Part 7

— Sir, huudahti mies juosten hänen jälessään. Nimenne? Miten antelias. —

— Floyd, vastasi Stanton nousten vaunuun.

Ohjaajalle hän antoi tuon hiljaisen talon osoitteen keskikaupungilla.

Silkkiin puettu, pieni irlantilaiseukko avasi oven. Hän näytti vanhentuneelta. Stantonin nähdessään tervehti hän hymyillen ja vei hänet sisälle.

Tyttö, joka oli niin Floydin näköinen seisoi valaistussa huoneessa. Kun Stanton pysähtyi ovelle, vetäytyi hän toiselle puolelle huonetta akkunan alle, ja jäi sinne seisomaan sormillaan hypistellen uutimia, silmät suurina ja kuumehohteisina. Niin tuijottivat he toisiinsa hiljaisuuden vallitessa.

— Te ette siedä minua? katkaisi Stanton hiljaisuuden. Minulla ei ole mitään oikeutta moittia teitä siitä. Jumala tietää, että ymmärrän syynne. Kumminkin voisi Floyd sanoa teille, ettei se ollut minun syyni. Minä en tuhonnut hänen elämäänsä hurjuudellani.

Tyttö tuijotti häneen yhäti, mutta Stantonista tuntui, niinkuin tajunta, joka hänet hetkeksi olisi jättänyt olisi jälleen palannut, ja että hän nyt tarkasteli ohjaajaa toisin silmin.

— Minä olen ollut myöskin kuolemaisillani, puhui Stanton jälleen. En ole nähnyt sanomalehtiä enkä tiedä, mitä teille on kerrottu. Mutta onnettomuudentapaus oli selvä tapaturma; jos Floyd olisi täällä, vahvistaisi hän sanani. Muulloin minä kyllä uskalsin hänen henkensä yhdessä omani kanssa uhkapeliin, mutta ei tällä kertaa.

Tytön ilmeekkäät kasvot olivat muuttuneet, hänkin löysi sanat.

— Minä en ole aikonut syyttää teitä, vastasi hän väräjävällä äänellä. En milloinkaan. Te ajoitte varmasti ja hyvin. Näytätte sairaalta. —

Stanton lähestyi häntä.

— Olen ollut sairaana, voimani tuskin riittävät muuhun kuin tarkotukseeni. Jessica, minä tulin pyytämään kättäsi, johon Floyd kerran antoi myöntymyksensä. Sinulla ei ole ketään omaista jäljellä, ei minullakaan. Tahdotko ruveta vaimokseni?

Hänen sormensa tarttuivat lujemmin uutimeen, valtimon sykähdykset näkyivät selvästi hänen pyöreällä, nuorella kaulallaan, kun hän heitti päänsä taaksepäin Floydin poikamaiseen tapaan.

— Rakastatteko minua? kysyi hän totiset silmänsä luotuina Stantonin silmiin.

— Luulin, että tiesit sen. Rakastan.

Hän puisti päätänsä surullisesti hymyillen.

— Minuako, Ralph Stanton, vai Jes Floydin kaksoissisarta?

Kysymys tunki syvään. Stantonin tuskaisessa, epätoivoisessa huudahduksessa ilmeni totuus.

— En tiedä! Jessica, Jessica, minä en tiedä! Minä tahdon kummankin. Minä rakastan sinua, sinut tahdon puolisokseni, yksinään veljesi kanssa olisin sinua kaivannut. Jos aloin pitää sinusta siksi, että sinä olet hänen kaltaisensa, jos nyt nään hänet sinussa, mitä se merkitsee? Sanon sinulle, että tahdon sinut, mutta häntä kaipaan minä koko elämäni ajan. Minä tahdon hänet takaisin, joka ajoi vierelläni, hänet, joka oli kanssani sekä myötä- että vastoinkäymisissä, hänet, joka tunsi minut ja jonka minä tunsin — tahdon takaisin toverini, Jes Floydin.

Tämä tuskan purkaus puhdisti ilman ja työnsi sivuun kaikki pikkumaiset arvelut. Tyttö, joka oli kalmankalpea, mutta lujana vastasi hänen katseeseensa, ojensihe täyteen pituuteensa, vieden kätensä päätään kohti.

Pitsihihat valahtivat alas ja Stanton näki ristiin rastiin kulkevat arvet hänen vasemmassa kädessään. Kuin silkkiset nauhat kiersi hän päänsä ympäriltä ohuet palmikot, heitti ne maahan ja päästi valloilleen pojan lyhyet pronssikiharat.

