Part 8

"Barb'ra!" huudahti mrs Lecks ja hypähti ystävättärensä luokse. "Etkö voi antaa vieraalle aikaa edes hengähtää? Etkö huomaa hänen olevan tästä kaikesta niin liikutetun, että hän tuskin muistaa, kuka hän on? Jos nämä vieraat naiset siinä silmiesi edessä kuolisivat väsymyksestä tai nälästä, olisi se sinulle paremmin kuin oikein! Parasta on, että nyt ensin otamme selkoa, miten heidän laitansa on ja mitä voimme tehdä heidän hyväksensä."

Nuorempi naisista riensi kiireesti luoksemme. "Voi, mrs Craig, mrs Lecks ja mrs Aleshine!" huudahti hän. "Minä aivan joudun suunniltani odotuksesta saada kuulla teistä kaikki!"

"Me olemme suunniltamme samasta syystä!" lausui mrs Aleshine riemukkaasti.

"Ajatelkaa, että me olemme kohdanneet juuri täällä!" jatkoi tyttö.

Enemmän kuin kukaan muu halusin minä tietää kaikki Dusanteista, mutta minä huomasin, että Ruth oli kalpea ja kovin väsynyt, ja että toinen Dusanten naisista istuutui jälleen maahan, ikäänkuin hänen olisi ollut mahdotonta pysyä seisaallaan, jonka vuoksi tulin kaksinkerroin iloiseksi siitä keskeytyksestä, minkä aiheutti kaksi meitä kohti nelistäen ratsastavaa miestä.

He tulivat siitä talosta, jonka olin aikaisemmin huomannut, ja toinen heistä oli nähnyt meidän mäenlaskumme, jonka vuoksi hän toverinsa kera kiirehti luoksemme niin nopeasti kuin mahdollista.

Kuultuaan seikkailumme hämmästyivät he kovasti, vaan kun muutamat meistä olivat suuresti ravinnon ja levon tarpeessa, jäivät kysymykset ja selittelyt hyvin lyhyiksi.

Miehet astuivat alas hevosten selästä. Toisen hevosen selkään asetettiin vanhempi Dusanten naisista, jota toinen miehistä piteli siinä toisen taluttaissa hevosta. Ruth nostettiin toisen hevosen selkään ja minä ryhdyin häntä tukemaan. Toiset tulivat jalkaisin perässä.

Matkaa kesti noin engl. penikulman verran, ja tie oli useissa kohdin hyvin epätasaista. Olimmekin senvuoksi sangen tyytyväiset vihdoinkin ehdittyämme siihen pieneen taloon, joka oli matkamme päämaali.

Tämän maatalon omistivat nuo kaksi miestä. Toinen miehistä oli naimisissa, ja hänen vaimonsa ryhtyi heti parhaansa mukaan pitämään meistä huolta. Hänen kotinsa oli hyvin pieni ja kaapissaan oli vain mitä yksinkertaisimpia ruokavaroja, vaan kaikki asetti hän meidän käytettäväksemme. Hän luovutti oman sänkynsä vanhemmalle Dusanten naiselle, joka laskeutuikin heti makuulle. Ja me toiset nautimme suurella halulla kelpo aterian, johon kuului paistettua sianlihaa, maissileipää ja kahvia.

Ennen levolle menoani pyysin kuitenkin toista miehistä lähtemään ratsain rautatieasemalle ottamaan selvää mr Endertonista ja kertomaan hänelle meidän pelastuksestamme.

Kukaan meistä ei ollut kunnollisesti nukkunut kahteen vuorokauteen, joten me lepäsimme makeasti aina siihen saakka kun tuli pimeä, jolloin meidät herätettiin illalliselle. Ja niin asetuimme jälleen pöydän ääreen kaikki muut paitsi vanhempi Dusanten naisista, joka jäi vuoteeseensa.

Aterioituamme sytytettiin takkavalkea. Sen sekä kahden kynttilän ja lampun valossa muuttui huone kerrassaan iloiseksi ja hauskaksi. Ilta oli kylmä, jonka vuoksi me kaikki keräännyimme istumaan valkean ääreen.

Tuskin olimme istuutuneet, kun mrs Aleshine huudahti: "Nyt, mr Dusante, ei enää kuolevainen ihminen — kaikkein vähemmän nainen — jaksa odottaa saadakseen tietää, missä sukulaisuussuhteissa Lucille on Emilyhyn ja mitä sukua te olette heille, sekä kaikkea saarella olevaa taloanne koskevia seikkoja. Minua ei ollenkaan ihmetytä, jos tänä aamuna olisin pelkästä uteliaisuudesta räjähtänyt kappaleiksi.

"Minun laitani on samoin", virkkoi mrs Lecks, "ja vaikka kyllä tiedän, että kaikella on aikansa sekä ettei väsyneitä ihmisiä ole vaivattava kysymyksillä, niin luulempa, että jos tänne tullessamme tie olisi ollut tasainen, olisin varmasti pyytänyt teitä kertomaan kaikki! Mutta teillä on pitkät jalat, ja niitä taas ei ole mrs Aleshinella, enkä minä voinut jättää häntä jälkeen."

