VI.

Varsinkin eräs meidän tarjoilijoistamme, Mihailo, vähävenäläinen, oli sellainen... Anteeksi herra ravintoloitsija, heti lopetamme. Hyvä herra olkaa niin hyvä, minua hän ei tottele, pyytäkää vielä yksi pullo, viimeinen. Sanokaa että lopetamme silmänräpäyksessä. Kertomuksenikin loppuu heti...

Kas niin. Kiitos. Mitä sinä tolvana, kelloon tuijotat? Kuuletko — isäntä antoi luvan. Siinäpä sait!

Terveydeksenne! Tämä Mihailo oli pehmeänlainen luonteeltaan, surumielinen, kotoisin Masepista. Hän piti rajattomasti kirkollisista, menoista, oli harvapuheinen, paitsi silloin kun kysymyksessä oli hengelliset asiat. No, miten kävi ja mihin rahat kätkettiin — joskus ei riittänyt kärsivällisyyttä vastata kaikkiin hänen kysymyksiinsä. Ja hänen silmänsä muuttuivat piki mustiksi. Hän oli tarjoilijana ensimäisessä kerroksessa.

Minkätähden hän niin minuun mieltyi en osaa sanoa. Lieneekö ollut yhteinen kohtalo, joka meitä yhteen veti. Me aloimme karttaa toisten toverien seuraa. Ja lopulta me kumpikin olimme kadottaneet viimeisenkin häveliäisyyden tunteen näissä keskusteluissa. Tavallaan me kuljimme alastomina toistemme edessä. Oikeata sanaa emme vielä olleet lausuneet, mutta tiesimme, ettei asia voinut tähän loppua.

Minä aloin uudelleen sairastella. Ponnistin voimiani viimeiseen asti. Yskäkohtauksen sattuessa, koetan pidättää niin kauan kuin mahdollista, sitten heitän tarjottimen pöydälle ja juoksen eteiseen. Silloin yskin niin, että silmissä musteni. Eihän hyvissä ravintoloissa tällaista siedetä. Vaan sanotaan: joko teet työtäsi taikka menet sairashuoneeseen sairastamaan. Tämä ei ole mikään vaivastalo. Meillä käy siistiä yleisöä.

Tunsin mielessäni, että minut millä hetkellä tahansa saatetaan ajaa pois. Silloin ajattelin: jälleen on edessä katu, kylmyys, luteet yömajoissa, hevosenlihamakkara, lika, ilkeys. Samaan aikaan palasi Sosjkakin luokseni — oli saanut vihiä, että minulta taas voisi saada rahaa. Silloin kun oli rahaa, oli hän rauhallinen, lempeä, liiankin lempeä, mutta kun en voinut antaa hänelle rahaa, huusi hän tavallisesti toisten läsnä ollessa: "Haiseva viinuri! halunki! kuutonen! pahanpäiväinen elukka!" Sanoja hänellä oli loppumaton varasto.

Vaikka olenkin kulkenut kaikellaisten sulatusuunien läpi, oli tämä raskainta aikaa elämässäni. Vapaapäivinäni tavallisesti kuljin kaduilla, haaveksien: joku on kadottanut lompakkonsa, minä löydän sen ja siellä on kolmetuhatta... Taikka, tulee äkkiä luokseni vanha, hyväntahtonen miljonääri ja kysyy osaa-ottavasti: "Minkätähden olette niin surullisen näkönen, miellyttävä nuori mies? Sanokaa suoraan mikä Teitä vaivaa? Kenties voisin Teitä auttaa?"

Siihen aikaan tuli hotelliimme se mies, rauha olkoon hänen sielulleen. Kuinka? Kummasteletteko sitä että minä teen ristinmerkin? Älkää ihmetelkö! yöllä minä uskon lujasti Herraan Jumalaan. Päivällä tosin, kiireessä ja juomisessa tahtoo Hän, hyväntekijäni unohtua.

Kertoisinkohan loppua? Teistä se varmaan tuntuu vastenmieliseltä?... Jos sallitte, kerron järjestyksessä.

