IV.

Kaksi vuotta tämän jälkeen elin, mutta millä? — totisesti, en vieläkään tiedä. Asunnoistani en maksanut, — sehän on luonnollista — olin velkaa ravintoloihin, juoksentelin panttilaitoksesta toiseen. Etupäässä elin lainailemalla. Sanomalehtiajoilta oli minulla paljon tuttuja kaupungissa. Tässä tulin tuntemaan sananparren: puhua sukkeluuksia ja lainata rahoja, täytyy tapahtua äkkiarvaamatta. Tapaat jonkun kävelyllä, puhelet yhtä ja toista, ja äkkiä virkat välinpitämättömästi: "Tosiaankin, eikö Teillä olisi huomiseen ruplaa tai kahta?" — Ruplahan on niin pieni raha, että olisi häpeä olla antamatta. Ja näin, toimittamatta mitään onnistui minun ei ainoastaan välttää nälkäkuolema vaan sen lisäksi olin joka ilta pikku pöhnässä.

Toisinaan tein työtäkin. Kerran eräs professori armahti minua, uskoen minulle kirjastonsa järjestämisen ja luettelon laatimisen. Hän oli hyvänlainen, kaunis vanhus, jolla oli hopeanharmaa tukka ja lempeät silmät. Noin seitsemän kuukautta olin järjestellyt sitä, kun kerran hänen päähänsä pisti tarkastaa kirjasto, — ukko rukka kauhistui, hyrähtipä itkemäänkin. "Sanokaa edes, puhui hän, Jumalan nimessä, kenelle olette myynyt? Maksan kolmin, jopa nelinkertasestikin. Nämä kirjat ovat kaikki harvinaisuuksia, joita on ainoastaan yksi kappale!" — Säälin häntä sanomattomasti, vuodatinpa kyyneleitäkin, mutta miten olisin voinut muistaa? Olin myynyt niitä suurissa väkijoukoissa käsistä käsiin ja sitten vielä painon mukaan.

Naisetkin elättivät minua. Ja miten kirottu onkaan kohtaloni: aina sattui minulle kaikkein sydämellisimpiä, kaikkein lempeimpiä naisia — yksin palvelijain, kaupustelijain, jopa tavallisten katunaistenkin joukossa. Miksi aina niin sattui -. lempo sen ties! Itse en ainakaan tiedä.

Asua sain mitä sekavimmissa seurakunnissa. Tulin tuntemaan yömajatkin. Kerran vietin yöni Floorovin luostarissa. Vaikka tämä olikin naisluostari, oli siellä yösijoja kummallekin sukupuolelle, erikseen tietysti. Herrasväen osasto maksoi kymmenen kopekkaa. Tätä vieraanvaraista laitosta me kutsuimme hotel Floridaksi, tahi matkustajakoti Florentziaksi. Eräänä iltana saavuin sinne myöhään ja aika hutikassa. Siellä on pitkä valosa käytävä, kahden puolen sitä on kammioita neljälle hengelle. Minulle osotettiin tyhjä vuode.

Aamulla herättää talonmies kaikki järjestyksessä. En ollut nukkunut tarpeekseni, päätäni särki, olin äkäsellä tuulella. — Katson, minua vastapäätä hommailee nuori mies. Hänen tukkansa on lyhyeksi leikattu ja parta Henrik IV:n malliin, mutta hänen alusvaattensa, sallikaa minun sanoa, vetävät viimeistä virttä. Vastenmielisesti seuraan jatkoa, Hän alkaa kiillottaa kenkiään. Hankaa ja voihkii, viimein lopettaa. Olisi voinut vaikka peilailla niissä kengissä. Yhtä perinpohjasesti puhdistaa hän takkinsa ja liivinsä. Äkkiä vetää hän patjan alta housunsa, hän on näköjään nukkunut koko yön niitten päällä. Minä kysäsen: "Turvallisuudenko vuoksi Te niitä siellä pidätte, nuori mies? Ettäkö ei kukaan varastaisi?" Hän nauraa. "Ei, vaan sentähden etteivät kadottaisi kuosiaan, käyvät paremmin." Minä jatkan: "Eikö ole yhdentekevää, meidän asemassamme, miten housut sopivat. Ollapa vain puhdas omatunto ja ryyppy viinaa." — Hän nauraa ja kysyy: "Mikä on omatunto? Syödäänkö sitä?" Hän miellytti minua, tuo nuori mies, huomasin heti ettei hän ollut kuiva ihminen, ehdotin hänelle että yhdessä menisimme ravintolaan. "Ylipäänsä", sanoi hän, "minä kyllä otan, mutta aamulla pelkään sen rupeavan löyhkäämään ja minun täytyy mennä toimeeni." — "Turhia, ottakaa teetä, pureksikaa sitä ja kaikki on ohi." Hän epäröi: "Ehkä todellakin teetä?" Sillävälin oli hän pukeutunut: paperirinnustimen oli ottanut naulasta, pannut puhtaan kauluksen ja mustan kaulaliinan, jossa oli sinisiä tähtiä, — katson, piru vieköön! — täydellisesti muotilehden mukainen pariisilainen ratsastusklubin jäsen, housuissakin on laskokset edessä. Minä ihmettelen: "mikä muutos!" Hän vain hymyilee: "me emme voisi olla toisin."

