Part 6

Vastauksien tuloa jatkui hotellissa koko aamupäivän, kunnes mr Green itse ja toimisto olivat piirten paarten täynnä keltaisia paperisiekaleita. Mitä suurempi kaupunki oli ja mitä vilkasliikkeisempi sen tavara-asema, sitä kauvemman aikaa vei kadonneen vaunun etsiminen ja tiedonantaminen sieltä Long Islandiin.

Kello neljältä avattiin tiet jälleen harjotuksia varten. Merkuriusvaunu teki kierroksen ja menetti jälleen renkaan liidetessään muutamassa mutkassa. Sen jälkeen jäi vaunu asemalleen... Ei uskalleta kuluttaa viimeistä rengasparia, selitti Floyd utelijoille.

Ettekö voi ostaa niitä mistään? kysyi Stanton huolissaan.

Apulaisjohtaja oli vallan pyörällä päästään. Stantoniin tuijottaen huusi hän harmissaan.

Ostaako niitä? Ostaa riittävästi renkaita, jotka sopivat Merkuriusvaunuun ja jotka kestäisivät koko 300 penikulman maantiematkan ja saada ne tänne huomen aamuksi?

Miten saatatte kysellä sellaista, Stanton?

— No hyvä, koska meillä ei ole muutakaan tehtävää, niin tulkaa pois päivälliselle, Floyd, sanoi toinen.

— Ei päivälliselle, vaan illalliselle, oikasi hänen koneenkäyttäjänsä. Nyt me olemme maalla, ja te saitte päivällistä kello 12. Mutta mukaan minä lähden joka tapauksessa.

Aterian lopussa tuotiin pieni teekannu Stantonin eteen.

Suklaata, sir, ilmoitti tarjoilijatar.

— Mutta teillähän ei ollut sitä aamiaispöydässä.

Tarjoilijatar, jonka tukka oli kammattu à la Pompadour, naureskeli.

— Ei, sir. Mutta tuo herra lähetti pojan sitä ostamaan ja meni alas puhuttelemaan keittäjätärtä, ja keittäjätär oli ihastunut seikkailuun, vaikka tuleekin joulukuussa neljänkymmenen viiden vanhaksi.

Stanton katsahti Floydin ilosta loistaviin harmaisiin silmiin.

— Minulla ei ollut muuta parempaakaan tehtävää, tuli vallaton selitys. Ja minä pelkäsin hermojenne joutuvan epäkuntoon, jos ette saisi tavallista juomaanne, niin että ehkä ajaisitte nurin meidät molemmat.

— Hän saattaisi houkutella linnut luoksenne, hihitti tarjoilijatar poistuessaan.

— Ojentakaapas minulle kuppinne, komensi Stanton.

— Aijotteko heittää sen päälleni, kuten veden, kun ensi kertaa ajoimme yhdessä? hämmästeli Floyd ojentaessaan kuppinsa.

Stanton kohotti hiukan päätänsä, ja katseessa, jonka hän suuntasi Floydiin, loisti vallan epäinhimillinen tuli. Kun mies olisi katsonut naista niin, olisi se ollut selvä rakkaudentunnustus, mutta miehen miehelle antamana se oli selittämätön. Floydkin kalpeni siitä.

— Te voitte heittää sen minun päälleni, niin olemme selvät, oli kaikki, mitä Stanton sanoi kumartuessaan ottamaan sokeria entinen välinpitämätön ilme kasvoillaan.

— Kiitos; se on kiehuvan kuumaa, niin että jätän sen ehkä tekemättä, vastasi Floyd. Mutta hän ei katsonut toveriinsa ja hänen kasvonsa olivat huolestuneet.

Oli jo ilta, kun New-Yorkista saapui sähkösanoma — vaunu merkillä Ruby Co. ja osotettu Merkurius Co:lle. Coney Islandiin lähti täältä eilen illalla.

Mr Green parkasi raivosta ja tarttui puhelimeen.

— He ovat lähettäneet vaunun Long Islandin sijasta Coney Islandiin, jyrisi hän. Renkaat ovat jossakin Beach-radalla taikka sen läheisyydessä.

— Älkää soittako, lähettäkää joku hakemaan niitä, oli Stantonin käytännöllinen neuvo.

— Minun täytyy jäädä tänne, enkä tähän aikaan saa ketään New-Yorkista.

— No, siinä tapauksessa matkustan minä. Coney Island on haettava päästä päähän ja renkaat tuotava tänne heti, kun ne ovat löytyneet.

— Tekö? Tekö? matkustaisitte ja väsyttäisitte itsenne juuri ennen rasittavia kilpailuja? Ei! Olkaa hyvä ja menkää maata, Stanton. Lähetän jonkun toisen.

Stanton ei lähtenyt nukkumaan vaan lyömään biljardia kolmen ohjaaja toverinsa kanssa. Hän oli vähemmän pelottava ja paljon suopeampi sekä puheessaan että käytöksessään kuin ennen. Floyd oli opettanut hänet seurustelemaan ihmisten kanssa. Ennen pelin loppua oli neljä ohjaajaa sangen hyvät toverukset keskenänsä ja toivottivat toisillensa hyvää yötä, isännän suureksi harmiksi, apollinarispullon ääressä.

