Part 5

Hiljaisuus tuli pitkälliseksi. Kun Floyd oli lukenut lehden, kääntyi hän akkunaan päin ja istui siten kauvan. Mutta vihdoin hän kääntyi jälleen Stantoniin nyökäten hänelle.

— Niin, se merkitsee, että saan takaisin isäni tehtaan, vahvisti hän rauhallisesti. Minä olen sangen iloinen, vaikkei minulla ole siitä mitään hyötyä. Minulla ei ole pääomaa automobiilitehtaan käyttämiseen enkä tahdo myödä sitä, ennenkuin olen siihen pakotettu.

— Panisitteko sen käyntiin jälleen?

Veri virtasi Floydin poskille, ja hän katsahti toveriinsa silmät innostuksesta ja ilosta loistaen.

— Antaisin jälellä olevan elämäni, saadakseni käyttää tehdasta isäni suunnitelman mukaan yhden vuoden... vaikkapa 6 kuukautta, osottaakseni, että ne, jotka uskoivat ja luottivat isääni, eivät erehtyneet. Te ette sitä ymmärrä, ette voi sitä ymmärtää.

— Enkö? vastasi Stanton. Floyd miksi luulette, että otan osaa kilpailuihin, jos en voi ymmärtää, että vissiin päämäärään päästäkseen täytyy uskaltaa. Sanoin teille kerran, etten tahdo elää ikääni köyhänä... minä en ole siihen syntynyt. Jos voitan pari palkintoa vielä tänä ajokautena, on minulla omaisuus, joka suunnilleen vastaa tehtaanne arvoa. Me olemme kumpikin varsin selvillä automobiiliteollisuudesta; olisiko teillä halua, jos kaikki käy hyvin, liittyä kumppanuuteen minun kanssani, herättääksemme jälleen henkiin — kuulut Kometziautomobiilit? Älkää vastatko nyt, vaan ajatelkaa asiaa.

— Stanton!

— Odottakaa! Meillä on hyvää aikaa. Me voimme helposti menettää kaikki, tehtaan ja kaikki tyyni.

— Minä uskallan oman osani.

— Sen teen minäkin, säesti Stanton. Sillä aikaa on parasta, että koittelette minua matkatoverina, ennenkuin otatte minut kumppanuuteenne. Muistakaa, että me ajaisimme kaksisin sangen pitkän matkan.

— Ei ole todenmukaista, että minä unohtaisin sen asian, vastasi Floyd. Muistakaa sitä samaa minusta, Stanton.

YHDEKSÄS LUKU

Jessican onni.

Kun Merkuriusyhtiön apulaisjohtaja seuraavana aamuna kulki junan läpi ja näki noiden kahden syövän yhdessä aamiaista ravintolavaunussa, pysähtyi hän keskelle käytävää pahantuulinen ilme kasvoillaan. Näkemänsä oli todellakin tavatonta.

— Ei, mutta! pääsi häneltä. Ei, mutta!

Stanton katseli häntä pilkallisesti.

— Jos te joudutte riitaan Floydin kanssa, niin mistä minä täällä hankin teille toisen koneenkäyttäjän, lausui Green jyrkästi.

— All right, kuului vastaus.

Floyd istui kartan yli kumartuneena katsahtamatta ylös; hän näytti nuoremmalta ja iloisemmalta kuin tavallisesti, ja jokin tuon kiharaisen pään asennossa vahvisti, että todellakin oli all right. Mr Green kulki edelleen, jättäen heidät loppumatkaksi rauhaan.

Automobiilikilpailujen oli määrä kestää kolme päivää. Rata oli hyvässä kunnossa ja kaksi penikulmaa pitkä. Kilpailtiin useammissa luokissa ja monilla matkoilla, Merkuriusvaunu oli ilmoittautunut ainakin yhteen kilpailuun joka päivä, toisina päivinä useampiinkin.

— Eikö ainoakaan Atalanta-vaunu ota osaa kilpailuihin? ihmetteli Floyd ensimäisenä aamuna radalla.

— Ei, vakuutti Stanton.

— Silloin ei minun tarvitse polttaa josstikkuja [hyvältä tuoksuvia tikkuja, joita kiinalaiset polttavat jumalankuviensa edessä temppeleissään].

— Mitä varten?

— Suojaksemme, vastasi Floyd ryhtymättä tarkemmin selittämään, mitä tarkoitti.

Onni oli heidän matkassaan. Tällä kertaa eivät sairaus eikä tapaturmat vieneet heiltä voittoja. Stanton ajoi mainiosti ja sai useita palkintoja.

— Nyt te olette osannut oikeaan, Stanton, tunnusti muuan kuuluisa kilpailija, toivottaessaan onnea, jouduttuaan häviölle 5 penikulman matkalla. Hän ei pitänyt muista, mutta Stantonia hän ei saattanut olla ihailematta.

— Miten niin? kysyi Stanton... Te olette samalla uhkarohkea, mutta myöskin harkitun varovainen.

