III.

Mikä sitten olin? kysykää ennemmin, mitä en ole ollut. Nyt vasta alkoikin elämäni. Olin päällysmiehenä kanavarakennuksessa, lämmittäjänä "Asovan meren laivayhtiössä", piirustajana, matka-asiamiehenä, hammaslääkärioppilaana, olen kantanut niinimattoja laivarannassa ja juuri tässä kaupungissa olen ollut latojana kirjapainossa. Latojana ollessani muun muassa menin naimisiin. Tämä tapahtui aivan sivumennen. Puolentoista vuoden kuluttua jätin vaimon ja pikku poikani. Hauska lapsi meillä oli... ja niin ihana! Ylipäänsä rakastan lapsia hulluuteen asti, lapsia ja eläimiä. Erotessa ei meillä ollut mitään tappelua, ei riitaa eikä pettymystä. Yksinkertasesti minut viekotteli pakoon eräs kaunis toukokuun aamu. Oli mielessäni toinenkin ajatus, nimittäin että vaimoni ilman minua jotenkin tulisi toimeen, mutta minun kanssani hänkin olisi ollut mennyttä. Ja sentähden sanaa kenellekään hiiskumatta pistin passin taskuuni ja huristin toiseen kaupunkiin.

Senjälkeen elelin laulajana. Olin operetissä, — kuorolaulajana; jonkun aikaa kuuluin teatterin näyttelijäkuntaan. Pääosiani oli laulava toinen ilveilijä. Toista vuotta olin luostarissa luostariveljenä. Jumalani, enhän jaksa kaikkea muistaakaan!

Luostarista sain potkut hyvin pian. Minut, näettekös, pantiin hoitamaan luostarin ravintolaa. Ei sovi moittia, hauskasti elettiin. Asunto ja ruoka oli vapaa, tuoppikeräyksestä [Venäjällä nunnat ja munkit keräävät rahaa tuopin muotoisiin astioihin] tuli kymmenen ruplaa kuukaudessa ja sitten oli vielä kaikellaisia sivutuloja. Koetimme juoda varovasti, vain sivumennen... Ylipäänsä elämä oli hauskaa. Heittiöt viihtyvät aina pyhien paikkojen läheisyydessä... Voi kiusausta! Kesäsin kokoontui alttarimme ympärille tuhanteen nouseva naisjoukko. Enimmäkseen talonpoikaisnaisia, mutta oli joukossa kauppiaitten sekä tilanomistajain rouviakin, ja paljon muita, sekä vanhoja että nuoria. Sattuvaa! naiselle ei voi tuottaa mikään suurempaa nautintoa, kuin tehdä syntiä ja katua, katua ja tehdä syntiä. Varsinkin kun on näin pyhä ympäristö...

Nyt kerron miksi minua pyydettiin jättämään pyhä paikka.

Ravintolamme seinillä riippui painettuja paperilehtiä, eivät ne olleet rukouksia, muuten vain... erään pyhän isän nerokkaita runoja. Päällekirjotus oli näin kuuluva: "Henkinen taistelu näkymätöntä vihollista vastaan." Muistan vieläkin muutamia paikkoja siitä: "Veli, sulje rukouksella ovi, ettei sisään pääse uhkuva povi... j.n.e.." Kerran kirjotin minä lyijykynällä sanojen yläpuolelle omia rytmejäni, sentapasia, joita kirjotellaan, anteeksi, eräitten yksinäisten paikkojen seinille. Myöhemmin unohdin tämän kokonaan.

Odottamatta saimme uuden korkea-arvoisuuden. Tuli haltija luostariin, tarkasti ja siunasi kaikki, ja oli hyvin tyytyväinen. Viimeiseksi tämä suuri komea pappi suvaitsi tulla ravintolaan. Hänen jälessään tulivat: isä apotti, isä rahastonhoitaja, isä taloudenhoitaja ja koko veljeskunta. Me ravintolaveljet lyyhistyimme pitkin seiniä, ja kuten mykät varjot koetimme sopertaa kunnioittavan tervehdyksemme.

Äkkiä kysyy haltija: "mitäs teillä seinillä on?" — "Ne on, sanoo taloudenhoitaja, pantu opetukseksi tietämättömälle kansalle... on koetettu saada runomuotoon."

