IV.

Kanaanin kukkuloilta.

"Minne majan rakennankin, Vuoristoihin, laaksoihin, Ikkunani laadin kohti kukkuloita banaanin."

_K. Gerok_.

Köyryyttä ja rakkautta.

Fil. 2: 3-5.

Nöyrä Jeesus, mulle suo Mieles nöyrä, kuuliainen, Rintahani sydän luo Uusi, taipuvainen! Poista pyyntö kunnian, Tyhjä, turha kiilto mainen! Korkealla viittoohan Kruunu taivahainen.

Rakastava Jeesus, oi, Anna rakkautes tulta! Sydämeni saada voi Yksinään sen sulta. Mieli kylmä, itsekäs, Poista, Herra Jeesus, multa! Hehkuvaksi liekissäs Kirkastuta kulta!

Adventtina.

On lumihiuteita lentänyt, Ja maa on valkoinen, puhdas nyt. — Oletko valkoinen, sydänkin, Kun vieras saapuvi puhtahin?

Et — musta, musta ja syntinen... Kai pois hän kääntyvi inhoten... Oi, mistä valkoista lunta sais, Mi syämmen syntisen puhdistais?

Ei pesten valkene pilkut nuo, Vaan vieras sittekin käypi luo, Sisälle astuvi armoinen Ja itse siistivi huonehen.

Ei lumi poistanut tahrojain, Sen liekki taivainen voipi vain: Sydämen syntisen puhdistus On Herran Jeesuksen rakkaus.

— Ja lunta ulkona tuiskuaa, Niin kaunis, valkea siell' on maa. Ja puhdas myöskin jo sydän on, Sen vieras puhdisti verraton.

Pitkäperjantai ja pääsiäinen.

Taivas itkee! Pilvet tummina, kaihokkaina Kulkevat pitkänäperjantaina, Vuotavat viljalta kyyneleitä, Itkien Jeesusta, itkien meitä. Kolkko on korkeus, musta on maa. — Syntinen, saatatko viipyä vielä? Riennä jo ristille, itkeös siellä! Tähtesi Jeesus kärsiä saa — Oi itke, taivaskin itkee!

Taivas loistaa! Aurinko nousevi välkkyväisnä Riemun juhlana pääsiäisnä. Herra on astunut haudastansa, Voittanut kuoleman voimallansa; Siksipä loistavat taivahat, maat. — Syntinen, saatatko viipyä vielä? Kiitosta laulaos hartaalla miellä! Herrasi elää, sä elää saat — Oi riemuitse, taivaskin loistaa!

Mestarin luona.

Luk. 4: 40.

On aurinko laskenut vuorien taa Ja illan rauhaan vaipunut maa; Jo työstään väsynyt On Jeesus Mestari nyt. Lepohetkeä jäljestä vaivojen Hän nauttivi piirissä rakkaitten.

Käy kansaa Pietarin huonehen luo. Mitä tahtoo tunkeva joukko tuo? Oi, rauha on luonnossa vaan, Ei tyynnä se tuskia maan, Yhä jäytävät taudit ja puuttehet: Avunpyyntöhön rientävät ihmiset.

"Oi Mestari, sairas on lapseni mun!" "Me tuomme luoksesi halvatun." "Oi auttaos, Mestari, Luo valkeus silmiini!" He pyytävät äänin kiihkehin, He katsovat ilmein luottavin.

Rakas Mestari, etkö sä suutukaan, Kun tunkevat rauhasi rikkomaan? Ei, poissa on uupumus, Vain jäljellä rakkaus. Niin hellän katsehen heille hän suo, Niin altisna astuvi kurjien luo.

Pään päälle raukkojen sairasten Käden laskevi siunaten, auttaen; Jo silmihin sokean Valo loistavi taivahan. Ja riemu kaikuvi rajaton: "Hyvin Mestari kaikki tehnyt on!"

Jo päivä on laskenut vuorien taa Ja illan rauhaan vaipunut maa. Nyt, rakkahin Mestari, Mä myös käyn luoksesi. On sairas synnistä sydämein, Ei löydä kasvojas katsehein.

Tule hellänä niinkuin muinoisin, Ota vastahan helmoin avoimin, Pane päälle sairahan pään Käsi lempeä lepäämään! Oi käske, ja silmäni aukenee! Hyvin, Mestari, jälleen kaikki tee!

Yksi on tarpeellinen.

Luk. 10: 38-42,

"Oi Martta, Martta huolekas, Miks noin sä häärit askartain? Sä ällös moiti siskoas, Jos ei hän auta puuhissas: Yks tarpehen on vain!

Maria löysi luonani Osansa hyvän, suloisen; Pois täällä huoli haihtuvi — Käy, lapsi, askareistasi, Yks vain on tarpehen!"

Niin, sydän, sydän levoton, Miks paljo pyrit sinäkin? Miks kiinnyt tointen kiihtohon Ja turhat pienet rientos on, Kun yks on korkehin?

Suruni — kuinka vähäiset — Ja niitä itkin kumminkin! Ja riemut — kuinka lyhyet! Ne miksi kietoi tuntehet Ja "yhden" unhotin?

Sun luonas, Herra Jeesuksein, Se pieneks käy, mi pientä on, Saa viihdytystä sydämein Ja kirkastuupi silmällein Yks määrä verraton.

Oi, sinne jalkais juurehen Mä tahdon tulla puuhistain, Ja oppilaana kuunnellen Mä onnellisna tunnen sen: Yks tarpehen on vain!

Jeesus korvessa.

Mark. 1: 13.

Rotkot ja roukkiot jylhät, Kalliot harmajat, Vuorien huiput ylhät Synkkinä seisovat. Ei kasva kukka, ei nouse puu, Ei paista päivä, on kätkössä kuu, Vain tummana taivas kaareutuu Ja raskahat pilvet kulkee.

Täällä ken tohtivi olla Keskellä korpien? Ken se on kalliolla Seisoja ylhäinen? Pedot kiljuvat äärellä rotkoissaan, Kun valtias tyynnä hän viipyy vaan, Hän taivasta etsivi katseillaan — Mitä miettivi siinä yksin?

Ruhtinas ruhtinaiden, Maan sekä taivahan, Valtias korvenkin maiden, Käskijä leijonan, Hän on hengen kutsusta lähtenyt, Ei muistele seutua synkkää nyt, Isän luoksi on katsehet käännetyt, Hän ääneti rukoileepi.

Hengessä tunteneeko Saapuvan kiusaajan? Voimia rukoileeko Voittohon maailman? Niin raskasna eessä on taistelun tie, Se kolkkoa korpea synkempi lie, Ja kautta tuskien vihdoin vie Se kuolohon ristinpuuhun.

Kaamea ulvonta saapi Kalliot kaikumaan. Maahan jo lankeaapi Seisoja paadeltaan. Yö mustana laskevi laaksoihin, Yhä yltyvi synkeys, taistokin; Hän Herralle huokaa hartaammin. Hän huokaa, ja vastaus saapuu.

Väistyvän pilven alta Tähtiä välkkyilee, Kirkkaus taivahalta Hohtaen häikäisee. Pedot luolihin hiipivät oudostain, Suhu kuuluvi siipien valkeain, Ja parvia enkelten palvelevain Luo Jeesuksen laskeutuupi.

Herran työtä suuressa maailmassa.

(Helsingin N.N.K.Y:n ensimmäisen vuosijuhlan johdosta 25.3.1897).