Part 6

"Kunpa jauhot vaan olisivat riittäneet", sanoi mrs Aleshine, "en olisi tahtonut jättää saarta ennen kuin olisin saanut näyttää Emilylle ja Lucillella — kumpi heistä mahtaakin hoitaa taloutta? — mitä kaikkea me olimme tehneet ja mitenkä heidän omaisuuttaan hoitaneet. Vaan kun he palaavat", lisäsi hän, "ja saavat lukea sen kirjeen, jonka mr Craig heille kirjotti ja jätti sinne, kun he saavat tietää, mitä kaikkea heidän huvilassaan on heidän poissaollessaan tapahtunut, ja kun he lukevat, miten onnellisiksi kaksi meidän joukostamme on siellä tullut ja että kaksi muuta — tarkoitan mrs Lecks'ia ja itseäni — olemme luopuneet Japanin matkastamme ja päättäneet sensijaan kirjottaa pojalleni, että hän tulisi kotiin Amerikaan sekä jäisi sinne synnyinmaahansa elämään ja olemaan — niin, elleivät Dusantet ole kaikkeen tähän tyytyväiset, niin ei kenenkään ihmisten ikänä tarvitse nähdä vaivaa koettaa tehdä heitä tyytyväisiksi."

"Se on totta se", vahvisti mrs Lecks. "Hääkortti on etusalin pöydällä, eikä missään näy tomuhiventäkään, ja sitäpaitsi on inkivääriruukussa maksu ruoasta ja asunnosta."

NELJÄS LUKU.

Lumimyrskyssä.

Otettuamme jäähyväiset tuolta Tyynen Valtameren keskellä sijaitsevalta pikku saarelta, missä olimme viettäneet niin monta onnellista päivää sekä solmineet rakkaita ystävyysliittoja, ja missä minä olin oppinut tuntemaan Ruthin, josta oli tullut minun vaimoni, soudimme ulapalle taivaan siintäessä helakan sinisenä ja meren hiljaa, rauhallisesti lainehtiessa. Meitä hyväili lämmin, leppoisa tuuli.

Aluksemme oli mukava ja hyvin varustettu. Siinä oli sitäpaitsi niin runsaasti tilaa, että mr Enderton saattoi vetää makean aamupäivä-unen. Annoimme hänen käyttää hyväkseen kaikkia mahdollisia etuja, sillä tiesimme hyvin, että hänen ollessaan tyytyväinen me parhaiten tulimme toimeen hänen kanssaan.

Pian nosti veneen päällikkö purjeenkin, jonka avulla me saavuimme vähän ennen yötä sille suurelle saarelle, joka oli matkamme päämaali ja jonka suunnan olimme osanneet määritellä merimiesten taskukompassin avulla.

Saapumisemme saareen, jossa asui muutamia valkoihoisia kauppamiehiä ja käsityöläisiä sekä pieni joukko alkuasukkaita, herätti suurta hämmästystä, sillä kun haaksirikkoon joutuneen laivamme miehistö ja matkustajat olivat saapuneet tälle saarelle, oli huomattu, että mrs Lecks, mrs Aleshine ja minä puutuimme joukosta, ja he olivat paljon puhuneet siitä surullisesta kohtalosta, joka kaikesta päättäen oli tullut meidän osaksemme.

Kaikki onnettomuustoverimme olivat noin viikon saarella oltuaan päässeet jatkamaan matkaansa länteen eräällä purjelaivalla.

Meillä oli sitävastoin huono onni, sillä me olimme pakoitetut viipymään siellä kokonaisen kuukauden.

Sinä aikana käväisi siellä vain yksi laiva, mutta sen matka kävi länteen. Ja meillä, jotka olimme päättäneet palata Amerikaan, ei ollut siitä mitään hyötyä. Kuten sanottu, olivat mrs Aleshine ja mrs Lecks luopuneet Japanin matkastaan ja halusivat nyt innokkaasti päästä kotiin, sekä Ruth rakkaani ja minä toivoimme niin pian kuin mahdollista saada perustaa maallisen onnelamme jollekin kauniille paikalle Atlannin rannalla.

Mr Endertonin matkasuunnitelmasta emme kukaan tienneet. Hän oli ollut matkalla Yhdysvaltoihin, ja tuntui siltä, kuin eivät matkalla sattuneet ikävyydet olisi saaneet häntä luopumaan tuosta aikaisemmasta päämaalistaan.

Mrs Aleshine sai kuitenkin tilaisuuden lähettää länteen menevän laivan mukana kirjeen pojalleen.

Me asuimme sangen mukavasti erään kauppiaan omistamassa talossa. Mrs Lecks'illa ja mrs Aleshine'lla ei nyt ollut taloushommia, vaan tekivät he sen sijaan käsitöitä ja kuluttivat aikansa innokkaasti keskustellen.