Hän oli komea otus. Hoiti joitakin tiluksia Krimissä ja Kaukaasiassa; Volgan varsilla myös kuului hänen alueisiinsa kaksikymmentä desjatiinaa maata, sitäpaitsi oli hän johtajana nafta- ja rautaliikkeissä. Kohtasin hänet joka päivä. Hän tuli aamiaiselle yhden tai kahden tienoissa — oikein pelotti katsoa häneen. Hän oli suurikasvuinen mies, kasvot olivat pöhöttyneet, silmäin alla suuret mustat pussit ja elottomat tinamaiset silmät olivat päästä pois pullistumaisillaan. Hengittäminen kävi häneltä hyvin vaikeasti; taisi olla joku vika joko keuhkoissa tai sydämessä — lieneekö sairastanut rintatautia. Tavallisesti hän istui rinta lujasti pöytään painettuna, kyynärpäät hajallaan ja hengitti ei ainoastaan kurkulla, vaan selällä, vatsalla ja päälläkin. Mutta nautittuaan aamiaisen edellä ryypyn viinaa ja pullollisen lämmitettyä punaviiniä alkoi hengitys käydä helpommin ja hän itse tuli ilosemmaksi.

Kaikki suuret liikeasiansa taisi hän tehdä päivällistä syödessään tai samppanjaa juodessaan ja ilosesti vitsaillen. Korttia hän pelasi ahkerasti, siveettömyyttä harjotti runsaasti. Antelias hän oli ja paljon sieltä heltisi meikäläisten osalle.

Tämä pohatta asettui asumaan toiseen kerrokseen N:o 4:ään Mihailon osastoon. Niin kummallista — siitä alkain loppui meidän ystävyytemme, aivan kuin olisi veitsellä leikattu. — Me kylmenimme toisillemme... siinä kaikki. Ainoastaan kerran, muistan sen: olin lopettanut päivätyöni, kuljin portaita alas, äkkiä huutaa Mihailo minulle alhaalta: "Andrej!" Katsoin ja näin hänen käsipuun yli kutsuvan minua sormellaan. Hänen kasvonsa olivat pirullisesti vääristyneet. Liekö häntä naurattanut, vai irvistelikö hän muuten vain. Menin hänen luokseen, kysyen: "mitä tahdot?" Hän virkkaa: "eilen tuli Nikolai Jakolevitsh (N:o 4:n asukkaan nimi) humalassa kotiin ja heti maata pantuaan alkoi kuorsata, ei hän edes ehtinyt ovea lukita. Minä häntä sysäsin ja sysäsin: 'ettekö muka tahtoisi riisuutua?' Vaan miten olisi kyennyt!" Minä ymmärsin, katsoin Mihailoon ja hän minuun. "No, mitä sitten?" kysyin kuiskaten. Ja hän vastasi, hiukan vavahtaen: "ei m-mitään." — "Jää hyvästi Mihailo", — virkoin. Ja hän vastaa yhtä rauhallisesti: "Jää hyvästi Andrej."

Mutta sitten tapahtui se asia. Illalla vein punaseen kabinettiin ostereita, mademuhennosta ja jotain Valkosta viiniä ja seisatuin käytävään kellon läheisyyteen. Kello oli neljänneksen yli kahdentoista. Yhtäkkiä minusta tuntui siltä kun joku olisi sysännyt minua selkään. Käännyin ja näin Mihailon seisovan toisessa päässä käytävää, Siinä hän tuijotti kalpein kasvoin, niin kalpein ettei niitä erottanut paidan kauluksesta. Ja tiedättekö, mikä ihmeellisintä oli: minä käsitin heti mistä oli kysymys. Ei hän sanonut minulle sanaakaan, enkä minä hänelle. Mutta sen huomasin, että hänellä oli valkoset hansikkaat kädessä.

