Part 2

Yö oli ollut harvinaisen onnellinen. Ainoastaan yksi kone oli kokonaan tuhoutunut, vaikka tosin kolme oli luopunut kilpailusta. Kilpailujen virkailijat onnittelivat parasta kättä toisiansa, kun tapahtui toinen onnettomuus.

Sumu oli tiheytynyt, ja radalla oli käänteisiin muodostunut syvät raiteet. Merkuriusvaunun sivuuttaessa katsomoa, meni erään vaunun ohjauslaitos epäkuntoon, se tarttui jalansyvyiseen raiteeseen, kallistui ja puski lähimmän vaunun kanssa yhteen. Kahdesti vyörähti se ympäri, pirstautui hirmuisesti, mutta paiskasi samalla miehensä kauas sirpaleitten ulkopuolelle. Toinen vaunu jatkoi matkaansa nähtävästi vahingoittumattomana ja katosi sumuun. Kosteasta sumusta kuuluivat palkintotuomarien kellon läppäykset, ihmisten huutoja ja telefoonin soittoa sairasvaunuja kutsuttaessa. Stanton käänsi konetta, päästäkseen hylyksi käyneen vaunun ohi ja jatkoi matkaansa.

— Seisattakaa! kirkasi Floyd käskien. Seisattakaa, Stanton, seisattakaa!

Stanton lasketti edelleen, kiinnittämättä huomiotaan niinkuin hän luuli vasta-alkajan hermostuneeseen sääliin. Hänhän ei voinut auttaa tunnottomia radalla lojuvia miehiä, ja ensi silmäyksellä hän oli huomannut voivansa turvallisesti väistää onnettomuuden tähteet, niinkuin tapahtuikin.

— Seisattakaa! kaikui jälleen käsky, ja kun Stanton ainoastaan kärsimättömästi puisti päätänsä, kumartui koneenkäyttäjä nopeasti alas.

Moottori pysähtyi omituisella tavalla. Ennenkuin hämmästynyt ohjaaja oli päässyt asemasta selville, vyöryi vaunu eteenpäin vain oman vauhtinsa kuljettamana. Mekaanisesti tarttui hän jarruun ja kääntyi hämmästyksestä ja raivosta sanattomana toverinsa puoleen. Floyd oli kalmankalpea, mutta katsoi häntä lujasti silmiin.

— Tiedän, ehätti hän ennen myrskyn puhkeemista.

Teillä on oikeus ajaa minut pois vaunusta.

— Minä suljin kipinän sytyttäjän. Minulla ei ole mitään sanottavaa. Mutta sumu kohosi ja minä näin, mitä on tuolla edessämme.

Mitä siellä sitte oli? Palkintotuomarikello soi hurjasti, ja pitkin rataa kuului, miten vaunut seisahtuivat. Viriävä tuuli työnsi syrjään sumuseinän ja paljasti toisen äskeisessä onnettomuudessa olleista vaunuista, joka liikkumattomana seisoi keskellä rataa. Yhteentörmäyksen jälkeen se oli vyörynyt pysähtymättä tänne saakka vaikka sen taka-akseli oli katkennut ja molemmat takajarrut olivat poissa. Miehet olivat yhä edelleen paikoillaan vahingoittumattomina.

Syntyi hetkisen hiljaisuus. Vältetty onnettomuus ei puolustanut koneenkäyttäjän omavaltaista tekoa, sen Floyd itsekin ymmärsi, sillä hän tiesi, että ohjaaja oli täysin oikeutettu menettelemään kerrassaan mielensä mukaan. Saa olla vain yksi luotsi yhdessä peräsimessä.

— Koska oletan, ettette pysty vääntämään 90-hevosvoimaista Merkuriusta käyntiin, on paras, että hoitelette vain gasoliinia ja kipinälaitetta, minun huolehtiessani käynnistä, ehdotti Stanton kuivasti. Ja — älkää tehkö sitä enää milloinkaan.

Hän astui alas ja meni vaunun etupuolelle, tarttui veiviin ja pani suuren moottorin käyntiin sellaisella voimalla, joka hämmästytti hintelää Floydia. Kun hän jälleen asettui paikalleen, sanoi Floyd: — Sitä en tee milloinkaan. Tuuli puisteli sumua yhä voimakkaammin, kullalta hohtavat sumusiekaleet välkkyivät taivaalla. Päivä valkeni.

KOLMAS LUKU

Loppuajo.

Aamu kääntyi vähitellen keskipäiväksi vaunujen yhä kiitäessä radalla. Väsyneet ohjaajat olivat hiljentäneet vauhtia, säästääkseen voimiaan ja koneitaan iltapäivää ja iltaa varten, jolloin katselijoita oli runsaammin. Kello 9 illalla kilpailujen oli määrä päättyä.

Merkuriusvaunun kulkema matka oli merkitty 90 (englannin) penikulmaa pitemmäksi kuin Duplexvaunun ja nämä molemmat olivat monta kymmentä penikulmaa edellä kilpailijoistaan. Kello 6 aamusella oli Stanton mennyt lepäämään. Kello 8 hän oli jälleen paikallaan ja pysyi ohjausrattaan vieressä aina yhteen asti. Voitto oli hänen, jos vaunu pysyi kunnossa; puolitoista tuntia, joka pitäisi uhrata korjaukseen, antaisi Duplexvaunulle kaikki hänen etunsa. Hän ei uskonut konetta apulaiselleen ja siksi hän oli säälimätön sekä itseään että koneenkäyttäjäänsä kohtaan.

