Part 4

— Hän viipyi täällä puoliyöhön asti, te olitte silloin nukkunut viisi tuntia kuin kiltti lapsi. Hänellä oli itsellä vaikea pysyä hereillä, mutta hän ei tahtonut lähteä täältä ennen kuin oli varma, ettette ollut sairastunut vaarallisesti. Hän on kunnollisimpia miehiä, mitä milloinkaan olen tavannut. Minun piti luvata, että jään luoksenne. Minulla, hän hymyili leveästi, minulla on paljon enemmän aikaa kuin potilaita. Tuo kaikki pöydällä on saapunut teille. Olen vastannut seitsemääntoista telefoonipuheluun ja marssittanut matkaansa tusinan verran vieraita, ja minä olen kukkanne pannut veteen.

— Olen hyvin kiitollinen, vastasi Stanton hymyillen, katsahtaessaan pöydälle. Kellään ei olisi pitänyt olla minulle mitään erikoista asiaa. Luulen muuten, että nousen ylös, nythän on aamiaisaika.

— Niinpä luulen. Mutta koska aterianne on ensimäinen puoleentoista vuorokauteen, tilaan minä sen teille. Tosin te näytätte sellaiselta, joka pystyy sulattamaan vaikka kumirenkaita. Ai niin, olinpa unhoittaa, mr Floyd jätti kirjelipun.

Stanton kohottautui käsivarsiensa nojaan.

— Missä se on? kysyi hän.

Hotellin paperille kirjoitettu kirje oli lyhyt, käsiala selvä, joka toi mieleen kirjoittajansa rehelliset harmaat silmät.

'Rakas Stanton!

Lääkäri sanoo teidän olevan vain väsynyt; ja minun pitää olla New-Yorkissa aikaseen huomenaamuna. En jättäisi teitä, jos voisin toimia oman tahtoni mukaisesti. Toivon, että uskotte sen...

Harras ystävänne Jesse Floyd.'

Kirje olisi voinut olla tytön kirjoittama, siksi varova ja persoonaton se oli, mutta Stanton oli tyytyväinen. Kirje kuullosti vilpittömältä. Hän oli jälleen täynnä elämänhalua ja peräti nälkäinen.

Aamiaista syödessään ja käydessään läpi saapuneen postin — alkaen Merkuriusyhtiön onnentoivotussähkösanomasta hamaan anomukseen saakka saada käyttää hänen valokuvaansa nopeusmittarien reklaamina — päätti Stanton, mitä hän tekisi. Hän hankkii Floydin osoitteen mr Greeniltä ja käy kiittämässä kelpo sairaanhoitajaansa, kun saapuu New-Yorkiin. Niinhän paljon vaati toki tavallinen kohteliaisuus.

— Onko teillä vihollisia? kysäsi tohtori poislähtiessään.

— Haluatteko luetteloa tuttavistani? kysyi Stanton ivallisesti.

— Minulla ei ole juuri halua esiintyä salapoliisina, mutta ruuansulatushäiriönne oli omituista laatua, sikäli kun Floyd sitä selitti. Jotkut kilpailijoista tahtoivat ehkä saada teidät pois tieltänsä.

— Ei. Luuletteko te puhuvanne hevoshuijareista? Kerta kaikkiaan, sellainen ei tule kysymykseen.

Tämä olikin totta. Mutta kun nolattu lääkäri oli lähtenyt, sattui maljakko keltaisine ruusuineen Stantonin silmiin. Kukkien lomasta pisti esiin lippu, tällä kertaa nimetön, jolle lyijykynällä oli kirjoitettu muutama rivi:

"Oli hauskaa että voitte ottaa osaa kilpailuun, mutta ikävää, kun Atalanta-vaunu voitti teidät."

Allekirjoitus oli tarpeeton. Stanton repi lipun pieniin palasiin, otti kukat maljasta ja paiskasi ne uuniin, minkä jälkeen hän soitti.

— Tuokaa minulle raitista vettä, sanoi hän saapuneelle pojalle, sekä juna-aikataulu New-Yorkiin.

Hän ei kumminkaan päässyt Lowellista sinä päivänä, sillä mr Green pidätti häntä monilla liikeasioilla. Vasta pari päivää myöhemmin saattoi hän ruveta New-Yorkissa etsimään Floydia, jonka osoitteen hän oli saanut kiristettyä vastahakoiselta apulaisjohtajalta.

— Floyd pyysi, ettei minun pitänyt antaa osoitetta ihmisille, oli mr Green inttänyt.

‒ Kielsikö hän sitä antamasta minulle?

— Ei, mutta...

— No hyvä; antakaa se sitte.

— Ettekö näe häntä tarpeeksi kilpailuissa, Stanton? Minä olen varma, että hän on paras mies, mitä meillä koskaan on ollut, sanoi vihastunut johtaja.