"En olisi jäänyt jälkeen, olkoonpa koipeni pitkät tai lyhyet!" tokasi mrs Aleshine.

Ruth ja minä pyysimme myöskin mr Dusantea kertomaan, ja kunnon isäntämme sekä hänen emäntänsä sanoivat, että jos ruvetaan kertomaan juttuja, ovat hekin mielellään kuulijoina. Siihen hupiin he olivat hyvin mieltyneet. Ja he istuutuivat keskellemme kahden puulaatikon päälle.

Nuorempi Dusanten naisista, joka nyt, peitteistä ja liinoista vapautuneena näyttäytyi kauniiksi, tummasilmäiseksi tytöksi, lausui, että hänen aikomuksensa oli ollut ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa pyytää meitä kertomaan historiamme, vaan kun me nyt olimme ensiksi ehtineet tehdä pyyntömme, täytyi luonnollisesti meidän ensin saada tyydyttää uteliaisuutemme.

"En tahdo", virkkoi mr Dusante, "antaa teidän enää silmänräpäystäkään odottaa kertomustani itsestäni ja perheestäni."

"Nimeni on Albert Dusante. Teitä ehkä huvittaa tietää, että isäni oli ranskalainen ja äitini amerikalainen. Minä olen syntynyt Ranskassa, vaan en ole siellä paljon oleskellut. Suurimman osan elämääni olen asunut Honolulussa — kauppamiehenä. Viime vuosina on minun onnistunut koko paljon vapautua liike-elämän huolista ja ja olen senvuoksi nauttinut vapaan elämän tarjoamista hommista ja iloista. En ole koskaan ollut naimisissa. Tämä nuori neiti on minun sisareni."

"Mutta mitä sukua te olette — — —?" tokasi mrs Aleshine.

Samassa silmänräpäyksessä sysäsi mrs Lecks häntä polveen ja sai hänet keskeyttämään kysymyksensä. Ja mr Dusante jatkoi:

"Vanhempamme kuolivat, kun Lucille vielä oli pieni lapsi, eikä meillä ole ketään läheisiä sukulaisia."

Näiden sanojen jälkeen levisi mrs Lecks'in ja mrs Aleshinen kasvoille sellainen ilme, ikäänkuin he olisivat saaneet oudolla käsialalla kirjoitetun kirjeen ja olisivat jääneet ihmettelemään, mistä maailmasta se oli lähetetty.

"Se nainen, joka paraillaan lepää viereisessä huoneessa", jatkoi mr Dusante, "on muuan rakas ystävä, jota pidän äitinäni."

"Mitä kummaa —!" huudahtivat mrs Lecks ja mrs Aleshine yht'aikaa ja sellaisella äänellä, että miss Lucille purskahti sydämelliseen nauruun.

Mr Dusante jatkoi kertomustaan yhtä rauhallisena ja totisena kuin oli alkanutkin.

"Hän oli äitini hyvä ystävä, vaikkakin oli nuorempi kuin hän. Minä tein hänestä äidin pienelle orvolle siskolleni ja pidin yhtä paljon häntä omana äitinäni. Tein sen sitäkin suuremmalla ilolla, että voisin jollain tavoin palkita hänelle sen hellän hoidon ja huolenpidon, jota hän osoitti sisarelleni."

"Hän siis on Emily?" huudahti mrs Aleshine.

"Niin, hän otti meidän nimemme — hän on mrs Emily Dusante."

"Ja te pidätte häntä äitinänne?" sanoi mrs Aleshine.

"Pidätte häntä äitinänne?", vahvisti mrs Lecks.

"Pidän", vastasi mr Dusante.

"Se on siis ainoa suhde, jossa hän on teihin kahteen?" kysyi mrs Lecks.

"Ja te häneen?" lisäsi mrs Aleshine.

"Niin", vastasi mr Dusante.

Mrs Lecks nojasi tuolinsa selkälautaan, risti kätensä ja huudahti: "Vai>niin! Vai niin!" — jonka jälkeen hänen kasvonsa saivat sellaisen ilmeen, ikäänkuin hänellä ei enää olisi mitään sanottavaa.

"Yksi asia on kuitenkin tosi", lausui mrs Aleshine, "ja se on, että minä aina olen pitänyt enemmän Lucillesta!"

Näiden sanojen jälkeen hymyilimme Ruth, minä ja Lucille toisillemme.

Mr Dusante jatkoi:

"En haaskaa aikaa kertoakseni teille yksityisistä asioistamme, vaan mainitsen ainoastaan, että muutamia vuosia sitten ostin sen saaren, jonne te pelastuitte, ja missä minä niin mielelläni olisin tahtonut olla isäntänänne. Saatan vetäytyä sinne silloin kun tahdon olla levossa ja rauhassa. Rakennutin sinne kunnollisesti sisustetun talon — —."