Kymmenen ajoissa vilkasi Stanton huoneeseen, missä Green istui sähkösanomakoneen ja puhelimen välissä.

— Missä Floyd on? ihmetteli hän.

‒ Halloo — halloo, ei, älkää sulkeko. Mitä? Floydko? Hän on matkustanut Coney Islandiin. Halloo, niin... väärä numero.

— Coney Islandiinko? Tekö hänet lähetitte?

— Hän tarjoutui lähtemään, ilmoitti mr Green. Olkaa kiltti ja menkää nukkumaan. Floyd tietää, mitä hän tekee, luulen ma, ja hän on nyt levännyt kaksi viikkoa.

— Mitä tarkotatte? Hänhän on ollut tehtaassa työssä tai ainakin teidän kanssanne aina Indianasta tulostamme saakka.

Apulaisjohtaja kääntyi tuolillaan ympäri.

— Hänellä oli kahden viikon loma, toisti hän kiukkuisesti. Hän sanoi minulle, aikovansa matkustaa jonnekin aivan yksin lepäämään kunnollisesti. Te ette tarvinne tietoa kaikesta, Stanton? Minä luulen, että hänen tarvitsee levätä kaiken sen jälkeen, mitä te teitte hänelle lännessä, sillä hän pyysi, etten kertoisi siitä teille. Halloo ‒ 454 ‒

Stanton seisoi hetkisen sanaa sanomatta, käännähti sitte ympäri ja meni ulos. Hän oli niin hämmästynyt ja kiukuissaan että punaisia pilkkuja pyöri hänen silmissään. Floyd oli valehdellut hänelle, järjestelmällisesti häntä pettänyt; epäilemättä vain välttääkseen hänen rasittavaa seuraansa. Hänen mieleensä johtui, että koneenkäyttäjä oli aina väistänyt häntä ja vain pakosta taipunut. Nyt hän ymmärsi kirjeenkin, jonka hän edellisenä iltana oli saanut Greeniltä, ja mr Baileyn hämmentyneen vastauksen kysymykseen, missä Floyd oli. Hän oli saanut vain huvitella Jessican seurassa siihen asti, kunnes Floyd oli valmis hyötymään hänen kustannuksellaan Kometitehtaan suunnitteluissa. Jessica! Stanton pysähtyi kuin naulaan pimeässä käytävässä. Näyttelikö hänkin jotakin osaa pitääkseen häntä hyvällä tuulella? Hän iski nyrkkinsä seinään.

Mitä siellä? huusi säikähtynyt Green sisältä. Kuka...

Minä menin seinää päin täällä pimeässä, vastasi Stanton, koettaen hallita ääntänsä. Hyvää yötä.

— Hyvää yötä. Saamme kyllä kaikki järjestykseen, Stanton. Nukkukaa rauhassa.

— Sen teen, kuului vastaus.

Sitä hän ei kumminkaan tehnyt.

Kello seitsemän seuraavana aamuna syöksyi Green ruokasaliin, missä Stanton oli parasta kättä syömässä.

— Hän on saanut ne käsiinsä, ne ovat matkalla tänne, riemuitsi hän kuin mieletön. Vaunu ei ollut Brightonissa, mutta hän löysi sen kymmenen penikulman päästä eräältä sivuraiteelta. Ja hän pani herrat siellä niin koville, että renkaat purettiin viipymättä ja lähetettiin kahdella kuorma-automobiilillä tänne. Ne ovat täällä kello kahdeksan ja kilpailu alkaa yhdeksältä. Olen ollut ylhäällä koko yön — vielä tunti sitte näytti siltä, kuin teidän olisi ollut jäätävä pois kilpailusta muutamien kumirengaspahasten takia. Mokoma hullu rengasyhtiö! Hän kuivasi otsaansa. Ettekö lähde radalle syötyänne? Floydin pitäisi tänne tulla junalla 15 minuutin päästä, jollei hän ole tukehtunut ihmistungokseen. En ole milloinkaan nähnyt niin hirveästi väkeä; niitä on virrannut tänne aamunkoitosta asti, oikeammin koko yön ja yhä vain tulee lisää.

— Niin, myönsi Stanton välinpitämättömästi. Hänen tummat kasvonsa olivat kuin pronssiinvaletut ja hänen sinisenmustat silmänsä loistivat teräkseltä.

— No, alkoi apulaisjohtaja jälleen, mutta vaikeni uudelleen.

Tarjoilijatar Pompadouritukkineen kumartui heidän välistään ja asetti teekannun pöydälle.

— Suklaata, sir, visersi hän.

Stanton työnsi tuolinsa taaksepäin, mutta hillitsi itsensä.

— Ei, sanoi hän ja siirsi teekannun sivulle.

Teko ei ollut kovakourainen, mutta niin paljo siinä oli huonosti hillittyä kiukkua, että kannu lensi pirstaksi pöytää vasten ja tuoksuva ruskea juoma valui liinaselle. Tyttö huudahti pelosta, mr Green tuijotti; Stanton heitti dollarin setelin pöydälle ja nousi ylös.

