V.

Ammattini vei minut sitten Krimiin. Krim ja yleensä koko etelä on kaikkein kuleksijain ja keinottelijain oikea paratiisi. Joka kerran siellä on ollut, halajaa sinne yhä uudelleen. Lämmin, meri, vuoret, luonnon kauneus, rahaa runsaasti kaikkialla. Sentähden siellä aina viliseekin joutilasta väkeä.

Jouduin sinne minäkin. Ensiksikin minulla oli siellä rakastajatar, toiseksi, aloin sylkeä verta. Ankkuroin siis sinne.

Ensin onnistuin hyvin, mutta yhtäkkiä kääntyi onni. Tuli kylmä talvi, ja minä olin hyvin heikontunut, yöllä hikoilin, päivällä puistatti kylmä minua, yskän puuskan saadessani tuskin pysyin pystyssä. Hätä oli käsissä! Sillä kylpykausi oli loppunut, kultalampaat olivat palanneet Moskovaan ja Pietariin, jälellä oli vain sairas köyhälistö. Paikkakunnan asukkaat, alkuasukkaat, sanoakseni, tunsivat liian hyvin minut. He ottivat vastaan kuivasti: "anteeksi, Tekö siellä taas olette? jo neljännen kerran? Älkää pahastuko, en ole mikään Vanderbild, joka voisin kaikille jakaa eläkettä. Hyvästi." Taikka jotain tähän tapaan.

Naikkoseni hylkäsi minut. Hän oli kaunis peto, tulinen, kiukkunen, kärsimätön, intohimonen — ainoa laatuaan koko elämässäni. Synnyltään hän oli puolalainen, rakasti komeaa elämää. Hänen nimensä oli Sosja. Lopuksi häpäsi minut kadulla, suuttui siitä etten ollut saanut mitään. "Sinä olet, huusi hän, onneton 'ampuja', matelija, haiseva raato!" Lähti luotani, eikä palannut.

Pääni oli pyörällä. Jotenkuten pääsin laivalla Krimistä tänne, erään hyväntahtoisen kapteenin avulla. Täällä kävi vielä huonommin, tuli kerrassaan loppu! Talvi on ankara, kuljen kesätakilla, saappaani ovat täynnä reikiä, yskä tahtoo kouristaa kokoon. Tuuli mereltä päin on niin tuima, huojun joka taholle. Että silloin jäin eloon, ihmettelen! Pahinta on että kadotin rohkeuteni. — Anteeksi, ääni katkeaa, kyyneleet tukehuttavat! — Silloin tulin tuntemaan, että tositarve harvoin herättää sääliä. Todellinen puute ja suru näyttää aina, en tiedä miksi, luonnottomalta. Tavallisesti sanotaan: "Olet humalassa hylkiö, haiset kuin viinatynnyri, mene, nuku." Enkä minä kahteen päivään ollut nähnyt edes ruokaa, sitä vähemmin viinaa.

Menin lääkärille. Kiusallakin valitsin oikean tohtorin. Ja ajatelkaapas, sattui mitä jalomielisin ihminen. En puhukaan siitä, että antoi avun ja lääkkeet ilmaseksi. Täytyy tunnustaa, ettemme koskaan moittineet lääkäreitä. Jos sattui olemaan hyvin kuuluisa, sanoi tavallisesti: "Ei minulla ole aikaa Teidän kanssanne puhua, tässä on korttini, menkää apulaiseni luo." Sitten tulee jälessä, huutaen: "Odottakaahan, mihin Te menette? Tehän tarvitsette rahaa? Tästä saatte, ja menkää heti paikalla." Mutta tämä oli sielua koko ihminen, vaikka olikin juutalainen. Hoiti ilmaiseksi, antoi rahat lääkkeisiin, vaatetti minut kokonaan, ja lahjoitti hyvän villavuorisen talvitakin.

Vähitellen aloin parantua. Kerran sanoi tohtorini minulle: "Kuulkaa, hyvä herra, ettehän koko ikäänne voi olla toimettomana, minulla on Teille paikka. Tahdotteko ruveta konttoristiksi 'Etelä Tähteen'?" — "Johan toki, avosylin!" — "No, sitten menkää sinne huomen aamulla kello yhdeksitoista, kysykää isäntää ja sanokaa että minä olen lähettänyt. Hän kyllä tietää asian."

Otin toimen ravintolassa ja lepäsin hieman. Työ oli helppoa, istuin kirjottelemassa laskuja matkustajille. Palkkaa kaksikymmentä viisi ruplaa kuussa, ruoka, tee, ja huone, tosin portaitten alla, mutta kuitenkin oma huone. Toimi oli hyvin yksinkertasta: matkustajan lasku kirjotetaan suurempi, kirjoihin merkitään oikea määrä, erotus jäi omaan taskuun. Erehdyksiä tapahtui harvoin. Sattui joskus, että joku komea tilanomistaja, liinakankaisessa tomutakissa, teki muistutuksen, vaan silloin sanot hänelle herttaisesti hymyillen: "Onko todellakin? Ja näin arvokkaalle vieraalle? Heti korjaamme erehdyksen... Satakaksikymmentä numeroa, aina kiire..." Puhelet hänelle, ja hän on tyytyväinen.

