II.

Rykmentissä oli minulla rakastajatar, erään upseerin vaimo. Tiedättehän sellainen likanen, ikävä pikkukaupunki idässä, eikä meillä ollut muuta huvia kuin virka — lyödä sotamiehiä korvalle — viina, kortit ja sitten vielä nämä rouvat. Ja näin me sitten elimme romaaneitamme, niin että jok'ikinen olimme toistemme kaltaisia. Eikä kukaan nähnyt siinä mitään erinomaisempaa. Kaikki tiesivät että se ja se elää sen ja sen kanssa, ja sen mies elää nyt sen kanssa, joka ennen eli luutnantti Ivanovin kanssa ja Ivanov eli ennen... sanalla sanoen — sopusointu.

Rakastajattareni nimi oli Maria Nikolajevna. Hän oli hoikka, hento, kasvot kuin surullisen enkelin, laihat, hempeät, suu pieni, ruusunpunanen tukka kullankeltanen, silmät suuret, vaalean siniset. Sivistynyt nainen. Oli päässyt institutista diploomilla, soitti ulkoa herra Chopin'ia, oli vanhaa aatelista sukua ja varakas. Kaikki hänen ympärillään pyörivät, mutta eivät onnistuneet. Minä, tiedättekö, vallotin hänet hävyttömyydellä ja niin odottamatta, etten itsekään tahtonut sitä uskoa. Hänellä oli kaksi lasta, kaksi tytärtä.

Kuljin pääsiäisonnitteluilla. Totta puhuen, nämä käynnit ovat vain juomatilaisuuksia. Vuokrataan ajuri koko päiväksi ja ajetaan talosta toiseen. Minne vain tulet, notkuvat pöydät ruokaa ja juomaa.

Saavuin myöhään illalla Maria Nikolajevnan luo. Istun enkä käsitä mitään, mitä syön, mitä juon, mitä lörpötän. Hänen miehensä, alikapteeni, joka samoin koko päivän on kulkenut vierailuilla, nukkuu kuorsaten viereisessä huoneessa. Aika alkaa tuntua pitkältä, puhe ei luista. Suru valtaa mieleni. Alan kertoa Maria Nikolajevnalle lapsuudestani, Jushkasta, isästä, nuorasta, ja siitä miten minut kouluista pois ajettiin. Ja kuinka pirullinen ihminen saattaa olla, kuulkaahan. Itse itken, pyyhin nenääni, kyyneleet valuvat sekä silmistä että nenästä, ääneni värähtelee ja minä kerron kauniille sivistyneelle naiselle kaikkein likasimpia asioita. Taisinpa kääntää koko sieluni nurin! Mutta kerron niin, että oma olentoni herättää myötätuntosuutta: ettei muka kukaan ymmärrä minua, vaikea lapsuus, kovettunut sydän, hyväilyä ei ollut koskaan tullut osakseni, ja mitä kaikkea lienenkään loruillut. Huomaan hänenkin itkevän. Hän istuu alla päin, kädet polvilla ja suurista silmistään valuvat kyyneleet vuolaana virtana. Tämäpä se minut valtasikin. Kuulin miehen kuorsaavan viereisessä huoneessa ja heittäydyin Maria Nikolajevnan jalkoihin kuin ensimäinen rakastaja teatterissa: "Oi! voitko sinä todellakin itkeä? Mitä itket? Minunko kohtaloani?..."

— Voi, näitä siunattuja kyyneleitä! Millä voin minä ne palkita? Suljin hänet syliini. Hän ei vastustanut, eikä puhunut sanaakaan, antautui kuin karitsa. Hänen kasvonsa olivat aivan märkänä kyynelistä.

Silloin tulin tuntemaan mitä merkitsee pitää toista ihmistä vallassaan. Siitä illasta alkaen oli Maria Nikolajevna orjani, sanan täydessä merkityksessä. Sain tehdä hänelle mitä vain mieleni teki. Myöhemmin sanoi hän usein minulle: "tiedän että sinä olet roisto; olet likaisin ihminen, olet irstas, sitäpaitsi olet pienen pieni, halpamainen ihminen, olet alkoholisti, sinussa saan tyytyä kaikkein alhaisimpaan; jokaiselle naiselle, jolla on hitunenkaan itsekunnioitusta, olet sinä vastenmielinen sekä fyysillisesti että siveellisesti... ja kuitenkin rakastan minä sinua. Olen orjasi, sinun omaisuuttasi. Jos sinä murhaisit jonkun, jos ryöstäisit, tai raiskaisit lapsen — sinultahan voi odottaa vaikka mitä, — sittenkään en lakkaisi sinua rakastamasta, en koko elämässäni. Sinä olet — tautini." Tällaisia ylistysvirsiä hän usein minulle lauleli ja kirjeissään kirjotteli. Olen pannut hyvin mieleeni hänen sanansa.... Ja miksi, sanokaa se minulle. — Te kun olette sivistynyt ja arvossa pidetty ihminen — miksi niin usein viisaat, herttaiset, ihanat naiset rakastavat kaikemmoisia renttuja? Kenties vaikuttavat siihen äärimäiset vastakohdat? Paljon olen nähnyt elämässäni samallaisia tapauksia. Luulette ehkä, että Maria Nikolajevna oli intohimoinen? Ei ensinkään. Suostui ainoataan hartaisiin pyyntöihini, muuten kohteli minua äidin tavoin. Ei sillä lailla kuin oma äitini, joka minut maailmaan synnytti, vaan niinkuin todellinen äiti lempeästi, kärsivällisesti, hellästi hoivaten ja huolta pitäen...