"Sitä se todellakin oli", keskeytti hänet mrs Aleshine, "sillä siellähän on vesijohto ja likaviemärikin, jollaisia en koskaan ole nähnyt niin kaukana kaupungista olevissa taloissa."

"Kalustimme talomme siten kuin meitä parhaiten miellytti", sanoi mr Dusante. "Veimme sinne kirjoja ja elelimme siellä sekä hauskaa että hyödyllistä elämää. Viime aikoina on kuitenkin siskoni mielestä olo siellä tuntunut liian yksinäiseltä, jonka vuoksi me olemme tehneet pitkiä matkoja ja vain silloin tällöin pistäytyneet saarella.

"Koska en tahtonut jättää ketään niin yksinäiselle paikalle, annoin varustaa sinne johtavan kulkuväylän rautatangoilla, siten estääkseni rosvojen ja kalastajien veneitä pääsemästä sinne. Vaan kun saareni on yleisen suuren purjehdusväylän varrella, en koskaan tullut ajatelleeksi, että rautatankoni voisivat estää onnettomia, haaksirikkoon joutuneita ihmisiä pääsemästä sinne."

"Eiväthän ne estäneetkään", selitti mrs Aleshine, "sillä me ryömimme niiden alitse."

"Toivon, että te sopivana hetkenä kerrotte minulle, miten te pääsitte saarelle aukaisematta tankoja. Minusta on tämän jälkeen tuntunut oikein painostavalta ajatellessani, että nuo tangot voivat olla esteenä haaksirikkoisten pelastumiselle."

"Sen painostuksen heittäkää", lausui mrs Lecks, jonka tunne omistusoikeuden pyhyydestä pani hänet puhumaan, "sillä onhan jokaisella oikeus lukita kotinsa lähtiessään sieltä pois. En minä eikä mrs Aleshine koskaan jättäisi oviamme lukitsemattomiksi lähtiessämme kaupunkiin, sillä ken tietää, kuka varas tai maankiertäjä sinne sillä aikaa tunkeutuisi. Ei, sir, kyllä se oli teidän velvollisuutenne poislähtiessänne sulkea pääsyn saareen, kun kerran jätitte sinne talonne tyhjäksi. Merellä kulkevien on purjehdittava oikein eikä ajettava toinen toisiaan päin. Ja jos he eivät sitä tee, vaan aikaansaavat onnettomuuksia, niin niiden jotka joutuvat merihätään on yritettävä päästä sellaiselle asutulle saarelle, missä heille voidaan antaa apua ja hoitoa, aivan niinkuin maankiertäjät menevät vaivastaloihin. Niin olisi ollut meidänkin tehtävä — en nyt sentään tarkoita juuri vaivastaloa — ellemme olisi olleet niin tyhmiä että lähdimme merelle vuotavalla veneellä — en tarkoita mitenkään loukata teitä, mr Craig, muistakaa se."

"Aivan niin minunkin mielestäni", lausui mrs Aleshine, "kenelläkään ei ole mitään sanomista siihen, että joku ihminen lukitsee porttinsa lähtiessään pois kotoaan. Minusta voisivat kuitenkin ihmiset niin harvaan asutuilla seuduilla asettaa kotoa lähtiessään saarensa kulkuväylän suulle vähäsen syötävää ja juotavaa — esimerkiksi pulloon tai tinalaatikkoon — haaksirikkoutuneille, jotka mahdollisesti sillä aikaa saapuvat sinne veneillä, joten he eivät pääse saarelle. Toista oli meidän, jotka saavuimme toisella tavalla. Kun he sitten huomaavat, etteivät he pääse sisään, saisivat he vähän virkistyttää itseään ravinnolla ja jatkaa sitten matkaansa johonkin toiseen saareen."

"Kuulehan Barb'ra Aleshine", lausui mrs Lecks, "matkustaessasi Japaniin ja lähtiessä jätettyäsi talosi portinpieleen paistin ja voileipiä maankulkijoille, voisit puhua tuolla tavoin, vaan et muuten. Mutta kun niin et ole tehnyt, niin ehkä saamme nyt kuulla loppuun mr Dusanten kertomuksen."

"Kun me tänä vuonna ensi kerran saavuimme saarelle", jatkoi mr Dusante, "viivyimme siellä vain vähän aikaa, sillä me kaikki halusimme tehdä höyrypurrellani pitemmän merimatkan. Palattuamme päivälleen kuusi viikkoa sitten — —"

"Täsmälleen viikkoa jälkeen kuin me olimme lähteneet saaresta!" huudahti mrs Lecks.