Niin oli todellakin asian laita. Stantonin ajo Floydin istuessa hänen vieressään oli yhtä hurjaa ja suurenmoista kuin ennenkin, mutta samalla tämä oli kaikkien mahdollisuuksien ja tapahtumien varteenottamista ja välttämistä. Miksi? Kellään ei ollut aikaa sitä arvailla.

Stanton itse alkoi käydä levottomaksi yhä kasvavasta kiintymisestään koneenkäyttäjäänsä. Hän ei ollut milloinkaan kaivannut ketään, hänelle oli ollut aina oma itsensä tarpeeksi, ja nyt hänen oli mahdoton olla ilman Floydin seuraa. Se tuntui hänestä joskus melkein orjuuttavalta; ja milloin sen kahleet liiaksi rasittivat, käyttäytyi hän vihamielisesti Floydia kohtaan.

Floyd nauroi, ja hänen naurunsa olisi riisunut kasakan aseistaan. Milloin hän ei nauranut, suuttui hän, ja he riitelivätkin keskimäärin neljästi päivässä. Joka ainoan vapaan hetken kumppanukset viettivät yhdessä, niin että heidän ystävyytensä lopuksi kävi ilmeiseksi jopa epäuskoiselle mr Greenillekin.

— Me voimme neuvotella junassa kotimatkalla tehdasliikkeestämme, lausu Stanton erotessaan koneenkäyttäjästään viimeisenä päivänä Merkurius-asemalla.

Minä luulen, että Kometiyhtiön kilpa-ajovaunuun asetetaan varalaidat kummallekin puolelle, niin että te voitte, jos päähänne taas pälkähtää ajaa nurin aitoja, kuten tänäpänä iltapäivällä, hämmästeli Floyd.

— Aitoja tai ei, niin voitimme joka tapauksessa, vastasi Stanton.

— Tietysti! Te jatkoitte ajoa vaunun etupuolella, niin että takaosan täytyi kiivetä takaisin maantielle ja seurata mukana. Minä sitä odotinkin; teillä oli liiaksi kiire, välittääksenne sellaisesta pikkuasiasta kuin aidasta.

— Te siltä näytittekin kuin olisitte sitä odottanut. Jos minulla tuollaisissa tapauksissa on liian kiire ollakseni levoton, Floyd, niin on teillä sen sijaan aikaa siihenkin. Ajatteletteko milloinkaan, kun me olemme ajamaisillamme nurin, mitä siitä todenmukaisesti olisi seurauksena?

Floyd pysähtyi ja katsoi kysyjään kirkkailla silmillänsä.

— Yhtä asiaa minä pyydän, vastasi hän totisesti. Kun ajamme nurin, ajakaamme sitte kunnollisesti. Kuolemista vastaan ei minulla ole mitään erikoista... se minun kumminkin täytyy tehdä ennemmin tai myöhemmin — mutta murskaantua ja tulla sitte parsituksi kokoon, ei kiitoksia! Siksi juuri, jälleen pilkisti hänen vastustamaton hymyilynsä esille, minä tunnen itseni niin varmaksi teidän kanssanne; teidän ajotapanne tekee kuoleman ehdottomaksi.

Se riittää, vastasi Stanton, me näemme siis jälleen toisemme.

He tapasivat toisensa junassa ja viettivät pitkät tunnit matkalla työskennellen ja jutellen. Toisten matkustajien huomio kiintyi noihin kahteen, jotka istuivat vastatusten syventyneenä milloin keskusteluun milloin väittelyyn. He täyttivät piirustuksilla ja numeroilla tyhjät kirjekotelot, juna-aikataulut vieläpä ruokalistatkin ravintolavaunussa.

Kumpikin osottautui olevansa perillä kaikissa automobiiliteollisuutta koskevissa asioissa ja Stanton eritoten suurempia teknillisiä tietoja vaativissa kysymyksissä.

— En tietänyt... ihmetteli Floyd lopuksi.

Stanton ehätti kysyjän, selittäen vähän pitämättömällä äänellä:

— Olen koneinsinööri; suoritin tutkinnon korkeakoulussa ollessani 21-vuotias; siitä on nyt 5 vuotta. Te pudotitte lyijykynänne. Mitä arvelette, jos pysähtyisimme päiväksi Buffaloon tehdastanne katsomaan.

— Oivallista, virkkoi Floyd jonkun verran vitkastellen. Puoleksi päiväksi, ei kauemmaksi. Meidän täytyy valmistautua tuohon pokaalikilpailuun.

— Sehän on vasta kolmen viikon kuluttua. Te alatte käytä yhtä varovaiseksi kun Greenikin.

— Miten surullista. Kumminkin minun täytyy olla tehtaassa, vaikka ei teidän. Puoli päivää saa riittää.

Stanton tarkasteli häntä ärtyneesti. Aina välillä luuli hän huomaavansa, että Floyd vältti liian läheistä seurustelua hänen kanssaan ja koitti pitää häntä vissin välimatkan päässä itsestänsä.