Stantonin mieleen tuli tämä keskustelu, kun hän kiipesi ylös portaita hiljaisessa talossa, minne hän oli osoitettu. Lopultakin oli niin, että Floyd olisi itsekin voinut jättää osoitteensa, jos hän olisi tahtonut sen ilmoittaa. Hän ei ehkä tahtonut tavata ohjaajaansa muualla kuin kilpailuissa. Pelko, ettei olisi tervetullut, vaivasi Stantonia, mutta hän jatkoi kumminkin matkaansa.

Saavuttuaan neljänteen kerrokseen, kuuli hän jonkun laulavan täyteläisellä, varmalla alttoäänellä. Ovi avautui, ja pieni irlantilainen eukko, puettuna mustaan silkkihameeseen, kurkisti ulos.

— Asuuko mr Floyd täällä? kysyi hän. Nimeni on Stanton.

Vanha palvelijatar astui hymyillen taaksepäin ja työnsi oviverhot syrjään. Stanton näki Jessica Floydin nousevan pianon äärestä ja astuvan askeleen häntä kohti.

Hän oli siinä määrin Floydin näköinen, että Stantonilta oli päästä ihmetyksen huudahdus, mutta samalla tyttö oli niin naisellinen. Hän näytti veljeään pitemmältä ja solakammalta ruumiinmukaisessa vaaleansinisessä puvussaan, mutta Floydin hopeanharmaat silmät välkkyivät pitkien silmäripsien takaa, Floydin pronssikiharat kiertyivät palmikoiden alta hänen ohimoilleen ja hänen hymyilyssään kuvastihe päivänpaiste kuten veljelläänkin.

— Olen pahoillani, kun Jes ei ole kotona, sanoi hän, ojentaessaan kätensä Stantonille. Olen Jessica Floyd, hänen sisarensa, mr Stanton.

Tyttö pelkäsi häntä. Tämä liiankin selvä tosiasia vaikutti syvästi Stantoniin, tuntiessaan hänen kätensä vapisevan omassaan. Vai niin, sellaisen maineen hän oli hankkinut itselleen.

— Minun ei ehkä olisi pitänyt tulla, pyyteli hän anteeksi varsin nöyrästi. Minä — Floyd ei ole antanut minulle vähintäkään oikeutta siihen. Mutta hän oli sangen hyvä minulle maatessani sairaana Lowellissa, ja minä tahdoin kiittää häntä.

Nyt katsahti tyttö häntä silmiin, ja jälleen hän oli huudahtaa ihmetyksestä kohdatessaan Floydin vakaan, kiinteän katseen.

— Miksi ette olisi tullut? Jessillä ei ole niin montaa ystävää, etteivät he kaikki olisi tervetulleet hänen kotiinsa. Olisipa hän vain tietänyt teidän tulevan, niin olisi hän varmaankin kotona.

Hän istuutui tuolille ja pyysi Stantonia tekemään samoin, ottaen sitte käsityönsä esille.

— Hänet kutsuttiin maaseudulle, lisäsi hän, turhaan odotettuaan vaiteliaan vieraansa puhuvan. Hän on pahoillaan kun ei saanut tavata teitä. Hän kuuli mr Greeniltä teidän toipuneen kokonaan sen jälkeen, kun hän oli jättänyt teidät.

— Entäs hän? Minä satutin hänen kätensä.

— Tyttö katsahti ylös hämmästyneenä.

— Satutitteko te hänen kätensä?

— Minä ohjasin vaunua, vastasi Stanton.

Nyt tyttö nauroi, ihastuttavien kuoppasten ilmestyessä hänen poskiinsa. Stanton ei ollut milloinkaan huomannut sellaisia koneenkäyttäjänsä poskissa.

— Olen varma, ettei Jes ole koskaan katsellut asiaa siltä kannalta. Hän sanoi, että onnettomuuteen oli syynä käänne ja kumirengas. Muuten hänen kätensä on melkein ihan terve.

Hän puhui niin kevyesti ja Floydin tapaisella huolettomuudella, että Stanton hämmästyksekseen erehtyi varomattomuuteen.

— Ettekö te ole levoton hänestä? kysyi hän, kun hän ottaa osaa kilpailuihin ja lisäksi minun kanssani?

Hän kävi totiseksi.

— Jos jotain Jesille sattuisi, kuolisin minäkin, vastasi hän verkkaan. Me olemme — kaksoiset. Muuten olen minä koko lapsuuteni aikana tottunut näkemään veljeni vaarassa. Hän on kai kertonut teille elämästään isämme kanssa?

— On.

— No niin, hänellä ei ollut koskaan aikaa pelkoon enempi kuin minullakaan levottomuuteen hänen puolestaan. Sellaisia asioita ja esineitä ei peljätä, joihin on totuttu lapsesta asti. Kuten muita pikkulapsia kuljetetaan vaunuissa, kuljetettiin häntä nopeissa automobiileissä. Minun isäni ei voinut olla erillään hänestä; kun Jes vielä kulki koltussa vietiin hänet joka päivä tehtaaseen, missä hän sai leikkiä keskellä työmiehiä ja koneita.

Stanton kuunteli suurella mielenkiinnolla.

— Ja te, miss Floyd, mitä te teitte?

