni ja tyttäreni puolesta."

Tätä mielipiteiden vaihtoa kesti kauan ja jatkettiin yhtä innokkaasti molemmin puolin sekä loppui se vihdoin siihen, että mr Enderton suostui maksamaan yhtä paljon kuin molemmat rouvat ja minä, eli panemaan joka viikko inkivääriruukkuun kahdeksan dollaria itsensä ja tyttärensä puolesta.

"Ette ehkä ota ollenkaan huomioon", lausui mrs Lecks kylmällä totisuudella, "että mr Craig, mrs Aleshine ja minä suoritamme täällä kaikki tehtävät, vaan ei sovi pistää inkivääriruukkuun niitä!"

"Minä puolestani tiedän", virkkoi mr Enderton, "että minä joka tapauksessa maksan kohtuuttoman korkean hinnan."

Päivällisen jälkeen — ja tässä huomautettakoon, ettei kummaltakaan tulokkaalta tiedusteltu heidän mielipidettään ruokailu-ajoista — keskusteli mrs Lecks samasta asiasta veneen päällikön kanssa, vaan se oli pian ratkaistu, sillä kaikilla kolmella merimiehellä ei ollut yhteensä kuin yksi dollari ja neljäkymmentäkolme centiä, ja ne rahat halusivat he mielellään säästää tupakkaan, selitti punapartainen.

Tämän vuoksi päätettiin, että kosk'eivat merimiehet voineet kukaan maksaa puolestaan, tulisi heidän suorittaa niin paljon työtä kuin mahdollista — päätös, johon miehet ilolla suostuivat.

"Pyydämme vain yhtä seikkaa", virkkoi veneen päällysmies mrs Lecks'ille, "ja se on, ettei meidän tarvitse olla yhdessä papin kanssa. Me olemme nyt syöneet kolme ateriaa samassa pöydässä kuin hän ja minä ja toverini olemme yhtä mieltä siitä, että me töintuskin saatamme sellaista tapaa jatkaa."

Sen jälkeen saivat miehet syödä kaikki ateriansa keittiössä. Ja mrs Aleshine, jota heidän seuransa huvitti sangen paljon, aterioi useimmiten heidän seurassaan. Joskus tuli hän myöskin ruokasaliin istumaan meidänkin kanssamme, vain näyttääkseen, että hän oli siihen yhtä oikeutettu kuin muutkin.

"En todellakaan käsitä", virkkoi mrs Aleshine, "mitä työtä nuo merimiehet tekisivät. Eivät he tietysti taida puutarhanhoitoakaan, se on selvä. Lienee senvuoksi parasta antaa heidän vain kalastaa."

Mrs Lecks'in mielestä tämä oli oivallinen ehdotus ja niin ilmoitettiinkin miehille, että heidän tulee kalastaa kahdeksan tuntia kaikkina muina päivinä paitsi sunnuntaisin.

Tämä järjestely ei kuitenkaan näyttäytynyt hyväksi, sillä heti ensimäisenä päivänä saivat he niin runsaasti kaloja, että oli mahdoton käyttää niitä kaikkia, huolimatta siitäkään, että miehet söivät niitä mitä parhaimmalla ruokahalulla. He saivat nyt käskyn kalastaa vain niin paljon kuin tarvittiin, ja muuten auttaa mrs Lecks'ia ja mrs Aleshinea miten parhaiten taisivat.

Minä jouduin hyvin pian ystävälliseen suhteeseen miss Ruth Endertonin kanssa, sillä hän keskusteli yleensä sangen mielellään.

"Siitä on pitkä aika kun olen saanut jutella kenenkään kanssa", sanoi hän.

Hän oli jättänyt Yhdysvallat aivan pienenä, eikä sen jälkeen ollut nähnyt isänmaataan. Sillä pienellä lähetysasemalla, missä hän oli kauan asunut, ei hänellä ollut ollut juuri mitään seuraa, ei ainakaan sellaista, mikä olisi häntä miellyttänyt. Ja nyt oli hän hyvin ihastuksissaan saada olla ihmisten luona, joiden kanssa hän tuli toimeen.

Ei kestänyt kauan ennen kuin hänen ystävyyssuhteenpa mrs Lecks'in, mrs Aleshinen ja minun kanssani lujittui yhä enemmän.

Minä tein kaiken voitavani tehdäkseni hänen olonsa niin miellyttäväksi kuin suinkin. Minä vein hänet soutelemaan kalliosärkkien väliin, opetin häntä kalastamaan ja osoitin hänelle kaikki saaren kauneudet.

Mr Enderton ei juuri paljon seurustellut kanssamme, sillä sen jälkeen kuin hän löysi kirjastohuoneen, vietti hän enemmän aikansa siellä.

"Teillä on hyvin valikoitu kirjasto, sir", sanoi hän minulle, "vaan huomaa hyvin pian, ettei teillä ole halua uskonnollisiin eikä tieteellisiin tutkisteluihin."

Useat kerrat selitin hänelle, etten minä ollut huvilan enkä kirjaston omistaja, mutta hän joko unohti sen hyvin pian tai ei kiinnittänyt mitään huomiota väitteeseeni.