— Olen valmis, virkkoi hän. Kun Floyd 20 minuuttia senjälkeen raivasi tiensä läpi ihmistungoksen, vallitsi Merkuriuksen leirissä vilkas touhu. Apulaisjohtaja melkein syleili häntä, toisten kokoontuessa hänen ympärilleen. Iloisena ja riemuiten vastaanotti Floyd onnittelut.

— Kyllä minä sain ne käsiini, vastasi hän nauraen kerran toisensa jälkeen. En, en ole väsyksissä, nukuin junassa sekä meno- että tulomatkalla. Kiitos, söin suurusta Jamaicassa. Olen puettu kilpailuja varten, mr Green; pukeuduin hotellissa ennenkuin tulin tänne. Missä on Stanton? Ah — nähdessään hänet seisovan Merkuriusvaunun vieressä.

Miehet vetäytyivät hymyillen syrjään, nuoren miehen mennessä ohjaajan luo.

— Stanton... alkoi hän luottavaan tapaansa.

Stanton katsoi Floydia suoraan silmiin kääntäen hänelle sitte selkänsä.

Äkillinen hiljaisuus, joka laskeutui läsnäolevien yli, puhui enempi kuin mitkään sanat. Floydin ojennettu käsi painui alas, ja hän kalpeni vähitellen, hymyilyn kuollessa hänen kasvoiltaan.

— Olen työhön valmis, ilmoitti hän totisesti äänettömyyden jälkeen. Olkaa hyvä ja lähettäkää minulle sana, kun tarvitsette.

— Hyvä, kuului kylmä vastaus.

Oli vielä tunti lähtöön. Kaikilla oli työtä yltäkyllin valmistuksissa etenkin sen jälkeen, kun lastiautomobiilit saapuivat renkaineen leiriin. Mr Greenin, joka yhä oli tulipunainen kiukusta, onnistui pitää Floydin luonaan ja erillään Stantonista.

Kilpailusta ei olisi tullut yhtikään mitään ilman heitä, selitti hän kerran.

— Aivan niin, minä olen hirveän kunnollinen, säesti Floyd kumminkaan hymyilemättä.

Koneet olivat valmiina ajamaan lähtöpaluulle, ja Stanton istui paikallaan ohjausrattaan ääressä. Kun Floyd saapui, kumartui hän vaunua kohti ja katsoi ylös ohjaajaan.

— Mitä olen tehnyt? kysyi hän.

Kumpikin oli naamaritta ja he voivat puhua huumaavassa melussa tulematta häirityiksi. Stanton katsahti häneen tuimasti.

— Te olette valehdellut minulle. Te ette ollut poissa New-Yorkista, kahta viime viikkoa siksi, että työnne olisi pidättänyt teitä mr Greenin luona.

Floyd kävi purppuran punaiseksi ja painoi silmänsä alas.

— Kyllä, minä valehtelin teille, myönsi hän.

Stantonin hansikoittu käsi pusersi lujasti ratasta.

‒ Se oli tarpeetonta. Aikannehan oli omanne, Floyd; minä en ole vaatinut minkäänlaista toimienne urkkimista. En ymmärrä, miksi teitte niin; arvatenkin päästäksenne minusta joksikin aikaa, syyhän on samantekevä. Eilen illalla ajattelin paljon pahaa teistä ja sisarestanne, mutta nyt aamulla olen jälleen oma itseni. Te saitte epäilemättä seurastani enemmän kuin sieditte, minähän en ole juuri rakastettava, ja minä olisin sen ymmärtänyt, jos te olisitte sen sanonut minulle. Mutta minä en tahdo pitää ystävää, johon en voi täydellisesti luottaa. Nouskaa paikallenne... lopettakaamme tämä kilpailu ja sitte erotkaamme.

Floyd katseli rehellisillä harmailla silmillään toista silmiin.

— Stanton, luottakaa minuun nyt kokonaan, rukoili hän. Ettekö voi sitä tehdä? Ettekö voi uskoa sanaani, että ystävyytenne on ainoa, jota tässä maailmassa toivon. Jos en puhunut totta, niin johtui se siitä, että voisin olla kanssanne tämänpäiväisissä kilpailuissa. Minä kerron kaikki myöhemmin, nyt en sitä voi.

— Te tarkotatte.

Floyd ojensi kätensä.

— Olen sotkenut kaikki, mutta tämä on tahraton, niin että voin sen tarjota teille, Stanton.

Yhtä nopeasti ja kiihkeästi kuin Stanton vasta oli langettanut tuomionsa, kumartui hän nyt alas ja pusersi Floydin kättä.

— Hyvä, sanoi Stanton lyhyesti. Nouskaa ylös. Ja kun toinen oli totellut häntä, jatkoi hän: En ollut aikonut kohdata teitä mitenkään sillä tavalla kuin tunti sitte tein; se tuli minulta aivan tahtomattani. — Annetaan merkki, varotti mr Green, joka saapui paikalle kiirehtien. Oletteko molemmat selvillä?

Paikaltaan Stantonin vieressä käänsi Floyd päivänpaisteiset kasvonsa apulaisjohtajaan, kasvonsa, jotka olivat muuttuneet niin, että kaikki pelkästä ihmetyksestä henkäsivät syvään.