Mikään erehdys ei enää ollut mahdollinen. Stanton ei tietänyt puhuvansa, mutta hänen huutonsa kuului kadulle saakka.

— Floyd! Floyd!

— Minä olen Floyd.

— Sinä.

— Minä olen Jessica.

Huone meni ympäri hänen silmissään, sumu pimensi hänen näkönsä. Ja sitä mukaa kuin Stanton kadotti tajuntansa, sitä mukaa kasvoi tytön rohkeus auttaakseen häntä.

Se tulee tuntumaan teistä kovalta, säälitteli hän totisella äänellä. Minä olen tuottanut teille tuskia, kun luulin vain piinaavani itseäni. Olen epätoivoinen.

Sammallus, tuo lempeä äänensävy, joka yhtyi niin monien vaarojen ja uhkarohkeiden tekojen muistoihin, kaikui kuuroille korville.

— Jumalani! huokasi Stanton vaipuen kasvot käsien peittämänä tuolille.

— Teidän täytyy se kuulla Stanton: on olemassa vain minä. Mutta se onkin ainoa, missä olen teitä pettänyt. Kaikki, mitä elämästäni olen teille kertonut on totta lukuunottamatta Jessiä. Minun isäni tahtoi pojan, ja hän kasvatti minut siksi. Aluksi, kun olin pieni, kutsui hän minua leikiltään Jessiksi, kun olin puettuna pojaksi. Mutta kun huomasimme, että kaikki naapurit, kaikki tehtaalaiset, yleensä kaikki lukuunottamatta hoitajatartani luulivat, että Jes ja Jessica olivat kaksoiset, annoimme heidän olla siinä luulossa. Se kävi helpommaksi hänelle niin kasvattaa minut yhtiötoverikseen. Sillä hän sanoi, että minä sovin siksi. Päivisin Jes lueskeli, ajoi kilpaa ja teki työtä yhdessä hänen kanssaan, iltasin esiintyi Jessica. Me asuimme yksinämme suuressa rakennuksessa, se kävi siten päinsä niin helposti. Tapani oli tummentaa hiukan ihoani, siinä kaikki. Te ette kuuntele, te tarvitsette aikaa ajatellaksenne.

Stanton ei liikahtanut eikä vastustanut tyttöä. Hän tarvitsi aikaa toipuaksensa, aikaa käsittääksensä kaikkea tätä.

— Kun isäni kuoli, jatkoi hän jälleen, ja kun huomasin, etten minä kuollutkaan, kävi minulle selväksi, että Jes kyllä voisi elättää itsensä, kun sensijaan minä tulisin kuolemaan nälkään. Se oli nähtävästi veressä, luulen, että rakastin tätä työtä; sanoin teille kerran, että pelkkä gasoliinin haju sai minut suunniltaan kilpailukuumeesta. Jokainen automobiilikilpailija tuntee samaa, kuten tiedätte. Niin sain paikan Merkuriusyhtiössä, ja sillä tavalla tapasin teidät.

Stanton keskeytti hänet jyrkästi melkeinpä ankarasti, kuten hänen oli ollut tapana tehdä Floydille.

— Miksi tuota kaikkea kerrot? Sinä olet sinä nyt. Sinä olet kaksi kuukautta antanut minun luulla itseäsi kuolleeksi, antanut minun olla helvetissä.

— En, en! kielsi hän. Minä en luullut, että piditte minua kuolleena; olin vakuutettu, että tunsitte minut — Jessican.

— Miten olisin voinut sen tehdä? Sinä et milloinkaan lähentynyt minua. Se Floyd, jonka minä tunsin, olisi tullut. Yksinäisten päivien ja öitten synnyttämä katkeruus salpasi hänen suunsa.

— En voinut tulla, vastasi tyttö murtuneella äänellä. Te saatatte minut vaikeaan asemaan. Kun minut pyörtyneenä vietiin sairashuoneeseen, huomattiin, etten ollutkaan Jes. Minusta juoruttiin, sanomalehdet kertoivat juttuja Stantonin koneenkäyttäjästä — sanottiin, sanottiin, että tiesitte, kun matkustimme Indianaan, että olin nainen —.

Stanton hypähti ylös. Nyt hän viimeinkin käsitti kaiken; ymmärsi lääkärin, hoitajattaren ja ohjaaja-toveriensa häveliään vaikenemisen ja miss Carlislen. Ymmärsi samalla, että joku toinenkin oli kärsinyt yhtä katkerasti kuin hän itsekin. Miehen voimakas suojelemisen halu sulatti Jesin ja Jessican yhdeksi.