"Olisinpa tietänyt", lausui mrs Aleshine, "että te tulisitte niin pian, olisin antanut merimiesten elää paljaalla kalalla, itse olisin syönyt vain vihanneksia, ja lupaanpa, että varmasti olisin saanut jauhot riittämään muille kuudeksi päiväksi, vaikka minun olisikin pitänyt olla niin kitsas, että käsissäni ei lopuksi olisi ollut muuta kuin luuta ja nahkaa."

Sen jälkeen hän istuutui jälleen juhlallisen arvokkaasti.

"Palattuamme", jatkoi mr Dusante, "huomasin ilokseni, että rautatangot olivat paikoillaan ja kaikki näytti olevan hyvässä kunnossa. Ei näkynyt edes puista pudonneita oksia eikä rikkaruohoa, jotka olisivat todistaneet meidän olleen poissa yli kaksi kuukautta. Äitini ja siskoni menivät ensin huoneisiinsa, ja kun ikkunat olivat avatut kuulin heidän ihmettelevän, miten puhdasta ja siistiä oli kaikkialla. Minä menin kirjastoon, ja minunkin täytyi ihmetellä sitä erinomaista siisteyttä ja järjestystä, mikä siellä vallitsi. Kirjat olivat mitä huolellisemmassa järjestyksessä sekä huonekalut asetetut niin maukkaasti ja tarkoituksenmukaisesti kuin suinkin. Hyvin pian löysin teidän kirjeenne, sir. Suurimman hämmästyksen valtaamana avasin sen ja luin — — —.

"Luettuani oli hämmästykseni vielä suurempi. Kiirehdin ruokasaliin ja nostin inkivääriruukun uunin otsalta. Otin sieltä ensin sen pienen ruskean paperikäärön ja näin sen alla rahat, joista kirjeessänne mainitsitte — ja voitte arvata minkälaiseen mielentilaan tulin. En laskenut rahoja, en koskenutkaan niihin, vaan laskin käärön takaisin niiden päälle, istuuduin ja aloin hautoa aivoissani tätä ihmeellistä tapahtumaa.

"Istuessani siinä syöksyivät äitini ja Lucille sisään. Ja Lucille, jolla on vilkas mielikuvitus, vakuutti että talossa täytyi olla tonttuja. Kaikki oli puhtaampaa, siistimpää ja paremmassa järjestyksessä kuin lähtiessämme. Hän oli ottanut vaatekaapistaan esiin ohuen kesäleninkinsä, ja se näytti aivan kuin se olisi juuri tuotu suoraan pesijättäreltä. Sen poimut olivat somemmin ja hienommin silitetyt kuin silloin kuin se oli uusi.

"'Albert', lausui äitini, joka oli aivan kalpea, 'täällä on sillä aikaa täytynyt olla joku!' Ja hän lisäsi, että ikkunat, jotka olimme jättäneet pesemättömiksi, syystä että lähtömme tapahtui suuressa kiireessä, olivat nyt aivan puhtaat, ikäänkuin palvelijatar olisi ne aivan äsken puhdistanut. Sitäpaitsi olivat huonekalut ja lattia puhtaammat ja kirkkaammat kuin koskaan ennen. Tämä on aivan yliluonnollista, lisäsi hän!"

Tämän kertomuksen aikana istuivat mrs Lecks ja mrs Aleshine aivan vaiti ja liikkumattomina, hiljaisen vaatimattomuuden ilme kasvoillaan. Vaan välke heidän silmissään todisti, että he tunsivat olevansa muita naisia ylempänä, mutta että he katsoivat sopivaksi peittää sen tunteen.

"Samassa silmänräpäyksessä riensi muuan palvelijoista sisään ja ilmoitti, että koko jauhovarastomme oli kadonnut ja että oli tuskin yhtään ruokia jälellä. Äitini ja siskoni, jotka tiesivät jättäneensä saarelle runsaan varaston ruokavaroja, katsoivat kummastuneina toinen toisiinsa. Vaan ennen kuin he ehtivät lausua sanaakaan, aloin minä selittää asiain tilaa.

"'Täällä on poissaollessamme todellakin ollut joku", virkoin minä. "Tässä kirjeessä ilmoitetaan, että täällä on usean viikon asunut kahdeksan henkeä — täällä on vietetty häät ja täältä meidän talostamme on eräs onnellinen pari lähtenyt maailmalle. Nuo kahdeksan henkeä ovat syöneet meidän leipäämme, käyttäneet meidän mukavuuksiamme ja pitäneet tätä taloa väliaikaisena kotinaan. Mutta he ovat kunniallisia, rehellisiä ihmisiä, sillä he ovat jättäneet kaikki parempaan kuntoon kuin täällä oli heidän tänne tullessaan ja tässä ruukussa on enemmän maksua siitä kuin mitä he ovat kuluttaneet.' — Sen jälkeen luin heille teidän kirjeenne, sir.

