V.
Käännöksiä.
Neekerivaimo.
(E. Geibel).
Missä sirpit suihkailevat ruovikossa korkeassa. Papukaijat kirskuttavat rannan sokur'vaahterassa, Siellä istuu musta vaimo koralleita kaulassansa. Lapsellensa lauleskellen hiljaa kehtolauluansa.
"Uinu, uinu, poika raukka, syntynyt mun surukseni! Elos ennen alkuansa hukkahan jo sulta meni. Uinu, uinu, viel' et tiedä tuskistasi vastaisista, Liian varhain herran julmuus herättää sun unelmista.
Riemua et saa sä maistaa maailmassa konsanahan, Missä vierii Niger-virta, siellä vaan se tunnetahan; Milloinkaan et keihollasi iske maahan tiikereitä, Etkä rummun paukkuessa tee sä tanssiliikenteitä.
Ei, sun päiväs, yös on täynnä kyyneleitä, huokausta, Juhdan lailla vaiti kärsit valkomiehen rasitusta, Valkoisille ruovon taitat, kaadat puita metsistämmme, Heille, jotka maamme syövät, pukeuvat hiellämme.
Viisahina valkomiehet matkustavat ulapoita, Pyssyssänsä tallentavat ukkosta ja salamoita, Heill' on kummat höyrymyllyt, sadat pyörät liikkehessä, Vaan ei älyn kumppanina sääli asu sydämessä.
Vapaudestansa kyllä kerskuvat he useasti, Siitä, kuinka rannikkomme anastivat uljahasti; Mutta jalo mies kun väitti mustiakin ihmisiksi, Hänet rohkeudestansa tuomitsivat hylkyriksi.
Suloinen on saarna heillä rakkauden Jumalasta, Joka kuolollansa osti ihmiskunnan kuolemasta; Mutta kuinka uskon sanan, jok' ei töissä johda heitä? Rakkauden käskystäkö kiduttaa he voivat meitä?
Oi sä suuri henki, mitä tehnyt on tää heimo kurja, Koska sille vihas näytät, mieles näin on meille nurja? Sano, milloin taivahasta taasen annat lohdutusta, Sano, milloin tuskistansa pääsevä on kansa musta!
Ah, se tapahtuu, kun taapäin Missisippi virtoaapi, Pumpulpuu kun hohtavaiset, tummat sinikukat saapi, Puhvelin ja krokotiilin ruvetessa ystäviksi, Valkomiesten, kristittyjen muuttuessa ihmisiksi."
Heinen lauluja.
1.
Sä kaunis kalatyttö, Vedä venhosi rannalle, Käsityksin kanssani istu, Niin lemmestä nautimme!
Sydämelleni painaos pääsi, Älä pelkää laisinkaan! Joka päivähän tohdit mennä Meren aaltoja soutelemaan.
Sydän mulla on aallon lainen, Niin lieto ja myrskyinen, Ja helmiä kätköksissä On syvyydessä sen.
2.
Olet juur' kuni armas kukka, Niin vieno ja puhtoinen. Sua katson, ja kaihon tunne Valtaapi sydämen'.
On niinkuin pääsi päälle Kädet laskea pitäis mun, Rukoillen, että taivas Noin puhtaana suojais sun.
3.
Sun laulun siivillä kannan Pois kauvas, armahain, Luo Gangesin kukkivan rannan, Kevätseutujen kauneimpain.
Puutarhat tuoksua tuottaa, Kuu hurmaa hohteineen, Ja lootoskukkaset vuottaa Sua siskoksi rinnalleen.
Siell' leikkivät orvokit illoin Ylös tähtihin katsahtain, Ja ruusut kertovat silloin Sadut armahat hiljaa vain.
Se kukkii ja hehkuu ja loistaa, Ylös katsovi ääneti vaan, Se tuoksuu ja itkee ja värjyy Vain lemmenkaihostaan.
Käy kaurihit hyppiellen Ja kuunnellen kukkien luo, Ja kaukana kuohahdellen Pyhän virran vierivi vuo.
Oi, sinne luontohon lauhaan Tule juurelle palmupuun, Niin vaivumme illan rauhaan Ja lemmen haaveiluun!
4.
On lootoskukkanen arka, Kun aurinko välkehtii; Se nuokkuen päätään painaa, Yön onnesta haaveksii.
Sen kulta, kuu, sitä silloin Sätehillänsä suutelee, Ja kukkanen hellästi hälle Sydänlehtensä aukaisee.
Kaislikkolaulu.
(N. Lenau).
Lammikolla uinuvalla Väikkyy hohde kuutamon, Kalpealla kiehkuralla Seppelöi se kaislikon.
Rannan hirvet tähtiyössä Ylös luovat katsehen, Suhahtaapi kaislavyössä Joskus siipi lintusen.
