Part 3

Tuo pieni välikohtaus oli kumminkin puhdistanut ilman ja palauttanut hyvän keskinäisen ymmärryksen. He ajoivat radalle, päivän työ alkoi. Stanton sai olla ensikerran mukana moottorinsa virittämisessä, kuten Floyd sitä kutsui.

— Oletteko päässyt korkeimpaan vauhtiin? luikkasi koneenkäyttäjä, ensimmäistä suoraa sivua ajettaessa.

Stanton, joka oli täydessä puuhassa ainoastaan nyökkäsi; nopeusmittari osoitti 84 penikulmaa tunnissa.

— Seisattakaa, sitä täytyy korjata.

Floyd oli nyt käskijänä. Stanton pysähdytti vaunun sopivalle paikalle, ja koneenkäyttäjä hyppäsi alas, nosti päällyksen paikaltaan ja käsitteli moottoria.

— Nyt koetetaan uudelleen. Nyt se kulkee 90 penikulmaa tunnissa, huohotti Floyd noustessaan paikalleen.

Stanton pani koneen taasen käyntiin.

Sillä tavalla he viettivät aamun; ajoivat huokeata vauhtia, pysähtyivät, jotta Floyd sai korjata milloin mitäkin ja tarkkasivat nopeusmittaria. Floyd kuunteli konetta niinkuin ihmisääntä, ymmärsi erehtymättömästi sen valituksen ja riensi auttamaan vikaa. Hän oli kuten apulaisjohtaja oli sanonut gasoliini-ihmelapsi, oikea velho.

Kello 12 palasi Merkuriusvaunu asemalleen.

— Millainen se on? kysäsi mr Green. Voin sanoa teille, että viimeinen kierros löi kaikki saavutukset.

— 92 penikulmaa tunnissa, ilmoitti Stanton lyhyesti.

Se ei ole milloinkaan ollut niin hyvässä kunnossa. Astukaa alas Floyd.

Floyd hyppäsi vaunusta kuumana ja väsyneenä ja hiukset ohimoille liimaantuneena, mutta säteilevän tyytyväisenä. Mr Green tarkasteli häntä levottomasti; hän oli saanut kuulla millä tavalla Stanton oli suorittanut aamutervehdyksensä koneenkäyttäjälleen, ja hänestä ei tuntunut lainkaan hauskalta se mahdollisuus, että olisi pakotettu hankkimaan uuden miehen Floydin sijalle.

— Miltä, hän epäili, pahinta peläten, miltä, — hm — teistä tuntuu, Floyd?

— Nälkäiseltä, vastasi Floyd ykskantaan ja odottamatta.

Poikamainen ja suora vastaus saattoi kaikki lähellä olevat hymyilemään. Apulaisjohtaja oikein nauraa hohotti helpotuksesta.

— Tuolla, muutamassa kauppakojussa on jonkun verran syötävää, ilmoitti hymyilevä bostonilainen sanomalehtireportteri. Kuulkaapas, Floyd, jos teillä olisi sisko, niin olisi hän varmaankin aika soma tyttö.

— Minulla onkin, kuului totinen vastaus.

— Onko? Uskaltaisiko kysyä, minkä näköinen hän on?

— Ihan minun näköiseni, me olemme kaksoiset, vastasi hän hajamielisesti katse Merkuriusvaunussa.

Hänen kuvauksensa sopi niin huonosti yhteen hänen oman ulkomuotonsa kanssa, seistessään siinä vaatteet rypyssä ja naama öljyn ja tomun tuhrimana, että kaikki purskahtivat nauruun.

— Hyi hävetkää puhua pahaa naisesta, pilaili joku.

— Eikö hän pese milloinkaan kasvojaan, Floyd? veisteli toinen.

— Ettekö te pysty häntä elättämään, niin että hänen on pakko kärrätä hiiliä henkensä pitimiksi, lasketteli kolmas.

Floyd naureskeli muitten mukana itseänsä tarkastellen.

— Ette ole nähneet minua milloinkaan puettuna operaa varten, heitti hän takaisin tiehensä lähtien vettä hakemaan.

Stanton nousi automobiilista, paiskasi naamarin ja käsineet telttaan ja seurasi koneenkäyttäjäänsä. Hetkisen perästä hän löysikin hänet märkänä ja pirteänä pesun jälkeen.

— Lähdettekö syömään aamiaista kanssani? kysyi Stanton.

Floyd pysähtyi ja tarkasteli häntä totisella hämmästyksellä ja epäillen.

— Kiitos — alkoi hän.

Stanton liikahti kärsimättömästi, ja hänen silmänsä loistivat teräksen sinisinä kulmakarvojen alta.

— Tahdotteko, että pyydän teiltä anteeksi aamuista äreyttäni? kysyi hän.

Floydin kasvoille levisi hänen luonteenomainen, päivänpaisteinen ilmeensä.

— En, tahdoin vaan tietää varmasti, että halusitte minut mukaanne. Kiitos, tulen mielelläni.

