I.

Niin aivan oikein. Olette arvannut aivan oikein... anteeksi, minulla ei ole kunniaa tietää Teidän nimeänne... Pääsyynä perikatooni on luonteeni heikkous. Samaa sanoi tuomari oikeudessa, silloin kun minua syytettiin. "Edessänne arvoisa korkea oikeus, on räikeä esikuva siitä mihin perinnöllinen juoppous, huono ravinto ja pahat taudit voivat uhrinsa viedä." Sen jälkeen kolme professoria minut tarkasti ja yhteen ääneen he vakuuttivat samaa. Kirjotin samassa nämä sanat muistikirjaani. — Sillä minun täytyy tunnustaa: vaikka itse olenkin kadottanut intelligentin ihmisen ulkomuodon, rakastan sivistystä ja tieteitä.

Minuun katsoen hän jatkoi: Te tietysti ette voisi uskoa, että tämä olento, jonka tässä näette istuvan, kerran on ollut mies, jolla on ollut edessään sileä tie, kunniakas nimi ja loistava virkaura. Mutta se on totinen totuus. Puhun Teille vertauskuvissa.

Tuolla mäellä on pieni, Marja niminen ravintola — anteeksi — pahin luola maailmassa. Tämän ravintolan seinällä riippuu kaksi taulua, ikäänkuin muistutukseksi niille, jotka vielä ovat selviä.

Toinen tauluista kuvaa puolialastonta repaleista miestä, sanotaan vaikka, minun kaltaistani; hän nukkuu loassa aidan luona, vierellään röhkivä sika. Alla on kirjotus: "Saattaisi olla ihminen!" Toisessa taulussa on kirjotus: "Osti rahalla, osti luotolla!" Taululle on piirretty kaksi olentoa: toinen laiha, rappeutunut, jonka housun lahkeet koirat ovat pureksineet, hän pitelee päätään, silmänsä pullottavat — tämä ostaa luotolla. Häneen selin istuu toinen, tuollainen lihava porvari, jolla on komea poskiparta. Veltosti retkottaen tuolilla polttelee hän sikaria, edessään on hänellä laatikko, kultarahoja täynnä. —

En ole mikään kauppanero mutta nämä taulut, vaikka ovatkin ala-arvoisia ja huokeita, ansaitsevat huomiota. Ne ikäänkuin viittaavat omaan elämääni. Ha, ha, ha! Ravintoloitsija siellä, Wukol Naumytsh, on ankara ukko. Kerran virkoin hänelle: "Sinä, Wukol Naumov, voisit tilata vielä kolmannenkin taulun, semmoisen, jossa tuo rappeutunut toisella kädellään tarttuisi pankkiiria rintaan ja toisella anastaisi hänen kassansa. Alla olisi kirjotus: 'Tästä seuraus!'" Tietysti ravintoloitsija ei ymmärtänyt leikkiä. Puhuin hänelle vain huvikseni, mutta hän aikoi kutsua poliisin. Ikäänkuin minä olisin uhannut häntä itseään jollain vaarallisella aseella. Arvaahan sen — hm.

Kolmatta taulua, se tahtoo sanoa mielikuvitukseni luomaa, hyvä herra, en ole suotta ottanut esimerkiksi. Sillä kerran yritin itse tätä tekoa, ja silloin olisin päässyt elävien kirjoista. Jumalan kiitos, ei oikeus pitänyt minua syyntakeisena, vaan päästi vapaaksi. Muussa tapauksessa olisin saanut lähteä kaukaisiin maihin, "kullan ja kuparin hankintaan".

Koska nyt olemme näin pitkälle päässeet, niin sallikaa minun kertoa kaikki järjestyksessä. Suokaa anteeksi, herra, mutta ulkomuodostanne ja puheestanne päättäen olemme työtovereita. Niinmuodoin kenties elämäkertani kelpaa lehtenne kaunokirjalliseen osastoon sunnuntai-lukemiseksi taikka välipalaksi. Kernaasti minun puolestani. Voisitte nimittää sitä esimerkiksi: "Kuinka tyhmästi muutamat ihmiset asettavat elämänsä", tahi vielä sopivammin: "langenneen synnintunnustus". Voin siis vaatia Teiltä pari lasia lisää. Mutta, pyydän, tavallista, kahdeksan kopekan. Siihen ei ainakaan ole sekotettu glyseriiniä. "Hoi, palvelija! kaksi olutta. Mitä muljotat, tomppeli, katsot kuin lehmä uutta konttia? Et näy ymmärtävän ketä palvelet, tyhmyri!"