Kun hän viikon loputtua suoritti maksunsa jätti hän rahat mrs Lecks'ille. Ja vaikka tämä hänen silmäinsä edessä laski ne inkivääriruukkuun, huomasin minä hänen siitä huolimatta uskovan, että hän maksoi mrs Lecks'ille, joka siitä sai ansiota ja voittoa. Hänellä oli joka tapauksessa mukava asunto sekä kaikki mitä hän tarvitsi — ja melkein kaikki mitä hän toivoikin, varsinkin mitä tuli ruokaan ja juomaan. Olin tuskin koskaan nähnyt niin oloihinsa tyytyväistä miestä kuin hän.

Myöskin noiden kolmen merimiehen oli hyvä olla. Kuitenkaan eivät mrs Lecks ja mrs Aleshine pitäneet siitä, että he joutilaina söivät Dusantein leipää. Kolmen päivän päästä virkkoi mrs Lecks minulle, että hän aikoi opettaa heille puutarhanhoitoa sekä näyttää miten vihanneksia oli poimittava.

"Luonnollisesti vähentyvät teidän tehtävänne näinollen jonkun verran, vaan kalastamiseen ja halkojen kantoon kuluu merimiehiltä kovin vähän aikaa, ja jos puutarhatyöt vain tulevat tehdyiksi, on mielestäni samaa kuka ne tekee. Te saatte enemmän aikaa seurustellaksenne miss Ruthin kanssa, sillä minun käsittääkseni ei ole mitään mitä hän voisi tehdä tai mitä hän osaisi tehdä."

Merimiehet tekivät enemmän kuin mielellään kaikki ne työt, mitkä mrs Lecks ja mrs Aleshine heille määräsivät, sillä he kunnioittivat suuresti noita kahta naista. Varsinkin viimemainittu oli suuresti heidän suosiossaan, ei ainoastaan senvuoksi, että hän niin paljon oli heidän kanssaan, vaan senkinvuoksi, että hänen käytöstapansa oli luonnollista ja ystävällistä. Miehet koettivat parhaansa mukaan paitsi keventää hänen töitään myöskin keksiä kaikkea, mikä saattoi häntä miellyttää.

Muuan heistä kiipesi "palmunlehtiviuhkapuuhun", joksi mrs Aleshine sitä kutsui, ja leikkasi siitä muutamia suuria lehtiä, mitkä hän sitten oikealla merimiehen tavalla ompeli yhteen viuhkoiksi, jotka tosin olivat raskaita ja kömpelöitä, vaan jotka — kuten hän väitti — aikaansaivat täydellisen myrskytuulen, jos hän sellaista halusi.

Päällysmies pyydysti elävältä kaksi lintua, leikkasi niiltä siivet ja kulutti monta päivää niiden kesyttämiseen, toivoen, että ne jollain tavoin korvaisivat kanoja, joiden puutetta mrs Aleshine kovasti valitti.

Sitäpaitsi tanssi kaksi miehistä hänelle joka päivä englantilaisen merimiestanssin, mikä häntä suuresti huvitti.

Noin kymmenen päivää lähetyssaarnaajan tulon jälkeen kun minun muutamana iltana tapani mukaan piti mennä rantaan panemaan kuntoon venettä, jolla miss Ruth ja minä kävimme iltapäivisin soutelemassa, näin mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n istuvan kahden erään puun varjossa. He nähtävästi odottivat minua, sillä heti minut huomattuaan viittasi mrs Lecks minua tulemaan heidän luokseen.

"Istukaahan tähän", virkkoi hän. "Tahdon puhua kanssanne eräästä seikasta. Mrs Aleshine ja minä olemme päättäneet sanoa teille, ett'ette turhanpäiten niin kauan vitkastelisi tuon tärkeän kysymyksen tekemisessä miss Ruthille."

Tämä kehoitus sai minut kerrassaan hämmästymään.

"Minkä tärkeän kysymyksen tekemisessä?" huudahdin minä.

"Niin, katsokaas!" jatkoi mrs Lecks, "me kyllä olemme huomanneet, ett'ette todellakaan vielä ole häneltä kysyneet, sillä ymmärrämme niitäkin asioita, kun kerran joskus maailmassa olemme itsekin olleet mukana sellaisessa. Mutta joka tapauksessa tiedämme, miten asiat ovat."

"Emme muuten kehottaisi teitä kiirehtimään, elleivät mausteet ja ennen kaikkea jauhot alkaisi olla loppumassa. Me olemme puhelleet merimiesten kanssa, ja he ovat vakuuttaneet, ettei kapteeni enää lähetä noutamaan heitä, sillä jos hän kerran olisi todella päättänyt lähettää hakemaan, olisi hän sen jo tehnyt. Ehkei hän ole tullut perillekään, ja siinä tapauksessa hänen tietysti on ollut mahdoton lähettää! Ja he sanovat olevan parasta mitä voimme tehdä — elleivät Dusantet saavu ajoissa, — että kokoamme kaikki jäännökset mitä meillä on, istuudumme suureen veneeseen ja soudamme sillä saarelle — en tiedä oikein kuinka kaukana se on, — jonne meidän laivamme kapteeni aikoi. Siellä on meidän oltava siksi kuin pääsemme johonkin laivaan."

"Mutta mitä sillä tuumalla on tekemistä miss Ruthin ja minun kanssani?" kysyin minä.