He jäivät puoleksi päiväksi Buffaloon ja ajoivat suurelle, äänettömälle rakennusryhmälle, joka ennen oli ollut Kometin tehdas.

Stantonissa heräsi omituisia tunteita, huomatessaan miten hyvin Floyd tunsi paikan; tämä veti taskustaan avainkimpun ja kykeni heti löytämään oikean avaimen jokaiseen veräjään ja oveen. Niin, tänne hän kuului... tänne, missä tämän kuoleman hiljaisuuden sijaan oli ollut vilkasta elämää ja liikettä. Heidän äänensä kaikuivat autiossa tehtaassa, ja tornin korkuisina kohosivat liikkumattomat koneet heidän ylitsensä, viilan lastujen peittämän korkean tehtaan permannon kumahdellessa heidän jalkainsa alla.

Kun he kulkivat huoneesta huoneeseen, rakennuksesta toiseen, kävi Floyd vähä vähältä yhä kalpeammaksi ja hänen selityksensä niukemmiksi. Kun he viimein ehtivät lasiovelle, jolle oli kirjoitettu "konttoori", pysähtyi Floyd äkkiä ja nojasi kättään seinää vastaan ikäänkuin tukea etsien.

— Poistukaa vähäksi aikaa, pyysi hän murtuneella äänellä. Minä tulen jälestä. En ole ollut täällä senjälkeen kuin isäni...

Stanton lähti katsomaan penikulman mittaista nyt ruohottunutta rataa, missä Edgar Floyd oli harjotellut kilpailuja varten pikku Jes viereensä sidottuna, ja missä vähän vanhempi Jes oli toiminut isänsä koneenkäyttäjänä. Seistessään siinä synkkänä lokakuun päivänä, aprikoi Stanton monia asioita ja tapahtumia.

Kun Floyd puoli tuntia myöhemmin tuli ulos, seisoi Stanton yhä paikallaan nojaten rataa ympäröivää aitaa vastaan.

— Floyd, mitä olette ajatellut sisarenne vastaisuudesta? kysyi hän ilman muuta.

Floyd pysähtyi ja tuijotti häneen pelästynyt ilme harmaissa silmissään.

— Sisareniko? toisti hän. Miksi sitä kysytte?

— Hän on täysikasvuinen nainen, hänen täytyy elää omaa elämäänsä. Te ette voi pitää häntä sisään teljettynä niinkuin nunnaa, kunnes hän huomaa tulleensa niin vanhaksi, että todellisen elämän mahdollisuudet ovat häneltä menneet.

Floyd tuijotti yhä häneen sanaakaan sanomatta; konttoorissa vietetty puolituntinen oli kalventanut hänen poskensa.

— Te, jos kukaan, tunnette minut, Jes Floyd. Te tunnette ilkeän sisuni, terävän kieleni, ja tiedätte, että minä, paraimmillanikin ollessani, olen äkäinen peto. Mutta minä luulen, että minussa on siksi paljon synnynnäistä gentlemannia, että osaan olla siivo naista kohtaan. Jos tuonnempana saisin tilaisuuden pyytää sisarenne kättä, antaisitteko te suostumuksenne? Vastatkaa minulle rehellisesti, jos ette pidä minua sellaisena, että voitte uskoa hänet minulle — se ei tule vaikuttamaan meidän ystävyyteemme.

— Te olette tavannut hänet yhden ainoan kerran, muistutti Floyd häntä. Hän sammalsi, se oli varmin merkki siitä, että hän oli kiihottunut. Stanton ei ollut kuullut hänen tekevän sitä muualla kuin kilparadalla; kun hän kuuli sen nyt täällä maaseudulla, aikaansai se hänessä samanlaisen mielenliikutuksen.

— Tiedän, tiedän, vastasi hän. Mutta minä tapaan hänet ehkä useammin, ja kun hän ei näe muita miehiä, niin rupeaa hän ehkä pitämään minusta. Ei siksi, että minussa olisi paljoa, joka tekisi minut sen arvoiseksi — ehkei hän edes tahdo nähdä minua. Minä tahtoisin vain tietää, saanko minä käydä hänen luonaan... Jos sanotte ei, niin lyömme kättä ja jätämme asian ainaiseksi.

Floyd ojensi viivytellen kapean kätensä.

— Jessica on oikeutettu onneensa, myönsi hän. Minä en aijo puuttua asioihin, jotka käyvät ymmärrykseni yli. Ja minä tahdon nähdä hänet mieluummin teidän vaimonanne kuin kenenkään muun tässä maailmassa. Se oli vain sitä, että te olette nähnyt hänet ainoastaan yhden kerran... tehän ette voi vielä tietää, tahdotteko hänet.

Stanton katsahti häneen merkitsevästi.

— Hän on teidän kaltaisenne, pääsi häneltä tahdottomasti. Harmissaan siitä, että oli näin paljastanut tunteensa, päästi hän Floydin käden. On paras, että lähdemme tiehemme, muuten myöhästymme junasta, lopetti hän kärttyisästi.