Hän pukeutui pitkään moottoritakkiinsa ja seurasi Stantonia tavalla, joka selvästi osoitti, että mennyt oli unhoitettu. Eivät mitkään suhteet olisi tehneet sellaista vaikutusta syylliseen, eivätkä mitkään loukkaantuneet ilmeet olisi saattaneet Stantonia siinä määrässä vastaisuudessa pitämään kieltänsä kurissa.

Ravintola, jonne Stanton vei vieraansa, ei ollut satunnaisesti kilpailuja varten järjestetty, vaan se oli läheisyydessä oleva hiljainen, vilpoinen hotelli. Tehtyään tilauksen, katseli hän pöydän yli seuralaistaan omituisella tyytyväisyyden ja riemun tunteella, joka oli ehkä sukua sille ylpeydelle, jolla nuorukainen vie sydämensä valitun ensi kerran ulos päivällisille.

— Minä myöhästyin eilen junasta, alotti hän. Toivon ettei vaunun tänne saattaminen tuottanut teille vaikeuksia.

— Ei lainkaan, vakuutti Floyd. Minä luulin, että suostuitte miss Carlislen pyyntöön.

— Suostuin siihen jälkeenpäin. Se oli hänen vaununsa, jota kiersin käyntiin kipinälaitteen ollessa auki.

Floyd vilkasi ylös heikkouskoisesti hymyillen, mutta vaijeten.

— Tosin minä luulin sulkeneeni sen, selvensi Stanton, tarkaten sanojensa vaikutusta, mutta kiertäessäni, iski moottori ympäri. Henkilö, joka istui vieressäni, sanoi etten ollut sulkenut sitä.

Floyd ei näyttänyt enää heikkouskoiselta, vaan elävältä kysymysmerkiltä.

— Luultavampaa on, että se aukeni ehkä erehdyksestä vasta senjälkeen kun olitte astunut alas, arveli hän.

Salaman-nopeasti välähti Stantonin mieleen, että hän oli nähnyt Valerie Carlislen pienen käden luistavan ohjauspyörää kohti, juuri ennenkun hän alkoi pyörittää kampia. Olisikohan hän liikuttanut sektoria ja korjannut erehdyksessä sekunttia liian myöhään? Hän jäi äänettömäksi, eikä Floydkaan jatkanut keskustelua.

Ensimäistä ruokalajia tarjottaessa havahtui Stanton aatoksistansa. Piittaamatta vahtimestarin paheksuvasta katseesta täytti hän kummankin lasit jäävedellä.

— Juotteko te vettä? kysyi hän työntäen lasin Floydin eteen.

— Juon, kiitos, sanoi Floyd hymyillen tarttuen lasiin. Koska kumpikin olivat moottorimiehiä, eivät väkijuomat tulleet kysymykseen.

Stanton kääntyi vahtimestarin puoleen.

— Te voitte mennä; kun tarvitsen jotakin, niin soitan. Oletteko milloinkaan ajanut Atalanta kuutta, Floyd?

— En, mutta olen kyllä käsitellyt numero neljää. Omasta puolestani pidän enempi kuusisilinterisistä koneista.

Siitä hetkestä liikkui keskustelu yksinomaan automobiileissä; tunteellinen sivutapaus jäi syrjään.

Edestakaisin liikkuvat vieraat tuijottivat heihin uteliaina. Stantonin tummat kasvot olivat tutut ja vaikeat unohtaa ja tuo toinen näytti puvustaan päättäen myöskin ottavan osaa kilpailuihin, jotka kiinnittivät koko kaupungin huomion puoleensa.

Jälkiruokaa syötäessä antoi Stanton keskustelulle henkilökohtaisen käänteen.

— Miten teistä 21 vuotiaana on tullut niin täydellinen automobiilien erikoistuntija? kysyi hän vallan suoraan.

— Te olette, kuten luulen, ainoastaan viisi tai kuusi vuotta vanhempi. Mutta — minä kasvoin automobiilitehtaassa. Minulla ei ollut äitiä eikä keitään naissukulaisia, ja isäni oli alituiseen kanssani. Hän opetti minulle kaiken, minkä tiesi, ja hän — no niin, hän oli Edgar T. Floyd, joka johti Cometin automobiilitehdasta ja joka itse piirusti, valmistutti ja ohjasi kilpailuissa omia vaunujaan.

Stanton veti syvään henkeään. Missä hänen ajatuksensa olivat olleet, kun hän ei ennen ollut muistanut Floyd nimeä? Hänen aivoissaan selvisi joukko hajanaisia muistoja tuosta kuuluisasta tehtailijasta, joka pelkästä urheiluinnosta otti osaa kilpailuihin, hänen valmistamistaan mainioista vaunuista, ja hänen kuolemastaan edellisenä vuonna eräässä rautatienonnettomuudessa.