Merimiehillämme oli nyt aina piiput täynnä tupakkaa ja he nauttivat täysin siemauksin levosta ja rauhasta. Ainoastaan mr Enderton oli tyytymätön pitkä-aikaiseen oleiluumme saarella. Hän riiteli, mörisi ja murisi sekä tuomitsi ankarasti höyrylaiva-yhtiöitä ja kaikkien purjealusten omistajia sillä, etteivät nämä olleet määränneet jokaisen laivansa poikkeamaan tälle saarelle, sillä voihan sattua, että sinne usein joutuu eteviä, oppineita ja huomattuja henkilöitä.

Lopuksi kuitenkin onnistui meidän päästä eräälle kolmimastoiselle kuunarille, jonka matkan määrä oli San Francisco, jonne saavuimme hyvissä ajoin ja kelpo kunnossa.

Kauan emme kuitenkaan viipyneet mainitussa kaupungissa, vaan jatkoimme pian matkaamme mantereelle. Merimiehemme jäivät kuitenkin tänne päästäkseen matruuseiksi johonkin laivaan. He eivät saaneet mitään tietoja entisestä laivastaan, joka kuitenkin lienee päässyt Honoluluun, missä se tyhjennettiin ja miehistö hajaantui.

Koska vaimoni ja appeni olivat olleet pakoitetut jättämään suurimman osan matkavarustuksiaan laivaan, toivoin minä, että mr Enderton jäisi San Franciscoon huolehtimaan niiden takaisin saamisesta, tai että hän mahdollisesti matkustaisi Honoluluun itse niitä noutamaan. Tässä arvelussani erehdyin. Hän ei näkynyt välittävän mitään matkatavaroistaan, vaan tahtoi niin pian kuin mahdollista päästä jatkamaan matkaa itään.

Minä kirjoitin Honoluluun ja pyysin, että matkatavarat, jos ne olivat sinne saapuneet, viipymättä lähetettäisiin sieltä edelleen. Vähän sen jälkeen lähdimme kaikki viisi matkalle itävaltioita kohti.

Nyt oli syksy, ja vaikka halusimmekin saapua päämaaliimme ennen talven tuloa, katsoimme kuitenkin itsellämme olevan tarpeeksi aikaa jäädä ihailemaan muutamia Kalifornian luonnonkauniita seutuja. Ja huolimatta mr Endertonin vastustelemisesta teimme me useita pieniä, hauskoja huvimatkoja eri paikoille.

Eräältä tällaiselta matkalta palasimme raitiotiellä, jonka ainoat matkustajat me olimme. Ajoimme eräälle rautatienasemalle, missä meidän piti astua junaan. Matkalla pysähdyimme hetkiseksi erään vuoriryhmän juurelle hevosia vaihtaaksemme.

Tässä oli meillä valittavana kaksi tietä, toinen, joka oli muutaman engl: penikulman pituinen ja nousi ensin vuoren huipulle, sitten jälleen laskeutuen alas, siksi kun se joutui samalle korkeudelle kuin rautatienasema oli, sekä toinen, joka ensin kulki pitkän matkaa laaksoa pitkin, yhdistyen sitten jyrkän nousun jälkeen edelliseen tiehen.

Alkoi olla kylmä ja sekä pilvistä että tuulesta saattoi aavistaa rajuilman olevan tulossa. Ja koska ylätietä sellaisessa ilmassa katsottiin sopivammaksi, päätti ajomiehemme valita sen.

Neljän hevosen sijaan valjastettiin vaunujen eteen nyt kuusi, ja koska kaksi niistä oli nuorta ja virmaa, joten niitä oli vaikea ohjata vaunuista, istui ajomiehemme toisen ja muuan pienempi poika toisen selkään.

Mr Enderton, joka yleensä kovasti pelkäsi käyttää hevosia, vastusti noiden vauhkojen varsojen valjastamista vaunujen eteen. Mutta kun ei ollut toisia niiden sijaan, ei hänen vastustelujaan otettu huomioon.

Vaimoni ja minä istuimme perässä. Mrs Aleshine ja mrs Lecks tahtoivat nimittäin välttämättömästi, että me ottaisimme parhaat paikat. He olivat ikäänkuin muodostaneet komitean vaimoni ja minunkin huoltamiseksi. He kuvittelivat, että hän muka olisi hyvin heikko, joten häntä piti hemmotella. Vaikka hänellä olisi ollut kaksi äitiä, ei hän heiltä olisi saanut osakseen parempaa huolenpitoa kuin näiltä kahdelta lämminsydämiseltä naiselta.

He istuivat keskipenkillä ja mr Enderton istu! aivan heitä vastapäätä. Hän oli kuitenkin niin peloissaan ja hermostunut, että hän yhtämittaa kääntyi katsomaan hevosia ja vilkuili, olisiko tiellä vaarallisia paikkoja. Mrs Lecks'ilia ja mrs Aleshine'lla oli senvuoksi hyvin vastahakoista istua häntä vastapäätä. Ja kun heidän istuimensa saattoi kääntää, muuttivatkin he istumaan vastapäätä vaimoani ja minua.