"En voi teille kuvailla, millä mielenkiinnolla sitä seurattiin. Me annoimme sen jälkeen tuoda alukseltamme taloon kaikki ruokavarat, mitkä olimme ottaneet mukaamme, ja alotimme jokapäiväisen elämämme — vaan mitkään niistä töistä, joista ennen olimme ajankulumme löytäneet, eivät voineet enää meitä huvittaa. Alinomaa juttelimme me vain niistä henkilöistä, jotka olivat asuneet kattomme alla ja arvailimme, mitähän ihmisiä ne mahtoivat olla ja saisimmekohan heitä koskaan nähdä."

"Niin", huudahti miss Lucille, "minä ajattelin teitä todellakin yöllä ja päivällä ja kuvailin teitä jos minkälaisiksi, vaan te olette aivan toisenlaisia kuin luulin. Väliin tuumin, että te saareltamme lähdettyänne olitte joutuneet myrskyyn, veneenne oli kaatunut ja te kaikki hukkuneet, ja että te sitten kummittelijoina saapuisitte takaisin huvilaamme, nukkuisitte vuoteissamme, puhdistaisitte ikkunoitamme, pesisitte ja silittäisitte vaatteemme ja toimittaisitte öisin kaikenlaisia askareita."

"Hyvä jumala", huudahti mrs Aleshine. "Sillä lailla ette saa puhua! Ajatella olevansa kylmänä haamuna tassuttelemassa pimeydessä, on pahempaa kuin liukua alas pitkin lumivuorta, vaikkapa sen sitten tekisikin paljaalla selällään!" — "Barb'ra!" sanoi mrs Lecks ankarasti. "Jaa'a, se saa ihmisen kauhistumaan aivan yhtä paljon", vastasi hänen ystävättärensä olematta millänsäkään.

"Kaksi seikkaa oli yhteydessä teidän käyntinne kanssa", jatkoi mr Dusante, "ja ne ovat raskaasti painaneet minun mieltäni. Toisen olemme jo maininnut — suljetun väylän, joka todisti julmaa epävieraanvaraisuutta."

Tähän saakka en minä ollut tahtonut keskeyttää mr Dusanten itsestäänkin usein keskeytyvää kertomusta, mutta nyt tunsin täytyväni vakuuttaa hänelle sekä itseni että vaimoni puolesta, että olimme samaa mieltä kuin mrs Lecks ja mrs Aleshine, ja pidimme, ettei häntä voitu mitenkään syyttää sen johdosta, että hän oli koettanut suojella yksityistä omaisuuttaan.

"Olette hyvin ystävällinen sanoessanne niin", vastasi mr Dusante "mutta minä tahdon nyt joka tapauksessa mainita teille, ettei enää ole minkäänlaisia rautatankoja väylää sulkemassa. Olen jättänyt muutamia henkilöitä saarelle pitämään huolta huvilasta ja auttamaan sinne mahdollisesti pelastuvia haaksirikkoisia. — Toinen asia, josta tahdon mainita, vaivaa minua vielä enemmän. Se on: rahat inkivääriruukussa. Minusta tuntui luonnottomalta ajatella, että minulle oli suoritettu maksu siitä vieraanvaraisuudesta, jota muuten niin mielelläni olisin osoittanut teitä haaksirikkoon joutuneita raukkoja kohtaan. Sellaista ei mitenkään olisi saanut tapahtua. Minä surin sitä. Minä häpesin. Lopultakin päätin, etten sellaista häpsää saattaisi kantaa, vaan että ottaisin inkivääriruukun mukaani ja hakisin koko maailman halki niitä henkilöitä, jotka minun poissaollessani olivat suorittaneet maksun olostaan minun kattoni alla, ja kun heidät vihdoin löytäisin, jättäisin heille ruukun sisältöineen. Kirjeestänne kävi selville, mille saarelle olitte päättäneet lähteä, ja minä ajattelin, että ellen löytäisi teitä sieltä, saisin ainakin tietää, mihin satamaan te sieltä olitte matkustaneet. Ilmoitettuani äidille ja sisarelleni suunnitelmastani, pitivät hekin sitä oikeudenmukaisena, sillä he olivat kiintyneet asiaan yhtä paljon kuin minäkin — ja pari päivää sen jälkeen aloimmekin etsiskeiymatkamme.

"Vaikeuksitta seurasin jälkiänne San Franciscoon ja sain tietää siellä, missä hotellissa te olitte asuneet. Siellä sain tietää että matkanne päämaali mahdollisesti oli Filadelfia. Olin toivonut tapaavani teidät ennen kuin jättäisitte Kalifornian. Mutta kun otaksuin, että jo olitte ehtineet matkanne perille, tai ainakin olitte sitä hyvin lähellä, myönnyin siskoni toivomukseen tehdä pieniä huvimatkoja Kaliforniassa, aikomuksella sitten seurata teitä Filadelfiaan ja kysyä siellä sanomalehdissä mr Craig'ia. Nyt olen kuitenkin mitä merkillisimmän sattuman kautta tavannut teidät täällä, ja siitä en voi olla tarpeeksi kiitollinen."