— _Hän_ sitoi minut vaunuun kiinni, jatkoi Floyd surullisesti hymyillen, kun olin liian pieni pidelläkseni itseäni kiinni. "Jos sinä aijot ottaa koneenkäyttäjäni paikan, täytyy sinun kyetä toimittamaan hänen tehtävänsä". Ja viidentoistavuotiaana minä siihen pystyinkin. Meillä oli tapana kokeilla ensimäisillä koneilla penikulmanmittaisella radalla tehtaan ympäri. Minä ohjasin itse konetta 75 penikulman vauhdissa ennenkuin olin täyttänyt 17 vuotta. Ja minä pääsin hänen mukaansa jokaiseen suurempaan kilpailuun täällä kotona ja moniin ulkomaillekin. Hänen tarkotuksensa oli tietenkin kehittää minut tehtaan johtajaksi eikä ohjaajaksi. Mutta miten lie käynyt, tehdas alkoi mennä alaspäin. Kun hän 18 kuukautta sitte kuoli, luhistui kaikki läjään, minulle ei jäänyt mitään. Tehdaskin on sidottu oikeusjuttuun; saan sen ehkä takaisin; rakennukset täynnä mykkiä koneita, joita minulla ei ole varaa panna käyntiin eikä sydäntä myydä.

Syntyi hetkisen hiljaisuus.

— Minua ihmetyttää, tuumi Stanton kovaa, miksi te tuona iltana ilmoittauduitte koneenkäyttäjäkseni.

Floydin harmaat silmät sädehtivät.

— Siksi, että minä rakastan kilpailuja, minä rakastan niitä, vastasi hän kiihkeästi. Minulla, minulla on isäni verta suonissani ja tytön heikko ruumis, ettekö te näe miten ne taistelevat keskenänsä. Jo gasoliinin hajukin saa sydämeni sykkimään ja vereni virtaamaan kiihkeämmin. Muuten minä olin useasti pitänyt teitä silmällä, ja minä en voinut nähdä teidän jäävän pois kilpailuista. Ja minä olin niin väsynyt... hän pysähtyi keskelle lausetta.

Emmekö palaa radalle?

Stanton nousi ylös ja viittasi vahtimestarille.

— Te päästitte minut sillä kertaa pälkähästä, tunnusti hän. Mutta te sanoitte aamusella, että teillä on sisko; minua ihmetyttää, että te olette tehnyt sopimuksen kanssani koko kilpa-ajokaudeksi.

— Siskoni ymmärtää minua, selitti Floyd. Hän oli myöskin noussut ja seisoi hetkisen tuijottaen permantoon. Hän tietää, ettei minua kasvatettu elämään tyttöjen tapaan. Minä toivon, jos te joskus saatte kuulla minusta jotakin, josta ette pidä, jotakin, joka saattaa teidät ajattelemaan minusta toisin kuin nyt, että te muistaisitte, että mies on minut kasvattanut elämään miesten joukossa ja että se, mitä naiset tavallisesti oppivat, on jäänyt minulle kokonaan vieraaksi.

Stanton katseli häntä ivan ja ylenkatseen sekaisella hämmästyksellä.

— Tuskin oli luultavaa, että saan kuulla teistä sellaista, joka minua loukkaa, ilmoitti hän kuivasti. Pidättekö te minua hemmoteltuna tyttönä, Floyd?

— Ette te sellaiselta näytä, kuului nopsa vastaus, rehellisten harmaitten silmien surullisen ilmeen vaihtuessa nauruun.

He palasivat radalle.

Seuraavat kaksi tuntia he viettivät laskettelemalla kymmenpenikulmaisen radan kerran toisensa jälkeen 10 minuutissa; Stantonin mielestä varsin kohtuullinen harjotusnopeus. Viimeisellä kierroksella hän ja Floyd joutuivat jostakin kinaan ja saapuivat korjauspajalle väitellen niin kiihkeästi, että se herätti kaikkien läsnäolevien huomion. — Jos minä en ymmärrä, milloin moottori tarvitsee kuoleman uhalla lisää kaasua, niin minä en ymmärrä yhtään mitään, kuului Floydin viimeiset sanat, kun hän hyppäsi alas paikaltaan.

— Se käy nyt paremmin kuin koskaan ennen, ja te olette niin hyvä ja jätätte sen rauhaan, komensi Stanton hänen jälkeensä.

Ympärillä olevat hymyilivät toisilleen.

— Kuuleppas, Floyd, tuo teidän koneenne on oikea peto, ylisteli peräti huvitettu Yrjö, kun nuori koneenkäyttäjä meni hänen ohitsensa.

— Se on varma, se, kuului iloinen myöntäminen.

— Aivan niin, mutta se ei sentään vedä vertoja sille pedolle, joka teillä on ohjaajana.

Floyd pysähtyi ja katsahti taakseen.

— Antakaa ohjaajani olla rauhassa; neuvoi hän. Stanton ja minä ymmärrämme täydellisesti toisiamme.

— Siinä tapauksessa on parasta, että heitätte kilpailun, ennenkuin kokonaan turmellutte, härnäsi toinen, joka kääntyessään joutui silmätysten Stantonin kanssa.

Sanaa ei sanottu, Stanton meni menoaan, ikäänkuin ei olisi kuullut mitään. Mutta itsekseen hän teki sen havainnon, että toveruuden korkein huippu on osata väitellä katkeroittumatta.

Portilla seisoi nahkankarvainen automobiili.

— Mr Stanton, kuului hiljainen tasainen ääni vaunusta, Valerie Carlisle nojautui ulos ojentaen kättään.