Ei näy luottavan minuun, halju. Tosin kyllä sain kerran täällä aikaan suuren hämmingin. Ja sitäpaitsi ovathan vaatteeni — niinkuin "Suuressa Hotellissa" eräs laulajista laulaa:

Kummallinen on puku mulla, Kirjavampi se on kuin sulla. Kummallinen on puku mulla Rallallallallaa!

Tottelen, herra ravintoloitsija. Erehdyin, tiedänhän sen: että tämmöisessä paikassa ja yhtäkkiä — kupletteja. En laula enää, suljen suuni. No, niin, vaan Te hyvä herra, suokaa anteeksi. Jos asiaa oikein harkitsemme, en olisi kelvollinen olemaan kanssanne samassa huoneessakaan. Kuka Te olette, kuka olen minä! Mutta Te tunsitte myötätuntoisuutta kohtalon murjomaa kohtaan, ettekä ole hävennyt pyytää häntä istumaan viereenne. Sallikaa minun suudella kättänne... No, no, no, en tee sitä... Älkää pahastuko, suokaa anteeksi.

No niin. Äsken sanoin olevani entinen ylioppilas, mutta se ei ole totta. Yksinkertasesti, huomasin, että Te olette intelligentti ihminen ja ajattelin: ylioppilas pääsee parhaiten hänen suosioonsa. Aivan oikein. Mutta Te olette kohdellut minua ritarillisesti, ja siksi tahdon puhua Teille avomielisesti... Yliopistossa olen ollut yhden ainoan kerran elämässäni, ja se oli arkeoloogisessa kokouksessa, ollessani sanomalehdessä uutisten hankkijana. En salaa, että olin jokseenkin pehmeä ja kaikesta siitä mitä siellä puhuttiin, en käsittänyt mitään. Jostain kivisistä akoista joltain aikakaudelta...

Kuitenkin, sallikaa minun huomauttaa, etten minäkään ole kokonaan sivistystä vailla. Muistan vielä nytkin: Alkibiades oli rikas ja arvossa pidetty, luonto oli ylenmäärin tuhlannut hänelle selvää järkeä... j.n.e.

Isäni oli verhoilija. Hänellä oli oma liike Moskovassa. Äitiäni muistan vähemmän. Muistan ainoastaan, että hän oli lihava silmäpuoli nainen, jonka sokea silmä alituisesti liikkui, ikäänkuin hän sillä olisi iskenyt silmää jollekin. Vieläkin muistan, kuinka vanhin sälleistämme syleili häntä minun näkyvissäni sanoen: "ei ole vaaraa, Andrjushka on pieni, eikä ymmärrä mitään, annamme hänelle kopekan..." Taisivat olla aika juoppoja, isäni ja äitini. He haisivat aina viinalle ja hakkasivat minua millä sattui, niinkuin sanotaan: pampulla, hampulla ja vaikka millä. Kasvatukseni he laiminlöivät kokonaan ja minä kasvoin kuin rikkaruoho kadulla ja pihalla. Varsinaisena kasvattajanani oli meidän oppipoikamme Jushka.

Täytyy sanoa Teille, että elämässäni olen nähnyt jos jonkinlaisia olentoja. Taitaa riittää kun sanon, että olen istunut vankeudessakin. Mutta, Jumal'auta, niin hävytöntä, niin irstasta kuin hän oli, en ole tavannut toista. Mitä hän meille toisille pojille opetti, mitä pani meitä tekemään halkopinojen välissä, vaunuvajan takana, en voi Teille sanoa, hävettää. Totisesti, ja hän itse oli silloin melkein kapalolapsi...

Vähäpätöisiä tekoja ovat tupakoiminen, juominen, kortin pelaaminen ja rahojen varastaminen isältä. Sunnuntaisin, kun meillä oli vieraita, isä itsekin huvikseen juotti minut humalaan ja vaati tanssimaan... Jushkan opetus oli pahempaa. Yhdentoista vanhana opin tuntemaan naisen. Tämäkin tapahtui vanuvajan takana, saman Jushkan johdolla. —

Ihmeellistä todellakin on, että tämä ihminen on kokonaan kadonnut näköpiiristäni, enkä tiedä missä hän lienee: pakkotyössäkö, vai ovatko tappaneet hänet kuin koiran... Mutta ei koskaan kenelläkään muulla ole ollut minuun sellaista pirullista vaikutusta. Pelkäsin häntä tavattomasti. Voitteko uskoa, vielä nytkin näen joskus unissani miten hän minua pieksää ja herään kauhuissani... Terveydeksenne! Entä Te itse? Ettekö? No, niinkuin tahdotte. Hyvä! Kylmää.