Hän kulki edellä, minä jälessä. Saavuimme N:o 4 ovelle. Käytävässä ei ollut sieluakaan, lamputkin olivat jo sammutetut. Minä kuiskaan hänelle: "hiljaa!" Mutta hän aukasee oven kaikin voimin, ikäänkuin kiusaa tehden! Ja silmänräpäyksessä työntää minut edellä sisään, lukiten oven jälessämme.

Huoneessa oli aivan pimeä, niin pimeä että heti kadotin Mihailon näkyvistäni, enkä voinut käsittää minne olin joutunut, missä oli ovi, mihin olisi pitänyt mennä. Olin eksyksissä. Äkkiä kuulin raapastavan tulta tulitikulla, näin Mihailon sytyttävän kynttilää peilin edessä ja ajattelin: "mitähän tuo lurjus mahtanee tehdä?" Samassa näin hänen menevän laipion taakse kynttilä kädessä. Kuulin hänen siellä sanovan: "herra, kuulkaa herra, Nikolai Jakovlevitsh, suvaitkaa riisuutua, Teidän on epämukava tällä lailla, sallikaa nostan Teidät sänkyyn." Hän vaikeni hetkeksi ja äkkiä alkoi uudelleen: "sinä tsherkassilainen roisto, nouse ylös! Muuten kun annan kenkäni korolla ihraiseen mahaasi!..." Jälleen vallitsi hiljaisuus, kuului vain kerran raskas hengitys. Äkkiä kutsuu Mihailo minua: "Andrej, tulehan tänne."

Astuin laipion taa. Nikolai Jakovlevitsh makasi selällään, vatsa vuoren korkuisena, suu auki, sylki valui pitkin partaa, toinen jalka sängyssä, toinen rentona riippumassa. Hyvä Isä, miten hän hengitti! Oletteko nähnyt kalaa, silloin kun sitä rannalle vedetään? Juuri samalla tavalla. Luultavasti sai hän keuhkoilla ilmaa ainoastaan teelusikallisen... Hän ähki ja puhki kasvot muodottomassa väänteessä, mutta herätä ei hän voinut... Mihailo jatkoi: "herää nyt toki, syntinen sielu! Kahden olemme tulleet sinua riisumaan!" Tätä lausuessaan sieppasi hän yhden tyynyn hänen päänsä alta. Tämä ei ollut tietääkseenkään, heilautti vain päätään kuin vasikka ja alkoi uudelleen koota ilmaa. Mihailo kääntyi minuun, niin hirvittävän näkösenä, ikäänkuin hän olisi ollut peto. "Istu, — sanoi hän, — jaloille ja pidä kiinni." Itse hän pani tyynyn nukkuvan kasvoille ja — toimi.

Mitä Mihailo teki, en tiedä: hän oli selin minuun. Muistan, että herra potkasi jaloillaan kerran, pari, tai kolme aivan kevyesti, sitten äännähti kerran, — siinä kaikki. Luultavasti ei itsekään tiennyt miten kuoli. Minä olin kuin tylsistynyt. Tunsin miten Mihailo veti minua sängystä. — "Tule alas!" Nousin, en ymmärtänyt mitään! Näin, että Mihailo nuuski laatikoita, pöytiä ja vaatteita; näin Nikolai Jakovlevitshin jo makaavan kahdella tyynyllä, jalat yhdessä, aivankuin olisi nukkunut, vaan minä olin kuin tylsämielinen, en käsittänyt mitään. Muistan vain, että viereisessä huoneessa helähteli joku lasi ja kadulla ajettiin rattailla.

Sitten pimeni jälleen... Mihailo kuiskasi minulle: "Mennään... kaikki on toimitettu..." En tuntenut pelkoa, enkä sääliä, — olin kokonaan puutunut. Tulimme ovelle, kuuntelimme — hiljaista. Astuimme käytävään — ei ketään! Katsoi minuun Mihailo ja sanoi: "voi, sinua, minkä näkönen olet! Mene ravintolan puolelle, ryyppää viinaa." Minä menin, hän jäi vielä käytävään.