Kello 1/2 2 lähetettiin kaikki vaunut pois radalta tunniksi, jolla aikaa joukko miehiä suurella kiireellä korjasi rataa. Paikka paikoin olivat vaunujen pyörät repineet radan niin, että se näytti kynnetyltä pellolta. Laitoksen aikana virtasi radalle katselijoita, täyttäen katsomon, tungeskellen jalkakäytävällä ja täyttäen automobiileillään sen sivut.

Kun kilpailijat kello 3 kutsuttiin uudelleen radalle, tarkasteli Stanton terävästi koneenkäyttäjäänsä, ennenkuin he lähtivät liikkeelle.

— Minä olen ajatellut ohjata vaunua itse kilpailujen loppuun asti, ilmoitti hän äänellä, joka ei ollut epäystävällinen. Jos pelkäätte, ettette kestä 7 tuntia, niin sanokaa pois, ja minä annan hankkia jonkun, joka tulee sijaanne. Ne voivat hankkia tänne Rupertin Hudsonista kello neljäksi tai viideksi. Jos lähdette mukaan, täytyy teidän pysyä loppuun asti, vaikka minun sitte pitäisi sitoa teidät kiinni paikallenne. Ajan voittaakseni.

Floydin kalpeat posket punehtuivat harmista.

— Teidän ei tarvitse sitoa minua kiinni, vakuutti hän. Minä en lähde tieheni. Valmis käyntiin.

Stantonia ihan nauratti kumartuessaan koneensa yli.

— En tarkoittanut, että sitoisin teidät estääkseni teitä lähtemästä tiehenne, vaan estääkseni teitä pyörtyessänne vyörymästä alas, selitti hän. Mutta...

Vaunu hypähti eteenpäin, sisäkentältä oli radalle tullut märkää savea — ensi kierroksella liitesi raskas Lozellevaunu ja meni pohjoisen käänteen luona läpi aitauksen. Tämän jälkeen ei olisi mikään saattanut Stantonia jättämään konetta toisiin käsiin.

Tunti tunnin jälkeen kului. Torvisoittokunta soitti toisen jymisevän kappaleen toisensa perästä; katselijajoukot liikehtivät edestakaisin, sohisten, mieltymystään osoittaen ja hurraten.

Kun Merkuriusvaunu auringon laskiessa pistäytyi asemalle täyttämään säiliötään, ei kumpikaan jättänyt paikkaansa. Ilosta loistava Green vallan tuhlaamalla tuhlasi onnentoivotuksiaan Stantonille; hänen seurassaan oleva Merkuriusyhtiön johtaja, joka ennen itsekin oli ohjannut kilpa-ajovaunua, antoi Stantonille erikoisen tunnustuksensa. Stanton nojautui ohjauspyörään ja jutteli heidän kanssaan, kun hänen esimiehensä samassa viittasi Floydiin.

— Mikä teidän koneenkäyttäjäänne vaivaa, Stanton? kysyi hän.

Stanton, joka nyt vasta huomasi jonkun kevyesti painavan olkapäätään vastaan, kääntyi ympäri. Tästä hänen liikkeestään havahtui Floyd ja heidän katseensa yhtyivät.

— Ei mikään, vastasi ohjaaja lyhyesti toisen kysymykseen. Väsynyt ehkä; hän on tehnyt työtä. Kuten sanoitte...

Mutta kuva, jonka Stanton vilaukselta oli nähnyt, jäi hänen mieleensä; väsyneet, nuoret kasvot olkaansa vastassa, valvomisen uuvuttamissa silmissä, jotka yht'äkkiä kirkastuivat, tahdotonta harmia ja häpeää hetkellisestä heikkoudesta, joka aavistamatta oli hänet vallannut. Tämän jälkeen olisi Stanton mieluummin sitonut Floydin kiinni paikalleen, kuin solvaissut häntä, pyytämällä häntä luovuttamaan paikkansa jollekin toiselle.

— Valmis! huusi joku; työmiehet hajaantuivat kaikille tahoille, ja Merkuriusvaunu lähti jälleen liikkeelle.

— Vaunu tulee, varoitti koneenkäyttäjä ajettaessa portista radalle Duplex edessä.

Floyd oli jälleen itsensä, valpas ja kylmäverinen.

Vielä kerran sinkauttivat valonheittäjät säteitään yli radan, muuttaen sen hopeanauhaksi, joka luikerteli sysimustassa pimeydessä, mistä valaistut katsomot kohosivat. Nyt jo levitettiin sanomalehtiä, missä puhuttiin Stantonin tulevasta voitosta.

Stanton, joka nyt ajoi tasaista, varmaa vauhtia, pidättäytyen antautumasta kaksinkamppailuun nopeusajossa eikä liioin yrittäen muitakaan edellisen iltaisia huimuuksia, ohjasi vaununsa vastustamattomasti kohti varmaa tulosta, Kello 9 laskettiin lippu ja yleisön kiihkeästi riemuitessa ajoi Merkuriusvaunu radalta voittajana.