Hän loisti terveyttä ja kauneutta, eikä edes Stanton voinut olla häntä ihailematta.

— Minä olen odottanut täällä kokonaisen tunnin, ilmoitti hän. Olen peräti lohduton, että vaununi vahingoitti teitä. Peläten, että nyrjähtynyt kätenne aiheuttaisi teille huomenna jotakin onnettomuutta, riensin kuulemaan, miten sen laita nyt on. Kipeä käsi voisi tuottaa teille kuoleman, vai miten?

— Voisi, jos se sitä olisi, myönsi hän. Mutta nyrjähtyminen ei vaivaa minua. Minä olisin ansainnut paljon ankaramman rangaistuksen moisella huolimattomuudellani.

Hän ei vähintäkään väistänyt Stantonin terävää katsetta, mutta ei onnistunut sidekään saamaan tätä vakuutetuksi syyttömyydestään.

— Se oli ilmeinen onnettomuus, valitti hän. Te unohditte itsenne hetkiseksi, arvelen. Mutta totta puhuen, toivoin, että te huomenna ohjaisitte Duplexia tai Atalantaa. Minä en pidä Merkuriusvaunuista, niitä kohtaa niin usein onnettomuus.

— Ne voittavat nopeudessa kaikki muut, vastasi Stanton, joka vasten tahtoaan tunsi itsensä liikutetuksi tytön levottomuudesta. Minun täytyy sitäpaitsi tunnustaa, etteivät ne pitkään aikaan ole olleet syynä onnettomuuksiin, minun on ollut oma syyni, milloin sellaisia on tapahtunut.

— Jos te ette voisi ottaa osaa kilpailuun, kellä olisi silloin suurimmat voiton mahdollisuudet, mr Stanton?

— Te näytte pitävän selvänä, että minä voitan — on paljon mahdollista, että minä en sitä tee. Mutta jos Merkuriusvaunu ei ole mukana, on Duplexilla tai Atalantalla näin pitkällä maantiematkalla parhaat edellytykset. Aidatulla radalla minä asettaisin italialaisen vaunun etusijaan.

Tyttö kuunteli häntä tarkkaavasti.

— Minä olen amatöri, hymyili hän; en ymmärrä teitä edes puoliksi. Minulla on kutsu teille isältä. Hän haluaisi kysyä neuvoanne kummirenkaista, joita käytätte seuraavissa kilpailuissa, ja hän toivoo, että söisitte luonamme päivällistä.

Stanton hämmästyi peräti, mutta kieltäytyi kumminkin heti.

— Olkaa hyvä ja pyytäkää puolestani anteeksi mr Carlislelta; minun täytyy ryhtyä erilaisiin valmistuksiin huomista varten. Sitäpaitsi se on Merkuriusyhtiön eikä minun asiani päättää renkaista.

— No, sen asian me voimme ratkaista matkalla; minä voin teidät saattaa ainakin hotelliinne.

— Miss Carlisle, tulen suoraan radalta, enkä ole puettu.

— Se asia on minun päätettävissäni, huomautti tyttö. Olkaa niin kiltti ja suostukaa edes yhteen toivomukseeni.

Stanton oli pakotettu astumaan automobiiliin.

Miss Carlisle hengitti nopeammin ja katseli toveriaan sellaisella omituisella voiton riemulla, että tämä oli kokonaan hämmästyä. Oven hän sulki itse ja väänsi lukkoon yhä katsellen Stantonia.

— Minä olin vakuutettu, että tulisitte mukaan, mumisi hän, ja nyt te syötte päivällistä meillä.

KUUDES LUKU.

Voitettu.

Merkuriusyhtiön apulaisjohtaja oli Lowellin huolestunein mies kilpailupäivän aamuna. Kello neljännestä yli 10, viisitoista minuuttia ennen ensimäisen vaunun lähtöä, oli Merkuriusvaunu valmiina ja sen huolellisesti puettu koneenkäyttäjä, jonka mahdollinen karkaaminen oli tuottanut mr Greenille niin paljon päänvaivaa, paikallansa. Mutta ohjaaja, tuo moitteeton Stanton, oli poissa. Merkuriusasema oli suunniltaan levottomuudesta.

— Oletteko soittanut hänen hotelliinsa, kysyi Floyd mr Greeniltä, tämän saapuessa otsaansa kuivaten paikalle.

— Soittanut? Olen soittanut joka ainoaan kaupungin hotelliin, poliisille, juuri joka ainoaan paikkaan. Hän meni hotelliinsa ja pukeutui lähdettyänsä täältä eilen illalla, ja sitte hän ajoi pois Atalanta-vaunussa jonkun hemmetin naisen kanssa; siinä on kaikki mitä tiedän. Hän ei siitä myöden ole palannut hotelliin.

Floydin kapeat, ruskeat kädet pusertuivat nyrkkiin ja hänen suunsa vetäytyi halveksuvaan hymyyn.

— Nainenko? toisti hän.

— Niin kerrotaan — ja minä kun olisin yhtä hyvin luullut Ralph Stantonin ruvenneen juomaan.