Matka vuorta pitkin oli hankalaa ja edistyi hitaasti, joten oli jo vallan iltapäivä, ennen kuin saavuimme korkeimmalle kohdalle.

Senjälkeen aloimme ajaa aika vauhtia alaspäin, ja mr Enderton joutui vallan suunniltaan pelosta. Hän aukasi ikkunan ja huusi ajomiehille, että nämä ajaisivat hiljempaa, vaan mrs Lecks veti hänen nutunliepeestä istumaan jälleen.

"Tahdotteko, että tyttärenne saa kuolemantaudin vilustumisesta, kun noin avaatte ikkunan?" Näin sanoen sulki hän ikkunan jälleen. "Luulen ajomiestemme ymmärtävän hoitaa asiansa ilman teidän neuvojanne. Eivät he kulje ensi kertaa tätä matkaa."

"Enkö minä siis teidän mielestänne saisi antaa määräyksiä ajomiehilleni?", kivahti mr Enderton.

Tähän kysymykseen ei mrs Lecks vastannut mitään — istua kökötti vaan vaiti, selkä häneen päin. Viime aikoina oli hänen välinsä mr Endertonin' kanssa ollut hyvin kireä, eikä hän näyttänyt pienimpiäkään oireita tämän "epäkohdan" parantamiseen.

Mr Endertonin mielentila oli kerrassaan säälittävä, sillä hän kärsi tavattomasti nopeasta ajosta ja vaunun heittelehtimisestä. Minä kyllä selitin hänelle, että tällainen kulku raitiotiellä on sangen tavallista.

Vähän ajan perästä tulimme tasaiselle tielle ja valjakkomme pysähtyi. Mr Enderton nousi heti vaunuista puhutellakseen ajomiestä.

"Näitä hevosia ei vähällä hillitse", sanoi tämä, "ja minun mielestäni on parempi antaa niiden juosta kuin asettaa pyöriin jarrut. Ellei mikään paikka säry, ei ole vaaraa."

Mr Enderton katsoi sopivaksi itse tarkastaa vaunujen pyörät ja. akseiit, olivatko ne tyydyttävässä kunnossa. Hän tutkisteli joka paikan hyvin tarkkaan, mikä seikka suuresti näytti huvittavan ajomiestä, joka virkkoi minulle, että tuskin mr Enderton tarkastuksensa jälkeen oli asiain tilasta hullua harmaampi.

Minä puolestani ihmettelin, ettei appeni sen jälkeen enään kiusannut ajomiestä. Ainoa mitä hän tahtoi, oli että hän lopun matkaa halusi istua tyhjäksi jääneellä kuskipenkillä. Sitä ei ollut vastaan kukaan, ja niin kapusi hän pukille.

Ajoimme jälleen alamäkeä, mutta nyt oli kulkumme niin epätasaista jyskytystä, että se vallan kauhisti. Äkkiä tuntuivat vaunut muuttavan suuntaa, ja samalla kun ne äkkiä kääntyen kallistuivat toiselle syrjälleen, törmäsivät ne jotain päin ja pysähtyivät.

Kuulin ulkoa kovan huudon, ja akkunasta näin kuusivaljakkomme ryntäävän eteenpäin hurjaa vauhtia, vaikka kahden hevosen selässä istuvat ajajat voimainsa takaa kiristivät ohjaksia.

Ruth, joka heilahti suoraan mrs Aleshine'n syliin, pelästyi kovasti ja huusi isäänsä. Minä jouduin törmäämään mrs Lecks'iin, mutta sain kuitenkin pian takaisin mielenmalttini, havaittuani, ettei kukaan vaunussaolijoista ollut vahingoittunut. Samassa hyppäsin ulos vaunuista. Keskellä tietä seisoi mr Enderton aivan vahingoittumattomana, onnellinen ilme kasvoillaan ja suuri sateenvarjonsa kainalossaan.

"Mitä on tapahtunut?" huusin minä. Samassa huomasin, että väliaisa oli katkennut.

"Mitään ei ole tapahtunut", vastasi mr Enderton. "Paremmin keksittyä menettelyä kuin mitä nyt on tapahtunut, tuskin koskaan sattuu. Me olemme pelastuneet murskautumasta moniksi kappaleiksi, ja voin lisätä, että sen on saanut aikaan minun nopea ja päättäväinen tekoni."

Tuijotin häneen ylen hämmästyneenä.

"Mitä tarkoitatte?" kysyin minä. "Mitä tekemistä teillä on ollut tämän onnettomuustapahtuman kanssa?"