Elämäni tuntui sentään joksenkin ontolta. Aloin katsella ympärilleni ja huomasin, että tarjoilijat elivät monta vertaa paremmin kuin minä. Huonoimpina päivinä ansaitsivat neljä-viisi ruplaa, muuten seitsemän jopa kymmenenkin, miten sattui. Pysyn varmaan totuudessa, sanoessani että he kohtelivat minua sans façon.

Mietin asiaa tarkalleen, ja kerran, kun yksi tarjoilijan paikka tuli vapaaksi, menin pyytämään, sitä isännältä. Ensin hän ei tahtonut uskoa korviaan. "Ajatelkaahan, Te — entinen upseeri — ja kaikki sinuttelisivat Teitä sitten, ja tiedättekö, minunkin tulee hyvin vaikea kohdella Teitä tavallisena tarjoilijana, mitään poikkeuksia taas en voi tehdä, ymmärrättehän itsekin." Sain hänet rauhottumaan sillä, että kerroin osan elämästäni, tietysti en kertonut kaikkein synkimpiä asioita, vain muutamia tapahtumia. Hän suostui, oli järkevä mies.

Ensin ahdistivat tarjoilijat minua sanomattomasti. Olinhan kuitenkin entinen vapaasukuinen upseeri, äsken istunut konttoorissa herrana. Mutta sitä ei kestänyt kauvan. Ensiksi, annan sanan sanasta, toiseksi minulla on se hyvä ominaisuus että voin mukautua mihin elämään tahansa. Lisäksi, saavutin heidän suosionsa tiedoillani oikeusasioissa. Tarjoilijoita vastaan on aina juttuja tuomareilla ja käräjillä. Enimmäkseen irstaasta elämästä ja maksamattomista laskuista.

Myöskin oli minulle vaikeata tottua toimeen. Tarjoilijan ammatti vain näyttää helpolta. Ensiksikin saat olla koko päivän jalkeilla — on päiviä, jolloin et ehdi istahtamaankaan. Sitäpaitsi opettivat minua vanhat tarjoilijat, että on parempi pysytellä koko ajan seisaalla, muuten et kykene mihinkään. Ensimäisinä aikoina kotiin tultuani pakotti selkääni ja särki jalkojani niin että teki mieli huutaa.

Sitten vielä tarvitaan erinomainen muisti. Mihin pöytään olet vienyt, mitä kyökistä tilannut, kuinka monta lippua pitää antaa bufettiin, ja kun laskua vaaditaan, täytyy muistaa kaikki yhdellä kertaa. Sotkeudut — vieraat ovat vihasia. Verrattain lyhyessä ajassa perehdyin kaikkeen enkä tehnyt työtäni ainoastaan yhtä hyvin kuin toiset, vaan paremmin kuin yksikään heistä. Vakinaiset vieraat pitivät minusta erityisesti, varsinkin ne, jotka menivät yksityisiin huoneisiin naiset mukana. Luultavasti sentähden, että olin enemmän kokenut elämässä kuin toiset, Tiedän tehtäväni: en tollota naiseen, asiatta en mene huoneeseen, enkä jää ovelle seisomaan, käyttäydyn tyynesti ja vapaasti. Saattaa olla vanhakin tarjoilija, joka on hampaansakin menettänyt tässä ammatissa, eikä kuitenkaan osaa käyttäytyä tällaisissa tilaisuuksissa. Pitää itseään jonkunlaisena puhemiehenä, tahtoo laskea uutimet ilman lupaa. "Me muka tiedämme mitä varten tänne olette tulleet. Tiedämme, mutta olemme vaiti." Vaan minä opin pian kaikki ammattisalaisuudet. Nekin seurat, joissa hirveästi juotiin, pitivät minusta. Nämä tavallisesti toivat mukanaan kaikellaisia laulajattaria ja tanssijattaria. Elivät niin hävyttömästi, että toinen olisi sylkenyt heille vasten silmiä, mutta minä — palvelin, aivan kuin ympärillä olijat eivät olisikaan olleet ihmisiä, vaan elottomia olentoja. Minun vieraani sanoivatkin tavallisesti toisille tarjoilijoille: "Ei, ystäväni, me annamme sinulle juomarahaa, mene ja kutsu Andrej tänne, me olemme häneen niin tottuneet."

Illallisajan loputtua ravintolassamme jäi sinne vain yksi tarjoilija vahtivuorolle. Silloin me toiset tavallisesti pistimme hännystakkimme nyyttiin ja läksimme ravintola "Venetziaan" istumaan tunniksi tai pariksi, pelaamaan biljardia ja korttia.