— Minäkö? Kun olin seitsentoistavuotias, sanoin eräänä aamuna isälleni: "Isä, mitä Jessicasta tulee? Jes saa oppia kaiken, mitä hän tarvitsee, tullakseen mieheksi; miten Jesin sisar oppii naiseksi?" Ja hän vastasi minulle varsin vilpittömästi: "Jessica, sitä en tiedä. Sinulla ei ole ainoatakaan naissukulaista, ja minä en voi kärsiä ketään vierasta naista äitisi kodissa. Sinä saat sallia Jesin kehittyä teidän kummankin puolesta, paitsi sitä, mitä opit vanhalta hoitajattareltasi." Siksi minä teinkin niin. Jes on sekä Jes että Jessica. Te olette ensimäinen, joka häntä etsii kotoaan, ja ensimäinen, minkä minä milloinkaan New-Yorkissa olen vastaanottanut.

— Ettekö milloinkaan kaipaa seuraa? ihmetteli hän.

Stanton ei koskaan unhottanut hänen vastaustansa; monta kertaa jälkeenpäin muisteli hän sitä.

— Useasti, virkkoi hän tarttuen työhönsä.

Stanton ei ollut aina lempeä, mutta hän osasi olla hienotunteinen, milloin hän sitä tahtoi. Vallan luonnollisella äänellä hän siirtyi pois persoonallisesta aineesta ja alkoi puhua kilpailusta.

— Onko veljenne kotona illalla? kysyi Stanton puoli tuntia myöhemmin, noustessaan lähteäkseen.

— Ei, valitti hän hiukkasen kiirehtien.

— Minäkin olen aivan yksin, jatkoi Stanton. Jospa tietäisin, ettei Floydilla olisi mitään sitä vastaan taikka, ettei hän katsoisi minun käyttäneen hyväkseen hänen poissaoloansa, kysyisin, tahtoisitteko te tehdä minulle sen kunnian, että tulisitte illalla teatteriin.

Tytön harmaat silmät laajenivat, hänen poskilleen nousi heikko puna. Stantonin mieleen tuli elävästi Floydin kasvot ensi iltana, jolloin hän oli ehdottanut koneenkäyttäjälleen, että tämä seuraisi häntä kilpakauden kaikissa kilpailuissa.

— Kysyttekö te _minulta_? epäili hän.

— Minä tahtoisin sen tehdä. Mutta en, jos luulette, että Floyd olisi toista mieltä, jos hän olisi täällä. Hänen ajatuksensa minusta ei näette varmaankaan ole imarteleva.

— Minä toivon, että voisin kertoa, mitä Jes teistä ajattelee, vastasi hän totisesti. Olen vallan vakuutettu, että hän sallisi minun tulla teidän kanssanne; te olette sangen ystävällinen, sydämellinen kiitos.

Pieni irlantilainen eukko mustassa silkkihameessaan avasi oven hänelle. Ihmeissään poistui Stanton. Hänestä tuntui niinkuin hän olisi nähnyt Floydin eikä kumminkaan ollut häntä nähnyt.

Stanton kulutti kaksi tuntia valitessaan moitteetonta kappaletta ja teatteria, mikä ei ollut helpointa hänen syntymäkaupungissaan. Senjälkeen hän söi päivällistä ja meni kotiaan pukeutumaan. Stanton, jonka ylimielinen itsepäisyys ei säästänyt ketään ja jonka hillitön kieli haavoitti Floydia milloin he tapasivatkaan, ei olisi mitenkään ottanut Floydin siskoa ilman hänen lupaansa ravintolaan.

Ilosta loistavana tapasi Stanton Jessican odottamassa määrättynä aikana. Yhtäkaikki tämä oli puettu yksinkertaiseen harmaaseen pukuun, jonka pitsikaulus ulottui hänen pyöreään leukaansa asti. Eloisat ja ilmeikkäät kasvot ja pronssin väriset, leveän hatun alta näkyvät kiharat saattoivat ihmiset yhä uudelleen häntä katsomaan. Stanton piti hänen puvustaan, hänellä oli varma miehen mielipide siitä, miten naisten tuli olla puettuna julkisissa paikoissa.

Vasemmassa ranteessaan läpinäkyvän pitsihihan päällä oli hänellä ainakin neljä tuumaa leveä antikinen hopearannerengas; omituinen loistottomilla turkoseilla kirjattu koru. Kun Stanton teatterissa auttoi hänen päältään viittaa, pääsi Jessicalta äkkiä tuskanhuuto.

— Rannerengas — se tarttui kiinni käteeni, selitti hän ennenkuin toinen ehti kysyä. Se on aivan liian raskas käytettäväksi.

Mutta hän ei kumminkaan ottanut sitä pois, ja monta kertaa illan kuluessa hän kosketti sitä hansikoidulla kädellään ikäänkuin koittaen, oliko se paikallaan. Joku muisto ehkä, tuumi Stanton välinpitämättömästi. Hän oli liiaksi huvitettu omistajattaresta, kiinnittääkseen huomiota hänen rannerenkaaseensa. Lukuunottamatta niitä hetkiä, jotka hän oli viettänyt Floydin seurassa, ei hän ollut milloinkaan tuntenut samanlaista viihdyttävää toveruustunnetta kuin nyt.