"Suvaitkaa minun ilmoittaa, ettei tämä ole mikään onnettomuustapaus", virkkoi mr Enderton. "Heti kun ala-mäki taas alkoi, huomasin minä meidän olevan mitä suurimmassa vaarassa. Ajomies oli liian uskalias, poika täysin kelvoton ja hevosia oli muutenkin mahdoton ohjata. Kun ei mies totellut minun määräyksiäni, ettekä tekään tahtoneet auttaa minua saamaan häntä ajamaan hiljempaa, päätin hoitaa koko asian yksinäni. Vaunut olivat mielestäni saatava irroitetuksi aisoista. Niin kauan kuin olimme pakoitetut seuraamaan hevosia olimme auttamattomassa vaarassa. Minä ymmärsin kohta, mitä meidän oli tehtävä. Hevoset täytyi saada irroitetuiksi vaunuista, — olen lukenut laitteista, jotka varta vasten ovat tehdyt siihen tarkoitukseen. Tarkastellessani vaunujen pyöriä ja akseleita tein myös tarkat huomiot siitä, miten valjaat olivat kiinni vaunuissa. Huomasin silloin liikkuvan tangon, johon aisat olivat kiinnitetyt, ja jota taas piti kiinni vaunuissa kaksi hihnaa sekä suuri ruuvi, minkä toisessa päässä oli rengas ja toisessa rautamutteri, ja sillä aikaa kun te juttelitte ajomiehen kanssa, ettekä panneet mitään huomiota minuun — joka olin ainoa ken vaaran todella aavisti — kiristin minä hihnoja, ja ilman minkäänlaisia työkaluja väänsin voimakkailla sormillani mutterin irti ruuvista. Sitten istuuduin kuskipenkille ja tunsin, että pelastuksemme oli minun käsissäni. Kun olimme jälleen lähteneet liikkeelle ja hevoset näkyivät käyvän entistä vauhkoimmiksi, kumarruin eteenpäin, pistin sateenvarjoni ruuvin renkaaseen ja sain sen suurella voimanponnistuksella kiskotuksi irti. Myönnän kyllä, etten tullut ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että toisten hevosten valjaat olivat kiinni tangon toisessa päässä, mutta olen usein havainnut, että kun suunnittelu muuten on viisas ja toiminta nopea, on onnikin mukana. Niinpä oli nyt onni minullakin. Kun takimmaiset hevoset tunsivat päässeensä vapaiksi ryntäsivät ne suin päin etumaisten päälle, niin että valjaat menivät vallan sekaisin, mikä seikka taas pelästytti hevosia niin kovasti, että ne hypähtivät sivulle, tanko taittui ja ajajien oli mahdotonta hillitä niitä syöksymästä eteenpäin. Katsoessani niiden jälkeen tunsin jonkinlaista ylpeydentunnetta sen johdosta, että minun oli onnistunut pelastaa itseni, tyttäreni ja matkatoverini uhkaavasta vaarasta."

Hän vaikeni, hymyillen tyytyväisenä.

Ensi hetkessä en voinut lausua hänelle sanaakaan — niin suuttunut minä olin. Vaan jos olisin jotain sanonutkin, olisi minut kuitenkin keskeyttänyt mrs Lecks, sillä siinä samassa saapui hän luokseni ja tarttui minua käsivarresta. Hän oli hyvin ankaran näköinen ja kasvoissaan saattoi huomata kovan, teräksisen sävyn.

"Olen kuullut mitä hän kertoi", lausui hän, "ja senvuoksi haluan vaihtaa sen miehen kanssa muutaman sanan. Vaimonne on tuolla mrs Aleshinen kanssa. Tahdotteko olla hyvä ja kävellä sinne. Voitte viipyä poissa neljännestunnin."

"Hyvä rouva", virkkoi mr Enderton, "minulla ei ole laisinkaan halua puhua teidän kanssanne."

"En ole kysynyt, onko teillä halua vai eikö", lausui mrs Lecks, "Mr Craig, viekää vaimonne niin kauas kuin mahdollista!"

Minä vedin Ruthin käsivarren kainalooni ja lähdin kävelemään hänen kanssaan tietä eteenpäin.

Hän oli hyvin iloinen siitä että tulin hänen luokseen ja tahtoi nyt innokkaasti tietää, mitä oli tapahtunut.

Minä kerroin hänelle kaikki, käyttäen mahdollisimman lieviä sanoja siitä mitä hänen isänsä oli tehnyt. Ruth parka purskahti itkuun.

"Tahtoisin, että isä matkustaisi yksin!" huudahti hän. "Hän on niin hermostunut ja säikähtää niin pian, että olisi parasta, kun hän saisi itse pitää huolen itsestään, ja mekin olisimme onnellisemmat ilman häntä."

Olin täydestä sydämestäni samaa mieltä, mutta en sentään virkannut hänelle mitään.

Ruth kysyi nyt, mitenkä arvelin tämän seikkailun päättyvän.

"Ellei ajomiehelle ja pojalle satu mitään onnettomuutta", vastasin minä, "luulen heidän ratsastavan siksi kunnes tulevat sille asemalle, minne mekin aioimme, ja siellä hankkivat he särkyneen tangon sijaan uuden — tai tuovat he meille toiset vaunut. Ei hyödytä mitään, jos he palaavat ilman muuta."

"Mitenkä pian luulet heidän olevan täällä jälleen?" kysyi hän.