He menivät käyden ja sanaa vaihtamatta lähemmälle raitiotievaunun pysähdyspaikalle.

Aineeseen ei koskettu ennenkuin seuraavana aamuna, kun he nousivat junasta New-Yorkissa.

— Milloin tavataan? kysyi Stanton hyvästi jättäessään meluisalla asemalla. Huomennako?

— Olen poissa kaupungista kaksi viikkoa, siten on mr Green sanonut, vastasi Floyd. He tarvitsevat minua Merkuriustehtaassa, ja senjälkeen tulee varmaankin muita matkoja. Jessica jää kovin yksikseen, hän varmaankin olisi iloinen, jos käväsisitte meillä, että hän saisi puhua muidenkin kuin vanhan palvelijattaremme kanssa.

— Kiitos, vastasi Stanton yhtä tyynesti. Olkaa varovainen matkalla.

— Stanton ei ollut vielä päässyt ulos, kun Floyd hänet tavotti.

— Täällä on uutisia pokaalikilpailuista, huohotti hän, pistäessään sanomalehden Stantonin käteen. Kaksi Atalanta-vaunua kilpailee kanssamme. Teidän asianne on nyt olla varovainen.

— Floyd, odottakaa! Mitä tarkotitte. Luuletteko todellakin...

Mutta hänen koneenkäyttäjänsä väisti kysymyksen.

— Löytyy kelvottomia ihmisiä, nauroi hän. Pysykää poissa sellaisten tieltä. Hyvästi.

Hän ei ollut maininnut Valerie Carlislen nimeä, mutta Stanton ymmärsi hyvin, ketä hän oli tarkottanut.

Tuollaisen ajatuksen mahdottomuus ja luonnottomuus ei estänyt, että Stantonista olo tuntui pahalta ja epävarmalta, ja että hän tapansa mukaan peittääkseen tunteitaan kävi jyrkeäksi.

— Minulla ei ole tapana pelätä ihmisiä, olkoot sitte roistoja tai ei. Hyvästi.

— Kuten suvaitsette, vastasi Floyd omituisella äänellä. Mutta jos te _itse_ ette tahdo pitää varaanne... Noo, mitä?

— Oh, se on saman tekevä.

KYMMENES LUKU

Väliaika.

Toisena päivänä New-Yorkiin tulostaan lähti Stanton vierailulle Jessica Floydin luo. Tällä kertaa hän nousi portaita suuremmalla itseluottamuksella.

Kuten viimeinkin avasi pieni mustaan silkkipukuun puettu irlantilaismummo, hänelle oven. Taaskin oli Stanton hämmästyksestä huudahtamaisillaan, kun hän näki tytön kääntävän Floydin rehelliset kasvot itseensä ja näki hänen hymyilevän, Floydin harmailla silmillä. Edellisestä kerrasta poikkeavaa oli, ettei Jessica noussut häntä vastaanottamaan pianon äärestä vaan akkunan alla olevalta tuolilta.

— Jes on jälleen poissa, valitti hän, ojentaessaan Stantonille kätensä.

— Tulen hänen luvallaan teitä tervehtimään, vastasi Stanton.

‒ On liian aikaista tarjota teetä, sanoi tyttö puoliksi leikkiä laskien, puoliksi ujostellen. Mutta jos tahtoisitte puhella _kanssani_ puolisen tuntia, tulee kello neljän yli ja minä voin osoittaa teille vieraanvaraisuutta.

Mistä minä puhelisin kanssanne? ihmetteli Stanton. Luulen paremmin kelpaavani kuuntelemaan.

— Oh, mistä tahansa. Olettakaa, että minä olen Jes; minä pidän samoista asioista kuin hänkin, kilpailuista, tehtaista, automobiileistä.

Vaikka vuodenaika oli vielä lämmin, paloi valkea pikku takassa, jonka ääressä he vastatusten istuivat. Stanton katseli aatoksiinsa vaipuneena hymyilevää sinipukuista tyttöä.

Onko veljenne puhunut teille yhtiöstä, jonka me olemme ensi talveksi suunnitelleet, miss Floyd?

Tyttö nyökkäsi.

— Se tuottaa minulle vilpitöntä iloa.

— Mainitsiko hän teille, että minulla oli aikomus tulla teitä tervehtimään, luvan saatuani?

— Tiesikö hän siitä? kysyi hän vastaan.

Floyd oli siis pitänyt hänen salaisuutensa, vaikka hän ei ollut sitä erikoisesti pyytänyt. Lämmin ja varsin lempeä ilme kirkasti Stantonin tummia kasvoja.

— Kyllä, hän tiesi sen. Minä toivon, että olisin tavannut veljenne monta vuotta sitte; ehkä minä silloin olisin vähemmän kova ihminen, sopivampi hänen ja teidän seuraanne.

— Tekö kova!

— Eikö hän ole kertonut teille, että olen sellainen?

Innoissaan kumartui tyttö eteenpäin ja katsoi pelkäämättä suoraan hänen silmiinsä.