Vähää myöhemmin, kun voitonilo oli jonkun verran vaimentunut. Merkuriuksen asemalla, meni Stanton kummirengaskasaa vasten nojaavan Floydin luokse.

— Te olette työskennellyt kanssani 24 tuntia, sanoi hän muitta mutkitta. Mitä piditte siitä.

Floyd nosti rehellisesti harmaat silmänsä ja hymyili Stantonille iloisesti väsymyksestään huolimatta.

— Tahdotteko, että sanon sen — alkoi hän.

— Minähän olen sitä kysynyt.

— Minusta se oli rasittavaa. Mutta — toivoisin teidän pitäneen yhtäpaljon minusta kuin minä pidin teistä.

— Tarvitsen koneenkäyttäjän kilpailukauden loppuajaksi, selitti Stanton lyhyesti. Otatteko toimen vastaan.

Floyd suoristihe; huonosta valaistuksesta huolimatta saattoi nähdä, miten hän punastui.

— Ottaisitteko minut? Tekö?

— Ottaisin.

— Te ymmärrätte — oh, minä osaan hoitaa moottorin, ymmärrän työni — mutta taipaleella — tiedättehän, etten jaksa kiertää vaunua käyntiin enkä muuttaa rengasta yksinäni.

Stanton naurahti kuivasti.

Luulen olevani kylliksi vahva itse kiertääkseni vaununi käyntiin, sanoi hän. Te olette rohkea, pelkuri-raukasta en huoli. Teen teille tarjoukseni; hyväksykää tai hyljätkää se. Mutta muistakaa, että on hyvin todennäköistä, että taitan niskanne.

— Siihen vaaraan antaudun, vastasi Floyd vetäen syvästi henkeänsä ja ojentaen sitte toiselle pienen kätensä. Minä suostun.

Asia oli ratkaistu.

Vähän myöhemmin saavutti apulaisjohtaja Floydin, kun tämä näköjään vähän puhtaampana ja puettuna pitkään tomutakkiin oli matkalla asemalta.

— Kuulkaahan, Floyd. Stanton kertoo teidän ottavan osaa hänen kanssaan kilpailuihin.

— Aivan niin, sir.

Mr Green puisti huolestuneesti päätänsä. Te ette kestä hänen kanssaan, vakuutti hän. Ei kukaan sitä kestä. Hän, hän on — no niin, saatte itse nähdä. Mutta ettehän jätä meitä kiipeliin juuri ennen kilpailua? Me olemme ilmoittautuneet parin viikon perästä Massachusettiin kilpailuihin; tulettehan varmasti sinne huolimatta siitä, mitä Stanton siihen mennessä tekee.

— Tulen varmasti, sir. En jätä tietenkään ketään ilman laillista irtisanomista.

— Sanokaa itsenne irti hyvissä ajoin. Te ette kestä Stantonin kanssa.

Stanton oli parasta aikaa teltassa tarkastelemassa ilkkuvin katsein pöydältä löytämäänsä, tuoksuvilla viheriäisillä lehvillä täytettyä rasiaa. Tällä kertaa ei ollut mukana mitään korttia, mutta lehvät olivat laakerin. Ajatuksissaan hän näki lipun, joka oli tullut kämmekän kukkien mukana sirosti painettuine sanoineen: Valerie Atherton Carlisle. Pitiköhän tyttö häntä salonkileijonana, kysyi hän itseltään pilkallisesti. Taikka mitä hän tahtoi? Jotakin hän tietenkin tahtoi häneltä. Ehkä vain huvia. Hän ei ollut varttunut mieheksi New-Yorkissa oppimatta tietämään, että vissien piirien miehet ja naiset katsoivat voivansa suurien rikkauksiensa nojalla asettua sovinnaisten tapojen yläpuolelle ja etsiä ajanvietettä tilaisuuksien mukaan. Ottaisiko hän tuohon leikkiin osaa, johon häntä pyydettiin, taikka kieltäytyisikö? Maksaisiko se vaivaa? Hän oli perin väsynyt, mutta sittenkin hän yhä vain tuijotti laakereihin.

— Te ette kestä Stantonin kanssa, varoitti mr Green hyvästiksi Floydia.

Koneenkäyttäjä nauroi.

NELJÄS LUKU

Matka Massachusettiin.

Stanton ja Floyd eivät tavanneet toisiaan kahteen viikkoon. Heidän elämän polkunsa kulkivat yhdensuuntaisesti vain silloin, kun oli kilpailu kyseessä. Merkuriusvaunu oli palautettu tehtaaseen perin pohjin korjattavaksi 24-tunnin kilpailun aikaansaamista vammoista, ja Stantonille oli yhtä vähän pälkähtänyt päähän käydä katsomassa konetta kuin sen käyttäjääkään. Muutamat ohjaajat kiintyvät hyvästi vaunuihinsa, vaalivat niitä rakkaudella ja mustasukkaisesti; hän ei sitä tehnyt, sillä sellaiseksi hän oli liiaksi käytännöllinen luonne.

