II.

Tunteöa ja mietteitä.

"Mun rinnassani vaihtuu tuntehet Kuin taivaan tähdet, meren aaltoset, Ne säveliä luovat rintahani, Ja siksi juuri tiedän laulavani."

_J.H. Erkko_.

Erään arvostelun johdosta.

"On 'Hiljan' runot nuorteat Ja ihanteensa puhtahat, Sujuupi mitta, kieli kunnon lailla, Syvyyttä vaan hän vielä ompi vailla; Mut jos hän kerran rakastais, Niin toisen kaiun kannel sais."

Niin, nuorteat, sen ymmärsin, Olenhan nuori itsekin. Myös tiedän, että ihanteihin luotan Ja niiden kerran voittavankin vuotan. Jos mitta, kieli tyydyttää, Iloista kuullaksein on tää.

Syvyyttä vailla — hyvinhän Mä myöskin tämän käsitän: Ei metsämaitten pieni puro saata Kuin virta vuolas uurreskella maata, Ja korven kuuset korkeat Sen näköalat sulkevat.

Mut tyynen pinnan alla vaan Käy joskus pyörre kuohumaan. En silloin saata kertoella kiellä, Mi kaikki liikkuu, pulppuaapi siellä. Ken sinne voisi katsahtaa, Sais nähdä uutta maailmaa.

Tää puro pieni, kuinkahan Se saisi uoman laajemman? "Jos 'Hilja' kerran rakastuisi vainen, Niin tunnepiiri aukeis toisenlainen." — Ei, erehdyitpä, ystäväin. Et tuntenut mun sydäntäin!

Jo paljon, paljon rakastin, "Syvyyttä" puutun kumminkin! On mulle kuiskutellut luonnon kieli, Ja lempehen on leimahtanut mieli. Mun maani kaunis, kultainen, Mä sulle annoin sydämen'!

Ja koti, äiti armahan', Oi, kuinka teitä rakastan! Ja entäs oma veljyeni sitten, Ja oppilaat ja piiri ystävitten, — Ja tähtitarhojenkin taa Mun lemmen siipi kannattaa.

Ei, toista siihen tarvitaan, Se saapuneekin aikanaan: Kentiesi paljon elon taisteluita Ja suruja ja vastuksia muita. On maailma kuin ahjon suu, Mut siinä kulta puhdistuu.

Käyn turvallisna tuonne pois, Jos mikä vastassani ois; Toivonkin joskus sinne kaihoellen, Vaan taasen pois mä väistyn värjähdellen. Sen tiedän: onnellisin on Hiljainen puro kuusikon.

Vaan tuo — tuo toinen rakkaus — Mi lie se kumma arvoitus? Oh, suotta sillä päätäni nyt huumaan! Jos kerran kohtaan sen, niin sitte tuumaan. Nyt, vapaa, vilpas puronen, Mä kevähästä riemuitsen!

Elon aallokossa.

Mä maailman myrskyistä laulelin, En tuntenut niitä, mä aavistin. Siit' tuskin vuosi on vierinyt, Ja keskellä niitä on purteni nyt.

Mä tyynien lahtien lapsonen, Mä laulelin taistosta tunteitten; Nyt vasta on rinnassa riehusäät Ja tunteita tempovat tuulispäät.

Mut johtotähteni kimmeltää, Ei saa sitä taistelu himmentää. Kun taukoamatta katson vaan, Niin varmaan rintahan rauhan saan.

Silmikon aikana.

Hän rakas ompi mulle Kuin veli rakkahin, Ja hänen ystävyyttään Mä onneks katsoisin. Vaan ah, hän toista pyytää, Ei tyydy siihen vain, Ja siksi katsehensa Vie rauhan rinnastain.

On ikkunalla kukka, Hän mulle antoi sen; Ah, itkeä mä voisin, Kun sitä katselen. Hän henki siihen varmaan Tunteensa hellimmät, Siks sydäntäni viiltää Sen oksat vihreät.

Miks sytyttää en taida Sydäntä hehkumaan! Sen hälle lahjoittaisin Ja sit' en saatakaan. Mun ystäväni kallis, Suo anteheksi, oi! Mut lemmen vastineena Vain lempi olla voi.