— Ei milloinkaan. Älkää luulko, että hän sellaista ajattelee. Kova sana... mitä se merkitsee? Ensimäinen ystävällisyys pyyhkii sen pois; minkä arvoinen on sellainen ystävä, joka ei niin paljoa ymmärrä.

Stantonin pää painui alas, katseen tuijottaessa tuleen.

— Minä olen kokenut vähän ystävällisyyttä. Syntyessäni kuoli, äitini. Kun olin kolmentoista vuotias, meni isäni uusiin naimisiin. Äitipuoleni oli hyvä nainen, jota rakastin yhtä paljon kuin isääni. Mutta kun he olivat toista vuotta olleet naimisissa, pillastuivat hevoset, — he ajelivat usein, — ja vaunut suistuivat muutamalta penkereeltä alas. He kuolivat kumpikin parin minuutin väliajalla sairashuoneeseen vietäessä. Sanoinko minä, että isäni oli rikas? Se hän oli. Hän oli vuotta aikaisemmin testamentannut kaiken omaisuutensa vaimollensa, sillä hän tiesi varmaan, että hän olisi vuorostaan antanut kaikki minulle. Äitipuoleni oli isääni paljoa nuorempi ja todenmukaisesti olisi elänyt häntä kauvemmin sekä oli täysin luotettava. Mutta äitipuoleni ei taas ollut tehnyt testamenttiaan, ehkä hän oli lykännyt sen tekemisen tuonnemmaksi tai unohtanut, arvelen. Kun isäni kuoli 5 minuuttia ennen äitipuoltani, siirtyi koko omaisuus tälle; kun hän kuoli ilman testamenttia, meni kaikki lain mukaan äitipuolen sukulaisille. Minut jätettiin osatta ja oikeudetta.

— Mutta omaisuushan kuului teille, oikeuden mukaan?

Äitipuolenne sukulaiset eivät tietenkään ottaneet sitä vastaan?

— He ottivat joka pennin, miss Floyd. Ja 15 vuoden vanhana minut lähetettiin maailmalle orpona ja osatonna. He eivät minusta välittäneet, olinhan muka kylliksi vanha hankkimaan itse elatukseni. Eräs heistä tarjoutui hankkimaan minulle konttooripojan paikan.

— Oh! Te...

— Minä... elin, vastasi hän katkerasti. En pyytänyt heiltä mitään. Arvoesineet, jotka kuuluivat minulle, möin ensi hätään; sitte tartuin työhön. Isäni oli toivonut, että minusta tulisi koneinsinööri, ja minä päätin toteuttaa hänen aikomuksensa. Minulla oli rautainen terveys, kuusi vuotta työskentelin 20-tuntia vuorokaudessa, kunnes olin suorittanut korkeakoulun tutkinnon. Noina kuutena vuotena en ollut milloinkaan väsynyt, mutta usein nälkäinen. Ainoana lohdutuksenani oli kävellä joka ilta kadulla, missä vanha kotini oli, ja katsella sitä. Näin ihmisten, jotka olivat minulta kaiken riistäneet, kulkevan kylläisinä ja hyvin puettuina, näin heidän vaunujensa ja palvelijoittensa menevän ja tulevan. Minä katselin ja katselin ja tulin siihen lopputulokseen, että tässä elämässä oli vain yhtä, jolla oli arvoa.

Tyttö vavahti, kun hän katsahti Stantonin lujapiirteisiin kasvoihin, joiden ilmeestä kuvastui säälimätöntä voimaa.

— Te aijoitte rangaista heitä? sanoi hän.

— Kostaako? En, se ei olisi maksanut vaivaa. En tahdo kieltää, että poikana sitäkin haudoin mielessäni; mieheksi tultuani olin kylliksi käytännöllinen haaskatakseni aikaani mokomaan. Päämääräni oli raha. Taitavana automobiilin ohjaajana huomasin nopeammin voivani ansaita itselleni omaisuuden, jolla pääsisin alkuun. Jos menetin henkeni, hyvä niinkin; sekin olisi köyhyyttä parempi. Kuusi vuotta olin köyhä, ikääni en sitä tahdo olla.

— Ette, te ette tule olemaankaan, vakuutti tyttö matalalla ja liikutetulla äänellä. Te olette syntynyt taivuttamaan kohtalon onneksenne, hyvällä taikka pahalla.

— Kohtalo taivutti minut, johdattaessaan veljenne polulleni, oikasi hän. Minulla ei ole ollut ennen milloinkaan ystävää, en ole sellaisesta välittänyt... Hän puisti kärsimättömästi päätänsä. Miksi ikävystytän teitä tällä vanhalla tarinalla? Antakaa anteeksi; aijoin vain sanoa, että se ehkä jonkun verran tekee tuiman luonteen ymmärrettäväksi. Kello on yli neljä ja minulle on luvattu teetä.

— Jessica nousi ylös, mennäkseen pienen teepöydän luo, mutta pysähtyi hetkiseksi.