Niin, minä puhuin vallasta. Tästä vallastani villiinnyin niin, voitteko kuvitella, että inhosin Maria Nikolajevnaa rajattomasti. Käyttäydyin eläimellisesti häntä kohtaan, ajoin hänet pois luotani, kun hän tuli minua tervehtimään. Hänen lempeät kirjeensä kuleksivat viikkokausia avaamattomina. Rahoja kiristin häneltä juomiseen, peliin, vieläpä naisiinkin. Ja, tiedättekö mitä Teille sanon? Tämä on viisaasti ajateltu. Ei mikään pahe tässä maailmassa jää rankaisematta. Jos pikku poikana olet revässyt siivet kärpäseltä, pannaan sekin tiliisi. Herra Jumala tuolla ylhäällä pitää meistä kaikista kaksinkertasta italialaista kirjanpitoa; kirjoihinsa on Hän merkinnyt sekä tulot että menot. Muuten, darviinilaisethan sanovat ettei Jumalaa ole, olkoon sitten sallimus, yhdentekevää. Olen varmasti vakuutettu siitä, että kun minua sittemmin on niin paljon rääkätty, on se tapahtunut Maria Nikolajevnan vuoksi. Olin reväissyt häneltä siivet, turmelin hänet, poljin häntä, mustensin hänen sielunsa. Kaiken tämän tein tuntematta vähintäkään sääliä ja häntä itseään vihasin hulluuteen asti!...

Kerran oli luokseni kokoontunut seurue nuoria miehiä. Joimme, pelasimme, sitten taas joimme ja taas pelasimme. Minä hävisin putipuhtaaksi. Kahdesti lähetin palvelijan Maria Nikolajevnan luo hakemaan vahviketta ja taas hävisin. Muistan vielä, että hän toisella kerralla lähetti pienen kirjelipun: "Armaani, koettakaa hillitä itseänne sellaisista teoista, joita huomenna itsekin kadutte. Mutta tapahtuipa mitä tahansa, muistakaa, että Teillä on ystävä, joka on valmis tekemään kaikki Teidän hyväksenne."

Tämän kirjeen revin eteisessä, ottaessani palvelijalta rahoja.

Luutnantti Parfinenko kokosi kaikki rahat, mitä yhteisessä kassassa oli, sairastui yhtäkkiä vatsatautiin ja läksi kotiin. Me toiset yllyimme uudelleen juomaan. Tätä oli kestänyt jo toista vuorokautta lakkaamatta. Kääntyi puhe naisiimme. Millä oli pitkät sääret, tämä oli kyllä hyvä, mutta hän oli liian laiha: puettuna oli kaunis, mutta alastomana ruma. Toisella oli syntymämerkki lantion kohdalla. Kolmas osasi käyttää niin valittuja lemmensanoja salaisina hetkinä. Neljäs suuteli näin. Sanalla sanoen jokainen sai osansa. Mitä me olisimme ujostelleet omassa isänmaassamme? Antaa tulla!

Alkoivat tiedustella minun omaani. Minäpä juovuspäissäni kerskasin, että jos vain tahdotte, vihellän ja hän saapuu tänne heti kuin uskollinen koira ja itse näyttää teille kaikki? Toverit epäilivät. Silmänräpäyksessä lähetin hänelle kirjeen: "niin ja niin, rakas Mary, tulkaa heti, muuten ette näe minua enää koskaan. Ja ettette luulisi tätä leikiksi, tai uhkaukseksi, niin heti kun miehenne tulee kotiin, paljastan kaikki..." sana "kaikki" oli alleviivattu kolme kertaa.