Korkea-arvoisuus astui lähemmä, tarkasti hetkisen, kääntyi ympäri vihasta tulipunasena. "Kenenkä likanen kynä on kirjottanut nämä hävyttömyydet?" Katseen loi hän meihin jokikiseen sangen tutkivan. Arkipiispa oli hyvin tarkkanäkönen: huomasi, ettei veli Prohor, joka oli läsnä silloin kun runot kirjotin, voinut nostaa katsettaan maasta, ja heti meni hänen kimppuunsa. "Sinäkö!" Prohor heti jalkoihin: "Anteeksi pyhä haltija, olin vain silminnäkijänä, enkä heikkoudesta sitä kieltänyt. Kirjottaja on ravintolaveli Andrej." Sitten haltija kääntyi minun puoleeni. "Jos, hän sanoi, omenassa on mato, poistetaan siitä keskus, ettei koko hedelmä pilaantuisi. Huomenna poistakaa tämä kirjailija luostarista. Käyttäköön ilkeää mielikuvitustaan katulehdissä."

Ja, mitä arvelette, oikea ennustaja näkyi piispa olleen! Ei kulunut kolmeakaan kuukautta, kun kohtalo vei minut erääseen sanomalehteen, ensin korehtuurinlukijaksi, sitten uutistenhankkijaksi.

Ilma siellä oli kevyttä, iloa kylliksi, ei vaadittu oppia eikä kykyä, lehti toimitettiin pääasiallisesti ravintoloissa ja kahviloissa. Ihmiset ympärillä olivat virkeitä, uteliaita. Ihanaa oli! Vaan täälläkin kompastuin. Sellainen on kohtaloni.

Me opimme elämään kaikellaisilla apukeinoilla. Esimerkiksi, kaupungin ulkopuolella olevissa puistoissa ja laulukahvilojen ravintolahuoneissa. Ruokamme ansaitsimme myöskin piirioikeuksien kustannuksella. Leipuria syytetään siitä että hänen oppipoikansa nukkuvat leivinpöydällä ja tiinuilla, ravintoloitsijaa siivottomuudesta, höystekauppiasta sakariinin myymisestä. Eniten syytettiin kuitenkin leipureita ja sokerileipureita. Minä istun huoneessa hyvin näkyvällä paikalla, silloin tällöin merkitsen jotain muistikirjaani. Kenelle nyt olisi mieluista joutua sanomalehden palstoille? Kirjottaessani silmään sivulle ja näen ettei leipuri aijo poistua, vaikka hänen asiansa on jo aikoja loppunut. Hän vain katselee minua levottomana. Odotan vielä kymmenkunta minuuttia ja lähden salista välinpitämättömän näkösenä, ikäänkuin olisin kotonani. Hän tulee jälessä. Kadulla kysyy hän imelällä äänellä: "Sallikaa minun kysyä, oletteko sanomalehtimies?" Minä tokasen: "Niin olen, mitä Te tahdotte?" — "Muuten vain... he-he-he!... Minunkin asiaani käsiteltiin juuri, kenties satuitte kuulemaan?" — "Kuulin." — "Kirjotitteko muistiin?" — "Kirjotin." — "Voi niitä asioita! Mutta aivan syyttä minua syytettiin... Näettekös, meillä on läheisyydessä... Vaan mitäs me tässä kadulla seisomme? Ettekö haluaisi lähteä kanssani hetkiseksi... Tässä aivan lähellä on pieni ravintola... Niin kertoisin kaikki juurta jaksain... Kyllä nyt sietääkin saada ryyppy viinaa. Ja siellä valmistetaan erinomaisia piirakoita puolalaiseen tapaan. Emmekö pistäytyisi?" Koetan tekeytyä ankaran ja arvokkaan näköseksi. "Niin, ei minullakaan ole mitään sitä vastaan, mutta sovitaan etukäteen, että maksamme puoleksi. Me toimituksessamme emme salli tarjoiluja!"

Tietysti olet ravittu ja aika kännissäkin ravintolasta poistuessasi ja lisäksi on sinulla taskussasi kortti, jolla saat pullon viinaa. Kaikesta tästä et ole maksanut kopekkaakaan.