— Jes kertoi minulle kerran, että hän oli ollut siksi nenäkäs sanoakseen, että hänen ohjaajallaan oli paras luonne ja pahin sisu, mitä hän milloinkaan oli tavannut. Luulen, että jos hän nyt olisi täällä, pyytäisi hän anteeksi viimeistä osaa.

‒ Ehkä hän peruuttaa vielä ensi osankin, varotti Stanton kevyesti, vaikka liikutettuna.

Kun tyttö pyysi häntä tulemaan ottamaan kuppinsa, katsahti Stanton ensin ruskeaan juomaan ja sitte iloisella hämmästyksellä emäntäänsä.

Niin, nauroi tyttö punastuen.

Kolme palasta sokeria kuppiin. Jes jutteli minulle, että aina kun hän oli teidän kanssanne ulkona, joitte te paksua ja makeata suklaata. Minä luulin, että vain tytöt pitävät makeasta.

— Ja annatteko te kaikille ihmisille sitä, mistä he pitävät? kysyi Stanton huvitettuna ja omituisen tyytyväisenä.

— Minä tahtoisin antaa, vastasi tyttö.

— Siinä tapauksessa minä tahtoisin mielelläni, että te tulisitte illalla teatteriin.

— Kuten tahdotte, vastasi hän silmät maahan luotuina.

Ensi askel oli otettu. He kohtasivat usein toisensa kahtena seuraavana viikkona. Kahdesti tuli Stanton Merkuriusyhtiön automobiilillä ja vei hänet herttaiselle iltapäiväajelulle. Useina sateisina päivinä tarjosi tyttö hänelle makeata suklaata. He istuivat vastatusten takan ääressä, ja tytön kasvoilla, joko hän kuunteli taikka puhui, leikki päivänpaisteinen hymyily, samanlainen kuin Floydinkin. Pian oppi Stanton tuntemaan hänen seurassaan samaa toverillisuutta ja varmuutta tulla oikein ymmärretyksi kuin hänen veljensäkin kanssa. Mutta milloinkaan hän ei tulistunut Jessicalle.

Koko tänä aikana hän ei tavannut Floydia. Jes oli työssä Merkuriuksen tehtaassa Hudsonlaaksossa, kolmenkymmenen penikulman päässä New-Yorkista, sanoi Jessica, minkä Stanton muuten itsekin oli saanut tietää koneenkäyttäjältään. Hänestä tuntui kumminkin varsin merkilliseltä, ettei Floyd ottanut itselleen kertaakaan lomaa ja tullut tapaamaan sisartaan.

Vähitellen lähestyi Pokaalikilpailujen aika.

Illalla ennen lähtöään Long Islandiin radalle, meni Stanton tapaamaan Jessicaa.

— Olisi tietysti mahdollista päästä välilläkin käymään New-Yorkissa, sanoi hän tytölle. Mutta minä tulen jäämään sinne siksi, kunnes kilpailut päättyvät. Kun Floyd ja minä jälleen olemme palanneet, saan kait nähdä teitä? Tai ehkä te ette välitä minusta silloin, kun hänkin on kotona.

— Tyttö hätkähti ja käännähti nopeasti pianoon päin. Jes ja minä emme väsy ystäviimme, sanoi hän moittivalla äänellä. Mutta sitäpaitsi, eihän tiedä, mitä tapahtuu? Me voimme nauttia vain siitä päivästä, jota elämme, vastaisuutta voimme vain aavistaa. Joskus asiat sotkeutuvat.

— Miten on laitanne. Kuka sotkisi asianne? miss Floyd.

Hän puisti päätänsä hymyillen olkansa yli. Ei kukaan, ei kukaan muu kuin minä itse. Tunnen itseni niin selittämättömän masentuneeksi tänä iltana; on kuin Jes ja minä olisimme ijäksi toisistamme erotetut.

Mutta nyt toivon teille kaikkea mahdollista onnea ja voittoa kilpailussa.

— Mikä oli se laulu, jota lauloitte ensi kertaa tänne tullessani? kysyi Stanton.

Tyttö oli kahden vaiheilla, mutta meni pianon luo ja näppäili siitä muutamia sointuja... Tämäkö?

— Niin. Tahdotteko laulaa sen minulle.

Herttaiseen tapaansa heti totella, istuutui tyttö samalla pianon ääreen.

— Kappale ei ollut klassillinen eikä rakkauslaulukaan, jonka pehmyt ääni Stantonille soitti.

"Usein hiljaisessa yössä mä uinailuihin haivun, on aivot valppahasti työssä ja muistelmihin vaivun."

Tälläisen omituisen, jäykän ja vanhanaikaisen laulun lauloi Jessica Floyd Stantonille, ennenkuin he erosivat.

Kun Stanton tuntia myöhemmin palasi kotiansa, oli siellä kirje apulaisjohtaja Greeniltä. Se oli lähetetty Long Islandista ja siinä huomautettiin hänelle, että rata oli vapaana harjotuksia varten viimeistä kertaa seuraavana päivänä aikaisesta aamusta alkaen.

