I.

Luonnon lauluja.

"Linnut liitteli sanoja, Puitten latvat lausehia."

Kalevala.

Lauluni.

Mä vanhoja lauluja laulelen, Lie ennen kuullut ne jokainen: Sama onhan ainian ilta ja huomen Ja tuulien kuiske ja tuoksu tuomen, Sama kaunis maamme ja kallis kansa, Samat taistelut kullakin vuorostansa, Samat riemut ja tuskat ihmisten, Samat tuntehet nuoren sydämen!

Vaan uuttakin lienee lauluissain, Sydänkielien sointuja rinnastain: Kevät uusihan uudeksi luonnon luopi, Puu toinen toisia kukkia tuopi. Ajat vaihtuvat, lastuja virta kantaa, Me pyörteissä kuljemme kohden rantaa, Taru vanha, mut uusi ainiaan, Sydän uusi kun tuntevi uudestaan.

Huhtikuun päivä.

On tuoksua tuulonen täynnä, Kevättuoksua hurmaavaa, Niin kuulakas ilma ja taivas, Vaan roudassa harmaja maa.

Kevät kuiskivi: kohta jo joudun, Vain puuttuvat urvut puun, Säde lämmin ja ensi pääsky Ja vuokkoset Toukokuun!

Koivun laulu kevät-aamuna.

Kasvan laidassa kaunihin lehdon, Rannalla raikkahan, läikkyvän lammen, Nurmella kukkaisella. Ihmisten maille on matkoja täältä: Kirvehen pelvotta norjana nousen Auringon armastella.

Seijasna kaartuvi taivahan kansi, Päivä jo liehuvat lehväni kultaa, __ Suukkoja suihkavi varhain; Lintujen lauluja latvani raikuu, Ilmojen kannelta oksani soittaa, Tuuli on tuttuni parhain.

Miksikä kaste nurmikon peittää? Miksi on pilvikin synkkä ja itkee? Miksikä yö on musta? Kenpä ne ymmärsi, joutavat murheet! Huoli on turha ja maailma kirkas, Täynnänsä riemastusta.

Hilpeä tuulonen, kutrini kampaa! Valkaise varteni, aurinko armas! Leivo, jo lauluhun suori! Leikkihin, tanssihin latva ja lehvät, Kevään maailma on niin kaunis, Riemukas mieleni nuori!

Mänty, kuusi ja koivu.

Mänty se kasvavi kankahalla Korkea, suora ja vankka; Sieltä mä mökkini hirret hankin, Missä on männikkö sankka.

Vihrein oksin varjoa tarjoo Tumma ja tuuhea kuusi; Kohtapa nousee kuusien suojaan Mökkini oiva ja uusi.

Sorja on valkeavartinen koivu; Koivikkorantahan soudan, Sorjimman koivun, kultani kauniin Sieltä mä mökkihin noudan.

Talvirunoiluni.

Miks talvin aina runoilen Säteistä, lumihiutuvista? — Oi, ymmärrän sun, vihkonen, Kuin kaiun talvituntehista.

Nuo talot, kadut, puistotkin, Ne kuinka mieltä ahdistavat! Ja touhut, toimet kaupungin, Ne kuinka hengen pirstoavat!

Mä väsyneenä käyskelen, Työn kahlehissa aatokseni. — Kas, silloin hento hiutunen Hyväillen koski käteheni...

Niin hiljaa lunta laskeuu, Se viillyttää ja viihdyttääpi; Muu kaikki multa unhottuu, Vain hellät muistot heräjääpi.

Mä muistan jäiden välkkehen Ja lumikentän kimalluksen, Mä näen metsän huurteisen, Mä kuulen luonnon kuiskauksen...

— — Tai taasen taivas selkiää Ja talven säde tuikahtaapi. On kalvas, kylmä valo tää, Vaan lämpimäks se mielen saapi.

Se onhan säde kumminkin, On auringosta armahasta, Kun paistavi se kauvemmin, Ei viivy kevät saapumasta.

Saa lehto viitan vihannan Ja nurmi nuori kukkaverhon; Vapaana luonnon helmahan Mä silloin liidän lailla perhon!

— Oi lumihiude valkoinen, Oi talven säde taivahasta, Te siivin muiston, toivojen Mun viette kauvas touhinasta —

Mun viette sinne, missä saan Mä olla häirimättä yksin, Ja sydän luonnon kanssa vaan Lyö herkin yhteistykytyksin...