Näytös oli päättynyt, ja Stanton ohjasi parhaillaan suojattiaan läpi verkkaan virtaavan ihmisjoukon, kun hän kuuli nimeään huudettavan. Hän katsahti taaksensa ja huomasi Valerie Carlislen tulevan aitiostaan suuret silmänsä häneen suunnattuina. Valikoidussa vaaleanvihreässä puvussaan, paljaat olkapäät välkkyen niinkuin valkea silkki ja jalokivillä koristettu seppele vaaleilla hiuksillaan veti hän kaikkien läsnäolevien huomion puoleensa. Stanton kumarsi, aikoen jatkaa matkaansa, mutta tyttö huusi häntä uudelleen ja viittasi samalla häntä tulemaan luoksensa.

— Mr Stanton!

Hän nähtävästi odotti, että Stanton olisi hetkeksi jättänyt seuransa, sillä hän itse eteni pari askelta isästään ja eräästä nuoremmasta herrasta, jotka olivat hänen seurassaan. Mutta Stanton pidätti Jessican käden käsivarrellaan.

— Te huusitte minua, miss Carlisle? kysyi hän. Miss Floyd, sallikaa minun esitellä miss Carlisle.

Kumpikin nainen nyökkäsi erikoisetta ihastuksetta, ja Valerie Carlisle tarkasteli Jessicaa kiireestä kantapäähän.

— Miss Floyd, emmekö ole tavanneet ennen? kysyi hän hämmästyneenä. Antakaa anteeksi, mutta minusta tuntuu siltä.

— Te olette arvatenkin tavannut minun kaksoisveljeni. Hän on usein mr Stantonin seurassa.

Heidän katseissaan oli jotain vihamielisyyttä, niinkuin oli ollut Floydin ja hänen välillään rautatieasemalla Lowelliin lähdettäessä. Miss Carlisle kääntyi Stantonin puoleen.

— Oh, teidän koneenkäyttäjänne muistuu mieleeni.

— Ystäväni ja koneenkäyttäjäni, oikasi Stanton.

— Vai niin! Mutta minä pidätän teitä... tahdoin ainoastaan kuulla, oletteko jo varsin toipunut pahoinvoinnistanne. Kun te silloin illalla lähditte meiltä, en olisi mitenkään uskonut, että te seuraavana aamuna olisitte ottanut osaa kilpailuihin. Eikä teidän olisi pitänyt tehdäkään niin; sehän aiheutti onnettomuuden.

Hän avasi suunsa kieltääkseen, ettei syynä onnettomuuteen ollut pahoinvointi, mutta hän hillitsi itsensä. Jos hän ei olisi ollut ärtyinen, kuten on tavallisesti laita vahvojen miehien, jotka ovat sairaat, olisikohan hän silloin riidellyt Floydin kanssa ja antanut vaununsa mennä käänteessä moista turmiollista vauhtia? Sitä hän ei tietänyt.

— Kiitos, olen vallan terve, vastasi hän sen sijaan.

— Se tuottaa minulle todellista iloa. Ettekö tahdo tulla pian meitä tervehtimään... te olette velkaa vieraissakäynnin, noiden päivällisten jälkeen, tiedättehän.

Stanton ei vastannut tytön hymyilyyn.

— Teidän täytyy uskoa, että olen kiitollinen noista päivällisistä, ilman muodollisuuksiakin, miss Carlisle. Matkustan Indianaan muutaman päivän perästä, torjui hän.

Tytönkin ilme koveni äkkiä ja merkillisesti, hän otti askeleen taaksepäin nostaen pitkää laahustintaan.

— Kuten tahdotte. Oh! Me saimme tietää, mikä vaunu voittaa, kun teidän täytyy olla poissa kilpailusta, mr Stanton, kuten Lowellissakin. Ja te olitte väärässä... se ei ollut Duplex vaan Atalanta vaunu. Hyvää yötä!

Stanton katsahti varsin hämmästyneenä hänen jälkeensä, käännähti sitte ympäri ja kohtasi Jessican vilpittömät silmät.

— Tulkaa ulos raittiiseen ilmaan, pyysi hän. Hänen hajuvetensä tukehduttaa.

— Sandelipuun tuoksua, vastasi Jessica ympärikääntyessään; hänellä oli veljensä tapa heti totella kehotusta. Kun he olivat matkalla ulos, kysyi tyttö: saanko sanoa jotain tungettelevaa?

— Mikä oikeus on minulla suuttua siitä, jota minulle sanotaan. Minä itsekään en pidä tapanani häikäillä.

— Silloin minä pyydän, ettette lähesty miss Carlislea vähää ennen kilpailua.

Hän pysähtyi paikalleen jalkakäytävällä.

— Te tiedätte... te tunnette...

— Tiedän vain sen, minkä Jesskin tietää, selitti hän. Mutta minä luulen, ettei miss Carlisle ole suosiollinen kilpailullenne. Toisilla ihmisillä on ehkä synnynnäinen, onnettomuutta tuottava vaikutus.