"Siihen kyllä kestää useita tunteja", vastasin minä. "Ajomies mainitsi, ettei ennen asemaa ole yhtään taloa."

Ruth ja minä kävelimme erääseen mutkaan saakka, mistä näimme pitkän kappaleen vuorenrinnettä alas puikkelehtivaa maantietä. Mutta emme huomanneet hevosiamme, emmekä muitakaan eläviä olentoja.

Palattuamme takaisin seisoi mr Enderton yksinään tiellä. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, ja koko hänen ruumiinsa tärisi mielenliikutuksesta. Minusta näytti kuin hän olisi pudonnut alas joltain vuorenhuipulta ja säikähtänyt pahanpäiväisesti. Havaitsin helposti mistä oli kysymys, samoin kuin senkin, että hän olisi mieluummin ottanut kelpo selkäsaunan kuin kuullut ne rehelliset, mutta kiivaat sanat, jotka mrs Lecks oli syytänyt hänelle vasten naamaa.

"Isä, mitä on tapahtunut?" huudahti Ruth. "Oletko sinä vahingoittunut?"

Mr Enderton tuijotti tyttäreensä tylsin, sekavin katsein ja kesti muutamia minuutteja, ennen kuin hän näytti oivaltavan, mitä häneltä kysyttiin.

"Vahingoittunutko? En. En ole vahingoittunut vähääkään. Tuumin tässä vain muuatta seikkaa. Minä aion kulkea jalan siihen kylään tai kaupunkiin, jonne meidän oli määrä saapua. Sinne ei voi olla enempää kuin seitsemän tai kahdeksan engl. penikulmaa, tuskin niinkään paljon. Tiehän viertää alaspäin ja minä ehdin saapua sinne ennen iltaa. Siellä voin toimittaa, että te pääsette täältä pelastumaan. Minä huolehdin, että teitä heti lähdetään noutamaan toisilla vaunuilla. Eihän niihin tyhmiin ajomiehiin voi luottaa. Ei", jatkoi hän, tehden kädellään torjuvan liikkeen, "älkää koettakokaan estää minua tekemästä sitä! Teidän ja toistenkin onni ja menestys on aina minulla likinnä sydäntäni. Vastoinkäymiset eivät minua masenna."

Sanaakaan sen enempää lausumatta alkoi hän astella tietä eteenpäin.

Nähdessäni hänen loittonevan tunsin suurta iloa. Hänen läsnäolonsa vaikutti minuun aina epämiellyttävästi, ja äskeinen tapahtuma oli ollut omiansa lisäämään vastenmielisyyttäni häntä kohtaan. Hän käveli yleensä hyvin nopeasti, ja helpostihan hän voisi asemalla toimittaa jotain meidän hyödyksemme.

Mrs Lecks istui tien vieressä. Hänen kasvonsa olivat vielä kovat ja ankarat, vaan niissä saattoi huomata nyt myöskin tyytyväisyyttä.

Ruth lähti noutamaan vaunuista vaippaansa, ja minä sanoin mrs Lecks'ille:

"No, te puhuttelitte mr Endertonia?"

"Puhuttelinko!" huudahti hän. "Totta totisesti tein sen! jos joku mies yleensä tietää, minkälainen hän on kiireestä kantapäähän saakka, ulkoa ja sisältä, sielunsa, ruumiinsa, nahkansa ja luittensa puolesta, sekä mitä hänellä on odotettavissa tässä ja tulevaisessa maailmassa, niin kyllä hän sen nyt varmaan tietää. Enkä minä kosketellut yksinomaan tämänpäiväistä tapausta. Minä tein hänelle selvää hänen käytöksestään aina siitä saakka, kun hän saarella murisi ruoka- ja asuntomaksua vastaan, ja minä selvitin hänelle hänen jok'ikisen syntinsä sen jälkeenkin. Nyt tunnen täyttäneeni velvollisuuteni, ja kun se nyt näin on tehty, voimme ruveta tuumimaan, mihin toimenpiteisiin meidän on ryhdyttävä."

Siihen olikin aika, sillä päivä alkoi jo olla lopussa.

Ensi hetkellä olin kyllä ajatellut, että kun mr Enderton ehtisi kulkea kappaleen matkaa lähtisimme me perässä. Vaan lähemmin asiaa ajateltuani ei se tuuma sentään ollut sopiva. Ruth oli liian heikko kulkemaan niin pitkää matkaa, ja mrs Aleshine taas moiseen vaivaan liian raskas ja lihava. Sitäpaitsi oli taivas tumma ja pilvinen, joten olisi ollut liian uskallettua jättää se suoja, minkä vaunut meille tarjosivat.

Kuten odottaakin sopi alkoivat mrs Lecks ja mrs Aleshine heti huolehtia seurueen mukavuudesta, ja ensin rupesivat he etsimään ruokaa. Onneksi meillä olikin mukanamme runsas muonasäkki.