Vasta aamulla asemalla, kun oltiin matkalla Massachusettiin, tapasi Stanton koneenkäyttäjänsä ensi kerran Beach radan voiton jälkeen. Floyd istui odotussalissa lukien jotain aikakauskirjaa; harmaassa puvussaan ja pitkässä päällystakissaan, kiharainen pää kallistuneena lehden yli, näytti hän ujolta ja kauniilta kahdeksantoista vuotiaalta pojalta, ehkä vielä vähän tyttömäiseltäkin. Stantonin mieleen juolahti vaarallinen taistelu Duplexvaunun kanssa ja huuto: "Tungetkaa hänet _lähemmäksi_! Hän alkaa jäädä! Tungetkaa hänet lähemmäksi". Huulet hymyn väreessä hän meni lukijan luokse.

— Hyvää huomenta, tervehti hän. Floyd katsahti ylös, nousi seisaalleen huudahtaen ja ojensi kätensä, punastuen samalla niinkuin tyttö.

— Hyvää huomenta; en huomannut teidän tulevan, vastasi hän.

— Ette, tehän luitte. Te olette lähdössä...

— Lowelliin. Vaunu on junassa, kuten tiedätte.

— Sitä en tiennyt, oikasi Stanton välinpitämättömästi. Hän tarkasteli toveriaan omituisella mielenkiinnolla, koetti etsiä syytä hänen harvinaiseen vetovoimaansa ja siihen, että hän, Stanton, iloitsi tavatessaan hänet; hän, joka poiketen useimmista miehistä, ei ollut milloinkaan solminnut ystävyyttä kenenkään kanssa.

Floyd nauroi iloisesti.

— Mutta minäpäs sen tiedän. Meillä on ollut koko viikko työtä koneesta, ja nyt se käy niinkuin kello. Te ette moista huolehdi — eikä teidän tarvitsekaan, luulen ma; se kuuluu meidän tehtäviimme. Mutta jos otatte sen huomenna radalle, niin saatte nähdä.

Yht'äkkiä Stanton keksi, miksi Floyd erosi kaikista muista koneenkäyttäjistä niin suuresti, ja asiaa lähemmin punnitsematta, lausui hän ajatuksensa julki.

— Te kuulutte toiseen luokkaan, Floyd, sanoi hän. Te ette ole työmies ettekä työmiehen jälkeläinen.

Floyd hätkähti, mutta hymyili avoimesti kohdatessaan Stantonin tutkivan katseen.

— Ette tekään, vastasi hän. Ei siksi, että se merkitsisi vähintäkään, mutta me emme ole sellaisia. Minä en kysy teiltä, miksi te teette työtä käsillänne ettekä päällänne ja minä toivon, ettette tekään sitä minulta kysy. Kenen mieltä se kiinnittäisi?

— Ei kenenkään, myönsi Stanton kuivasti. Mutta minä voin sanoa teille, että minä teen tätä ansaitakseni rahoja ja ansaitakseni niitä hyvin pian ja että minä mieluummin taitan niskani kuin elän köyhyydessä. Junamme lähtee; tulkaa mukaan.

— Minun toivotaan matkustavan mr Greenin seurassa, huomautti Floyd, sulkiessaan kirjansa. Hän on näet levoton ja pelkää rohkeuteni katoavan ja että livistän tieheni.

Mutta se ei ollut juuri tuo seikka, joka saattoi Merkuriusyhtiön apulaisjohtajan levottomaksi, ja tuliluontoinen Stanton ehkä sen huomasikin, sillä hän sanoi:

— Olen varma, ettei rohkeutenne petä, kun ei sitä tekisi vain teidän kärsivällisyytenne.

— Kärsivällisyyttä sanotaan naiselliseksi avuksi, vastasi Floyd, ja minä koetan totutella sellaiseen.

Stanton naurahti.

— Siinä tapauksessa minä en anna teille paljoakaan menestymisen toiveita. Jos minä kerran tapaan sellaisen naisen, joka tahtoo ajaa kanssani teidän laillanne, niin minä — — — menen naimisiin hänen kanssaan.

— Oh ettepä, sitä ette tee, vastasi toinen etsien taskuistaan kinnastaan. Te menette naimisiin jonkun hienoston naisen kanssa, joka pyörtyy, kun te nostatte vauhdin yli 8 penikulmaa tunnissa. Ja sitte te lakkaatte kilpailemasta ja Merkuriusyhtiö menettää teidät, ja kaikki kilpailevat yhtiöt riemuitsevat.

— Siitä oli pitkä aika, kun joku oli tahtonut laskea leikkiä hänen kanssansa, hammastelua lukuun ottamatta, niin että hän pelkästä ihmetyksestä kävi sanattomaksi. Mutta sitä seurasi toveruuden lämmin tunne. Oli aivan kun hän olisi asunut yksinäisessä, hiljaisessa huoneessa ja joku olisi ihan odottamatta avannut oven ja astunut sisään. —

— Minulla on kiire, sai hän ainoastaan sanotuksi, mutta äänessä ei ollut vähintäkään moitetta.

He menivät odotussalin kautta asemasillalle ja olivat jo aivan junan luona, kun Floyd pysähtyi.