— He saavat puhua kanssani, vakuutti hän tuimasti. Minä en ole enää suljettu sairashuoneeseen. Miksi et lähettänyt heitä minun luokseni? Tiesithän, että tulisin tykösi. —

Hän pysähtyi keskelle lausetta kohdatessaan tytön katseen, Floydin rehellisen ja luottavan katseen, vaikka tytön punehtiva häpeä paloi hänen poskillaan.

— Kyllä, tiesin sen, te olette sellainen. Mutta mistä tiesin, että te halusitte mielellänne tulla? Miten voin sen nytkään tietää? Te olisitte joka tapauksessa tehnyt parhaanne minulle. Muistan, että tahdoitte erottaa Floydin yhden valheen takia, ja minä olen pettänyt teitä monet viikot.

Stanton astui askeleen häntä kohti; tunne, joka syttyi hänessä Indianan matkalla, ja joka oli sammunut kaksi kuukautta sitte, leimahti uudelleen.

— Ja sinä? kysyi hän. Minä olin kova Floydia kohtaan. Ehkä hän sai minusta niin paljon, ettet sinä halua enempää?

Tyttö henkäsi syvään hänen kysyessään, posket lensivät hehkuvan punaisiksi ja hän virkkoi suuttuneena.

— Te pilkkaatte minua, Ralph Stanton! Ja sitä minä en siedä. Olen sanonut teille liiankin usein, että välitän teistä, luottaen ettette milloinkaan saisi kaikkea tietää. Minun olisi pitänyt pysyä poissa luotanne, mutta sitä en voinut. Minä en aikonut antaa teidän koskaan tietää, että olin toinen kun Jes Floyd, tahdoin ruveta yhtiötoveriksenne ja koneenkäyttäjäksenne koko elinajakseni. Minua inhotti olla tyttö. Mutta te tulitte tänne ja tapasitte Jessican, kun en teitä odottanut. Kun te Kometitehtaalla kysyitte minulta, saisitteko mennä siskoni kanssa naimisiin, olitte te surmata minut. Sillä silloin halusin olla tyttö, teidän tyttönne. Niin, minä sanon teille, etten tahdo mennä kanssanne naimisiin, minä en tahdo. Minä annoin Jessicalle tilaisuuden, ja te ette häntä rakastanut, te rakastitte Jessiä. Minä en tulisi nyt onnelliseksi kummallakaan tavalla. Minä olen väsynyt toivomiseen, että Merkuriusvaunu olisi suistunut päälleni — on paras, että lähdette. En ajattele enää milloinkaan nähdä teitä.

— Sinä tulet minut näkemään, oikasi Stanton hitaasti ja varmasti, tulet näkemään aina. Sinä joudut naimisiin kanssani tänäpäivänä.

Tyttö nosti kasvonsa häntä kohti, Stantonin seistessä kumartuneena hänen ylitsensä, ja tämä huomasi, miten tyttö, jonka rohkeus oli hänen omansa vertainen, vapisi.

— Älä pakota minua, jos et _todellakin_ tahdo minua, kuiskasi Jessica. Nyt me pelaamme rehellisesti.

Stantonin vastaus oli äänetön, ilme hänen silmissään oli samanlainen, jolla hän kerran oli katsellut Floydia suklaata juotaessa. Nyt tuli lisäksi se, että hän sulki hentosen olennon syliinsä.

— Jess, Jess, — toverini, rakkaani!

Hetken perästä teki tyttö viimeisen koetuksen. Oletko ihan varma, Ralph?

— Hss!

— Sinä olet menettänyt koneenkäyttäjäsi.

— En kilpaile enää, me lähdemme Buffaloon ja panemme jälleen käyntiin Kometin tehtaan.

— Olen tuntenut sinut joka ainoa hetki; sinä et tuntenut lainkaan Jessiä etkä Jessicaa.

Ensi kertaa siitä lähtien, kun Merkuriusvaunu muutti renkaita Pokaalikilpailussa, katsoivat Stantonin sinisenmustat silmät hymyillen harmaisiin.

— Ehkä niin, mutta minä tunnen Jess Stantonin.

Ota hattusi ja viittasi ja lähde mukaani kirjoittamaan välikirjan alle; me kilpailemme tästä lähtien pitkän kilparatamme yhdessä, oma tyttöni.