Kun sydän saapi sointuihin, Soi vastakaiku laulelmissa, Ja siksi teistä laulankin, Mä luonnon lapsi kaupungissa.

Kuu ja tähtöset.

On kuu ja tähtöset maailmoita, Se tiedän, varmaan se kerrotaan, Vaan mulle kirkkaita ikkunoita Ne ovat kuitenkin ainiaan.

Kun yksin ulkona kuljen illoin Ja taivas välkkyy ja kimmeltää, Mä kodin valkeita näen silloin Ja luoksi viittovi matkan pää.

Myrskyssä.

Siuuri, suuri on Herrani, Meri kertovi Herran kunniaa. Aallot mahtavat pauhaapi, Kuin lastua, laivaa ne keinuttaa, Yltympäri jyskää, Riehuvi, ryskää, Luonnonvoimat ne raivoaa. Suuri on Herra Voimassansa, Suurta on olla Suojassansa, Matkata outoja rantoja kohden Enkelivartion kanssa.

Laupias, laupias Herrani, Hän lastaan myrskyssä suojelee, Merta hän käskee: ääneti! Ja aallon pauhina hiljenee; Ja keinuissa laivan Tyyntä on aivan Rinnassa, jossa hän hallitsee. Laupias Herra Ohjaa meitä, Rantahan johtaa Myrskyn teitä. Kiitos, kiitos Herrani aina! Lastansa ei hän heitä.

Vierailla vesillä.

Lainehet rientävät pohjoista päin, Loiskivat, kuiskivat viehättäin. Soitanto tuttu ja armas, oi, Ystävän äänenä mulle soi!

Noinhan kuulin sun ennenkin, Suomeni merta kun purjehdin; Kaukana syntymämaani nyt on, Tääll' olen vieras, tuntematon.

Rientäös, laine, rientäös vaan Sinne Suomea suutelemaan! Rakkaita rantoja kaulaillen Kuiskuta niille mun terveisen'!

Kerro, kuinka on hurmaavaa Aavoja selkiä matkustaa, Kuinka on sittekin armaimmat Syntymävalkarnat rauhaisat.

Täällä mun rintani laajenee, Siellä se lämmeten hehkuilee; Maailma suuri on vastassain, Onneni, lempeni Suomessa vain!

Alppi-orvokki.

Punehtiva kukkani hentoinen, Miksikä kalpenit? Uneksitko nurmista Alppien, Muistitko tunturit?

Kevätlapsi lempeän auringon, Vartesi värjähtää! Liiaksiko talvemme kylmä on, Harmaja taivas tää?

Vapauden riemuja lauloivat Vuorien tuuloset; Huoneheni seinät on ahtahat — Siksikö kaihoilet?

Hoitelisin, hellisin kukkastain, Kunhan et kuihtuis pois! — — Orvokkini päätänsä painaa vain, Mielensä kuolla ois.

"Vanamolleni."

(Nuorelle morsiamelle.)

Nukkuvi vanamon varsi, Kasvi kaino, hentokainen, Syvän hongikon sylissä, Luonnon hellän helmalasna, Peittosena pehmyt nietos, Valkovaippanen varana.

Mistä sen suloinen rauha, Mistä lempeä leponsa? Mäen mäntyjen humusta, Tuulen tuutulauleloista. Mistä sen unet utuiset? Aamuisista auterista, Päivän herttaisen helosta, Ruskosta ihanan illan.

Kevätlintuset keveät Saapuvat salojen maille, Kuuluvi liverrys leivon, Pääskyn vienoinen viserrys, Käkikin kukahtelevi, Rastahaiset raksuttavi. Taivon siintävän sinessä Säde kirkas kimmeltävi Sulatellen, lämmitellen. Pois pikku pisarehina, Keväisinä kyynelinä Haihtuvi jo maasta hanki, Vaippa valkea vanamon. Se heräten henkäseikse, Katselevi, kuuntelevi: Oi, miten lämpö läikehtivi, Miten ilma on ihana! Kuinka sointuisat sävelet, Luonto kaunis kaikkialla! Kuinka on herttaista herätä Suukosta sulon kevähän!