Mitä arvelette? Hän tuli. Kalpeana, hengästyneenä, tuskin saattoi pystyssä pysyä. Kynnyksen yli astuttuaan hän pysähtyi ja nojasi ovipieleen, huulet olivat siniset kuin kuolleella, hampaat suussa kalisivat. "Hyvää iltaa, Andrej Mihailovitsh! kuljin tästä ohi, näin Teillä valoa, ajattelin, kenties olisi mieheni täällä? Pelkäsin, että saatte hänet korttipeliin. Tehän olette sellainen viettelijä." Sanalla sanoen, ei hän tiennyt mitä puhui, oli kuin houreissa. Koko rykmenttihän tiesi, että hänen miehensä oli matkustanut hankkimaan patrooneja piirihallinnolta! Hän puhui ja koetti hymyillä, mutta silmät, ne suuret, siniset silmät katsoivat minuun kauhistuneina. Hyi! Minä halveksin häntä sillä hetkellä. "Riisuudu", sanoin hänelle. Hän riisui päällystakkinsa huitoen käsillään kuin juopunut. Hän oli ymmärtänyt heti mitä minä tahdoin. Niin, hän riisui päällystakkinsa. Mutta minä karjuin: "riisuudu vielä, riisu liivit, ota hameet pois!" Hän ei räpäyttänyt silmääkään, eikä voinut irrottaa minusta katsettaan. Ylimäinen nappi aukeni, hän alkoi hakea toista, vaan ei löytänyt sitä heti. Ei kuulunut sanaakaan, ei äännähdystäkään. Silloin toverit astuivat väliin. Vaikka he olivatkin juopuneita, eläimistyneitä raakalaisia, loukkasi tämä panttomiimi heitä. Loukkasi siihen määrään, että Maryn mentyä näimme aliluutnantti Bakanovin makaavan lattialla pyörtyneenä. Hän olikin vielä lapsi, niin kohtelias, niin sävyisä, niin ujo, mutta joi hurjasti. Kaikki he lupasivat säilyttää salaisuuden, vaan miten olisivat voineet vaieta! Jutusta tuli koko rykmentin julkinen salaisuus, ja minun ilkitöitteni malja — käyttääkseni korkeampaa puhetapaa — oli täytetty. Kaikki alkoivat katsoa minuun kierosti, huomasin, että he karttoivat antaa kättä minulle, ja jos joku sen tekikin, katsoi hän syrjään ikäänkuin itse olisi ollut syyllinen. Julkisesti ei minulle kukaan sanonut mitään, sillä kaikki säälivät Maria Nikolajevnaa. Kaikki huomasivat yhdellä kertaa ettei tässä ollut kysymyksessä tavallinen romaani, eikä tyhjänpäivänen suhde ajan kuluksi, vaan että tämä oli jotain rumaa, suurta ja sairaalloista, jotain joko sielullista taikka aistillista.

Surkuteltiin myös hänen miestään, joka oli arvossa pidetty alikapteeni, ja eli, ja taitaa vieläkin elää suloisessa tietämättömyydessä.

Kaikki odottivat jotain sattumaa.

Kerran me pelasimme maaherraklubissa. Peli oli julkisesti kielletty upseeriklubeissa, mutta siitä ei välitetty! Minäkin astuin korttipöydän luo. Sinä iltana voitin aina, vaan sydämeni oli levoton, en voinut iloita. Omituista oli vielä, että eteisessä tapasin aliluutnantti Bakanovin, me emme tervehtineet, noin vain sivumennen katsahdimme toisiimme, mutta en tiedä miksi minusta yhtäkkiä alkoi tuntua niin vastenmieliseltä ja niin surulliselta.

Peli oli kiertänyt seitsemän-kahdeksan kertaa, tuli uudelleen minun vuoroni. Panin — muistan sen kuin eilisen tapahtuman — oikealle ruutu-kakkosen, vasemmalle pata-kuninkaan ja aloin miettiä, hiljaa itsekseni mumisten: "käänny pelaajalle onneksi" — heitin kakkosen. Voitin! Mutta — mikä kohtalon iva! — hairahduin, kaksi korttia putosi yhdellä kertaa. Äkkiä kuulin takanani sanat: "Te, herra aliluutnantti, paitsi että olette heittiö, olette vielä petturikin!" Minä käännyin ja Bakanov löi minua vasten kasvoja. Joku vieressä antoi myös korvapuustin ja sitten toinen, ja kolmas ja niitä sateli joka puolelta! Minä huudan: "Hyvät herrat, malttakaa! Mitä tämä merkitsee? Tässä on väärinkäsitys!" Vaan minulle huudetaan: "Ulos klubista! Hän on ajettava pois! Heittäkää ulos ikkunasta! Petturi! Huomispäivänä ulos rykmentistä!"

Ymmärrättehän? he eivät tahtoneet hävästä Maria Nikolajevnaa ja sentähden tarttuivat sattumaan. Kahden päivän perästä ehdotti upseeriyhdistyksen tuomioistuin, että jättäisin erohakemuksen ja pyytäisin siirtoa reserviin. Näin heittivät minut rykmentistä ulos, kuin rupisen koiran... Ja syystäkin. Niin, olen rehellinen, tiedän sen ansainneeni. No niin, vähätpä siitä... passons! Vieläkö olutta? Kiitän, minä en kieltäydy. Vous êtes très aimable. Mutta en viihdy yksin, aina vain yksin...