En lemmen tulta koskaan Mä vielä tuntenut, Minulle siitä kertoi Vain keväthaaveilut. Kuin nuoret muut, mä joskus Siit' yksin unta näin, Mut tosi-elämässä Mä oudoks sille jäin.

Ah, sydän liekö mulla Niin kylmä, tunteeton? Vai tääkö pyhin tunne Vain vieras sille on? Tai ehkä umpussansa Se vielä uinailee Ja auringossa kerran Kukaksi aukenee...

Säteeni saapuneeko, Sit' en mä tiedäkään, Sä vaiko joku toinen, Tai ehkei yksikään. Vaan nyt on umpun aika Ja kevät varhainen — Ah, anna silmun olla, Sä muuten särjet sen!

Et konsanaan!

Sä sätehenä mulle? Et konsanaan! Mä kukkasena sulle? En milloinkaan! Mä taistelin ja emmin, Nyt tiedän sen: Jos heräjän ja lemmin, En sua, en!

Tuo säihky silmäs tumman On tulta vain, Se tuotti tuskan kumman Mun rintahain. Oi, säde keväimellä, Se toista lie, Niin vieno, armas, hellä, Mi onneen vie.

Kai lieden hehkuvaksi Sun lämpös sais, Työahjon kirkkahaksi Se kuumottais, Vaan umpun unet vienot Se riistää vois, Ja kukan helvyt hienot Se polttais pois.

Jo tuomet kaikki lehtii, Mä kukka en; Kevääni, jos se ehtii, On myöhäinen. Vaan säteheks sä mulle? Et konsanaan! Mä kukkaseksi sulle? En milloinkaan!

Haave vain.

Se oli haave vain, Min kevättuuli kerran toi, Niin kaunoinen ja vieno, oi — Mut haave vain...

Ja tiesinhän mä sen: Ei konsa kestä kuplaset, Taas tuuli viepi haavehet, Niin, tiesin sen —

En luullut koskevan... Ja siksi silmät ummistin Ja viivähdin ja uneksin Sen unelman...

Ah, en mä luullut ois! Vaan niin on mulla mieli nyt, Kuin oisi pääsky lähtenyt Ja kesä pois...

Vaan kevät on nyt kumminkin!

Vaan kevät on nyt kumminkin, Sen kertoo käki kukahtain, On luonnon kevät kaunehin Ja kevät rinnassain.

Oi hengi, raitis tuulonen! Jo huoli pois on häipynyt. Mä laulelen ja riemuitsen: Niin, onhan kevät nyt!

Oi, jos nukkua saisin silloin...

Oi, jos sammua saisin kerran, Kuni aamulla tähtönen! Hetken tuikkii se, sitten häipyy Valovirtahan päivyen.

Oi, jos nukkua saisin kerran, Kuni aaltonen lahdelman! Hetken telmää se, sitte viihtyy Luona rannikon rauhaisan.

Oi, jos nukkua saisin silloin, Kun on rintani hehkuvin, Kun on taivahan toivo varmin, Kun on lempeni lämpimin!

Oi, jos nukkua saisin silloin, Kun on ehjinä ihanteet, Eikä himmeäks saanut silmää Pettymyksien kyyneleet!

Oi jos nukkua saisin silloin, Kun on voimani vahvimmat, Elon nestehet pulppuvimmat, Työstä toivehet runsahat!

Oi, jos nukkua saisin silloin, Kun on katkerin kaipaus, Kun on kuumimmat kyynelvirrat, Kun on vaikein unhotus! — —

Oi, jos nukkua saisin silloin, Kun on kukkia täynnä maa, Kun on auringon paiste kirkas, Linnut oksilla riemahtaa!

Oi, jos nukkua saisin silloin Kevätkukkien kätköhön, Sulosuojahan Suomen armaan, Alle miettivän männikön!

Oi, jos nukkua saisin silloin Laulun vienoihin säveliin! Ne mun hellästi maasta kantais Taivon tarhoihin kirkkahiin.

Jos nukkuisin nurmen alle.

Jos ainaiseksi ma nukkuisin Tuon kentän kukkivan alle, Niin kukkisi nurmi kuitenkin, Ei laulais leivonen hiljemmin Ilosointuja armahalle...