Mutta toistan Teille, kompastuin, kompastuin siksi, etten pysynyt alallani. Meillä lehdessä oli eräs taimi, joka toimitti kaupungin uutis- ja sunnuntailukemis-osaston. Sanon Teille suoraan, hän oli peto eikä ihminen! Ajatelkaa itsekin, paljonko voi ansaita tiedoilla duumasta ja parilla tuhannella rivillä kertomusta? No, sanokaamme kaksi, kolme sataa ruplaa kuukaudessa. Vaan hänellä oli oma juoksijaorhinsa, päivällistä hän söi hienoimmassa ravintolassa, rakastajattarena oli hänellä ranskatar. Sitäpaitsi hän pukeutui kuin keisari Salomo loistoaikanaan ja joi ainoastaan samppanjaa, jota tuotiin pullollinen samassa kuin liemiruokakin tarjottiin. Sanalla sanoen, hurja hän oli elämässään.

Kerran toimituksessa kutsuu hän minut syrjään. Salaperäistä! "Kuulkaa", sanoo hän, "on eräs asia. Voimme kumpikin ansaita tuhat ruplaa. Tahdotteko?" — "No, kuinka en olisi tahtonut!" — "Hyvä, tässä on Teille valmiit numerot. Menette Dehtjarenkon luo. Tiedättehän?" — "Tiedän". — "Kahden viikon kuluttua ilmottaa hän maksukyvyttömyytensä, mutta nyt on hänelle hyvin tärkeää, ettei kukaan tiedä millä kannalla hänen asiansa ovat. Ymmärrättekö?" Samassa antoi hän minulle kaikki tarpeelliset ohjeet.

Saavuin Dethjarenkon luo: "Ottavatko vastaan?" — "Ottavat." — "Viekää korttini". Kortillani oli: avustajana siinä ja siinä lehdessä, kirjeenvaihtajana siinä ja siinä pääkaupungin lehdessä, kirjailija, y.m. ja kaiken tämän yläpuolella, viholliselle kauhistukseksi, komeili aatelisvaakuna! Hän tulee vastaani. — "Onko minulla kunnia puhutella herra Dehtjarenkoa?" — "Minä olen, mikä on asianne?" — "Nähkääs, aijon kirjottaa sarjan esitelmiä kansantalouskysymyksestä itäisissä elinkeinopiireissä. Teidän toiminimenne tietysti tulee olemaan parhaitten joukossa..." Sanalla sanoen — kuormallinen kohteliaisuuksia. Hän kuuntelee äänettömänä. Sitten virkkaa: "Kaikki tuo on hyvää, mutta mitäs tekemistä minulla siinä on?" — "Katsokaa tähän, jatkoin minä, olen koonnut muutamia numeroita ja varmuuden vuoksi tulin näyttämään olisiko Teillä mahdollisesti jotain lisättävää?" Hän nauroi, otti kirjan ja poistui toiseen huoneeseen. Hetken kuluttua hän palasi.

"Ei ole mitään muistuttamista, sanoi hän, kaikki on hyvin kokoonpantu. Kuitenkin lisäsin vähän muutamiin kohtiin... Odottakaa sentään hieman painattamista. Viikon päästä, kenties, voin antaa Teille toisia numeroita. Näkemään."

Tulin portaille, katsoin — viisi satasta. Vähän. Tässä, tiedättekö, se sielunvihollinen ampui minua ahneuden pommilla. Saavuin toimitukseen — velho ja loitsija odottaa minua. "No, miten kävi?" — "Ei kerrassaan mitään, vastasin, ensin kuunteli asiani, katsahti kirjaan ja antoi takasin: 'Tämä, sanoi hän, ei kuulu minuun'." — "Kuulkaa, krokodiili, taidatte valehdella?" — "Rehellisen miehen kunniasanalla!..." — "Jaha... sanoi hän, koska niin... hyvä on. Kyllä kirjotan hänelle läksyn."

Seuraavana päivänä kyhäsi pätkän. Ja kuinka viisaasti osasi kirjottaa: ei maininnut ei nimeä eikä sukunimeä, vaan jokainen lapsikin olisi voinut ymmärtää että se tarkotti Dehtjarenkoa. Siitä tuli huono juttu. Dehtjarenko kirjotuksen luettuaan suuttui ja heti kuvernööriin; Kuvernööri kutsui päätoimittajan luokseen ja samana iltana minut Jumalan karitsa ajettiin ulos toimituksesta.