— Me olemme selvillä, vakuutti hän. _Älkää olko levoton_.

Stanton nauroi hänen mukanaan, sitoi naamarin päähänsä ja pani Merkuriusvaunun käyntiin. Maailma oli jälleen elämisen arvoinen.

Aamu oli ihana, tyyni ja viileähkö, syvänsinisellä taivaalla ajelehti lumivalkoisia pilviä. Kilpailijoilla ei ollut aikaa kiinnittää siihen huomiotaan, mutta sen vaikutus oli huomattava. Vauhti heti ensimmäisellä kierroksella voitti entiset rekordit.

Koko ensimmäisenä tuntina ei Stanton voinut kääntää huomiotaan edessään luikertelevasta harmaasta tiestä, hengen vaarallisine mutkineen, petollisine tasaisine loivineen, joissa oli niin helppo nostaa vauhti korkeimmilleen, mutta myöskin syöksyä surman suuhun. Sitäpaitsi oli monin paikoin tielle kerääntynyt ihmisjoukkoja, jotka tekivät tietä vain sen verran, että vaunu pääsi läpi. Pieninkin varomattomuus ohjaajan puolelta, olisi voinut viedä hengen joltakulta.

— Vaunu takana, varotteli Floyd aika-ajoin selvällä äänellä. Se koettaa saavuttaa meidät ennen matkaa. Atalanta-vaunu on tomupilvessä edessämme.

He ajoivat niin nopeaa vauhtia kuin Merkuriusvaunu saattoi kulkea maantiellä. Stanton otti tavallisesti, jos suinkin mahdollista, johdon heti ja säilytti sen sitte koko ajan huolimatta kilpailijoittensa spurteista. Tietenkin tämä kävi päinsä vain silloin, kun matka ei ollut liian lyhyt eikä kamppailu ylen ankara. Toisen tunnin loppupuolella teki Floyd kaivatun ilmoituksen, heidän ajaessaan tuomarilavan ja ilmoitustaulujen ohi.

— Me johdamme. Renkaat ovat kestäneet hyvin — varokaa niitä tällä kierroksella.

Stanton nyökkäsi, kohottamatta katsettaan tiestä. Neuvoa noudattaen ajoi hän käänteet varovaisemmin.

Varotus oli ollut paikallaan. Vaikeimmassa käänteessä kuului tuttu pamahdus, jota seurasi heti toinen vastakkaisesta pyörästä, ja Merkuriusvaunu oli syöksyä nurin.

Floyd oli jo kumartunut taaksepäin ja alkanut päästellä vararengasta irti ennenkuin Stanton oli saanut vaunun pysähdytetyksi. Kumpikin oli melkein samaan aikaan maassa ja ottivat työkalut esille. Tunkeilevien ja suuriäänisten katselijoitten ympäröimänä he työskentelivät nopeasti ja varmasti haaskaamatta aikaa puhumiseen. Kaksi suurta tomuista vaunua kiiti heidän ohitsensa, punainen pysyen itsepäisesti valkoisen kintereillä.

— Yrjö luulee voittavansa, sammalsi Floyd pilkallisesti. Mutta sitä hän ei tee, sen teemme me.

Stanton nousi seisaalleen ensimäiseksi.

— Työkapineet vaunuun, käski hän lyhyesti.

Mutta sinisenmustat ja harmaat silmät vaihtoivat hymyilyn, ennenkuin Merkuriusvaunu kiiti eteenpäin.

Kolmannen tunnin alussa oli Stanton jo voittamassa takaisin menettämänsä ajan. Oli keskipäivä, aurinko paistoi, eikä tuulenhenkäyskään värähtänyt. Ohi eloisan ja liikehtivän katsomon kiitivät he jälleen; suosionosoitukset kaikuivat, ja varmaa vauhtia lensi Merkuriusvaunu ihmismuurien lomitse rauhallisempaa tieosaa kohti, kilpailijat jälessään.

Kätkössä pienen metsikön takana kulki silta matalan puron yli.

Vaunu edessä! kirkasi Floyd äkkiä, vaunun kääntyessä mutkassa ja ajaessa suoraan sillalle, katsokaa — Stanton —.

Keskellä siltaa koetti horjuva vaunu tasapainoaan säilyttäen pysähtyä. Kettinki oli irrottunut, selitti vaunun ohjaaja myöhemmin, ja särki vaunun alla olevat koneosat. Stanton, joka näki vaunun liian myöhäseen voidakseen omaansa enää pysähyttää, koetti ajaa kapealla sillalla ohi; ainoa keino, jolla voi ehkä pelastaa neljä ihmishenkeä. Ainoastaan mestariajaja uskalsi moiseen uhkatekoon; Stanton oli melkein onnistua. Vaunut olivat vierekkäin, kun sillan reuna petti liika kuormatuksen alla. Kuului lankkujen ryskinää ja pauketta, sillan lankkujen katketessa, Merkuriusvaunun ulommaisen pyörän alla murtui kansi ja vaunu alkoi kallistua.

— Hypätkää pois, huusi Stanton yhä uudelleen Floydille, kun vaunu kaatui.