Stanton, joka ei antanut pilan johtaa itseään harhaan, puisti päätään.

— Minä ymmärrän, mitä Floyd luulee, mutta se on mahdotonta, käsittämätöntä. Muuten olisi se hänelle eduksi, että minä voitan; Merkuriusyhtiö käyttää hänen isänsä renkaita.

— Niin, säesti Jessica vastaan väittämättä.

Kun Stanton jätti hänet hämärästi valaistussa eteisessä, veti tyttö nopeasti hansikkaan kädestään.

— Isäni tapana oli sanoa, että hansikoittu käsi ojennetaan vain vihamiehelle, sanoi tyttö puoliksi piloillaan puoliksi tosissaan. Hyvää yötä!

Kuului nopsahdus ja helinää, ennenkuin Stanton ehti vastata. Stanton kumartui alas ja nosti hänen leveän rannerenkaansa ylös, joka oli irtautunut tytön nopeasta liikkeestä.

— Saanko panna sen paikalleen? kysyi hän.

Mutta tyttö ojensi kätensä ottaakseen koristuksen; heikossa valaistuksessa oli Stanton huomaavinaan, että hän äkkiä kävi levottomaksi.

— Ei, se on liian raskas, kielsi hän. Hyvää yötä, minulla on ollut erittäin hupainen ilta.

Kun Stanton hotellissaan riisui hansikkaitaan, huomasi hän hämmästyksekseen veripilkkuja oikean käden sormissa. Vähitellen hänen muistiinsa palautui, että Jessican rannerengas oli tuntunut lämpimälle ja kostealle, kun hän nosti sen maasta. Se oli siis riipaissut hänen käteensä irtaantuessaan, päätteli hän itsekseen. Eikä hän ollut puhunut mitään. Stanton naurahti hyväksyvästi ja ihaillen, tytöllä oli veljensä itsensähillitsemiskykyä ja rohkeutta. Stanton halveksi valittavia ihmisiä.

Hän vain toivoi, ettei Jessican silmät olleet niin peräti samanlaiset kuin Floydinkin, se saattoi hänet hämilleen.

KAHDEKSAS LUKU

Sopimus.

Floyd vastasi Stantonin vierailuun muutamaa päivää myöhemmin omalla tavallaan.

— Eräs herra tuolla haluaa puhua kanssanne, ilmoitti hotellin juoksupoika muutamana iltapäivänä. Hän sanoi, ettei hän uskalla jättää automobiiliaan, mutta että hän olisi iloinen, jos te tahtoisitte tulla alas, sir.

Stanton katsahti saamaansa korttiin ja nousi innokkaasti ylös.

Hänen koneenkäyttäjänsä seisoi eteisessä katsellen suuren akkunan läpi katukäytävän vieressä olevaa harmaan ruskeaa automobiilia, joka oli yhtä paljas tarpeettomista varustuksista kuin ammattinyrkkeilijä, joka on matkalla areenalle. Kuullessaan alastulevan hissin kolinan, kääntyi hän ympäri ja tervehti ohjaajaa kasvot päivänpaisteisina.

— En uskaltanut päästää automobiilianne näkyvistäni, huudahti hän. Se lähetetään Indianaan tänä iltana, mutta päällikkö tahtoi, että te näkisitte sen sitä ennen. Ei ollut aikaa noutaa teitä tehtaaseen sen jälkeen, kun ohjauslaite oli muutettu toivomuksenne mukaiseksi, ja siksi he lähettivät sen tänne tarkastettavaksenne. Päällikkö lähetti terveisiä ja pyysi sanomaan, että te koittelisitte sitä missä tahdotte hän kyllä maksaa sakot, jos kävisi hullusti, mutta että automobiili lähetettäisi länteen tänä iltana, jollei se ole korjauksen tarpeessa. Puhutaan lakon mahdollisuuksista rautatiellä, ja siksi olisi välttämätöntä saada se lähetettyä ajoissa.

Kuka sen ohjasi tänne? kysyi Stanton mustasukkaisesti silmäillen akkunan läpi, vaikka muuten odottamattoman ystävällisesti asianhaaroihin nähden.

— Päällikkö aina puistokadun kulmaan asti. Hän sanoi... no, sehän on yhdentekevää.

— Ei, jatkakaa.

— Niin, hän sanoi itse olleensa kilpa-ajaja ja tietävänsä, miltä teistä tuntuu, kun kuulette, että vaunuanne on joku toinen ohjannut 30 penikulmaa, ja, ja — että hän uskoi olevansa ainoa mies, joka tohti teostansa teille kertoa.

— Minä noudan käsineeni ja naamarini, sanoi Stanton palaten hissille.

Kun hän jälleen yhtyi Floydiin suuren vaunun luona, pysähtyi hän hetkiseksi kiinnittämään käsineitään ennenkuin pani koneen käyntiin.

— Puhuiko miss Floyd teille, että minä tässä eräänä päivänä olin vierailulla teillä? kysyi hän.