Toisella puolen tietä oli metsää, ja maa puitten alla oli varsin kuivaa. Minä kokosin risuja ja tein räiskyävän tulen, joka olikin hyvin tarpeellinen, sillä ilma kylmeni kylmenemistään. Syötyämme verrattain hyviä kylmiä ruokia lämmittelimme perinpohjin ja nousimme sitten vaunuihin odottamaan toivomaamme pelastusta.

Meillä oli sangen mukavaa, sillä kullakin oli oma nurkkansa ja vaippoja ja peitteitä oli yllin kyllin.

Vastoin tapaansa puhuivat mrs Lecks ja mrs Aleshine sangen vähän.

Aina tähän saakka kun he olivat joutuneet onnettomuustapausten uhreiksi, olivat he ottaneet sattumat sellaisina kuin ne olivat, ja koettivat parhaansa mukaan viihtyä siinä olotilassa, johon he kulloinkin olivat joutuneet. Mutta nyt oli aivan toista. Siinä nyt istuimme yksinäisellä, korkealla vuoririnteellä kylmänä, pimeänä iltana. Ja tähän asemaan oli meidät saattanut yksinomaan vihapäissä tehty teko — teko, jonka kylmäverisesti oli suorittanut mies, joka pelkäsi hevosia, eikä välittänyt maailmassa kenestäkään muusta kuin itsestään.

He olivat tällä hetkellä siinä mielentilassa, että jos he olisivat jotain sanoneet, olisi se ollut mitä kiivainta moittimista. Mutta he antoivat vaimoni tunteille niin suuren arvon, etteivät hiiskuneet sanaakaan. Koko ajan vaiti ollen he vihdoin nukahtivat.

Vähän ajan perästä seurasi Ruth heidän esimerkkiään, Minä kuuntelin alussa jännitettynä, kuuluisiko lähestyvien vaunujen pyöräin ratinaa, mutta vaivuin lopuksi uneen itsekin.

Kello lienee ollut kymmenen tai yksitoista kun minä heräsin siihen, että muutamat kylmät, kevyet hiutaleet hiipasivat poskiani. Aukaistuani silmäni en ensin hoksannut, mitä ne olivat, vaan pian pääsin niistä täysin selville. Olimme jättäneet vaunujen ikkunan hiukan raolleen, että raitis ilma pääsisi sisään, ja siitä nuo hiutaleet lensivät kasvoilleni. Minä katsoin ulos ikkunasta. Ei ollut varsin pimeä, vaikka taivas olikin pilvessä, joten näin jokseenkin selvästi, että ulkona satoi lunta, ja että maa jo oli aivan valkoinen.

Tämän havainnon tehdessäni seisahtui vereni silmänräpäykseksi, sillä minä tiesin, mitä merkitsevät lumimyrskyt vuoristossa ja mitä seurauksia tästä saattoi olla meille. Sillä hetkellä ei kuitenkaan voinut mitään toimia ja olisi ollut sekä turhaa että tarpeetonta herättää tämän vuoksi toisia.

Tulin sitäpaitsi ajatelleeksi, että ehk'ei asemamme sittenkään ollut niin huolestuttava kuin alussa näytti. Eihän vielä ollut talvi ja tämä lumentulo rajoittuisi ehkä hyvinkin vähään. Ja niin suljin ikkunan, vetäydyin takaisin nurkkaani, mutta kesti kauan ennen kuin oikein rauhoituin.

Herättyäni huomasin, että yöllä oli satanut paljon lunta ja satoi edelleen.

Kun Ruth näki lumen, pelästyi hän kovasti. Hän ei ollut koskaan saanut tottua sellaiseen.

Mrs Lecks'iin ja mrs Aleshine'en teki tämä aamuinen näky vallan toisen vaikutuksen. He olivat sitäpaitsi jo tottuneet vastuksiin. Ja lumimyrskyjä he olivat nähneet usein. Nämä vastahakoisuudet vain terästivät heidän tahtoaan, ja sekin vaiteliaisuus, joka heidät oli vallannut edellisenä iltana, oli nyt kuin pois pyyhitty, ja he olivat jälleen reippaita, iloisia ja neuvokkaita naisia, jollaisina alunpitäen olin oppinut heidät tuntemaan.

"Ei, mutta todellakin", huudahti mrs Aleshine, silmäillessään ulos vaununikkuhasta, "siellähän on oikea kunnollinen, vanhanaikuinen lumisade!"

Suurempien puitten alla sekä sellaisilla paikoilla, missä oli taaja lehdikkö, oli lunta hyvin ohuelti — näkyipä vallan paljaitakin kohtia. Halusimme niin pian kuin mahdollista löytää sopivan paikan, johon tekisimme tulen, sillä vaikka olimme olleet huolellisesti vaippoihin kääriytyneinä, olimme kuitenkin kaikki vähän viluisia.