Kylmä vesi nuoleskeli hänen sormiaan, juoksi virvottavana yli sietämättömästi särkevän käsivarren ja solisi iloisesti ohi virratessaan. Vitkaan, ankarasti ponnistaen kohosi Stanton oikean, vahingoittumattoman kätensä varaan. Hänen täytyi nähdä, aivot ja sydän käskivät. Hänestä tuntui niinkuin olisi kulunut monta vuotta siitä, kun Merkuriusvaunu oli syöksynyt sillalta alas, vaikka hän samalla, ymmärsi, että siitä oli vain muutama sekuntti, koska sairasvaunut eivät olleet vielä saapuneet, ja hän oli yhä täällä.

Hänen näkönsä alkoi selvitä. Kas, tuolla, puolittain purossa, puolittain vihreällä rannalla oli kasa murtuneita metallikappaleita. Se oli muinoinen Merkuriusyhtiön kilpa- ajovaunu. Ja sen vieressä...

Puolipäiväauringon kirkas paiste raukesi, mutta Stanton karkotti väsymyksen ja alkoi ryömiä kohti sitä, joka liikkumatta makasi Merkuriusvaunun vieressä. Liikkuminen tuotti sietämättömiä tuskia, mutta aavistus kidutti vieläkin enemmän. Sillä hän tiesi, tiesi liiankin hyvin, kuinka harvoin koneenkäyttäjät säästyivät.

Floyd makasi lähellä konetta, näköjään vahingoittumattomana, lukuun ottamatta haavaa ohimossa ja verta huulilla. Hänen naamarinsa ja lakkinsa olivat poissa, toinen käsi oli valahtanut sivulle, kämmen ulospäin. Repeytynyt hiha jätti paljaaksi hentosen käsivarren, jolla näkyi ristiin rastiin kulkevia, Lowellissa saatujen haavojen arpia. Hän näytti sangen nuorelta ja omituisen totiselta, auringonpaisteen ja puitten varjojen väikkyessä hänen värittömillä kasvoillaan ja kiharaisella pronssinloistavalla tukallaan.

— Floyd! huusi Stanton kiihkeästi. Floyd!

Puro lorisi iloisesti, myöhästynyt taivaanvuohi lensi ohi. Stantonin pää painui alas koneenkäyttäjänsä elotonta kättä vastaan, maailma sammui hänen silmissään.

KAHDESTOISTA LUKU

Jess.

Kaksi viikkoa kului, ennenkuin Stanton jälleen tajussaan avasi silmänsä. Se tapahtui sairashuoneessa. Sairaanhoitajatar oli hänen vieressään ja sängyn jalkopäässä seisoi herra, joka näytti lääkäriltä.

— Parempiko, mr Stanton? kysyi jälkimmäinen.

— Floyd, kuiskasi Stanton vaikeasti. Missä on Jes Floyd?

Lääkäri tarkasteli häntä omituisesti hymyillen ja näytti olevan kahden vaiheilla. Mutta hoitajatar kumartui hänen puoleensa osaaottavasti.

— Hän voi hyvin, sangen hyvin, vakuutti hän nopeasti. Jes Floyd on mennyt kotiansa. Koettakaa nukkua, koettakaa olla ajattelematta yhtikään mitään.

Hän oli tietänyt totuuden, ennenkuin oli kysynytkään.

Stanton käänsi tyynesti kasvonsa seinään päin ja pyörtyi, niin heikko hän oli.

Seuraavalla kerralla ollessaan tajussaan, teki hän toisen kysymyksen.

— Miss Floyd? Elääkö hän?

— Kyllä, vakuutti hoitajatar sydämellisesti. Elää toki. Jälleen kääntyi Stanton seinään päin. Jessica ei ollut siis kuollut yhdessä veljensä kanssa kuten hän oli ennustanut; veriside ei ollut niin voimakas. Hän oli yksinään pikku asunnossaan.

Myöhempään yöllä saattoi hänen hellittämätön, hiljainen tuijotuksensa hoitajattaren hänen vuoteensa luo.

— Mikä teitä vaivaa. Onko teillä tuskia?

— Pyytäkää häntä herkeemään laulamasta, pyysi hän. Se ei ollut minun vikani. Pyytäkää häntä.

— Ei kukaan laula, mr Stanton, ei kukaan. Juokaa tämä.

Eikö kukaan? Eikö tuolla ulkona pimeässä?

— Ei.

Hän kääntyi pois, maaten äänetönnä, vastaan väittämättä. Siitä saakka hän ei enää kadottanut muistoaan; ei unissaankaan, sillä hän uneksi. Päivät ja yöt, tunnit pääksytysten kaikui Jessican yksitoikkoinen laulu hänen sairaissa aivoissaan.

"Usein hiljaisessa yössä —". Mutta hänen yönsä eivät olleet hiljaiset, sillä heti, kun hän sulki silmänsä, kuuli hän jonkun nyyhkyttelevän, kuuli Jessica Floydin itkevän veljeänsä.

Mutta vähitellen häipyivät viimeisetkin houreet. Hänen voimakas ruumiinrakenteensa auttoi tervehtymistä. Katkennut sääri kasvoi ehjäksi, muutkin vammat paranivat.