Kyynel silmän himmentääpi Armahani kaipaus Läpi sielun väräjääpi Niinkuin iltarukous.
Kuollut sotilas.
(G. Seidl).
Maan vierahan tantereella On kuolleena sotilas, Unohdettuna muiden joukkoon, Vaikk' kyll' oli urhokas.
Moni päällikkö ristirinta Ohi korskana ratsastaa, Mut hän, joka nukkuvi tuolla, Ei keltään ristiä saa.
Ja toisia kaatuneita, Niit' itkien etsitään, Mut hälle raukalle yksin Ei vierähdä kyynelkään.
Vaan kaukana poissa sieltä, Kotipaikassa soturin, Isä huokaa huolimielin: "Hän kuollut on varmaankin."
Ja äiti äänehen nyyhkii: "Niin, kuinkahan lieneekään... Ihan äkkiä seisahti kello Ykstoista lyötyään."
Ulos kalpea tyttö katsoo Syys-iltahan synkkähän: "Ja jos oisikin armas kuollut, Sydämelleni elää hän."
Ja kolmen silmistä vuotaa Niin kuumina kyynelet, Ja taivasta kohden nousee Niin hartahat huokaukset.
Ne kyynelet taivas poimii Ylös pilvehen pienoiseen, Ja vinha tuuli sen kantaa Luo kaukaisen tantereen.
Siell' otsalle kuollehen hiljaa Ne kasteena lasketaan; Näin hällekin kyynelet vuotaa Sotakentällä vierahan maan.
Terve, Ceesar!
(E. Gerok).
"Oi terve, Ceesar!" hurja huuto soipi, "Sua tervehtivät kuoloon valmihit!" Pian hurmevirrat hiekan purppuroipi, Vaan keisar' ennen hymyn suoda voipi Eteensä käyvät gladiaattorit.
Kohoopi sirkus kohden korkeutta, Ja täynnä ovat kaikki istuimet. Vuottaissa rahvas laskee sukkeluutta, Veristä murhanäytäntöä uutta Himoovat silmät kymmentuhannet.
Vain viittaus, ja miekan pistoksille Jo paljas ruumis alttihina on. Ken pelkää, pilkkanauru kaikuu sille, Vaan hyvähuudot soivat sankarille, Jos sievästi hän kaatui kuolohon.
Sä julma Rooma! Riemus toisten turma, Ja kaunotaitees ihmisteurastus, On näytelmäksi tullut sulle surma, Ja keisarisi, Neeron, silmäin hurma On öisen kauhuliekin leimahdus.
— Vaan katso, mitä gladiaattoreita Nyt kansan nähtäväksi saatetaan? Ei idän voimakkaita Herkuleita, Ei valkotukkaisia germaaneita. On tänään joukko outo laatuaan.
Siin' eikö seiso parvi harmaapäitä? Ja neitojahan nuoria on nuo! Kas vaimoja ja pienoisia näitä! — Oi Rooma, kristittyjes verihäitä Nyt Neero huviksesi viettää suo!
Niin tyynet kasvot, pyhän rauhan kuvat; He astuvat kuin saatto pappien, He käyvät piiriin, nuorat irtauvat, Kentälle sirkuksen he polvistuvat, Ja virsi kaikuu outo, ihmeinen.
He myöskin tervehtivät valtiastaan, Ei häntä, joka tuossa tuijottaa, Vaan toista, suurta rauhanruhtinastaan, Jok' kultapilvistänsä katsoo lastaan Ja jolle taivon harput humajaa.
"Oi terve, Kristus!" ääni kajahtaapi, "Sua tervehtivät kuoloon valmihit! On taisto lyhyt, kruunu viittoaapi, Ah autuas, ken periä sen saapi; Sä korjaa sielut, jotka lunastit!"
Ja todistajapiirin tykönänsä He silloin havaitsevat riemuiten, Ei tuo se ole, joka mielissänsä Sirkuksen täyttää myöten ääriänsä, Kuin jättikäärme heitä kietoen, —
Ei, enkeleitä alas liiteleepi, Käsissä palmun-oksat, kruunutkin, Valoisa sädeseppel kiilteleepi, Pää päätä, piiri toista läheneepi, Sulaen kirkkauden sylihin.
Nyt, jalopeura, kilju vimmassasi, Et säikähdytä laumaa Jeesuksen! Hyeena, syöksy kohden uhrejasi, Teroita, tiikerikin, hampaitasi, Muserra kypsä vilja taivainen!
Kuollutta kymmenen sai nähdä kansa, Kakskymmentä se näky herättää, Ja ristiin vannovat he uskovansa. Verestä kirkko syntyy uudestansa, Ja myrskyn kautta liekki viriää.