Tällä välin olin kuitenkin ehtinyt varttua. En tiedä kuka ihmeitätekevistä lienee minut survaissut kymnaasiin valmistavalle luokalle. Nyt se vasta varsinaisesti alkoi syntisen sieluni vaellus petoksien läpi. Kolmessa vuodessa taisin olla kaikissa oppilaitoksissa, sekä klassillisilla- että reaali-osastoilla. Missä täytin opettajan taskut pureksitulla paperilla, missä löysivät minut juopuneena kadulta. Yhdessä paikassa varastin toverilta höyhenkokoelman... ja paljon muuta samantapasta.

Kotiin tultuani huomasi isä tavallisesti silmistäni mitä oli tapahtunut. "Joko taas potkittiin pois?" Minä vaikenen. "Voi sinua lurjusta! Odotappas, panen sinut suutarin oppiin. Mene, hae nuora tänne."

Vihdoin ei ollut enää uusia kouluja. Jälellä oli ainoastaan eräs yksityinen kymnaasi. Erinomainen laitos, uskallan vakuuttaa, sanalla sanoen ihmeitten noitalinna. Joku kauppiaan poika, joka viiteentoista vuoteensa on kyyhkysiä hoitanut, eikä virheettömästi ole osannut isää, äitiä kirjottaa, voipi viiden vuoden kuluttua saada päästötodistuksen tästä koulusta. Totta on, että siellä viimeisillä luokilla istui viisikolmattavuotiaita partasuita miehiäkin. Eräästä tämänkaltaisesta kerrottiin, että hän kävi koulua yhdessä poikansa kanssa. Poika oli valmistavalla luokalla, isä seitsemännellä. Kotona laitettiin heille kummallekin voileipiä aamiaiseksi.

Pääasiallisesti kävi siellä kauppiaitten ja aatelisten poikia, kaikki poikkeuksetta toisista kouluista pois potkituita. Opetuksesta otettiin melkoset rahat. Muuten tämä laitos muistutti eläintarhaa: siinä oli varkaita, tuossa pahantekijöitä ja tuolla maailman murjomia... Oikea valikoima mitä turmeltuneimpia poikaviikareita. Nämä Herran lahjat ne tekivät vaikka mitä, ratsastivatpa opettajien selässäkin. Mutta kyllä meillä olivat opettajatkin... sellaisia hanhia!...

Tässä oppilaitoksessa sain minäkin viimeisen voitelun. Lyhyen ajan kuluttua minulle sielläkin huudettiin — mars! Mistäkö syystä? Kaikellaisista. Pitkä juttu. Alkoi juttu siitä, että luokanvalvoja otti minulta pois sellaisen pienen runokirjan, oman runottareni tuotteita, j.n.e. Miksi niitä muistella!... Passons niinkuin ranskalainen sanoo.

Tulin kotiin. Isä aikoi tarttua nuoraan, mutta huomatessaan minut itseään voimakkaammaksi, jätti sikseen ja suuttui.

— Yksi tie, sanoi hän, on sinulla jälellä, sinä senkin vietävä. Saat mennä sotamieheksi.

Menin vapaaehtoseksi. Neljänä vuotena peräkkäin pyrin junkkarikouluun, mutta en mitenkään saanut päähäni siihen tarvittavaa viisautta. Luulen, etteivät tutkijat enää jaksaneet katsella naamaani, koska viimein hyväksyivät. Koulusta lähetettiin minut kolme eri kertaa takasin sotapalvelukseen kaikenlaisista kepposista. Vihdoin sain päästötodistuksen alivänrikkinä. Kaksi vuotta tätä hapanta nimeä kannettuani korotettiin minut upseerien joukkoon.

Siitä, miten upseerina ollessani aikani kulutin, en rupea laajasti kertomaan. Sanon lyhyesti: join, mellastin, kirjotin vekseleitä, tanssin kadrillia julkisissa pahamaineisissa paikoissa, kuritin juutalaisia ja istuin päävahdissa. Yhden asian sanon kuitenkin, vakuutan sen kunniasanallani — korttipelissä en tehnyt vääryyttä. Siitä huolimatta erotettiin minut korttien vuoksi. Malttakaahan, oikea syy taisi kuitenkin olla pahempi. Ei pitäisi minun... No, olkoon menneeksi, kerron.