Tuumasta toimeen, menimme siis ravintolaan, sieltä toiseen ja kolmanteen. Viimein huomasimme että varamme olivat lopussa, ei ollut millä maksaa. Silloin hän kysäsee, paljonko on kello. "Neljä." — "Odottakaa minua noin neljännes tunti." — Komea lakki päähän ja ovesta ulos. Sanoin itsekseni: "No, vanha ystäväni, nyt on edesvastuu sinun niskoillasi. Luultavasti ei asia pääty ilman poliisia. Mutta kekseliäs oli nuorukaiseni." Kuitenkin odotan. Pyysin sanomalehden. Kuluu neljännes- ja puoli tuntia ja enemmänkin... Olin jo lukenut kaikki ilmoituksetkin; karannut pieni musta villakoira, haetaan läksyjen kuulustelijaa... Tunnustaa täytyy, olin alakuloinen. Palvelija kulkee ohitseni katsellen minua mitä hävyttömimmällä tavalla. Tulee pöydän luo ja alkaa heiluttaa ruokaliinaansa aivan nenäni edessä ja kolistelee tarpeettomasti astioita. Mitä tehdä? Olin jo koonnut ilmaa keuhkoihini pyytääkseni laskua, kun nuorukainen yhtäkkiä töytää sisään. "No, kai pitkistyitte odotukseen?" — "Täytyy myöntää..." — "Mitä joutavia. Palvelija, paljonko tulee?" — "Kaksi ja kaksikymmentä." — "Anna lisää pullo punasta viiniä ja ota maksu." Kultaraha kilahti pöytään.

Päivän kuluessa meistä tuli ystävät ja illalla hän kertoi minulle elämästään. "Toimeni, sanoi hän, on hyvin yksinkertasta, vaan ei niinkään helppoa, kuin ensi näkemältä luulisi. Minä — 'ammun'." — "Mitenkä 'ammutte?' kerjäättekö, valittaen köyhyyttä?" — "E-i, ei aivan niin. Kerjäläiset pyytävät kaduilla ja he ovat epäsiistejä, punanenäsiä olentoja, näille on kaksikymmentä kopekkaa suuri rikkaus. Ajatelkaa nyt itsekin, kuka uskaltaisi tarjota minulle kahtakymmentä kopekkaa, kun minulla on virkalakki päässäni, ylläni siisti puku ja päälle päätteeksi sointuva aatelisnimi? Minä menen suoraan kotiin, pyydän ilmottamaan tulostani, esitän itseni kuten vertainen, ojentaen käteni. 'Pyydän anteeksi, että häiritsen, mutta olen ahtaissa olosuhteissa tätä nykyä, päivä toisensa jälkeen odotan virkaan nimitystä...' j.n.e.... Mitenkä hän uskaltaisi antaa minulle ruplaa vähempää? Eihän toki."

Pidin paljon hänen kertomuksestaan. Seuraavana päivänä koetin minäkin tätä ammattia. Ensin pelotti, mutta vähitellen totuin ja "ammuin" osaten. Ellen olisi sairastunut, olisin jatkanut tätä elämää. Se on kyllä sekä alentavaa että vaarallista, mutta huvittavaa se on ja sitäpaitsi on aina taskussa rahoja — suuria, helposti saatuja rahoja.