Hän ei maininnut Floydin nimeä kertaakaan. Eivät muutkaan sitä lausuneet hänen kuultensa. Merkuriusyhtiön johtaja tuli New-Yorkista häntä tervehtimään ja lausumaan sydämellisen osanottonsa. Yrjö, joka Duplexvaunullaan joutui voittajaksi, kun Merkuriusvaunu oli tuhoutunut, tuli monasti koettaen rohkaista kilpailijaansa; samaten kävi Stantonin luona sillalla olleen vaunun ohjaaja, joka hengestään sai kiittää hänen kylmäverisyyttään ja taitavuuttaan. Mr Green valitti suuriäänisesti suruansa. Mutta ei kenkään viitannut vähintäkään Jess Floydiin. Jokaisessa oli huomattavissa omituinen ja huolekas varuillaan olo puhumasta siitä, mitä heillä oli ajatuksissaan. Stanton näki täydellisesti heidän läpitsensä sisäänvajonneilla, sinisenmustilla silmillään, vaikka hän ei kysynyt mitään.

Kului kaksi kuukautta, ennenkuin hän voi jättää sairashuoneen. Talvi oli tullut kylmänä ja synkkänä. Hänen lähtöpäivänään viipyi lääkäri jättääkseen hyvästi potilaalleen.

— Minä en ole tahtonut saattaa teitä levottomaksi, mr Stanton, sanoi hän totisesti. En millään ehdolla. Mutta siitä syystä, että ensimmäinen kysymyksenne koski Jes Floydia, luulen, että tunnette jonkinlaista edesvastuuta hänen tähtensä. Uskallanko kysyä, minne lähdette täältä?

Stanton vavahti nimeä mainittaessa, mutta kohtasi levollisesti toisen tutkivan katseen.

— Miss Floydin luokse, vastasi hän.

Lääkäri ojensi hänelle kätensä.

— Hyvä! Olin varma siitä. Potilas paljastaa lääkärille luonteensa. Onneksi olkoon — kaikin päin.

Kuinka hän tunsi turvattoman Jessica Floydin? Stanton pohti kysymystä, laskeutuessaan vaunuihinsa. Tai oikeammin, mistä hän tiesi Stantonin edesvastuuntunteesta tyttöä kohtaan. Ehkä hän oli houreissaan ilmaissut ystävyyssuhteensa Floydin kanssa.

Rautatie-asemalla tuli pitkä nuori mies hänen luokseen.

Nimeni on Richards, sanoi hän ujosti. Te olette vielä sangen heikko, mr Stanton; iloitsisin jos voisin olla jollakin tavoin avuksenne matkalla kaupunkiin.

Stanton tarkasteli miestä, tuntematta häntä.

— Ettekö muista minua? lausui nuori mies jälleen. Oletteko vallan unohtanut vastaleivotun reportterin, joka seurasi teitä, kun teidät pidätettiin liian nopeasta ajosta muutamana iltapäivänä Pelhamin puistossa? Te sallitte toverinne kertoa minulle koko jutun.

Stanton ojensi kätensä. — Aivan oikein. Mitä hyötyä teillä siitä oli?

— Se auttoi minua kelpo tavalla eteenpäin, niin etten sitä milloinkaan unohda. Minä selostin Pokaalikilpailut niin hellävaroen miss Floydiin nähden kuin taisin, asian tullessa ilmi. Se ei voinut olla kokonaan huomiota herättämättä.

— Kiitoksia paljon, lausui Stanton lyhyesti. Te ette voi olla mitenkään avukseni.

Juna seisoi jo laiturin edessä, mutta reportteri seurasi häntä yhä.

— Te... otatteko te miss Floydin, mr Stanton?

Se ei olisi enempää kuin kohtuus.

Ohjaaja kääntyi ympäri, käsi vaunun kaiteessa ja tarkasteli puhujaa hämmästyneenä ja harmissaan. Vaikkei hän tietänyt miksi, vastasi hän kumminkin jääkylmästi.

— Otan, sir.

Reportteri loisti ihastuksesta.

— Tiesin sen, huusi hän läpi lähtevän junan synnyttämän tohinan. Arvasin, että kaikki muuttuisi hyväksi jälleen.

Synkkä, harmaa taivas kaareutui yli siellä täällä lumen kattaman maan. Stanton katseli leuka kättä vastaan akkunasta, katseli mitään näkemättä aivan kuin Floyd sinä iltana, kun he matkustivat Indianapolikseen. Syyskuun auringonpaiste, lokakuun purppura ja kulta, kaikki oli poissa.

Heikko hajuvedentuoksu tunki hänen luokseen, hän kuuli silkin kahinaa, jonkun asettuessa häntä vastapäätä. Stanton nosti silmänsä ja huomasi edessään Valerie Carlislen. Tämän ihania vaaleita kasvoja ympäröi tummat turkikset ja sametti ja hänen ambranväriset silmänsä katselivat Stantonia leveäreunaisen sulkaniekkahatun pimennosta.