— Vaunu on viimeinkin kunnossa, ja sanokaa Jes Floydille, jos te tapaatte hänet, ettemme tule toimeen kauvempaa ilman häntä. Näin kuului viimeinen lause.

Stanton laski otsa rypyssä kirjeen kädestään. Eikö Floyd ollut lähtenyt Greenin käskystä yhdessä hänen kanssaan suorittamaan kilpailujen valmistuksia. Miten voi Stanton siinä tapauksessa tietää mitään koneenkäyttäjästään, ja miksi Green ei tuntenut asian laitaa? Floyd oli mahdollisesti viipynyt tehtaassa, mutta silloinhan olisi Green varmaankin lähettänyt sanan hänelle sinne eikä luottanut siihen, että Stanton hänet sattumalta tapaisi. Floydin täytyi tietenkin välttämättömästi olla mukana viimeiseen tinkaan lykkäytyneissä harjoituksissa... Stanton nousi kärsimättömästi ylös; tämä kaikki oli ylen ihmeellistä.

Kun Stanton oli puolitiessä huonettaan ulosmenossa, iski hurja ajatus hänen päähänsä. Voisiko olla mahdollista, että Valerie Carlisle ajatteli estää Merkuriusvaunua kilpailusta, ja että hän, epäonnistuessaan ohjaajan suhteen, koetti raivata tieltä koneenkäyttäjää, jonka arvon hän hyvin tunsi. Hän muisteli omaa merkillistä pahoinvointiaan illalla ennen Massachusettin kilpailuja.

Päähänpistoaan noudattaen meni hän puhelimeen; tehtaassa olisi varmaankin joku, joka voisi hänelle antaa tietoja Floydista, sillä siellähän työskenneltiin vuorokausi läpeensä.

— Kyllä, 327, Frenchwood, vastasi heikko ääni. Merkurius, niin. Mr Stantonko? Odottakaa!

Telefoonissa kuului huumaava jyske; hän tiesi että se lähti tehtaan valtaisista koneista, 30 penikulman päässä hänestä.

— Halloo! kuului toinen ääni melusta. Onko siellä Stanton? Täällä on Bailey. Mitä? Floyd on matkustanut tänä iltana Long Islandiin. Hän on paikallaan, kun tarvitsette häntä. Stanton, älkää uuvuttako poikaraukkaa.

Hän ei ole mikään kone.

Stanton vastasi jotakin rumaa ja paiskasi puhelimen kiinni niin että paukahti. Bailey oli hullu, arveli hän, kuten Greenikin ja hän itse kolmantena. Mitä miss Carlisleen tuli, niin hän ei ollut nähnyt eikä kuullut tästä mitään, siitä saakka, kun palasi Indianasta. Kämmekkäitä ja laakeriseppeleitä ei ollut enää lähetetty. Hän hymyili mennessään avaamaan akkunaa. Ulkona puhalsi pureva lokakuun tuuli. Huomenna hän tapaisi Floydin radalla ja jälleen alkaisi työ, joka hurmasi häntä, kuten jokaista, joka on oppinut hallitsemaan vaunua hurjimmassakin vauhdissa ja kokenut automobiilikilpailujen synnyttämää kiihkoa.

Sitä ajatellessaan veti hän syvään henkeänsä; siellä hän ja Floyd parhaiten ymmärsivät toisiansa, ja sinne ei Jessica milloinkaan voinut tulla.

Hän toivoi, ettei tyttö olisi näyttänyt niin peräti totiselta ja murheelliselta illalla. Se saattoi hänet levottomaksi.

YHDESTOISTA LUKU

Viimeinen kilpailu.

— Floyd, onko teillä lainata tulensammuttajaa?

— Luulisinpä, kuului iloinen ääni harmaasta aamuhämärästä.

— Päästäkääpäs siitä tuohon viereiseen pajaan; Jack viheltää taasen.

Pörrönen pää ilmestyi kolmannen korjauspajan ovelle.

— Antakaa Floydin olla rauhassa; hän kuuntelee mieluummin minun vihellystäni kuin sinun lörpöttelyäsi, murisi rauhanhäiritsijä. Muuten hänhän on työssä. Onko totta, Floyd, että te saatte kuluneen ajurinmoottorin käymään yhtähyvin kuin ulkolaisen koneen? Joku sitä sanoi.

— Tottahan nyt, Jack, mutta minulla ei ole nyt aikaa korjata teidän konettanne, kuului vastaus. Tulkaa pyörittämään konettani käyntiin, tahtoisin kuunnella, miten se luistaa.

Yksi nauravista koneenkäyttäjistä juoksi avuksi, mutta pysähtyi, kun katsomoiden varjosta näkyi kookas olento.

— Minä pyöritän, virkkoi Stanton.

Floyd suoristihe kumarasta asennostaan moottorinsa yltä, jonka päällys oli nostettu pois.

Stanton! tervehti hän iloisesti ja veti kumihansikkaan kädestään antaakseen kättä. Floyd oli tyttömäisen arka käsistään ja suojeli niitä aina työssä, jos se vain suinkin kävi laatuun.