"Emme mekään", vastasin minä sydän heltyneenä, "sillä mekin olemme innokkaasti toivoneet saada tutustua teihin ja perheeseenne, ja että tapaamisemme tapahtuisi niin pian kuin mahdollista."

"Nyt tahdon täyttää velvollisuuteni, jonka vuoksi olen matkalle lähtenyt, ja minä vakuutan teille minulle olevan suuren ilon saadessani täyttää velvollisuuteni."

Hän nosti nyt lattiasta paketin, jota hän niin huolellisesti oli suojellut liukuessaan alas lumivuorta, ja joka sen jälkeen koko ajan oli ollut hänen vieressään lattialla.

Otettuaan auki heikon huovan, joka oli kääritty paketin ympärille, sekä sen jälkeen vielä monet paperit, oli siinä silmiemme edessä tuo tuttu, pieni, pyöreä inkivääriruukku, joka oli ollut uunin reunalla talossa siellä kaukaisella saarella — ruukku, jonne me olimme pistäneet maksun asunnosta ja ruoasta.

"Minun on aivan mahdotonta ottaa vastaan noita rahoja, jotka ovat maksetut siitä avusta, jonka minä tietämättäni olin antanut haaksirikkoutuneille", lausui mr Dusante. "Jos olisin ollut saarella, olisin niin mielelläni antanut teille saman avun ilmaiseksi. Ja koska mr Craig'in kirjeestä kävi selville, että mrs Lecks oli pitänyt huolta näiden rahojen keräämisestä ja säilyttämisestä, jätän minä nyt siis teille, hyvä rouva, tämän ruukun sisältöineen."

"Joita minä en ota vastaan", vastasi mrs Lecks ja asetti molemmat kätensä selän taakse. "Jos kyseessä olisi ollut vain yksi vuorokausi, tai vaikkapa kaksi vuorokautta ja yksi sunnuntai, niin siinä tapauksessa en sanoisi mitään, mutta kun mrs Aleshine ja minä — toiset saavat vastata omasta puolestaan — viivymme viikkokausia vieraan ihmisen talossa, silloin me myös olostamme maksamme — tietysti vetäen pois palkan siitä työstä minkä olemme suorittaneet. Hyvää yötä."

Tämän sanottuaan hän nousi ja asteli vakavin askelin viereiseen huoneeseen:

"Teiltä on ollut oikein tehty, mr Dusante", sanoi mrs Aleshine, "että olette koettaneet seurata omantuntonne ääntä, vaan meillä ovat omat käsitykset velvollisuuksistamme ja teillä omanne, ja molempien käsitykset ovat saman arvoiset."

Sen jälkeen seurasi hän ystävättärensä esimerkkiä. Mr Dusante näytti samalla hämmästyneeltä ja huolestuneelta ja katsoi minuun kysyvästi.

"Parahin mr Dusante", sanoin minä, "nuo molemmat rouvat ovat tunnontarkkoja oikeuden ja totuuden suhteen, ja luullakseni on parasta, ettette tällä erää koeta voittaa heitä. Mitä vaimooni ja minuun tulee, emme mekään puolestamme voi koskea niihin rahoihin, jotka mrs Lecks on pannut inkivääriruukkuun tarkoituksella, ettei niitä sieltä ottaisi kukaan muu kuin te tai joku perheenne jäsen."

"No niin", virkkoi mr Dusante ja kääri ruukun uudelleen papereihin, "annetaan sitten asian olla tällä kertaa. Mutta suokaa minun huomauttaa, että minäkin puolestani olen hyvin tunnontarkka, mitä tulee oikeuteen ja totuuteen."

Aikaisin aamulla palasi rautatienasemalle lähettämämme mies ilmoittaen, että neljän hevosen vetämät suuret matkavaunut olivat matkalla meitä noutamaan. Hänellä oli myöskin mukana kirje Ruthille mr Endertonilta.

Tämä ilmoitti tyttärelleen olevansa hyvissä voimissa, vaan olleensa kovin levoton siitä, mikä kohtalo oli tullut Ruthin osaksi. Hän oli kuitenkin toivonut, että lunta, joka oli estänyt häntä tuomasta apua, sataisi niin korkealle paikalle sangen vähän. Hän oli myöskin toivonut, että mr Craig oli laittanut tulen jollekin sopivalle paikalle, niin että hänen tyttärensä saisi lämmitellä. Hän oli myöskin otaksunut, että runsas muonasäkkimme takaisi tyttärelle hyvät ateriat.

Hänen levoton tunteensa oli myöskin suuresti lisääntynyt niiden kiivaiden ja epäoikeutettujen syytösten ja vaatimusten johdosta, mitkä ajomies oli hänelle tehnyt. Tämä oli mitä loukkaavimmalla tavalla solvaissut häntä, vieläpä olisi tarttunut häneen käsiksikin, elleivät saapuvilla olleet ihmiset olisi sitä estäneet ja hän itse olisi huolellisesti lukinnut oveaan.