Voitteko arvata, paljonko aikaa tarvittiin tähän kaikkeen? Kahdeksan minuuttia. Minua ei ehditty kaivata edes yhdessäkään huoneessa. Vartavasten juoksin kummassakin kysymässä; "tekö suvaitsitte soittaa?" — "Ei, — sanottiin, — me emme ole soittaneet." Kävipä vielä niinkin, ettei kukaan tarjoilijoistakaan ollut huomannut poissaoloani. Koko sen illan tarjoilin kuin vetoauttomaatti, en edes kertaakaan erehtynyt, eikä yskäkään vaivannut. — Älkää suuttuko, herra isäntä. Heti lähdemme. Sammuttakaa vain lamput, kyllä me heti.

Pari sanaa on vielä jälellä. Tulin kotiin, Sosjka, tapansa mukaan, otti vastaan haukkumasanoilla, mutta minusta — voitteko käsittää — oli yhdentekevää, olin kuin kone! Äkkiä hän vaikeni. Riisuutui äänettömänä ja pani viereeni maata, painautuen mahdollisimman lähelle minua. Pitkän aikaa tunsin mitenkä hänen ripsensä kutkuttivat poskeani.

Sinä yönä nukuin ihanasti. En edes kertaakaan herännyt. Sitten jälkeenpäin vankilassa näin alati, mitenkä hänen jalkansa liikkuivat käsissäni ja kuulin lasin kilinää viereisestä huoneesta. Mutta aamulla herätessäni kivetyin kauhistuksesta. "Luojani, ajattelin, eikö se todellakaan ollut unta? Olemmehan tappaneet ihmisen, ihmisen olemme tappaneet, Mihailo ja minä!" Pukeuduin.

— Menemme, menemme, älkää hermostuko, hyvästi isäntä. Kiitoksia Teille...

Mikä hoppu hänelle nyt tuli! Brr!... Joko olen kyllästyttänyt Teidät seikkailuillani? Heti paikalla lopetan.

Pukeuduin ja läksin kadulle. Oli varhainen aamu, kello oli kuuden, seitsemän vaiheilla. Kaduilla ei ollut ketään. Jouduin Mihailon asunnolle, — siellä sanotaan, ei ole ollut kotona yötä, luultavasti oli jäänyt ravintolaan. Oli liian aikasta mennä ravintolaan, sitäpaitsi en voinut sinne mennä — inhotti. Kuljeksin siis pitkin kaupunkia. Turkkilainen kahvila avattiin, menin sinne, join kupin mustaa kahvia. Katselin ihmisiä ja ajattelin: "kaikki, kaikki te olette onnellisia, teillä on jokaisella oma toimenne, jokaisella on puhtaat kädet... mutta minä!..."

Sitten menin bulevaardille. Aurinko oli noussut Tiet olivat kosteat. Koulutytöt menivät kouluihinsa — ne olivat pikkusia ja puheliaita, — heidän kasvonsa olivat niin raikkaat, juuri pestyt... Istuin penkille ja torkahdin. Äkkiä näin poliisimiehen tulevan ja katsovan kierosti minuun.

Heti pälkähti päähäni: "hän epäilee..." Hän astui luokseni. "Istua penkeillä, hyvä herra, saa kyllä jokainen ohikulkeva, mutta nukkua emme anna. Meillä on ankara poliisimestari."

Mitä minussa silloin tapahtui, en vieläkään tiedä? Nousin penkiltä ja sanoin hänelle: "poliisi, vie minut poliisiasemalle, tänä yönä olen murhannut ihmisen."

Alussa hän ei uskonut minua. "Mene ja nuku oikein. Eilinen viini sinussa vielä kuohuu!" Hetken jo ajattelin: "Kenties kohtalo on näin määrännyt? Menisinkö?" Jostakin syystä en voinut lähteä. Hän vei minut.