Koetat olla ihmistuntija. Mennessäsi, esimerkiksi insinöörin luo koetat saada ulkomuotosi käytännöllisellä alalla toimivien henkilöitten mukaiseksi, pitkävartiset saappaat jalassa ja taskusta pistää esiin kokoonpantava mittapuu. Kauppiaalle olen entinen puotipalvelija, taiteenharrastajalle taiteilija, kustantajalle kirjailija. Upseerien keskuudessa, minulle entisenä upseerina, pantiin toimeen keräyksiä. Ensyklopediaa! Eikö totta? Luovit ja kiemurtelet kuin käärme, huomiosi on alati vireillä; ethän vain erehdy, ethän vain pilaa asiaa muuttamalla ääntäsi kerjäläisnuotiksi. Koko ajan katsot häntä silmiin, oikeastaan ei silmiin, vaan nenän juureen. Tällä tavalla et ainakaan tunne häikäilemättömyyttäsi ja hän luulee, että sinulla on niin suora ja rehellinen katse. Ennen kaikkea, odota kunnes hän joutuu hämilleen. Hän häpeää joko sinua, komeaa huonettaan tai itseään. Itsetietoisimmankin voi lopulta saada häpeämään niin että hänen silmänsä alkavat levottomasti harhailla ja hän alkaa taskustaan kopeloida rahakukkaroa. Yhdentekevää, sydämessään ei hän sinua usko ja sinä olet hänestä äärimäisyyteen saakka vastenmielinen, mutta hän ei uskalla olla antamatta, ei rohkene. Tämä on ihmistuntemusta.

Toisinaan sattui päinvastasiakin tapauksia. Kerran Odessassa yritin "ampua" erään laivayhtiön johtajan luona. Myöhemmin kuulin, että hän itse perusti jonkun yhdistyksen. Synnynnältään oli hän tshekkiläinen, tai jokin sentapanen. Hänen yhdistyksensä oli sitä laatua että määrättyinä päivinä koetettiin kutsua kokoon lapset ja aikuiset, pääasiallisesti työkansaa, suureen kokoushuoneeseen. Sitäpaitsi sai sinne tulla kuka hyvänsä. Niinhyvin ylioppilas kuin upseeri ja vaikkapa naiskymnaasin oppilaskin, kaikki olivat tervetulleita. Korkeammat virkamiehet piti myös saada asiaan innostumaan. Olisi ollut suotavaa, että kuvernööri, arkipiispa, tai poliisimestari olisi pistäytynyt jonkun kerran, — sanalla sanoen — idylli metsän siimeksessä. Ja tämän saman alkuunpanijan johdolla laulettiin ainoastaan isänmaallisia ja hengellisiä lauluja. Suuresti epäilen, että tämä hengellis-laulava yhdistys oli samaa "ampumista", mutta laajemmassa merkityksessä. Ainakin tiedän varmasti hänen kirjotelleen kirjeitä korkeassa asemassa oleville naisille ja aina anoneen avustusta isänmaallisen yrityksen kannattamiseen.

Satuin menemään hänen luokseen kerran. Hän oli komean näköinen herra, parta ulottui rintaan asti, kasvot näyttivät avomielisiltä ja hyväntahtoisilta, otsa oli kalju. "Tehän olette tämän ihanne yhdistyksen esimies?" — "Niin olen, niin olen! olen valmis Teitä palvelemaan." Molemmin käsin puristaa hän kättäni. Selittäessäni asiaani tulee hän yhä lempeämmäksi ja liikuttaa päätään tahdissa, kuin porsliininukke. Lopuksi hän virkkaa: "kaikki mitä sanotte, on erinomaista, minä tietysti olen valmis — millä voin — mutta anteeksi, tahdon saada varmuuden siitä, että olette se henkilö, joksi itseänne sanotte. Sallikaa minun nähdä passinne." Tunsin piston sydämessäni, vaan tottumaton kun olin, otin povitaskusta passin ja ojensin sen hänelle. Tuossa tuokiossa pisti hän sen kirjotuspöytänsä laatikkoon, jonka lukitsi. Sitten hän soitti sähkökelloa. "Dasha! menkää kutsumaan poliisi!" Polvillani rukoilin häntä, suutelin hänen karvasia käsiään — ei auttanut! Koetin puhua uhkauksilla, vaan silloin otti hän rauhallisesti laatikosta revolverin, sanoen. "Koettakaapas." Tarmokas mies. Hänen toimestaan sain kaksi kuukautta linnaa luvattomasta kerjäämisestä.

Mutta tämä tapaus oli ainoa laatuaan. Toisista samantapaisista en ole edes koskaan kuullut. Sillä — sanon tämän Jumalan edessä, käsi sydämellä — ihmiset, älkäämme ottako koko joukkoa, vaan ihmiset yksitellen ovat suurimmaksi osaksi hyviä ja myötätuntosia köyhille. Totta kyllä, että he usein auttavat niitä, joita ei pitäisi auttaa. Vaan minkä sille mahtaa, hävyttömyys näyttää aina luonnollisemmalta kuin todellinen puute. — Mitä Te nauratte? Terveydeksenne!...