— Joku huutaa teitä, sanoi hän. Stanton katsoi taakseen ja näki siellä hengästyneen, mustiin puetun nuoren naisen.

— Emäntäni pyytää teitä odottamaan, sir, selitti hän.

— Emäntänne?

Hän astui syrjään ja Stanton näki pitkän vaaleatukkaisen tytön vaaleanruskeassa automobiilipuvussa, iloisesti hymyillen tulevan heidän luoksensa.

— Miss Carlisle, sir, lausui palvelustyttö.

— Teidän ei tarvitse poistua, sanoi Stanton, nähdessään, että Floyd aikoi jatkaa matkaansa.

Floyd jäi sanaa sanomatta paikalleen. Palvelustyttö vetäytyi kunnioittaen muutaman askeleen taaksepäin, emäntänsä saapuessa.

— Onpa somaa nähdä gasoliinimies tällaisella paikalla, tervehti Valerie Carlisle arvokkaalla, rauhallisella äänellään. Mikä teidät on pakottanut turvautumaan niin proosalliseen kulkuvälineeseen kuin junaan?

— Olen menossa Massachusettiin, vastasi Stanton yhtä rauhallisesti.

Nainen käyttäytyi niinkuin olisi tavannut vanhan tutun, ja ojensi tyynesti nahkahansikkaisen kätensä. Ei kukaan olisi osannut arvata, että heidän tuttavuutensa oli niin perin mitätön.

— Massachusettiinko? Mutta sinne mekin aijomme! Tai ainakin me olimme suunnitelleet ajaa automobiilillamme maatilallemme, kun ohjaajamme sairastui ankarasti parikymmentä minuuttia sitte. Nyt on meidänkin matkustettava junalla, luulen... hän pysähtyi keskellä lausetta katsahtaen Floydiin kysyvästi.

— Miss Carlisle, mr Floyd, jonka näitte vieressäni monen tunnin ajan Beachin kilpailuissa, esitteli Stanton.

Hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä, olisi melkein luullut, että se tapahtui helpotuksesta.

— Koneenkäyttäjännekö? Onko se mahdollista. Aijotteko tekin Lowelliin, mr Floyd?

— Aijon, koska työni minua siellä odottaa, vastasi Floyd lyhyesti ja hymyilemättä. Oli selvää, että hän ja miss Carlisle tunsivat vastenmielisyyttä toisiaan kohtaan heti ensi näkemästä.

Nainen kääntyi hänestä välinpitämättömästi.

— Mr Stanton, aijon tehdä teille itsekkään pyynnön. Tilamme sijaitsee noin 75 penikulmaa New-Yorkin ulkopuolella; ettekö tahtoisi koitella meidän uutta automobiiliamme ja suoda minulle sitä kunniaa, että saisin teidät ohjaajakseni sinne? Te voisitte jatkaa matkaa Lowelliin meidän kanssamme huomenaamulla aikaseen, taikka, jos pitäisitte parempana, jatkaa matkaanne junalla tänäpänä Iltapäivällä.

Stanton katseli häntä hämmästyneenä. Vielä kerran hän kysyi itseltään, mitä hän mahtoi toivoa häneltä.

— Kiitän, mutta minä olen ryhtynyt jo toimenpiteisiin matkustaakseni tällä junalla, kielsi hän.

— Eikö niitä käy peruuttaminen?

— Ei, miss Carlisle.

Nainen kumarsi. Hän oli melkein kauniimpi kuin silloin yöllä, kun Stanton oli nähnyt hänet vain vilahdukselta. Hänen piirteensä olivat puhtaat ja ylhäiset, niiden ainoa vika oli kylmyys.

— Minä en tietenkään voi olla tungetteleva, vastasi hän hetkisen kuluttua. Mutta seuratkaa minua odotussaliin, minulla on teille puhuttavaa.

— Junani, alkoi Stanton.

— On myöskin minun junani, koska ette tahdo ohjata automobiiliani. Meillä on hyvää aikaa, kysyin äsken junailijalta.

Floyd kumarsi ja astui junaan, jättäen toiset.

— Olisin kysellyt teiltä kilpailuista, sanoi miss Carlisle, kun he olivat asemasillan toisessa päässä.

Lause jäi kesken. Kuului käsky, koneen puhkuminen sekaantui jännittyneitten vaununkytkinten kolinaan ja Lowellin pikajuna ajoi asemalta. Stanton käännähti ympäri huudahtaen; koettaa ehtiä junaan olisi ollut hyödytöntä.

— Mikä kova onni! mumisi miss Carlisle, työntäessään sivuun harsonsa. Miten julman tuhmaa junailijan puolelta!

Stanton kääntyi otsa rypyssä pois vyöryvästä junasta huolestuneeseen tyttöön. Hetkisen oli hän vakuutettu, että tyttö oli sen tehnyt tahallaan edeltäpäin laaditun suunnitelman mukaan. Mutta ajatellen hänen kasvatustaan, hänen isänsä korkeata yhteiskunnallista asemaa, muutti hän mielensä.