— Ompa paras, että te soitatte hullujenhuoneeseen, neuvoi koneenkäyttäjä, kääntäen selkänsä kaikelle ja tarkastellen edessään olevaa loistavaa näkyä pilkallisesti.

Viisi, kymmenen minuuttia kului. Ensimäinen vaunu kutsuttiin esille. Merkuriusvaunulle oli langennut numero 5. Ummelleen neljä minuuttia ennen lähtöä, ajoivat vaunut mieletöntä vauhtia läpi ihmisjoukon pysähtyen radan reunalle.

— Stanton! huudahti johtaja harmissaan ja helpotuksesta. Stanton, Jumalan tähden, missä... mitä...

— Sairas, paiskasi ohjaaja hänelle, juostessaan automobiilille, mistä Floyd tuli alas, päästääkseen Stantonin paikalleen.

— Naamari, käsineet, te toiset!

— Sairasko? toisti heikkouskoinen mr Green. Te, te _sairas_?

Stanton käänsi kalman kalpeat kasvonsa häneen päin ennenkuin veti naamarin päähänsä.

— Sairas, vastasi hän uudelleen. Oletteko valmis, Floyd?

Merkuriusvaunu otti määrättyyn aikaan paikkansa rivissä. Odotellessa sai Floyd tilaisuuden tehdä hänelle kysymyksen.

— Oletteko ollut sairas? kysyi hän kylmästi.

— Satunnainen ruuansulatushäiriö; olen ollut lääkärin luona eilen illasta kello yhdeksästä saakka, tiuskasi Stanton. Luulitteko minun valehdelleen teille?

— En. Pystyttekö ajamaan?

— Jos pelkäätte, voittehan astua pois.

Lähtömerkki annettiin. Merkuriusvaunun kiitäessä lähtöpaikalta, oli Floyd melkein yhtä kalpea kiukusta kuin Stanton pahoinvoinnista.

Kilpailtiin 300 penikulman matkalla, 20 kierrosta kymmenpenikulmaisella radalla, jossa oli pahoja mutkia ja jyrkkiä mäkiä. Matka arveltiin vievän 6 tuntia, kun ajettiin keskeyttämättä.

Ensimäisen tunnin kuluessa ei sattunut mitään tavatonta. Floyd antautui kokonaan omiin toimiinsa ja Stanton ajoi varovaisemmin kuin tavallisesti. Mutta heti toisen tunnin alussa tuli Atalanta-vaunu näkyviin tomupilvestä. Atalanta, joka oli lähtenyt liikkeelle 4 minuuttia heitä ennen. Stanton veti henkeään julmasta tyytyväisyydestä ja lisäsi vauhtia.

— Käänne edessä, varotti Floyd hänen korvaansa.

Siinä olikin käänne ja varsin harmillinen laadultaan. Katse vaunun edessä laski Stanton käänteeseen vauhdilla, joka pani kirkuvat katselijat juoksemaan sivulle ja pölytti tomua ylös pilviin asti. Merkuriusvaunun päästessä suoralle tielle ja juuri kuin Floydin piti kääntyä katsomaan takapyöriä, kuului tuima pamaus ja vaunu heilahti, sillä yksi renkaista oli haljennut ja irtautunut pyörästä pyörien nyt kuin tynnyrin vanne mäkeä alas 100 yardin päähän.

Vaunu horjahti tien syrjään, minne vankat jarrut sen pysäyttivät. Floyd hyppäsi alas ja irrotti yhden vararenkaista silläaikaa kun Stanton otti esille kalulaatikon. Heidän ei tarvinnut eikä heillä ollut aikaakaan juttelemiseen tehdessään työtä, ihmisten virratessa joka taholta uteliaina paikalle.

He työskentelivät hyvin yhdessä, sillä Floydin kätevää nopeutta täydensi Stantonin voimat. Kun rengas oli paikallaan, otti ohjaaja ensinnä paikkansa.

— Nouskaa paikallenne, käski hän kärttyisellä äänellä. Aijotteko te viipyä tässä koko päivän vai eikö ole tarkotus, että minä saavutan Atalanta-vaunun?

Floyd totteli ensin ja vastasi sitte, mikä on verraton tapa.

— Jos teillä on tarkotuksena saavuttaa muutakin kuin kuperkeikka, tahtoisin neuvoa teitä hiljentämään vauhtia mutkassa, vastasi hän hiukan pitkäveteisellä äänellään. Ei ainoakaan rengas pysy päällä moisessa kulussa.

Stanton katsahti häneen syrjäkarin sinisenmustilla silmillään. Hän oli kiukkuinen menetetystä ajasta ja pahoinvointisempi kuin hän itse tahtoi myöntää. Sitäpaitsi vaikuttivat vastaväitteet häneen aina niinkuin kannukseniskut.

— Minäpä annan teille opetusta ajamisessa, sanoi hän nojautuen ohjausrattaan yli.

Nyt oli ohjaajana Stanton, joka teki parastaan ja pahintaan kahden kierroksen ajan. Toiset ohjaajat, joita heidän koneenkäyttäjänsä varottivat, vetäytyivät varovaisesti syrjään ja katsoivat parhaakseen vasta myöhemmin koettaa saada menetettyä aikaa takaisin. Katselijat pakenivat joka kierroksen luota, kun näkyviin tuli harmaa vaunu, pölypilvi kintereillä ja suuri viiden numero kuvussaan.