— Tulen suoraan junalta, ilmoitti Stanton. Haluatteko ottaa vaunun alas?

— Heti, kun te olette valmis.

— Olen valmis nyt. Menkää ottamaan päällenne jotakin lämmintä, ilma käy viileäksi ennen auringon nousua.

Kohtaaminen ei ollut tunteellinen, mutta kumpikin oli tyytyväinen. Stanton iloitsi ja tunsi helpotusta nähdessään jälleen koneenkäyttäjänsä. Nyt hän ihmeekseen vasta huomasi, miten levottomaksi eilisen illan tapaus oli hänet saattanut.

— Saatte luvan olla ihmisillinen renkaita kohtaan, varotti Floyd. Meillä on nämä vain varalla. Ne, jotka ovat lähetetyt kilpailuja varten, eivät ole vielä saapuneet.

— Miksi eivät?

— Jumala sen tietää. Mr Green on soittanut rengasyhtiölle. Luulen, että ne saapuvat tänne tänäpänä tai viimeistään huomen aamuna.

— Toivon sitä. Onko selvä?

— On. Täällä kerrotaan, että juttu teitä vastaan ajostanne Pelhamin puistossa oli eilen esillä.

— Niin oli.

Floyd pysähtyi puolitiehen vaunun noustessa.

— Ette puhunut siitä mitään Jessicalle, moitti hän.

— Mistä sen tiedätte? kysyi Stanton hämmästyneenä.

— Tapasin hänet eilen illalla tänne tullessani. Mitä saitte?

‒ Sakkoja mahdollisimman paljon... minkä Merkuriusyhtiö maksoi... ja varotuksen, etten vasta niin tekisi.

Luulin etteivät poliisijutut huvittaisi miss Floydia. Nouskaa ylös.

Aamutyö oli alkanut.

Pokaalikilpailu oli aina maantiekilpailu ja monin paikoin kulki rata pitkin häthätää kuntoon saatettuja teitä. Siellä ja täällä oli vielä miehiä luomassa valleja käänteisiin ja tasottamassa tietä. Toisella kierroksella ajoi Merkuriusvaunu terävälle kivelle ja menetti yhden renkaansa. Stanton pysähtyi tienviereen, ja Floyd juoksi takaisin ja heitti kiven pois.

— Yrjö ja Palmer ovat myöskin ajamassa, huomautti hän takaisin palatessaan. Heillekin olisi voinut sattua pahasti. Muuten me olisimme itsekin voineet ajaa sille uudelleen. Minä pidän eniten radalla ajosta.

Niin minäkin. Montako rengasta on jälellä.

— Kolme.

Vanhasta tottumuksesta he työskentelivät ripeästi ja harjaantuneesti. Duplexvaunu mennä tohisti ohi, ja sen kuljettaja viittasi osanottavasti tervehdyksensä. Floyd heilautti kättänsä vastaukseksi ja pian kiiti Merkuriusvaunu kilpailijansa jälkeen.

Ennenkuin kello oli kymmenen olivat he kadottaneet vielä toisenkin renkaan.

— Eivätkö renkaat ole vieläkään saapuneet? kysyi Stanton, pysäyttäessään korjauspajan eteen.

Harmissaan oleva johtaja puisti päätänsä, näyttäessään kädessään olevaa sähkösanomanippua.

— Ei vieläkään. Rubz-yhtiö sähköttää lähettäneensä ne viime viikolla pikatavarana; välitysliike sähköttää, että he lähettivät vaununlastin kaksi päivää sitte Chicagosta ja että sen täytyy olla täällä.

— Vaunu on niin ollen jätetty New-Yorkiin sensijaan, että se olisi lähetetty tänne, arveli Stanton.

New-York sanoo, että se ei ole siellä.

Ehkä he ovat erehdyksestä lähettäneet vaunun Merkuriusyhtiölle, puuttui puheeseen Floyd.

Mr Green katsahti häneen halveksuvasti.

— Sinne tietenkin soitin ensimäiseksi. Päällikkö vastasi, etteivät ne ole siellä ja käski minun sähköttämään kautta koko rautatielinjan siksi, kunnes saamme vaunusta selon.

— Oletteko tehnyt niin? kysyi Stanton.

Olen parhaillani toimessa. Olen tullut lännessä aina Uticaan saakka, ja joka ainoa asema ilmoittaa, ettei vaunua ole siellä.

— Me menemme nyt murkinoimaan, Floyd. Vastaukset saapuvat aikanaan.

Vallan vieressä oli hotelli, minne mr Green oli ottanut päämajan ja missä myöskin Stanton ja Floyd asuivat. Suurin osa kilpailujen virkailijoista ja toisista ohjaajista oli siellä myöskin asuntoa.

— Minä viilettäisin pikku New-Yorkiin asti, sanoi Atalanta-vaunun ohjaaja Stantonille, jos en pelkäisi, että Brooklynin läpi ajaminen liian usein olisi epäterveellistä.