Koska minä olen syypää teidän ja itsenikin junasta jäämiseen, voin vain uudistaa ehdotukseni, lausui hän, kun Stanton yhä vaikeni. Miksi ette tekisi isälleni ja minulle seuraa automobiilissamme? Sehän on vain kolmen neljän tunnin matka, ja tehän olisitte silloin paljon lähempänä Lowellia. On ikävää, kun ohjaajamme sairastui, ja minun pitää pyytää teitä ajamaan. Tietysti, jos te pelkäätte väsyttävänne itseänne huomisiin kilpailuihin...

Stanton aikoi sanoa jotakin, mutta nykäytti vain olkapäätään. Asioitten näin ollessa, miksipä ei?

— Kiitos, myöntyi hän. Enpä luule, että 75 penikulman ajo tekee minulle haittaa.

— Te lähdette mukaan? Hänen silmänsä loistivat. Ottakaamme selko isästäni ja automobiilista. Se on kumminkin vaunu, joka on arvoisenne — Merkuriusvaunua parempi, luulen.

— Ulkomaalainenko?

— Ei, Atalanta 6. Martha, etsi isä asemalta ja pyydä häntä tulemaan automobiilille.

He menivät muuatta sivukäytävää pitkin meluisalle ja päivänpaisteiselle New-Yorkin kadulle.

— Eikö se ole hyvin konstrueerattu? kysyi hän. Se on mainio kilpa-ajoradalle — senhän näette. Eikö se ole kaunis?

Hän puhui innokkaasti, eloisammin kuin mitä häneltä olisi osannut odottaa. Stanton katseli välinpitämättömästi tuota suurta nahanväristä automobiiliä, joka oli jalkakäytävän vieressä.

— Se on kelpo vaunu, myönsi hän; itsekseen hän piti sitä sekä liian korkeana että painavana.

— Vaan sitä? Sanotteko te ainoastaan "kelpo vaunu"? Mutta odottakaahan, te ette ole vielä ajanut sillä. Kun isä saapuu, lähdemme matkaan.

Mr Carlisle saapui. Hän oli laiha, hermostunut herrasmies, lasisilmät roomalaisella nenällään, jolta ne yhtämittaa tahtoivat valua alas. Hän ja Stanton olivat tavanneet toisensa kerran Merkuriusyhtiön konttoorissa, missä toinen oli päättänyt kummirenkaitten hankinnan, toinen tehnyt sopimuksen seuraavaksi ajokaudeksi. He tunsivat toisensa jälleen, kun miss Carlisle lyhyesti selitti, mitä oli tapahtunut.

— Erittäin merkillinen sattuma, huomautti hänen isänsä. Teitte todellakin ystävällisesti mr Stanton. Rautatieläiset ovat huolimattomia. Valerie...

Noudattamatta isänsä viittausta astua automobiiliin, lausui miss Carlisle:

— Minä ajan mr Stantonin vieressä. Tahtoisin kerran nähdä oikein läheltä, miten taituri ohjaa.

— Niinkö? tuumi Stanton; äkkiä heräsi hänessä taasen vakaumus, että nainen oli menetellyt harkinnan mukaan. Tahtoiko hän saada kilpa-ajajan ohjaajakseen? Oivallista! Hän hypähti paikalleen.

Siihen asti, kun he pääsivät kaupungin ulkopuolelle, ajoi hän asetusten mukaisella vauhdilla. Mutta tullin ulkopuolelle päästäissä, pysähytti hän koneen, otti päällystakin taskusta lasisilmät ja antoi hattunsa mr Carlislen huostaan.

— On ikävää, ettei minulla ollut aikaa muuttaa päälleni moottoripukua, sanoi hän vähän liiankin ystävällisellä äänellä. Mutta saamme tulla toimeen näinkin.

Seuraavat 10 penikulmaa pakeni 10 minuutissa, Sillä tie oli tasainen. Senjälkeen nopeus jonkun verran huonompien teitten ja kylien takia väheni. Se oli huikeata menoa, automobiili halkaisi ilmaa niinkuin lintu, ilmavirta kohisi ympärillä pyörremyrskynä ja sähkötorvi ulvoi lakkaamatta.

Valerie Carlisle kärsi todellisia tuskia, istuessaan paikallaan kalpeana, ja silmät melkein aina suljettuina. Mutta hän, joka oli tottunut aina saamaan kaikki mieltänsä myöden, ei tehnyt pienintäkään vastaväitettä, vaikka häneltä pari kertaa pääsi heikko huudahdus, kun vaara näytti olevan vallan ilmeinen. Stanton huomasi sen, Ja teki arveluitaan sen johdosta, ohjatessaan vaunua.

— Eikö tämä ole vaarallista? sai mr Carlisle lausutuksi.

— Ei, jos ei mikään paikka petä, huusi Stanton, laskiessaan vastaantulevan heinäkuorman ohi.

He tulivat perille kahdessa tunnissa 10 minuutissa. Kun he olivat päässeet kylään ja vauhti väheni 15 penikulmaan tunnissa, veti mr Carlisle henkeään ja korjasi lasisilmänsä paikalleen. Hänen tyttärensä päästi irti penkin reunasta, korjasi vapisevin käsin hattuaan ja harsoaan ja pyyhki nenäliinalla kuivia huuliansa.

— Mitä pidätte vaunusta? kysyi hän.

Stanton katsahti häneen melkein säälien.