Hauskaa tämä elämä oli erittäinkin vapautensa vuoksi. Kun kyllästyt yhteen kaupunkiin, lähdet "ampumaan" matkarahoja, joskus onnistut saamaan II:sen luokan lipun, järjestät matkalaukkusi ja lähdet toiseen, kolmanteen pikkukaupunkiin tai pääkaupunkiin, tahi maaseuduille rikkaiden tilanomistajien luo, Krimiin, Volgalle tai Kaukaasiaan. Rahaa oli aina runsaasti, toisinaan ansaitsin kaksikymmentäviisi ruplaa päivässä. Sai juoda niin paljon kuin halutti ja vaihtaa naisia niin usein kuin tahtoi. Sitä yltäkylläisyyttä!

Totisesti, toisinaan taas sait pidellä vatsaasi. Saavut kaupunkiin, jossa kaikki osotteet ovat jo ennestään "pilatuita": joko on ollut liian paljon "ampujia" tai ovat jotkut heistä esiintyneet humalassa, tai tulleet tekemisiin poliisin kanssa. Silloin tie nousee pystyyn! ei menesty ammatti. Supistamme elintapojamme, hotellista muutamme yömajaan, liiat vaatteet riisumme päältämme. Silloin ei enää sopinut halveksia kadulla kerjäämistäkään. Tämä, sanon Teille, opetti minulle oikean tavan. Täytyy "ampua" äkkiä, ettei kyllästyttäisi, eikä pidättäisi liian kauan, sentähden täytyy koettaa sanoa kaikki yhdellä kertaa. Puheesi täytyy olla lyhyttä, vakuuttavaa ja siinä pitää olla kaunopuheisuuden kukkasia. Tapaat esimerkiksi näyttelijän; "armollinen herra, pyydän hetken huomiota! Olen näyttelijä — näyttelen kerjäläisen osaa. Totta totisesti, räikeä vastakohta! Kohtalon ivaa! Lainaisitteko muutaman centime'n päivälliseksi?" Ylioppilaalle sanon näin: "virkaveli! auttakaa entistä työmiestä, joka valtiollisista syistä on karkoitettu pääkaupungista. Kolmeen päivään ei ole ollut mitään suuhun pantavaa!" Jos vastaasi tulee iloinen juomaseurue, alat puhua vertauksilla: "hyvät herrat, te taitatte elämän ruusut, minulle sitävastoin jäävät okaat. Te olette ravituita, minä nälkänen. Te juotte samppanjaa ja likööriä, vaan minun sieluni janoo kruunun viinaa. Auttakaa entistä valkean ja mustan tieteen professoria, joka nyt on paperileijan ritarina!" He naurahtavat ja antavat. Usein enemmän kuin olet odottanutkaan.

Miten uhkeita miehiä olikaan joukossamme! Eräskin esimerkiksi, Sablonsky niminen: komea, kaunis, kasvot terveen näköset, kotkan nenä, ajeli partansa ja viiksensä, — sanalla sanoen ensimäinen rakastaja pääkaupungin näyttämöltä! Hän ansaitsi noin neljätuhatta vuodessa. Ei hän juonut, eikä pitänyt naisia. Ainoa heikkoutensa oli komeasti pukeutuminen. Arkitakki oli hänellä uusinta kuosia, hännystakki — sattuman varalta, — ruskeat hansikkaat, hopeapäinen keppi ja hihaton syystakki. Kerskaillen hän kertoi: "viisitoista vuotiaasta en maksa vanhemmilleni kopekkaakaan." Ihmeellistä, miten hän osasi Venäjän maantieteen! Joskus mainitsit hänelle piloillasi jonkun syrjäisen pikkukaupungin ja hänpä heti luettelemaan: "Se on Vihljada joen varrella, siellä on höyrymylly, mylläri on sangen tärkeä henkilö, se ja se antaa mutta huonosti, kaupungin päällikkö selvin päin ajaa pois, humalassa antaa niin paljon kun pyydät."

Hauskaa joukkoa! Joukossamme oli sellaisiakin, jotka eivät itse "ampuneet", antoivat vain osotteita, olivat kuin jotain tiedustelukonttooreja. Sellainen lähtee aina mukanasi toimeen. Kadulla kulkiessa alkaa hän yhtäkkiä sopertaa salaperäisesti: "Kivitalo oikealla, Specht, Arnold Karlovitsh, arkkitehti, välttämättömästi itse tavattava. Ensin hän kiroilee, mutta älä hämmästy, koeta rauhottaa häntä kuten kamelia — viitonen tulee." Taikka: "Aristarhov Pavel Pavlovitsh, tämä ei anna kotona, täytyy tavata maanviljelyspankissa, kolmesta viiteen; ei kärsi pitkiä puheita." — "Gurtshitsh, laivojen omistaja, on sivuutettava; pahanpäivänen paikka, ei tule kolikkoakaan."