Kahdesti kiiti Merkuriusvaunu ohi katsomoiden melskeisten hurraahuutojen kaikuessa, joiden yli kaikui vaunun oma puhkuminen. Toisen kerran näkivät nuo kaksi miestä vilauksen virkailijasta, joka nousi seisaalleen merkkilippu kädessä, ja arvasivat vallan oikein, että he olivat saavuttaneet päivän nopeimman kiertoennätyksen.

Ja Floyd oli saanut luvattua ohjausopetusta, sillä Stanton oli laskenut uudelleen yhtä hurjaa kyytiä käänteessä, joka vast’ikään oli maksanut heille pyörän renkaan.

Seuraavalla kerralla saavuttaessa samalle käänteelle laski Stanton yhtä hurjaa vauhtia. Kaikki näytti käyvän onnellisesti, vaunu kallistui sivupyörilleen jyrkässä mutkassa, kun yht'äkkiä tapahtui, mitä Floyd oli ennustanut. Keskellä mutkaa pamahti rengas rikki, vaunu kierähti samalla vastakkaiselle puolelleen suistuen radalta alas ja lensi pellolle, missä se kynti syviä vakoja pehmeään maahan, suistuen lopuksi nurin.

Stanton, joka sai pysytelleeksi ohjauspyörän varassa, lensi paikaltaan vasta, kun vaunu kaatui, mutta se vauhti oli silloin jo niin pieni, että hän jäi melkein vahingoittumattomana. Floyd, jolla ei ollut mitään tukea, lensi vaunusta heti ja jäi pyörtyneenä makaamaan melkein radan reunalle.

Läheltä ja kaukaa kuului kauhun ja avun huutoja. Mutta ennenkuin kukaan ehti perille oli Stanton jo jaloillaan ja Floydin vieressä.

— Floyd! huudahti hän. Floyd! Floyd kohosi polvilleen; hän tapaili henkeä ollen yltä päältä tomussa ja hänen vasemmasta käsivarrestaan vuoti verta, mutta hänen silmänsä etsivät vain Stantonia.

— Te olette — vahingoittumaton? sai hän sanotuksi.

— Minäkö? Olen. Hullu säästyy aina. Te... Mutta hän huomasi, ettei hänen koneenkäyttäjäänsä ollut vaarallisesti sattunut.

— Kutsukaa minua miksi tahdotte, sanoi Stanton yhteenpurtujen hampaitten välistä, ottaessaan nenäliinansa sitoakseen hentosen käsivarren.

Kauhistunut joukko ympäröi heitä. Kammottavalla jymyllä laski Duplexvaunu käänteen kiitäen edelleen pitkin suoraa taivalta, sen koneenkäyttäjän katsellessa taaksensa. Mutta Floyd pyyhkäsi kiharat otsaltaan nousi vaivaloisesi ja hytisi naurusta.

— Nimitellä teitä? Minusta teillä on paras luonne, mutta pahimmat oikut, mitä koskaan olen tavannut. Sitokaas tämä, niin käännämme vaunun. Me saamme nyt toimia rivakasti.

Hyväntahtoisia auttajia oli kyllälti. Niin uskomattomalta kuin se katselijoista tuntuikin, oli Merkuriusvaunu, kuten Floyd oli ennustanut, selviytynyt melkein vammoitta. Suuri vaunu kohosi pystyyn 60 käden nostamana; Stanton ja Floyd rengastivat sen yksinään, kuten säännöt määräsivät ja nousivat paikoilleen onnentoivotushuutojen kaikuessa.

Kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen, kun Merkuriusvaunu oli jättänyt radan, kiiti se jälleen sitä pitkin. Kun tuomarikunta sai tietää, että "Stantonille jälleen oli käynyt pahoin" ja sairasvaunu oli matkalla onnettomuuspaikalle, kiitikin Merkuriusvaunu jo kuin pyrstötähti ohi tuomarien lavan.

Mutta Stanton laski käänteet varovaisesti, s.o. ollakseen hän.

Kilpailu oli menetetty. Ei edes Stanton kyennyt saamaan takaisin puolta tuntista, jonka kilpailijat olivat saaneet eduksensa. Neljännen tunnin lopussa, hän antoi Floydille merkin kumartua lähemmäksi.

— Missä on Duplexvaunu? kysyi hän innokkaasti.

— Ollut jo tunnin korjauspajassaan, kuului Floydin toiveikas vastaus. Ainoastaan Atalanta-vaunu on meistä edellä.

Stanton puisti päätään, mutta ei sittekään lisännyt vauhtia.

Merkurius tuli perille ummelleen 5 minuuttia myöhempään kuin Atalanta-vaunu ja sitä tervehdittiin yhtä kovaäänisillä kunnianosoituksilla kuin voittajaakin. Sen merkillinen ajo, rekordi yhdellä kierroksella, muuten nopein saavutus, mitä milloinkaan oli tällä radalla ajettu ja toiseksi perillä, onnettomuudesta huolimatta, kaikki tuo melkein saattoi varjoon Atalanta-vaunun voiton.