— Puhui tietenkin. Olin niin pahoillani, kun en ollut kotona; en ollut milloinkaan ajatellut, että tulisitte luokseni.

— Teillä ei kaiketi ollut mitään sitä vastaan, että vein hänet teatteriin. Oli mahdotonta kysyä mielipidettänne.

Tämäkö oli itsekäs Stanton? Floydin silmissä kuvastui hyväksymistä, jossa oli puoleksi leikkiä ja tunteellisuutta.

— Jotain sitä vastaan? Miksi olisi minulla sitä ollut? Kykenitte kait häntä suojelemaan.

— Pankaa kipinälaitos toimimaan, pyysi Stanton, mennessään kiertämään moottoria käyntiin.

— Me emme pääse puolenkaan korttelin mittaa, ennenkuin meillä on joka ainoa poliisi 10 neliöpenikulman alueelta kintereillämme, huusi Floyd.

— Milloin se lähetetään junalle?

— Sen on oltava toimiston edustalla kello 6, jos ette vain lähetä sitä takaisin tehtaaseen.

— Kello on nyt neljä. Meillä ei ole aikaa mennä Long Island-radalle, ja Beach-radalla on parasta kättä moottoripyörä-kilpailut. Nouskaa paikallenne! Me valitsemme Pelhamin puiston.

— Pelhamin puiston! Ei mutta...

— Onko teillä parempi ehdotus?

— Sehän on ensi kertaa, sanoi Floyd peräytyen. He eivät voi muuta kuin sakottaa teitä.

Stanton kohotti olkapäitään ja vaunu lähti liikkeelle. Merkuriusvaunu pyöri verkalleen ihmisten täyttämiä katuja pitkin. Ei ainoankaan liikennepoliisin pieninkään merkinanto jäänyt huomaamatta, nopeusmääräyksiä ei ainakaan suuremmassa määrässä rikottu; Stanton ohjasi niinkuin lainkuuliainen chauffööri konsanaan etukaupungeista aina puiston sisälle saakka.

— Älkää huoliko kuunnella ja katsella liian paljon, ja älkää puhuko minulle, jos teette sitä, neuvoi Stanton nopeasti, kumartuen eteenpäin.

Merkuriusvaunu päästi pahan mylvinän, joka puhdisti Pelhamin puiston neljännes penikulman matkalta, ja hypähti eteenpäin.

Floyd piti katseensa eteenpäin tähdättynä ja vältti huolellisesti katsomasta automobiilin vanavedessä syntynyttä liikettä. Hän huomasi hälväsemältä poliisikonstaapelin, jolla oli täysi työ säikähtyneen hevosensa pitelemisestä, kun automobiili kiiti ohi, ja Floyd oli varmasti vakuutettu, että heidän takanaan oli kokonainen joukkue.

— Ohjauslaite tuntuu jonkun verran jäykälle, huomautti Stanton, puikahuttaessaan erään automobiilin ja kärryjen välistä. Mutta sen me voimme korjata radalla.

Kaksi konstaapelia moottoripyörillä ovat kintereillämme, ilmoitti Floyd, koettaen pidättää iloisuuttaan. Joko riittää?

— En ole nähnyt heitä vielä. Minä en tietenkään voi panna täyttä vauhtia täällä, mutta. — Oliko se koira?

— Villakoira.

Mutta se tuntuu hyvältä.

Samassa ilmaantui sivutieltä moottoripyörällä ajava poliisikonstaapeli käsi kohotettuna. Stanton pysähytti vaunun heti, ja Floyd kohotti kätensä varottaakseen takaa-ajavia...

— Te olette pidätetty, kirkui kolme ääntä yhdestä suusta, Merkuriusvaunun seistessä paikallaan.

— Onko niin? kysyi ohjaaja riisuessaan naamarinsa ja käsineensä.

Lisäksi tuli vielä pari poliisia moottoripyörillä Ja kolme ratsastaen. Raivostunut kahdeksikko ja koko seudun väestö ympäröi automobiilin.

— Seuraatteko suosiolla vartiokonttooriin tai viemmekö me teidät väkisin? Mikä on numeronne.

— Seuraan teitä minne ikinä tahdotte, lupasi Stanton. Näyttäkää tietä.

He lähtivät liikkeelle, poliisi sekä edessä että takana, missä myöskin ajoi joku huonostipuettu polkupyöräilijä. He ajoivat vartiokonttooriin kaikin.

Syytös oli kolminkertainen: nopeussääntöjä oli rikottu, oli ajettu ainakin 50 penikulmaa tunnissa, pidättäessä oli tehty vastarintaa ja loukattu paloasetuksia. Alettiin tavalliset kyselyt, joihin Stanton vastasi täsmällisesti ja lyhyesti.

— Nimi ja ikä?

— Ralhp Stanton, 26 vuotta.

— Ammatti?

— Automobiilin ohjaaja.

— Automobiilin nimi?

— Merkurius.

— Omistaja?

— Merkurius yhtiö.

Ränstynyt nuorimies keskeytti kuulustelun tarttuen... Floydin käsivarteen ja läkähtymäisillään änköttäen.