Vaunujen laatikosta löytämälläni kirveellä irroitin minä ajoneuvojen etupuolelta pienen laudan, josta veistin — joskin hyvin kömpelön näköisen — lapion. Sillä aukaisin vähässä ajassa kapean polun tien yli metsään. Sitten laitoin räiskyvän tulen, jonka ympärille kohta ihastuneina kokoonnuimme.

Tuuli oli ankara ja lumi alkoi kasaantua suuriksi kinoksiksi. Tosin valkea kyllä lämmitti, vaan viima oli siksi kirpeä, että palasimme vähän ajan perästä vaunuihimme takaisin ja nautimme aamiaista. Emmekä me syöneetkään paljasta kylmää ruokaa, sillä mrs Aleshine'lla oli mukanaan pieni teekattila, jonka minä täytin lumella ja joka asetettiin tulelle, joten saimme pian höyryävää, hyvälle maistuvaa teetä. Koko aamupäivän odotimme, että meitä tultaisiin noutamaan. Olimme kaikki verrattain hyvällä tuulella — Ruthkin, johon oli tarttunut vanhempain naisten iloisuus ja rohkeus. Hän oli varma siitä, että hänen isänsä oli ennättänyt rautatienasemalle ennen lumimyrskyn alkamista, joten hänessä ei herännyt senkään vuoksi levottomuutta. Lumen tuloa jatkui yhä, ja kinokset kävivät korkeammiksi. Varsinkin vaunujen ja erään ylenevän maankohdan välissä sillä puolen tietä, mikä oli meitä lähinnä, kohosi tavattoman korkea lumivalli.

Aina joka puolen tunnin perästä aukaisin minä aikaisemmin lapioimani polun metsään. Puitten välistä saattoi nähdä pitkän kappaleen maantietä, ja minä havaitsin, että tie useissa kohdin oli kokonaan kinosten peittämä. Niille, jotka saapuivat meitä hakemaan, koituisi todellakin hankala matka.

Tuskin ehtisi apu saapua ennen kuin seuraavana aamuna, vaan minun oli vaikeata edes ajatella niin pitkälle. Naisille en kuitenkaan huolistani mitään virkannut.

Vaippoihinsa kääriytyneinä juoksivat he aina silloin tällöin tulen luo lämmittelemään. Ainoastaan sillä keinoin saattoivat he pysyä lämpiminä, sillä sisällä vaunuissa oli kylmä istua, joskin siellä oli turvassa tuulelta. Alinomaisesta lumessa astelemisesta saimme jalkamme läpimäriksi.

Minun oli mielestäni keksittävä jokin muu keino, millä voisimme pitää itsemme lämpiminä, Ja syötyämme päivällistä kypsyi minussa uusi suunnitelma, jota heti ryhdyin toteuttamaan.

Vaunujen ja maakorokkeen välinen lumivalli oli jo korkeampi kuin ajoneuvomme, joita vasten se oli tiiviisti ajautunut. Hetken ahertamisen jälkeen olin laittanut niin korkean lokeron, että saatoin melkein seistä siinä. Lokero, tai paremmin sanoen luola, oli aivan vaunujen oven edessä, niin että vielä hiukan lunta luotuani yhdisti samainen ovi meidät tuohon komeroon, jonka kattoon puhkaisin pienen levyisen aukon. Aluksi tahtoi lumi tunkeutua sisään tuosta tekemästäni reiästä, vaan pienen lapioni avulla onnistui minun lopuksi muodostaa jonkinlainen mukiinmenevä savutorvi.

Sen jälkeen kiirehdin kokoamaan puita ja risuja, joista laitoin tulen tuohon merkilliseen lumilinnaamme.

Mrs Lecks, mrs Aleshine ja Ruth olivat suurella mielenkiinnolla seuranneet hommiani. Kun valkea sitten leimahti suuremmaksi ja savu nousi tekemäni torven kautta ilmaan, avasin minä vaunujen oven, että lämmin pääsi virtaamaan sisään.

"Tuopa oli todella nokkela keksintö!" huudahti mrs Aleshine. "Liesi keskellä lumikinoksia ja vielä oikein savupiippukin. Sellaista ei vain joka päivä nähdä!"

"Olkaamme kiitolliset keksijälle!" lausui mrs Lecks. "Vaan lienee parasta, että annatte meille lapionne, sillä saamme luultavasti kaivaa teidät esiin, jahka tuli on sulattanut pienen luolanne katon, ja se putoo alas ja hautaa teidät alleen."

"Lapion saatte kyllä, mutta luulenpa, ettei katto sentään putoo päälleni. Luonnollisesti sulattaa valkea sen, mutta ei siten, että se romahtaisi alas, vaan se aukaisee meille vähitellen aukon, mistä voimme hoitaa tulta."

"Voi rakkaani!" huudahti Ruth, "sinähän puhut aivan kuin meidän pitäisi viipyä täällä hyvinkin kauan. Mutta sitähän emme voi — mehän kuolemme nälkään."