Suosionosoitusten kaikuessa astui Floyd alas vaunusta, jäsenet jäykkänä ja peräti väsyneenä 5 tuntia 58 minuuttia kestäneestä ajosta. Mutta Stanton pysyi paikallaan ohjauskehrään nojaten ja ollen kaikkien huomion esineenä. Vasta kun yksi palkintotuomareista tuli puristamaan hänen kättänsä, kävi syy selväksi.

— Jos tulen alas, täytyy jonkun auttaa minua, ilmoitti Stanton rauhallisesti, päästäessään irti naamarin ja paljastaen väsymyksestä harmaat kasvonsa.

Kaikkien niiden suureksi ihmeeksi, jotka tunsivat hänen tavallisen kestävyytensä, kävi todella välttämättömäksi auttaa lopen rasittunut ohjaaja vaunuistaan alas.

Vähän myöhemmin, kun Floyd oli vapautunut pahimmasta tomusta ja hiukan levähtänyt sairasvaunussa, missä hänen kätensä oli kunnollisesti sidottu, tunsi hän käden laskeutuvan olkapäälleen.

— Aijon lähteä täältä, ilmoitti Stanton lyhyesti. Lähtekää mukaan, lähettäkää hakemaan tavaroitamme ja tulkaa minun luokseni yöksi.

Floyd näytti omituisen epäilevältä.

— Minusta tuntuu pahalta — alotti hän.

Stantonin otsa vetäytyi syviin ryppyihin.

— Te arvelette, että teillä ei ole mitään tekemistä sellaisen ohjaaja-pedon kanssa kuin minä olen? Sanokaa vain.

— Ei, ei. Minä...

Vain kerran katsahti Stantonin terävät silmät toverinsa huolestuneisiin silmiin.

— Hyvästi, sanoi hän lyhyesti ja kääntyi ympäri.

— Stanton! huudahti Floyd epätoivoisesti.

Toinen ei ollut mitään kuulevinaan ja jatkoi matkaansa,

— Stanton! rukoili Floyd ja juoksi hänen jälessään. Olkaa kiltti — minä annan sanani, etten tarkoittanut sitä. Minun täytyy olla hotellissani tänä iltana, siinä kaikki. Minä tahdon tehdä kaikki, mitä suinkin tahdotte.

Stanton pysähtyi.

— Tuletteko syömään kanssani päivällistä?

— Tulen, kuului nöyrä vastaus. Naisten tavoin antoi hän peräksi vahvemmalle tahdolle, mutta miestä oli Floydin menettelyssä se, että hän alistui ilman pikkumaisia ehtoja.

Lähellä oli ajuri; Stanton meni edellä sen luokse.

Heidän matkansa päämäärä oli muuan kaupungin suurempia hotellia. Koska kumpikaan ei ollut puettu, pysähtyi Stanton halliin kokonaan välinpitämättömänä herättämästään huomiosta ja käski kattamaan päivällisen hänen huoneeseensa.

— Te ette voi oikein hyvin, sir? uskalsi kirjuri lausua.

— Kyllä, aivan hyvin.

Mutta hän näytti joka tapauksessa paljoa väsyneemmältä kuin hänen suhteellisesti heikko koneenkäyttäjänsä, väsyneeltä ja sairaalta.

— Ettehän te vain loukannut itseänne, kun ajoimme nurin, kysyi Floyd levottomasti, heidän ollessaan yksinään jäykässä ja synkässä hotellihuoneessa.

— En. Mutta minulla oli vaikea yö, selitti Stanton. Hän istuutui nojatuoliin ja nojasi päätään täytettyä selustaa vastaan. Ottakaa niin mukava paikka itsellenne, Floyd kun täältä löydätte. Minua ei vaivaa mikään; sikäli kun muistan, en ole ollut milloinkaan sairaana. Arvatenkin tarvitsen vain vähän ruokaa, en ole maistanut palaakaan noiden kirottujen päivällisten jälkeen eilen illalla ja kello on nyt kuusi.

Mutta kun päivällinen oli katettu, ei Stanton voinut syödä mitään, vaikka hän oli sitä tekevinään.

— Voitteko eilen pahoin? kysyi Floyd, kun ruuat oli korjattu pois ja he olivat jääneet kahden. Hänen esiintymisensä oli vähemmän huoleton kuin tavallisesti, hänen iloisuutensa oli vaimentunut, melkeimpä muuttunut peloksi.

— En ennenkuin illalla, päivällisten jälkeen.

Koneenkäyttäjä katsoi häneen, ollen kahden vaiheilla puhuako vai vaieta, mutta kysyi lopuksi aivan suoraan:

— Onko teillä mitään vastaan kertoa minulle, missä te söitte eilen päivällistä.