Nyt hän oli kuitenkin jo rauhoittunut, osaksi sen vuoksi, että ajomies oli jo sieltä lähtenyt, osaksi sen vuoksi, että hän oli saanut tietää tyttärensä olevan varmassa turvassa — josta viimemainitusta seikasta hän jo aikaisemmin oli ollut vakuutettu, sillä olihan tytär jäänyt avonaiselle valtatielle.

Vaunuja odotellessamme kerroimme Dusanteille tarkoin seikkailumme, jotka suuresti kiinnittivät heidän mieliään.

Mrs Dusante, joka yön rauhallisesti levättyään sanoi tuntevansa itsensä sangen terveeksi ja reippaaksi, oli hyvin rakastettava, noin viidenkymmenen ikäinen nainen Hänen käytöksensä oli hiljainen ja rauhallinen ja koko hänen olentonsa todisti, että hän aikaisemmin oi hyvinkin paljon ottanut osaa seura-elämään. Pian huomasin myöskin, että häntä suuresti huvitti tutkia ihmisluonteita.

Hänen mielenkiintonsa kohdistui etupäässä mrs Lecks'iin ja mrs Aleshine'en, joita hän piti sangen erikoisluonteisina naisina. Mutta hän kunnioitti heitä suuresti. Siihen tunteeseen ei hän kuitenkaan saanut samanlaista vastinetta, sillä mrs Lecks'illa ja mrs Aleshine'lla oli hänestä jokseenkin alhaiset käsitykset.

"On olemassa anoppeja, äitipuolia ja oikeita äitejä ja äidinäitejä ja vieläpä joskus äidin-äidin-äitejä, jotka vielä ovat elossa", sanoi mrs Lecks luottavasti minulle, "mutta vaikk'en epäilekään, ettei mr Dusante olisi hyväätarkoittava ihminen, joka tahtoo tehdä velvollisuutensa lähimmäisiään kohtaan — minulla ei ole pienintäkään syytä uskoa muuta — niin sanoa minun sentään täytyy — koska kerran olen saanut sellaisen kasvatuksen — ettei hänellä ole ollut oikeutta mennä ottamaan itselleen uutta äitiä. Ottolapset käyvät vielä päinsä, vaan tällainen tapaus kuin tässä on kysymyksessä on suoraan sanoen vastoin pipliaa ja luonnon lakeja."

"Noilla ranskalaisilla", virkkoi mrs Aleshine, "näkyy olevan omat tapansa! Minä puolestani en ole koskaan kärsinyt ranskalaisia kengänkorkoja enkä ranskalaisia, arsenikin värisiä herneitä, ja jos ne nyt tulevat meidän maahamme otto-äitineenkin, niin luulenpa, että niitä seuraavat giljotiinit."

"En käsitä, miksi te pidätte mr Dusantea ranskalaisena", sanoin minä. "Hänhän on yhtä paljon amerikalainen kuin ranskalainen."

"No niin", lausui mrs Lecks, "eihän minun eikä mrs Aleshine'r sovi asettua toisten ihmisten tuomareiksi. Meidän kotiseudullamme ei ole tapana pitää otto-äitejä, vaan jos sellainen on tapana Ranskassa tai Sandwichs-saarilla tai itävaltioissa, niin eihän meillä tietystikään ole siihen mitään sanomista."

"Hänhän olisi voinut ottaa samalla kertaa itselleen isänkin", virkkoi mrs Aleshine, "vaan siinä olisi hänen pitänyt noudattaa tarkkaa valintaa tai ainakin ottaa mrs Dusantelle tuttu henkilö, sillä se ei olisi käynyt päinsä, että he, ollessaan hänen vanhempiaan, olisivat vieraita toisilleen."

"Jos minä olisin sinun sijassasi, ottaisin minä nyt puolestani itselleni jonkinlaisen ryysyn toimittamaan hatun virkaa, sillä tuolla tulevat vaunut, ja meidän on parasta lähteä", lausui mrs Lecks.

Me otimme nyt jäähyväiset ystävälliseltä isäntäväeltämme ja asetuimme vaunuihin niin mukavasti kuin suinkin.

Noin seitsemän penikulmaa kuljimme tien epätasaisuuden vuoksi sangen hitaasti.

Mrs Dusante oli heikko, eikä ollut tottunut mihinkään voimainponnistuksiin, jotavastoin mrs Lecks ja mrs Aleshine olivat harvinaisen vahvoja naisia. Seurauksena tästä oli, että heidän hellät sydämensä pakottivat heidät tekemään kaiken voitavansa, että mrs Dusanteen eivät koskisi kolaukset ja keikahdukset. He antoivat hänelle kaikkein parhaimman paikan ja käärivät hänet peitteisiin ja huopiin. Tätä tehdessään unohtivat nuo hyväsydämiset naiset kokonaan, että tuo nainen, joka niin suurella mielenkiinnolla kuunteli heidän kertomuksiaan kodistaan, suvustaan ja olosuhteistaan, oli vain otto-äiti. Myöskin Ruth ja miss Lucille viihtyivät hyvin keskenään ja minusta oli mr Dusante sangen miellyttävä persoonallisuus.