Ja miten me siellä palvelijoita kohtelimme, Jumala varjelkoon! Vetelehdimme tuoleilla, jalat pöydällä. "Kuule sinä, kuutonen!" "Etkö näe, tolvana, ketä palvelet? Minkälaista likööriä olet tuonut? Selkäsaunan olisit ansainnut." Toinen tietysti huomaa, että häntä komentaa onneton virkaveljensä, mutta velvollisuudesta vaikenee. Juomarahoja annoimme niukasti.

Ja mitenkä me keskenämme arvostelimme herroja, jotka kävivät ravintolassamme. Totta puhuen, he luulevat, että me emme näe, emme kuule, emmekä ymmärrä mitään. Vaan meiltä ei salata pienintäkään tekoa. Me tiedämme kuka juo toisen laskuun, kuka ottaa toveriltaan salaa rahaa, pistäen sen joko nenäliinan kulmaan tahi saappaan varteen, me tiedämme myös mitä toinen sanoi toisesta tämän poissa ollessa. Ja jos nainen on mennyt yksityishuoneeseen jonkun herran seurassa ja sitten menee toisen seurassa, niin olkaa varmat, me erotamme selvästi kumpiko on hänen miehensä ja kumpi muu tuttava. Emmekä me heitä muuksi nimittäneet, kuin perkeleiksi ja hännystelijöiksi.

Mieluisana puheaineena olivat myös ravintolain omistajat. Heistä kun puheen alkuun pääsimme, ei siitä tahtonut tulla loppuakaan. Silloin sain tietää oikein Madridin linnan salaisuuksia! Joka nimellä oli rikoksia: millä ryöstö, millä murha, millä vieläkin pahempaa.

Haluatteko kuulla? tässä olisi valikoima: Ishenko, hotelli "Berlinin" omistaja — ensiluokan hotelli, jossa iltasin soittaa rumaanialainen soittokunta, — kaksikymmentätuhatta puhdasta voittoa. Tutkimusten kautta on tullut ilmi seuraavaa: on ollut kolme vuotta ovenvartijana yleisessä talossa, sitten perusti salaisen viina-anniskelun ja viiden vuoden kuluttua "Berlinin". Nyt hänellä on omat vaunut ja komeat hevoset. Omituista on, että samassa talossa, jossa hän oli ovenvartijana, viimeisen kerran nähtiin tilanomistaja Onoprienko, joka — kenties muistatte? — katosi jäljettömiin. Tämän johdosta pidettiin Ishenkoa kuusi kuukautta vankeudessa, mutta todistusten puutteessa päästettiin vapaaksi.

Zipenjuk ja Leshenetzky; toinen pitää ravintolaa laivasatamassa ja toinen omistaa hotelli "Varshavan". Molemmillakin on kivitalo, Zipenjuk on kyllä tunnettu. Leshenetzkyllä on wieniläinen rakastajatar. Aikaisemmin ovat molemmat olleet lattianpesijöinä hotelli "Kijevissä". Heidän aikanaan kuoli siellä huoneeseensa tuntemattomalla tavalla muuan moskovalainen kauppias. Zipenjuk vangittiin, hänellä oli merkkejä käsissä ja otsassa. Puolitoista vuotta pidettiin häntä linnassa, mutta ei voitu mitään tehdä, hän vastusti kuin härkä. Hänetkin vapautettiin.

Sitten Kasimir Hpshanovsky. Hänellä on nyt "Tivolin" puisto laulukahviloineen, hän joka ajaa automabiililla. Ennen hän harjotti parittelua; kolme omaa sisartaan johdatti turmion tielle, ennenkuin olivat ehtineet täyttää viittätoista vuottakaan. Tässä oli perustus hänen tulevaisuudelleen. Nagarskya taas elätti eräs kuusikymmenvuotias nainen. Malijevitsh, hän, jolla on kalustettuja huoneita "Suurella" kadulla, 300 huonetta — sama juttu, mutta vielä pahempaa, hävettää puhuakin. Ja niin edespäin. Sanalla sanoen, "Rikoskokoelma". — Ylipäänsä on minun vaikea uskoa kertomuksia maalaisukoista, jotka virsut jalassa saapuvat pääkaupunkiin ja kuolevat monen miljoonan omistajina. Tällaisen käsittämättömän rikkauden perusteena on aina petos, jollei veri. Luulette kenties, että me tuomitsimme heitä? Ei, päinvastoin. Jokaisen suusta kaikui: "Kas siinä kunnon mies, miten kekseliäästi hän toimi! Mitä joutavia? Tilaisuuden sattuessa olisi jokainen menetellyt samoin." Näistä asioista keskusteltaessa oli innostus korkeimmillaan.