— Ei tietenkään, vastasi Stanton ilman epäilystä. Yhdessä mr Carlislen Rengasyhtiöstä ja hänen tyttärensä kanssa. He ovat täällä kilpailujen ajan. Hän halusi puhua kanssani renkaista, Jumala tietää miksi. Me emme päässeet varsin pitkälle, sillä melkein heti, kun miss Carlisle oli jättänyt meidät, aloin minä voida pahoin, niin että pyysin anteeksi ja lähdin lähimmälle lääkärille.

Floyd kääntyi toisaalle vetäen kiihkeästi henkeänsä. Kääntyessään jälleen isäntänsä puoleen, olivat hänen rehelliset silmänsä kirkkaammat ja lempeämmät kuin ne olivat olleet aina siitä asti, kun apulaisjohtaja oli tehnyt selkoa Stantonin hämmästyttävästä katoamisesta.

— Satunnainen ruansulatushäiriö, niinhän lääkärinne sitä nimitti?

— Jotenkin sinne päin.

— Miss Carlislella ei tunnu olevan onnea mukanaan, huomautti Floyd kuivasti. Hän myöhästytti teidät junasta, saattoi kätenne nyrjähtämään vaunussaan ja hänen päivällisensä näyttää myrkyttäneen teidät. Mitä hän antoi teille? Hummeria ja jäätelöäkö?

— Ei — tuskin sitä tiedänkään. Minä en pane koskaan mieleeni, mitä syön. Hän vei kätensä kärsimättömästi otsalleen, sillä äkkiä häntä rupesi huimasemaan.

Floyd kumartui lähemmäksi.

— Stanton, miltä teistä tuntui? Mitä? Puhukaa siitä minulle; en kysele sitä pelkästä uteliaisuudesta.

— Minua ylenannatti niin voimakkaasti, että kävin siihen määrin heikoksi, etten pysynyt pystyssä. Minun on pääni vieläkin kipeä.

Hän puhui melkein kuiskaamalla. Hän vain heikosti aavisti, että Floyd nousi ylös ja tuli hänen luokseen.

— Minulla ei ollut valitsemisen varaa, täytyi nauttia lääkärin rohtoja, voidakseni ottaa osaa kilpailuun, jatkoi hän hetken perästä. Olen kylliksi heikko muutenkin ja lisäksi nuo lääkkeet, Floyd.

— Hs! Koettakaa nukkua, kuului koneenkäyttäjän totinen, nuorekas ääni sumun läpi.

— Minä olen väsynyt, huokasi hän.

Hänestä tuntui niinkuin olisi kulunut pitkä aika. Floyd seisoi kumartuneena hänen ylitsensä ja hautoi hänen otsaansa. Stanton purskahti katkeraan nauruun.

Missä tilassa olemmekaan. Mitä ajattelette tehdä minulle? Tuntuu niinkuin kone olisi heltiämässä vaunusta. Noutakaa työkapineenne.

— Koettakaa pysytellä hiljaa. Olen lähettänyt hakemaan lääkäriä. Kas tässä, käsi asettui hänen päänsä taakse ja lasillinen vettä pantiin hänen huulilleen. Juokaa.

— Teistä olisi pitänyt tulla sairaanhoitajatar, sanoi Stanton haaveksivalla äänellä. Siskonne ei olisi voinut tehdä sitä paremmin. Ja te näytätte niin hullunkurisen somalta! Floyd, — — kuumehohteiset silmät laajenivat, mikä on siskonne nimi?

— Jessica.

— Jesse — Jessica?

— Me olemme kaksoiset, kuten olen ennen kertonut teille. Saimme nimemmekin toistemme mukaan.

Sairaan huomio kiintyi valkeaan siteeseen Floydin vasemmassa käsivarressa.

— Teillä on ollut vaikea päivä; menkää kotianne lepäämään, huohotti Stanton, ennen kuin menetti tajuntansa.

SEITSEMÄS LUKU

Floydin näköinen tyttö.

Kun Stanton heräsi, tunsi hän itsensä harvinaisen pirteäksi ja väsymyksensä kokonaan kadonneeksi. Kaihtimet hänen huoneessaan olivat alas lasketut, mutta häikäisevä päivänpaiste virtasi niiden reunoista ja rakosista sisälle valaisten akkunan alla olevaa pöytää. Se oli täpösen täynnä sähkösanomia, sanomalehtiä, telefoonitiedonantoja — kaikkia kilpailun jälkeisen aamun tuttuja merkkejä. Ja kaiken tuon keskellä oli maljakko vaalean keltaisia ruusuja. Stanton rypisti otsaansa etsien silmillään soittokelloa.

Joku nousi seisaalleen nurkassa ja tuli hänen luoksensa.

— Oletteko parempi, sir? kysyi virallinen ääni; nuori mies, oikea lääkärityyppi kumartui hänen ylitseen.

— Olen, vakuutti Stanton. Paljonko kello on?

Nuori mies katsahti kelloonsa.

— 38 minuuttia yli kaksitoista. Te olette laskujeni mukaan nukkunut 18 tuntia. Minä sanoin mr Floydille, että juuri sitä te kaipasitte; teidän pahoinvointinne ja eilinen päiväajonne, joka olisi voinut väsyttää hevosenkin, tekivät teistä lopun. Näin teidän ajavan kilpailussa.

— Missä on Floyd?