Ohi vierahat astelis rientäen — Mitä kumpuni kuuluis noihin? Joku ystävä viipyis hetkisen, Sois ehkä muistolle kyynelen — Ja kulkisi karkeloihin...

"Kevään laulajan" hautausjuhlana

Kevät-aurinko loistavi kirkkainnaan, Kevätkukkia kirkkohon kannetaan: Nyt kevään laulaja uinumaan Käy helmahan synnyinmaan.

On täynnään kaihoa sydämet, Joka silmässä kiiltävät kyynelet, Etuparvena seisovat pienoiset, "Sedän" lempimät hellimmin.

Hän kertoi kaunihit jutelmat, Hän lauloi laulelot ihanat, Ja opetuksensa parhaimmat Soi lapsille, rakkailleen.

Hän uskoi silmihin kirkkaisiin, Hän luotti nuorihin sydämiin, Ja kevättoukoihin vihantiin Pani toivonsa varmimman.

Niin pehmeä, tuore on nuori maa, Nuo kyynelet kylvöä kasvattaa. Ei ykskään lapsista pettää saa "Sedän" toivoa milloinkaan!

Näin kylvöstä laulajan rakkauden On versova vehreys keväinen: Tulevaisuus Suomen on nuorien — Maa kerran kukkiva on.

Ja aurinko paistavi temppeliin Ja arkku se peittyvi kukkasiin; Kevät hiipivi mielihin kaihooviin: Ei kuole laulajan työ!

60-vuotiaalle äidilleni.

Oli poskesi hohtava kerran ja tukkasi musta, Täys rintasi toivoja, silmäsi innostusta, Niin lämmin mielesi, altisna aattehille, Sydänjuuret kiinnetyt syntymäkunnahille. Kukit silloin kielona koivuhaan Ja loistit ruusuna metsämaan, Kevätriemua kertoi kerttunen pensastossa, Ja aamun auteret leikkivät auringossa.

Ei myrskyt säästele kukkasta hentokaista, Ei vuodet ja kohtalon johtumus nuorta naista. Elo toivojas täyttikin — kaikkea ei se riistä —, Vaan saippuakuplina monta se rikkoi niistä. Sai huolet silmäsi kyyneliin, Työ painoi voimasi uuvuksiin, Tyly maailma loukkasi lämmintä, hellää mieltä, Kevät kauvaksi siirtyi syksyn ja talven tieltä.

Vaan tiesit, että sen kaiken Luojasi sääsi, Ja siksi on pystynä vieläkin harmaja pääsi, Ei toivosi horjunut, säilyi uskosi vakaa, Näit auringon loistehen tummien pilvien takaa. Sä jäljet huolien umpehen loit, Mitä rikkoivat muut, sen anteheks soit, Ja tyynen kirkas ain' oli silmäsi hellä, Kun päivyt päilyvä nurmella härmäisellä.

Niin, kielo on kuihtunut, ruusu jo hangen alla, Ja purppura hohtavi iltasi taivahalla, Vaan kevään henkäys ilmassa vielä säilyy, Ja aamunraitisna oksissa tuulonen häilyy. Ja illan aurinko ruskollaan Se kultaa taivon ja kultaa maan; Oli armas aamusi, kaunis on jälleen ilta, Kuin muiston heijastus päiviltä muinaisilta.

Ja vaikka on aikoja kielosen vienyt halla, Ja vaikka on ruusunen hempeä hangen allam Et kukkia kaipaa — sulla on kyllin noita, On toisia, joit' ei halla ja hanki voita:

On ijäisen nuoruuden kukkia nuo, Ja kukkina lemmen ne lempeä luo: Sä annoit kaunoisimpia niistä mulle — Mitä onkaan mulla vastahan antaa sulle?

Sua kiitän rauhasta lapsuuden Ja ensi riemuista pienoisen, Sua kiitän öittesi valvonnasta, Sua kiitän hellästi vaalimasta!

Sua kiitän kylvöstä siementen, Sua kiitän onnesta nuoruuden, Sua kiitän lämmöstä kodin hyvän, Sua kiitän aarteista henkes syvän!

Ken rakkauttasi mittaiskaan? Sen sydämessäni tunnen vaan. Siks kiitän lahjoitta loistavitta Ja kuihtuvaisitta kukkasitta.