— Jos vastaan suoraan, niin ei se ole yhtä kevyesti ohjattava kuin Merkuriusvaunu, sanoi Stanton. Se on hiukan raskas ja jäykkä. Mutta hieno kone se on, ja ettehän kait aijo ottaa osaa sillä kilpailuihin.

— En, minä en tietenkään ole ajatellut kilpailuihin osanottoa sillä, myönsi hän hitaasti kääntäen kasvonsa pois hänestä.

Stanton, joka, lukuunottamatta keltaisia tomujuovia hiuksissa, oli yhtä hieno kuin lähdettäessä New-Yorkin asemalta, kumartui taaksepäin ottaakseen hattunsa ja kyselläkseen tietä. Kun hän jälleen rupesi molemmin käsin ja eteenpäin kääntyneenä ohjaamaan vaunua, oli miss Carlisle jo päässyt kokonaan ennalleen.

— Apropos, kilpailut, enhän ole kiittänyt teitä tuosta illasta, lausui hän niin matalalla äänellä, etteivät takanaistujat sitä kuulleet. En ole milloinkaan kokenut mitään sellaista kuin silloin, kun näin teidät radalla, — pelkään, että te saatoitte minut rikkomaan hyviä tapoja vastaan. Ja tieto, että minullakin oli osani teidän hämmästyttävään urotekoonne...

Stanton päästi ilmoille huonon tuulensa.

Sitä edesvastuuta teidän ei olisi tarvinnut tuntea. Minun urotekoni niinkuin te suvaitsette sitä nimittää, riippui yksinomaan minusta. Minä ajan vain omia tarkotusperiäni silmällä pitäen.

Tyttö ymmärsi Stantonin heti.

— Te tarkotatte, ettette ryhtynyt kilpasille Duplexvaunun kanssa näyttääksenne minulle kuulua ajotaitoanne.

Stanton pysähdytti automobiilin, päästäkseen raitiovaunun ohi.

— Minulla oli koneenkäyttäjäni vieressäni, ja Duplexvaunussakin oli kaksi miestä, kuului hänen tyly vastauksensa. Minulla ei ole tapana huvitella ihmishengillä.

Vastaus oli vallan Stantonin tapainen. Ennen vastaustaan, kumartui miss Carlisle nostamaan tomutakkiaan, joka oli valunut alas. Yht'äkkiä hän päästi huudahduksen moottorin samalla pysähtyessä.

— Voi, miten harmillista! Takki tarttui sulkijaan ja pani sen toimimaan.

— Se ei tee mitään, vakuutti Stanton kumartuessaan irrottamaan takkia, jonka jälkeen hän hyppäsi alas kiertämään konetta jälleen käyntiin.

Sen saman hän oli tehnyt Floydille pariviikkoa sitte vaikka vaunu silloin pysähdytettiin tarkotuksella. Tuon tapauksen muistoihin vaipuneena ja kokonaan unohtaen nykyisyyden hän kumartui alas tarttuakseen kiinni kampiin. Alkaessaan juuri pyörittää sitä, huomasi hän Valerie Carlislen nojautuvan ohjauskehrää vasten.

— Odottakaa! huudahti tyttö sekunttia liian myöhäseen.

Terävä paukahdus kuului moottorista, ja kampi ryöstäytyi rajusti Stantonin kädestä. Nopeasti kiskasemalla kätensä pois, pelasti hän ranteensa murtumasta. Mutta iskua hän ei voinut kokonaan välttää, silmänräpäyksessä kävi käsi tunnottomaksi ja retkahti alas pitkin hänen sivuaan.

— Te jätitte kipinälaitteen auki, huudahti miss Carlisle kalpeana ja kauhuissaan. Minä koetin sulkea sen, mutta te olitte ehtinyt jo veivaamaan. Vahingoittuiko kätenne?

Mr Carlisle oli kohonnut ylös, ihmiset pysähtyivät jalkakäytävällä, mutta Stanton seisoi yhä vain paikallaan tuijottaen tyttöön. Hän, automobiilin erikoistuntija ja kilpa-ajaja, oli avannut kipinälaitteen ja mennyt sitte pyörittämään moottoria käyntiin! Hänen järkensä nousi kapinaan. Mutta miten sen toisinkaan selitti?

— Vahingoittuiko kätenne? Miten saatoinkaan olla niin tyhmä, etten hoitanut viittaani ja pysähytin moottorin?

Stanton tointui nopeasti.

— Ei, ei, se ei ole yhtään mitään, miss Carlisle.

Minua ei sattunut, vakuutti hän.

Mutta siitä huolimatta hän pani koneen käyntiin vasemmalla kädellään, tytön katsellessa häntä puoleksi suljetuin silmin.

Ei ollut enää pitkältä Carlislen maatilalle. Stanton torjui kaikki pyynnöt jäädä sinne vieläpä poiketa sisällekin, sillä hän oli päättänyt lujasti jatkaa matkaansa Lowelliin ensimmäisellä junalla.

Mekin olemme siellä huomenna, ilmoitti miss Carlisle hänelle hyvästiä jättäessään. Minun mieleni on niin paha, ettette voi käyttää käsivarttanne.