— Onko tuo Stanton? _Stanton_? Entäs te kuka te olette?

— Jes Floyd, hänen koneenkäyttäjänsä, kuului ihmettelevä vastaus.

Floyd vetäytyi vieraan kanssa huoneen toiseen päähän, Stantonin jatkaessa vastauksiaan. Kun komento oli päästy loppuun, viittasi hän Floydin luokseen.

— Tulkaa nyt. Täytyy mennä tuomarin luo antamaan takaus, kutsui hän kärsimättömästi.

Floyd tuli hänen luokseen liikutettuna ja mieli kuohuksissa.

— Stanton, se on muuan sanomalehtireportteri; hän pyytää meitä kertomaan hänelle kaikki tyyni. Hän tarvitsee hyvän pätkän, joka auttaisi häntä lehdessään — emmekö voi sitä tehdä?

Stanton tarkasteli seuralaistaan otsa rypyssä. Miksi sen tekisimme. Sanomalehdet saavat ottaa tietonsa mistä saavat, se ei meihin kuulu. Lähdetään nyt.

— Mutta hän tarvitsee sitä, se voisi häntä auttaa, lausui Floyd. Hän, hän on laiha ja onneton. Hän on nälissään.

Tahdotteko auttaa häntä? kysyi hämmästynyt ohjaaja. Onko teillä halua auttaa miestä, jota ette tunne ja jota ette luultavasti milloinkaan tule jälleen tapaamaan?

— Ettekö te haluaisi? kysyi Floyd teeskentelemättömästi.

— Minä en tule paratiisiin, vastasi Stanton kuivasti. Puhukaa hänelle mitä tahdotte, mutta kiirehtikää.

Hän katsoi jälleen reportteriin, mutta nyt toisilla silmillä. Floyd oli oikeassa; mies näytti kurjalta ja nälkiintyneeltä. Stantonia kadutti. Hän oli voimakas, mutta armahtamaton ja onnessaan itsekäs.

— Te olette kasvattavaa seuraa, huomautti hän Floydille, kun he olivat menossa konstaapelin seuraamana ulos.

— Miksi niin? kysyi Floyd ihmetellen.

Mutta Stantonilla ei ollut halua selittää.

Tuomarin kuulustelu ei vienyt pitkää aikaa. Stanton tuomittiin jättämään 1000 dollarin takauksen. Viidentoista minuutin kuluttua hän istui jo ohjausrattaan ääressä automobiilissään.

— Me ehdimme ajoissa toimistoon, virkkoi lainrikkoja.

— Tehän teette sitä, niinkuin olisitte siihen tottunut, veisteli Floyd teeskennellen epäluuloa.

Toimistoon he jättivät automobiilin, mutta eivät eronneet toisistansa. Stanton tunsi kaipaavansa yhä enemmän ja enemmän Jesse Floydin seuraa, oli tapahtunut ratkaiseva käänne tässä yksinäisessä luonteessa.

— Jäättekö tänne? kysyi hän, kun asiat oli toimistossa saatu järjestettyä.

— En, vastasi Floyd.

— Tulkaa sitte kanssani syömään päivällistä. Koneenkäyttäjä puisti kiharaista päätään ja kieltäytyi sanoen.

— Siitä me olemme saaneet tarpeemme, mr Stanton, minä vien teidät nyt mukaani.

— Kotiinneko? pääsi Stantonilta tahdottomasti. Hän jo kuvitteli näkevänsä Jessin ja Jessican yhdessä saadakseen verrata heidän uskomatonta yhdennäköisyyttään toisiinsa.

— Niin mielelläni, mutta kuten tiedätte, asumme me kaukana kaupungilla, ja minun täytyy olla täällä tunnin perästä. Mr Green haluaa puhua kanssani.

— Oh, missä tahdotte. Kuulkaapas, miksi ette voi odottaa ja matkustaa minun kanssani Indianapolikseen? Se tekisi matkamme hupaisemmaksi.

Floyd ei osannut hämmästyksissään sanoa sanaakaan.

— Minä — te olette sangen ystävällinen ehdottaessanne sitä, — mutta mr Green ei suostu siihen. Hän on järjestänyt matkani täksi illaksi.

— Miksei hän suostuisi siihen, te saapuisitte hyvissä ajoin perille.

Floyd katseli toveriaan veitikkamaisesti, mutta ei virkannut mitään. Stanton pysähtyi keskelle jalkakäytävää ukkospilvi otsalla.

— Minä ymmärrän, mitä tarkotatte, Floyd... Vastatkaa minulle suoraan! Ettekö usko voivanne kestää 24 tuntia minun seurassani jättämättä yhtiötä.

— Uskon.

— Uskotteko?

— Uskon, olen vallan varma, että viihdyn seurassanne paljoa kauemmin kuin minulla koskaan on tilaisuutta siihen, Ralph Stanton. Me olemme tiellä tässä, vai miten?