Kun sitten vihdoin saavuimme rautatienasemalle, tapasimme siellä mr Endertonin, joka osoitti hyvin kohtuullista iloa nähdessään meidät jälleen, mutta kovin kohtuutonta suuttumusta — jonka esineeksi eritoten minä jouduin — sen johdosta, että hänen täytyi luopua avarasta huoneestaan, jonne nyt sijoitettiin naiset. Se oli ainoa mahdollinen suoja koko kestikievaritalossa.

Mainitessani hänelle, että mukanamme olevat vieraat olivat ne Dusantet, joiden saarella me olimme asuneet, ei hän aluksi ollut sitä ollenkaan kuulevinaan. Hän oli aina pitänyt Dusanteja keksittynä satuna, jonka varjolla mrs Lecks ansaitsi rahaa onnettomilta haaksirikkoon joutuneilta ihmisiltä. Kuultuaan, että mr Dusante tahtoo antaa rahamme takaisin, heräsi hänen mielenkiintonsa, ja hän lausui:

"Ihmettelenpä, että hän on siksi omantunnonmukainen mies, vaan että joku kieltäytyy vastaanottamasta sitä mikä hänelle oikeudenmukaisesti kuuluu, se menee yli minun ymmärrykseni. Ainakin minä aion ottaa osani takaisin, se on varma se. Viisitoista dollaria viikossa minun ja tyttäreni asunnosta ja ruoasta vaati tuo nainen minulta, ja sen minä tahdon takaisin."

"Mutta", sanoin minä, "teidän maksunnehan alennettiin samaksi kuin toistenkin."

"Minä en muista mitään alentamista", lausui mr Enderton. "Muistan vain sen kohtuuttoman summan, mikä minulta vaadittiin ruoasta ja asunnosta asumattomalla saarella. Se teki minuun hyvin ikävän vaikutuksen."

"Minulla ei ole halua puhua teidän kanssanne tästä asiasta enempää", virkoin minä. "Saatte selvittää sen mrs Lecks'in kanssa."

Mr Enderton murisi jotain ja meni huoneeseensa sangen arvokkaasti. Minä en voinut muuta kuin nauraa kuvitellessani, millaiseen mielentilaan hän joutuu puhuttuaan tästä asiasta mrs Lecks'in kanssa.

Jättäessään San Franciscon oli mr Dusante lähettänyt kaikki tavaransa edeltäkäsin Ogden City'yn, missä hän oli aikonut ensi kerran pysähtyä. Päätettiin senvuoksi, että me kaikki matkustaisimme Ogden City'yn, jossa odottaisimme niitä tavaroitamme, jotka olimme jättäneet vuorelle.

Minun seurueeni tavarat olivat kaikki raitiovaunussa, eikä niitä ollutkaan kuin muutamia matkalaukkuja, jotka olimme ostaneet itsellemme San Franciscossa, sekä suuri paketti, joka sisälsi kaksi hengsnpelastusvyötä, sillä vaikk'ei mitään muuta, niin ainakin ne tahtoivat mrs Lecks ja mrs Aleshine viedä mukanaan kotiinsa.

Aamulla sen jälkeen kuin olimme saapuneet Ogden City'yn vei mr Dusante minut syrjään ja sanoi:

"Sir, tahdon uskoa teille, mitä aion tehdä inkivääriruukulle rahoineen, jotka te olette sinne panneet. Ja toivon, ettette millään tavoin estä minua. Kun tavaranne saapuvat, jatkatte te luultavasti matkaanne itäänpäin ja me palaamme San Franciscoon. Mutta ruukun sisältöineen jätän tänne, annettavaksi mrs Lecks'ille. Jos te tahtoisitte olla hyvä ja ottaa sen haltuunne sekä jättää sen sitten hänelle olisin sangen kiitollinen."

Lupasin hänelle, etten millään tavoin tahdo estää häntä toteuttamasta aikomustaan, vaan etten mitenkään voinut ottaa vastaan ruukkua. Kenen tulisi saada tuo porsliiniruukku sisältöineen oli hänen ja mrs Lecks'in välinen riitakysymys ja täytyi ratkaista vain heidän keskensä.

"No, sitten teen niin", lausui hän, "että minä matkustan täältä ennen teitä ja jätän ruukun hotellin kirjanpitäjälle pyynnöllä jättää se mrs Lecks'ille minun lähdettyäni. Sitten ei hän voi tehdä muuta kuin ottaa se vastaan."

Nämä mr Dusanten sanat huvittivat minua suuresti, sillä mrs Lecks oli jo uskonut minulle tässä asiassa tekemänsä päätöksen.