"Sitä ei tarvitse pelätä", virkkoi mrs Aleshine. "Meillä on mukanamme kelpo säkillinen ruokaa. Kyllä se kestää siksi kuin meitä ehditään tulla noutamaan. Kun minä kerran varaan eväät, niin ne eivät lopukaan kesken. Ja tulta meidän tulee pitää yllä, sillä eipä olisi noutajillemme hauskaa löytää meidät kuoliaiksi jäätyneinä." Mrs Lecks hymyili.

"Sinä muistelet aina lähimmäisiäsi", virkkoi hän. "Sinun lämmin sydämesi estää sinut kyllä paleltumasta kuoliaaksi."

"Sen se on tehnyt ennenkin", vastasi mrs Aleshine ystävällisesti. Kuten olin odottanutkin alkoi luolani katosta pian tippua vettä, ja savuaukko kävi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Minä laitoin senvuoksi jonkunlaisen rännin tapaisen, jota myöten vesi juoksi vaunujen takana olevaan syvään kuoppaan. Ja kun hoidin tulta hyvin, eivät vesipisarat ja pienet lumikasat, joita putoili katosta, voineet sitä sammuttaa.

Lumiluola avartui avartumistaan, ja sillä aikaa kuin minä olin hakemassa risuja, putosi sen katto alas ja sammutti tulen. Minä ajoin lumen pois ja sytytin tulen uudelleen. Molemminpuolin kohoavat lumivallit suojelivat sitä tuulelta, joten ei ollut peljättävissä, että viima leiskahuttaisi liekit vaunuihin päin ja sytyttäisi ne.

Iltapäivällä herkesi lumentulo, ja kun minä aukaisin uudelleen vaunujen ja metsän välisen polun, hoitelivat naiset mielellään terveyttään kävelemällä siinä edestakaisin.

Heidän ollessaan ulkona ja minun parhaillaan lisätessäni risuja tuleen kuulin äkkiä rapinaa takanani. Kääntyessäni huomasin vaunuja vastapäätä olevasta lumivallista pistävän esiin — miehen pään. Pää oli paitsi kasvoja villavaatteella verhottu. Kasvot olivat noin viisikymmenvuotisen mieshenkilön. Ne olivat kalpeat, laihat ja parrattomat, joskin poskilla ja leuassa huomasi äsken kasvamaan päässyttä sänkeä.

Tämä ihmeellinen näky hämmästytti minua niin tavattomasti, etten voinut liikahtaa enkä lausua sanaakaan, Seisoin siinä kuin puusta pudonneena ja tuijotin tuohon päähän, jonka kasvoille levisi hymyilevä, hyväntahtoinen ilme.

"Voisitteko lainata minulle pataa?" kuului ääni.

Olin vähällä juosta tieheni. Näinkö minä unta? Tai kuinka oli mahdollista, että kinoksissa oli muitakin eläviä olennoita kuin me.

Jälleen hymyili naama sangen rakastettavasti.

"Älkää pelästykö!" sanoi se. "Huomasin, että te säikähditte, ja siksi mainitsin ensin niin jokapäiväisestä asiasta kuin padasta."

"Kuka taivaan nimessä te olette?" kysyin minä.

"Olen vain matkustaja", vastasi pää, "ja olen joutunut samallaiseen ikävään asemaan kuin tekin. Mutta minun on tässä asennossa vähän vaikea puhua. Voin arveluttavasti vilustua, jos makaan tässä kauan rinta kylmää lunta vasten. Voitteko mahdollisesti lainata minulle pataa?"

Näistä sanoistaan tulin vakuutetuksi, että se todellakin oli tavallinen ihmisolento ja senvuoksi sainkin takaisin rohkeuteni, joskin hämmästykseni olikin rajaton.

"Ennen kuin puhumme enempää padasta täytyy minun saada tietää, kuka te olette ja kuinka olette joutunut tänne kinosten keskelle."

"Minun on vaikeata päästä luoksenne näin pää edellä", vastasi hän. "Siksipä kömmin takaisin suojaani ja tämän aukon kautta voimme kyllä puhella."

"Voinko minä tulla luoksenne?" kysyin minä. "Voitte kyllä", kuului vastaus, "Te olette nuori ja nokkela, ja minun asumukseni täällä ei ole varsin syvällä. Minä ryömin ensin takaisin ja ojennan sitten teille tämän lampaannahkavaipan, jonka voitte asettaa allenne, ettei teidän tarvitse tänne päästäksenne mylleröidä paljaassa lumessa."

Minun oli jokseenkin työlästä rämpiä reiälle, vaan lopuksi kuitenkin onnistuin pääsemään, ja tuo vieras ojensi minulle sateenvarjollaan mainitsemansa lampaannahkavaipan.

Kohta löysin itseni jonkinlaisesta tunnelista, joka oli noin kuusi jalkaa pitkä sekä melkein yhtä leveä. Jouduttuani toiselle puolen huomasin olevani pienen puukatoksen alla, jonne pääsi hieman valoa pienestä, ovessa olevasta lasi-ikkunasta. Tunsin heti, että komero oli täynnä väkiviinahöyryä.