— Ymmärrättehän, että käytän sitä ohjaamiseen Ja vauhdin muuttamiseen, vastasi Stanton hänelle.

— Aivan niin, mutta ette kaiketi voi ottaa huomenna osaa kilpailuihin, kun kätenne ei ole terve.

Sekö asia häntä huolestutti? Pelko, ettei Stanton olisi mukana ja että häneltä menisi hukkaan jännitys nähdä tämä kuoleman partaalla? Tytön kauneus pimeni hänen silmissään niinkuin sammunut liekki.

— Minä otan osaa kilpailuihin, virkkoi hän lyhyesti.

Omituisin tuntein kulki hän pitkin kylän katua; äkkiä hänelle tuli kiihkeä halu tavata Floyd. Hän oli väsynyt, väsynyt ihan inhoon saakka sellaisiin naisiin, joiden edustajana oli Valerie Carlisle. Hän olisi tahtonut etsiä koneenkäyttäjänsä ja kuulla hänen miehekkääseen, avonaiseen tapaansa puhuvan tervettä järkeä.

Mutta hän ei tehnyt tietysti mitään sellaista. Kun hän saapui Lowelliin, meni hän suoraan lääkärille parannuttamaan nyrjähtynyttä rannettaan.

VIIDES LUKU

Valmistuksia.

Kun Stanton tuli radalle seuraavana aamuna, istui Floyd aidalla korjauspajan edustalla ja jutteli iloisesti parin hyväntahtoisen kilpailevan ohjaajan kanssa. Hän nauroi, samaten hänen toverinsa. Puettuna moitteettomaan kilpailupukuun, pää taaksepäin heitettynä ja harmaat silmät ilosta loistaen, muistutti Floyd pojaksi puettua suloista, näyttelijätärtä.

Stanton pysähtyi varjoon joukkoa katselemaan. Vai niin, Floyd tunsi toiset miehet ja he pitivät hänestä. Siitä hän ei ollut tietänyt, hän oli luullut, että hänen koneenkäyttäjänsä olisi ollut yhtä yksinäinen kuin hän itsekin. Melussa, joka lähti korjattavista ja radalla ajeltavista vaunuista kuuli hän vain huonosti puheen, mutta naurukuurot kuuluivat sitä selvemmin, ja lopuksi hän näki Duplexvaunun Yrjön ystävällisesti taputtavan Floydia olalle.

— Minä tulen hautajaisiisi, kuului suuren, hyväntahtoisen ohjaajan hyvästijättö. Sinä olet liian hyvä tähän maailmaan.

Floydin vastausta ei kuullut, mutta kun hän heitti veitikkamaisesti hymyillen lentosuukon puhujalle, kajahti remuava nauru. Ensi kertaa eläissään tunsi Stanton kateutta. Hän ei kadehtinut loistavaa miss Valerie Carlislea eikä ainoankaan kilpailijansa mainetta, vaan omaa hentosta koneenkäyttäjäänsä.

Joukko, joka jo teki lähtöä, hajaantui Stantonin saapuessa. Vain nyökäten heidän tervehdyksiinsä ei hän muuten ollut huomaavinaan muita kuin Floydin, jonka eteen hän seisahtui.

— Teillä ei näytä olevan mitään tehtävää. Onko kone kunnossa? ärähti hän pilkallisimmalla äänellään.

Floyd kiipesi alas aidalta varsin hämmästyneenä.

— Kaikki on kunnossa, vastasi hän ansaitsemattomaan nuhteeseen.

— Ottakaa se sitte ulos.

Ympärillä olevat miehet katselivat toisiaan merkitsevin katsein.

— Onneksi olkoon, Floyd, toivotti muuan solakka italialainen, joka maineeltaan oli Stantonin vertainen ohjaajana, ja lähti pois.

Merkuriusvaunu oli jo ulkona. Kun Stanton oli asettunut paikalleen, alkoi eräs tehtaan miehistä pyörittää sitä käyntiin. Floyd oli niinikään asettumassa paikalleen, kun hänen katseensa osui ohjaajan sidottuun ranteeseen.

— Mitä nyt? kysäsi Stanton toisen huudahtaessa.

— Te olette satuttanut kätenne?

— Pikku juttu. Kiersin eilen käyntiin Atlanta kuutosta kipinälaitteen ollessa auki.

Koneenkäyttäjä pysähtyi toinen jalka vaunua vastassa ja katsahti häneen.

— Panin kipinälaitteen toimimaan ja menin sitte kiertämään ja nyrjähytin ranteeni, toisti Stanton laajemmin.

Floyd tarkasteli häntä ensiksi käsittämättä, mutta sitte hän hymyili veitikan loistaessa silmäkulmasta ja astui vaunuun.

— Minullahan ei ollut mitään oikeutta kysyä, sanoi hän. Pyydän anteeksi. Uteliaat ihmiset saavat tyytyä siihen, että heistä tehdään pilaa.

Floyd luuli, että hänen kysymyksensä oli torjuttu ilmeisellä valheella, niinkuin joskus tehdään liiaksi kyseleville lapsille, niin mahdottomana hän piti sellaista huolimattomuutta. Ja Stanton antoikin hänen jäädä siihen luuloon.

Tosiasiaksi se kumminkin jäi.