"Margareta Frantzovna Pauli, ihana nainen, hänelle täytyy kirjottaa kaunista käsialaa ja kirjakieltä, pitää hyvästä kirjallisuudesta." Ja niin edespäin. Tietysti tämä opastaja saa puolet tai kolmannen osan, katsoen sopimukseen.

Oli sellaisiakin, jotka ainoastaan kirjottelivat kirjeitä niille, jotka siinä olivat heikkoja. Tähän oli seuraava malli: "Korkeasti kunnioitettu rouva! Teidän jaloutenne ja sääliväisyytenne kohtalon murjomia lähimäisiänne kohtaan, antavat minulle rohkeutta" j.n.e. Tällaisia kirjeitä kulettaa jokainen mukanaan viisi tai kuusi kappaletta, sattuman varalta, ilman nimeä. Muutamat lähettävät kirjeessä passinsa ja käyvät noutamassa sen sitten.

Oli ukkoja, jotka parista kolmesta paikasta saivat kuukausittain eläkettä ja elivät sillä. Vaan pienet olivat vanhusten vaatimuksetkin! Teetä, tupakkaa, ryyppy viinaa, sanomalehti — eikä mitään muuta.

Oli vielä, muistan, muuan Bogojavlensky, seminaarilainen, maailman viisain mies, mutta näöltään oli kuin suutari ja vielä kierosilmänen. Hän istui päiväkaudet huoneessaan, alusvaatteissa, joi ja kirjotti kirjeitä. Hänen ympärillään pyöri aina muutamia miehiä, valmiina saattamaan kirjeitä perille. Mutta, miten hän kirjotti! Ennenkaikkea käsiala — pyöreää, mustaa — hän kirjotti tushilla — sanomattoman kaunista ja selvää kuin painettu kirjotus. Ja sitten kirjotustapa! Kirjeillään teki hän ihmeitä! Onhan kaikille selvää ettei ole mitään mahdollisuutta saada uskovaista ihmistä heltymään, sehän on todistettu. Me vältimmekin heitä aina. Mutta hän laskettaa jollekin arkipiispalle kahdeksan sivua kaikellaisia valituita tekstejä. Eikä hän käyttänyt sellaisia kuin "antavan käsi ei tyhjene", tai "anokaat niin teille annetaan", mutta, esimerkiksi "Syrakin Ihmeistä" tai profeetta Barukista ja sitten vielä merkitsi: se ja se luku, se ja se kohta. Loistavia kirjeitä kirjotti, eikä kieltoa tullut koskaan.

Kukaan ei säästänyt rahoja, kaikki menetettiin. Naiset joskus panivat pankkikirjoille, vaan nostivat ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa. Naiset "ampuivat" aina ompelukoneen hankkimista varten. Heitä autettiin jokseenkin runsaasti, vaan jos sattui olemaan sievä — harvoin ilmaiseksi.

Jos tahdotte, kenties on huvittavaakin. Mutta sallikaa minun ensin, ja sitten... Pirullista väkeä ovat nämä "ampujat", pahempia kuin pahantekijät. Jälkimäisillä on edes jonkunlainen toveruus, heissä on julkeutta ja rohkeutta. Edellisillä — ei mitään. Ruplasta voivat pettää toinen toisensa, voivat kannella ja valehdella. He ovat kadehtijoita, pettureita, pelkureita, ahnaita. Ylipäänsä sanon Teille, paljon olen nähnyt kuleksivaa kansaa, mutta kaikkein pahimpia ovat rappiolle joutuneet sivistyneet ihmiset, kaikki virkaheittokornetit, juopot ylioppilaat, taikka, näyttelijät. Roskaa! Makeita paloja rakastavat, vaan työtä halveksivat sielunsa syvimmästä. Niin, puhun tässä itsestänikin, puhun totta. Nämä eivät ole samallaisia kuin synnynnäiset kuleksijat. Tämä voi loikoilla auringossa selällään, eikä hän kaipaa mitään muuta. Hän syöpi vain voblaa, (auringossa kuivattua sären tapasta kalaa) hapanta limppua ja arbuussia. Tarpeeksi loijottuaan lähtee hän laivasatamaan, selkäänsä notkistamaan. Mikä hänen on eleillä! hän ei pelkää ketään, ei suvaitse ketään, eikä hän kumartele ketään. Meitä, joilla oli ammattina "ampuminen", pitivät he matelijoina. Ja ajatelkaapas, pikkuvarkaatkin halveksivat meitä. Niitäkin tapasimme yömajoissa, näettekös.