Ota lapsen rakkaus lämpöisin! Sun on se ja aina on ollutkin. Se on köyhä sun lempesi rinnalle panna, Vaan puutteet unhota, anteeks anna!

Ota lapsen hartahin rukous Se on voimakas onnentoivotus, Sen siivet pilvien taakse kantaa, Se antavi sen, mit' en voi mä antaa.

Anon sulle armosta taivahan Elon ehtoon pitkän ja rauhaisan, Kesä-illan lämpimän, kirkkahan verran, Min kultana hohtavi siunaus Herran!

Elintehtävää etsiessä.

Oi Herra, kipinäisen rintahani Jo syntymässä, kätkit hehkumaan; Sen polttavan mä tunsin poveani. Mut viriävän verkallensa vaan. Ja hämärissä maisten terhen-öiden Mä kuljin tietämättä, epäröiden, Min kutsumuksekseni määräsit.

Mä uutterasti toimin monenlaista Ja sulta paljon siunausta sain, Mut kaikki työni oli katkonaista, Siks suotta siitä tyydytystä hain. Sävelten, kirjan, koulun, kodin toimet Ne kirjailivat päivieni loimet; Vain harvoin kipinääni hoitelin.

Vaan nyt — sen voimakkaasti tunnen, tiedän, On aika mulla tieni varmistaa. Jos valinnassa viivytystä siedän, Kenties en koskaan eheyttä saa. Elämä rientää, rientää yhtenänsä, Se lyhyt on ja kallis tehtävänsä, Mut mikä mun? Oi Herra, selvitä!

Mä kulkisinko tietehien teitä Ja pyrkisinkö ehkä kauvaskin? Vai enkö tiedon taimistoita heitä, Vaan niille elämäni uhraisin? Mä mietin; mutta silloin rinnassani Mä tunnen kuumotusta kipunani, Ja uudet ajatukset heräjää.

Niin, synnyinlahja, kipinäinen pieni, Mä valitessa sinut unhotin. Sä voisitkohan kirkastaa mun tieni, Sytytkö konsanansa liekkihin? Kun sinut sain, en sammuvasi sallis. Oletko lahja mitätön vai kallis? Mä kysyn; vielä viipyy vastaus.

Mut yhden tiedän: armo-annit saapi Vain taivahasta kukin ihminen; Jos kipinäni liekiks leimahtaapi, Niin antajalle pyhitän mä sen. On kyllin laulajoita maailmalla, Mä tahdon käydä Herran lipun alla Ja hänen johtoansa noudattaa.

Jos voisin, hänestä mä lauleleisin Ja maailmasta hänen valossaan, Ja sanan voimalla mä joukot veisin Ikuista armoansa katsomaan. Kentiesi joku silloin pysähtäisi Ja hänet löytäis, omaksensa jäisi Ja julistaisi hänen kiitostaan.

Oi kunniata suurta, ihaninta, Jos ase itse Herran olla vois! Oi onnen rikkautta runsahinta, Kun hänen säveltänsä kannel sois! Ah Herra, onko mahdollista mulle Näin joskus tehdä palvelusta sulle Ja työtäs maailmassa toimittaa?

Ja Herraltani vastauksen kuulen: "Sä ensin omakseni kokonaan! Mun Henkeni, kuin helluntaisen tuulen, Täytyypi rintaas päästä huokumaan. Sä pyri siihen, se on tehtäväsi, Mä sitte suunnittelen elämäsi, Sä heitä kaikki haltuhuni vaan!"

Mä vaiti seison, sydämessä sota — Eteensä vihdoin maahan kumarrun. — Mä olen tässä, johtohosi ota! Nyt heikkonakin olenhan jo sun. En kysy siis, en pyydä vastausta, Hiljaisna vuotan sulta kutsumusta; Kun siihen kypsyn, lähetät sä sen.

Vaan vuotellessakaan en sammumahan Mä kipinääni heitä himmeää, Mä lietson hiljaa, luotan tulevahan, Mi aavistuksissani hämärtää. En tiedä, täyttyneekö toiveheni, Vai liekö turha lempiaatokseni... — Vain Herran tahto tapahtukohon!