— Siinä, että olen täällä, ei ole mitään merkillistä, mr Stanton, lausui nainen kylmällä, välinpitämättömällä äänellään. Minä soitin näette sairashuoneeseen ja kuulin, koska te pääsette sieltä; sovitin sitte vain matkani samaan junaan. Huomenna matkustan Eurooppaan jäädäkseni sinne pidemmäksi aikaa, mutta minun oli sitä ennen puhuttava kanssanne. Miten olettekaan ollut sairas.

— Te olette liian ystävällinen, vastasi Stanton, johon tarttui entinen vastenmielisyytensä naista kohtaan. Kuten näette, ei minulla ollut onnea kokonaan tuhota itseäni.

— Siltä tuntuu joskus, myönsi hän kädellään puuhkaansa silittäen. Minä olen viime aikoina omalta osaltani toivonut kaiken loppuvan. Te ette varmaankaan tietänyt, että olin kihloissa Archer Rossin kanssa Atalantayhtiöstä.

Stanton suoristihe. Kaikki Floydin epäluulot tuota tyttöä kohtaan heräsivät hänessä.

— Niin, vahvisti hän Stantonin katseessa ilmenevän epäluulon. Ajatuksenne puhuvat totta. Minä koetin saada teitä Merkuriusyhtiöltä Atalantayhtiön ohjaajaksi. Atalantayhtiön tarvitsi välttämättä saada hyvä kilpailuennätys. Mutta minä epäonnistuin. Te olitte varmaankin varmempi itsestänne.

Se oli siis tätä, mitä tyttö oli tahtonut häneltä. Tämä oli ollut hänen armollisen ihailunsa ja merkillisien esityksiensä takana.

— Ja kun minä en suostunut ajamaan yhtiöllenne, tahdoitte te estää minua ohjaamasta Merkuriusvaunua? ihmetteli hän vieläkin epäillen.

Tyttö katsoi häneen ja taasen poispäin.

— Minä luulen, että te tuskin uskoisitte minua, mr Stanton, jos nyt sen kieltäisin. Minä olen käyttäytynyt sangen kömpelösti; hienon maailman nainen sopeutuu huonosti melodraamaan. Teitä on uskomattoman vaikea houkutella.

Tytön itsensä hillitsemiskyky oli ihmeellinen. Koko juttu tuntui Stantonista melkein kuumehoureelta.

— Tässä tarkotuksessako te jo puhuttelitte minua 24-tunnin kilpailussa? kysyi hän. Toivoitteko te voivanne houkutella minut mielettömällä ajolla tuhoamaan vaununi, jotta Atalanta-vaunun voiton mahdollisuudet olisivat käyneet suuremmiksi?

— En, vakuutti hän. Sitä minä en milloinkaan ajatellut, miten saatatte sellaista luultakaan? Se oli ainoastaan hetkellinen päähänpisto; tahdoin nähdä teittekö sen, mitä pyysin. Monta miestä on noudattanut ensimäistä viittaustani.

— Aijotteko kertoa, että myrkytitte minut Lowellissa jo ennen maantiekilpailua.

— Myrkytin teidät? Se on ankarampi nimitys tapahtumalle, minkä minä sille milloinkaan olen antanut. Minä kaadoin kahviinne sitä, mitä olin saanut tarkotusta varten Archer Rossilta. Hän sanoi, ettei se vahingoittaisi teitä, estäisi vain kilpailusta seuraavana aamuna; hän oli lyönyt suuria vetoja vaunustaan. Mutta te kilpailitte kumminkin, niin kipeä kuin olittekin. En osannut lainkaan arvata, että sittekin uskaltaisitte, sen tieten olisin jättänyt tekoni tekemättä. Totta puhuen, pelkäsin kovasti, nähdessäni teidät radalla; ja kuullessani teitä kohdanneesta onnettomuudesta tuntui siltä, kuin olisin tehnyt murhan.

Stanton katseli häntä, hänen loistavaa kauneuttaan ja häikäilemätöntä ilmettään, hänen omat kasvonsa olivat kylmät ja tunteettomat. Mennyt ei merkinnyt mitään, kaikki oli samantekevää. Mutta tytön näennäisen rauhallisuuden alla aavisti Stanton tunteitten kuohuvan. Hänen sanansa eivät nyt enempi kuin ennenkään ilmaisseet sitä, mitä hänen sielussaan liikkui.

— Minä saanen ehkä luulla, ettette olisi peräti pahastunut, vaikka olisinkin katkaissut käteni pyörittäessäni vaunuanne käyntiin silloin, kun olimme matkalla New-Yorkista? huomautti Stanton.

Tyttö punastui ensi kerran, ja hänen silmänsä salamoivat.

— Te suututitte minut, vastasi hän. Te sanoitte minulle tylysti, ettette ajanut Beachradalla minua miellyttääksenne ettekä liioin tulisi sitä tekemään. Ei ainoakaan mies ole minua milloinkaan kohdellut siten. Silmänräpäyksen vihasin teitä, tahdoin vahingoittaa teitä. Panin kipinälaitteen käyntiin konetta pyörittäessänne. Heti kaduin sitä.