Nukuithan, vanamon nuppu, Rakkahana, rauhaisana! Vain unelmat untuvaiset, Armahaiset, Liihotellen liitelivät, Kiitelivät Uinuvaisen ympärillä, Entehinä etsiellen, Aavistuksina avaten Mairehia maailmoita, Kaunoja kevätketoja... Heräsithän, hento kasvi, Nousit valveille valohon! Tunnetko keväisen tuoksun? Näetkö sätehen säihkyn? Lauleloita Ihanoita Kaikuvi mehevä metsä, Hanki suli, Kevät tuli, Kohta saapi jo kesäsi. Punehtien puhtahana Kaino kukkanen kupunsa Auringolle aukaisevi, Ilmojen ihasteheksi, Suloksi suvisen luonnon, Onnellisna, riemullisna.

Oi vieno vanamon varsi Luonnon lempeän sylissä! Ihana osasi ompi, Kaunis kohtalo sinulla: Uinua utuista unta, Kevätkoittohon herätä, Kehjetä kesän valossa Kukkana kukoistamahan!

Miksi huokuvat hongat hiljaa?

Miksi huokuvat metsän hongat Niin haikean hiljaisesti, Ja tuulonen vaikertaapi, Ja vaiti on lintujen laulu? Oi miksi, miksi?

Yli maan käy huokaus huolen, Ja mielihin murhe hiipii: Oi, kaunisna kukkivat kummut, Oli lehdot laulua täynnä Ja riemua ihmisrinnat; Nyt uhkaa murskava myrsky, Sen entehet puita puistaa, Käy ilmassa henkäys hyinen, Alas kukkanen painavi päänsä.

Surun syytä on kyllin, kyllin, Siis itkeös, luonto, itke, Maa, kylpeös kyynelissä Ja kukkanen kastehelmin! Puhu, tunturin vapaa tuuli, Tuo murheen tuntehet julki! Älä vaikene, peipponen pieni, Suo kaihosi kaikkien kuulla! Miksi hunnutat huolesi, luonto, Miksi hiljaa vain sä huokaat, Oi miksi, miksi?

Sano, tokkohan säälivi halla, Vaikka kukkanen pieni pelkää? Sivu seudun myrskykö siirtyy, Jos puiden huojuvan huomaa? Saa vuotaa kyynelet orvon, Ei maiden mahtavat huoli, Tyly vieras työntävi luotaan, Ehkä ilkkuen itkuja köyhän. Pyhä pilkaksi muiden on murhe, Siksi itkevi orpo yksin, Ja kukkanen kastehen kätkee, Ja vaiti on laulaja lehdon, Ja siksipä huokuvat hongat Niin haikean hiljaisesti...

Ei kuule mahtavat maiden, Vaan kuulevi mahtavampi, Hän huomaa huokauksenkin, Sanomattakin muistaa murheet: Ja hälle haastavi luonto Ja itkevi kyyneleensä, Ja siksipä huokuvat hongat Vain hiljaa, hiljaa.

Aamupilviä.

Mun maani, sun aamusi koittava on, Mun kansani, henkesi voittava on, Et kuolla tahdo, et kuolla saata, On Herra suojaava synnyinmaata!

Sua, Suomeni, köyhäksi mainitaan, Vaan aarre on kansasi valveillaan, Maat muokatut, korpien koulutalot, Oma kieles ja kantelos soinnut jalot.

Nimi sulla pienen ja heikon on, Olet kuitenkin vahva ja voittamaton: Sun lastesi rakkaus voima on suuri, Ja luottamus Luojahan mahtava muuri.

Ei, ei ole iltaa synkeys tää, Se on aamun alkavan hämärää, Yö mennyt jo on, pian aurinko loistaa, Vain haihtuva pilvi sen silmistä poistaa.

Siis, kansani, toivoen työhön vaan! Maa armas, kukkia kantamaan! Et kuolla tahdo, et kuolla saata, On Herra suojaava synnyinmaata.

Toivon vaipuessa.

Hain äsken päivästä pilkkehen, Vaan usva äkkiä peitti sen Surunsynkällä harsollansa. Mä kuulin honkien huokunaa, Nyt oksat myrskyssä ruskahtaa Kuin voihkien tuskissansa.

Niin raskas, raskas on rintanikin, Kuin haudan äärellä istuisin, Mihin toivoni kohta vaipuu. Voi kansani, kaikkiko kohtalo vei, Ja muutako sulle sallita ei Kuin onnen entisen kaipuu?