Hän oli hetkisen näyttänyt aivan Jessicalta. Ja Stanton oli jälleen näkevinään tytön surulliset kasvot, tämän kumartuessa käsityönsä yli ja kuulevinansa hänen vastauksensa "usein", kun hän oli kysynyt, eikö hänestä tuntunut yksinäiseltä. He eivät siis olleetkaan tarpeeksi toisilleen, nämä kaksoiset? He sallisivat ehkä kolmannen liittyä heihin? Stanton veti syvään henkeänsä; voimakas aavistus jostakin selittämättömästä alkoi herätä hänessä, eikä se vaimentunut ennenkuin sinä päivänä, jolloin koko hänen maailmansa luhistui.

He kulkivat edelleen kohti hiljaista ranskalaista ravintolaa, jonka Floyd oli valinnut, ja kummankin onnistui matkalla siihen määrin saavuttaa mielensä tasapaino, että he pian olivat kiihtyneet keskusteluun kahden erilaisen nopeusmittarin ansioista, tätä keskustelua kesti sitte koko päivällisen ajan. He istuivat kauan yksinkertaisen aterian ääressä ja nauttivat suuresti toistensa seurasta. Mutta lopuksi vaipui kumpikin syviin aatoksiin, jotka Stanton vihdoin keskeytti.

— Näin, että miss Floyd oli satuttanut kätensä. Toivon että käsi on nyt parempi.

Floyd katsahti ylös hätkähtäen niin kovasti, että kaatoi vieressään olevan vesilasin.

— Mitä tarkotatte? lausui hän kiihkeästi. Mitä tarkotatte? kätensäkö?

Lasipalasten kilinä saattoi tarjoilijan kiirehtimään suin päin huoneeseen.

Mutta Floyd ei lainannut katsettakaan aikaansaamalleen hävitykselle, hän vain tuijotti Stantoniin, joka istui paikallaan kokonaan hämmästyneenä.

— Mitäkö tarkotan? Minä sanon, että sisarenne rannerengas aukeni ja riipasi häntä käsivarteen tuona teatterissa käynti-iltana, ja minä kysyin teiltä, joko hänen kätensä on parantunut. Mikä teitä vaivaa?

Floyd työnsi tuolinsa taaksepäin, antaakseen tilaa permantoa kuivaavalle tarjoilijalle.

— Te oikein säikytitte minut, huudahti hän helpotuksesta huokaisten. Minä peljästyin, että Jessica oli loukannut itsensä eikä ollut siitä kertonut minulle. Meillä on vain toisemme ja me olemme kaksoiset — luulen, että me olemme naurettavan pelkoja toisistamme. Nyt muistankin, että hänellä oli raamuke kädessään, mutta minä luulin, että kissa oli sen raapaissut.

Floyd oli edelleen kalpea ja maksoi laskunsa seuralaiseensa katsomatta.

— Hermonne ovat epäkunnossa, huomautti Stanton uteliaasti häntä tarkastellen. Luulin, että te olisitte ollut se, joka vast’ikään pidätettiin. Teidän täytyy voimistua, jos otamme osaa useampiin kilpailuihin.

— Älkää huolehtiko siitä asiasta, vastasi Floyd, joka oli jälleen voittanut iloisuutensa ja saanut väriä kasvoilleen. Minä otan mukaani vähän hajusuolaa siltä varalta, että rupean voimaan pahoin, kun te alatte ottaa vauhtia.

He pysähtyivät ravintolan ulkopuolelle, Floyd katsahti kelloaan.

Minun täytyy palata toimistoon, sanoi hän. Saanko nähdä teitä vielä ennen matkaani?

— Koska lähdette?

Kello 9 tänä iltana Grand Centralista. Me matkustamme aina paria päivää teitä aikaisemmin, kuten tiedätte.

— Siinä tapauksessa on parasta, että paiskaamme nyt kättä, sanoi Stanton.

He tekivät niin ja erosivat.

Viisi minuuttia yli 9 samana iltana lähti Chicagon juna New-Yorkista. Kymmenen minuuttia myöhemmin laskeutui käsi Floydin olalle, tämän katsellessa junan akkunasta laitakaupungin häipyviä valoja.

— Onko teillä halua haastella, tai menenkö takaisin paikalleni seuraavaan vaunuun? kysyi Stanton.

Hänen koneenkäyttäjänsä käännähti hämmästyneenä akkunasta.

— Stanton? Sekö te todella olette?

— Koska teidän täytyi matkustaa tänä iltana, en huomannut mitään syytä, miksi minäkään en olisi voinut lähteä. Minä inhoan junamatkaa; me saamme sen kestää yhdessä. Te ette ole vielä vastannut kysymykseeni.

— En tietänyt, että minun tarvitsisi sitä tehdä, hymyili Floyd.

Ja tosiaankin oli mahdotonta erehtyä. Floydin iloisista, rehellisistä kasvoista loisti selvästi tervetuloa. Stanton istuutui häntä vastapäätä, veti taskustaan kokoon taitetun sanomalehden ja ojensi sen hänelle.

— Oletteko nähnyt tätä? kysyi hän.

— Juorujako radalta, kysyi Floyd ottaessaan lehden.

— Oikeusuutisia, oikasi Stanton.