Heidän välillään vallitsi hetkisen hiljaisuus. Juna pysähtyi asemalle, ihmisiä tuli ja meni. Kun juna oli jälleen liikkeellä, kysyi Stanton.

— Miksi kerrotte kaikesta tästä minulle? Minua ei yleensä pidetä varsin hyväluontoisena ja anteeksiantavana. Ettekö pelkää epäkohteliasta ojennusta?

— En, hänen huulillaan liikkui heikko hymyily joka ei ollut iloinen. Mutta te olette liiaksi miehekäs hankkiaksenne kostoa naiselle. Minä en paljon pelkää, vaikka olenkin pakotettu luottamaan ylenkatseeseenne. Joku, joka oli tarkkanäköisempi taikka vähemmän välinpitämätön kuin Merkuriusvaunun ohjaaja, laski ansan syntiselle. Teidän — koneenkäyttäjänne antoi erään yksityissalapoliisin seurata ja vartioida minua koko Pokaalikilpailujen ajan; pelosta, luulen, että teidät estettäisiin ajamasta. Te hämmästytte?

Stanton näki sähkön valaiseman, ihmisjoukkojen täyttämän rautatieaseman Indianapoliksesta palatessa ja Floydin vilkkaan, levottoman katseen häneen kääntyneenä. Kirkas, nuori ääni lausui: "Jos te ette itse pidä huolta itsestänne, Stanton —."

— Se oli tarpeetonta, mr Stanton. Minulla ei ollut pienintäkään aikomusta vahingoittaa teitä. Mutta teko oli tehty. Mies, joka toimi salapoliisina, ei ollut rehellinen; hän meni valtuuksiansa kauvemmaksi ja rupesi tekemään tutkimuksia omaan laskuunsa. Kun minä kerron tätä teille nyt, niin tapahtuu se siksi, että te kumminkin pian olisitte saanut kuulla asiasta häneltä ja että teidän on pakotettava hänet vaikenemaan. Hän on tarjonnut minulle vaitioloaan rahaa vastaan, mutta minä en aijo antautua kiristämiseen, joka kerran alettuaan jatkuisi alati. Pidän parempana vedota ritarillisuuteenne.

Pakotan hänet vaitioloon, lupasi Stanton kylmästi.

— Te olette sangen hyvä. Katkerinta nöyryytyksessäni on tietää se, ettette voi halveksumistanne osoittaa selvemmin muulla kuin ylenkatseella. Hän oli kahden vaiheilla. On vielä yksi asia; tahtoisin tietää, vaikuttiko viimeiseen onnettomuudentapaukseen millään tavoin se, että renkaat saapuivat liian myöhään?

— Olitteko te senkin järjestänyt?

— Olin. Minä annoin lähetykseen väärän osoitteen, ennenkuin lähdin isäni tehtaalta Chicagossa. Tiesin, ettei vaununne voisi ottaa osaa kilpailuun ilman renkaita.

Stanton kääntyi akkunaan päin. Tuo nainen oli siis syypää siihenkin, että hän oli ollut epäystävällinen Floydille. Sillä jos tämä ei olisi ollut matkalla Coney Islandissa, ei olisi syntynyt mitään väärinymmärrystä heidän välillään. Äkkiä hän tunsi sellaista inhoa ja vastenmielisyyttä miss Carlislea kohtaan, että hänen oli vaikea vastata rauhallisesti.

— Myöhästyneet kumirenkaat eivät vaikuttaneet onnettomuudentapaukseen, virkkoi hän selvästi. Jos te olette nyt sanonut sanottavanne, miss Carlisle, siirryn minä toiseen vaunuun.

— Se olen minä, joka poistun. Minua ilahuttaa, että onnettomuutenne ja muuttumisenne eivät ole minun syyni. Herättänee mielenkiintoanne kun kuulette, että Archer Roos purki kihlauksemme viime viikolla ja että hän menee naimisiin erään balettitytön kanssa.

Stanton katsahti häneen.

— Niin, jatkoi hän. Draamallinen rangaistus, vai miten? Sen voitte kertoa miss Floydille, olettehan tietenkin menossa hänen luokseen?

— Miss Carlisle!

Tyttö nousi ylös, hänen suunsa ympärillä oli ryppyjä ja ilmeensä kova. Hänkin oli kärsinyt ja kärsi yhä.

— Viekää onnitteluni hänelle, mr Stanton. Hän on ainakin tuntenut miehen, vaikka se on tullutkin hänelle kalliiksi.

Niin, Floyd oli ollut tosiaan mies. Kipeästi koski hänen kadottamisensa, mutta onnellinen oli sittenkin se, joka oli kerran hänet tuntenut. Stanton ei edes aavistanut, että Valerie Carlisle oli tarkottanut häntä itseään.

Kun Stanton saapui New-Yorkiin alkoi päivä jo kallistua iltaan. Kadut vilisivät iloisia, lumisia ihmisiä. Nyt vasta hän tuli ajatelleeksi, että oli jouluaatto. Joulu! Pyhä! Vaistomaisesti haluten paeta kaikkea tätä, huusi hän automobiilia. Virkapukuinen mies tuli hänen luokseen pyytäen apua köyhille. Stanton ojensi hänelle setelin.