Siinä koko juttu. Ensin Mihailo kielsi, mutta viimein kompastui. Muita todistajia, paitsi minua, häntä vastaan ei ollut. Hyi, miten raaka ihminen hän oli! Ajatelkaa, mitä hän teki sillä aikaa, kun minä olin ravintolan puolella viinaa ryyppäämässä. Vaikka hotellimme olikin ensiluokkainen, oli rakennus vanhanaikainen, ja ovissa oli säpit sisäpuolella. Ennen lähtöään huoneesta, oli hän nostanut säpin pystyyn, ja mennessään paiskasi ovea niin että haka putosi itsestään lenkkiin. Hänen kätensä tarkastettiin — ei pienintäkään merkkiä: ei ollut turhaan pannut hansikkaita käteensä, Sanalla sanoen, jollen minä olisi tunnustanut, ei meitä edes olisi epäiltykään.

Puolustajana oli minulla kuuluisa asianajaja Pietarista. Hän puhui seuraavaan tapaan: "Kaikessa syytetyn käytöksessä ilmenee epäjohdonmukaisuus, tahdottomuus ja selvän järjen puute. Hänet voisi yhtä hyvin johtaa hyvään kuin pahaankin."

Perinpohjin hän minut uteli — ihan sielun syvyyteen. Johti mieleeni isän, Jushkan, kaikki erilaiset tautini ja Sosjkan. Minut vapautettiin, mutta Mihailo tuomittiin kuudeksi vuodeksi linnaan alkuunpanosta ja salaamisesta. Puoli vuotta olin houruinhuoneessa, mutta siellä päättivät, että vaikka en olekaan tuota noin... sielullisesti... olen kumminkin vaaraton ja päästivät vapaaksi. Kas, siinä koko juttu.

Tiedän hyvä herra, ettei tällaisia asioita ylipäänsä kerrota, ja siksi tiemme nyt eroavatkin: jos Te menette vasemmalle, menen minä oikealle ja päinvastoin. Älkää pahastuko, jos vielä kerran käytän hyväkseni Teidän hyväsydämisyyttänne. Tiedättehän: yömaja, huomenna vain ryyppy viinaa, eikä yhtään ruokaa... Mutta hyvä herra, mitä teen näin paljolla!... No, mutta kuitenkin merci bien.

Minne minä menen? No, ensin olen kadulla. Minä olen — ihminen kadulta. En salaa Teiltä, että lahjoillanne pääsen tänään jonnekin iloseen sopukkaan. Te sanotte — nousta? Oi, voi — ei siitä tule mitään! Minun toiminta-alani on täydellisesti päättynyt, eikä minulla ole muuta tietä, kuin katu.

Uskotteko?... Sallikaa, esitän Teille pienen vertauksen... Kaikki me olemme vuokralaisia Herramme Jumalamme luona, mutta muutamat asuvat komeasti ja maksavat kymmenestä vuodesta etukäteen, eikä talonmies tiedä, kuinka hän kumartelisi heidät nähtyään. Toiset asuvat vain katon alla ylipäänsä, mutta rehellisesti ja siivosti, ja jos isäntä vaatii maksamatonta vuokraa, pitävät he sitä arvoaan loukkaavana. Löytyy sellaisiakin, jotka omavaltaisesti rikkovat sopimuksen — tämähän on kerrassaan häpeällistä... Löytyy vielä sellaisiakin, niihin minäkin kuulun, jotka eivät ensinkään maksa, ja jotka ovat kaikille pahennukseksi, vaan joita ei voi saada pois asunnostaan millään voimalla.

Niin on asian laita... Mutta, mitäs minä Teitä kylmässä pidätän? Antakaa jalomielisesti anteeksi...

Au revoir, monsieur, niinkuin ranskalaiset sanovat ja suuri kiitos Teille.

Tunnen sen, tunnen pimeässäkin, mitenkä Te epäröitte: "Ojentaisinko tuolle käteni, vai enkö." Pyydän, älkää vaivatko itseänne joutavilla. Mitä ennakkoluuloja? No niin, toivotan Teille... Hu-u-u, mikä pirullinen tuuli!...