Part 12

Jälleen vallitsi keittiössä muutaman hetken hiljaisuus. Annesa kuunteli levottomana. Hän pelkäsi, että Paulu poistuessaan tapaisi Gantinen ja että miesten välillä syntyisi kiivas kohtaus.

— Niin, nuori mies virkkoi hetken kuluttua, don Paulu vaati minua lähtemään takaisin työmaalle, mutta minä annan palttua hänen vaatimuksilleen. Hän on ollut raivoissaan näinä päivinä, äkäinen kuin itse ilmetty piru. Mutta minäkin olen raivostunut, olen raivostunut kaikille, ja etenkin teille!

— Herra siunaa! vanha neiti parahti hiven ivaa äänessään. Miksi olet niin raivostunut, Gantine?

— Sen hyvin tiedätte, täti Paula. Annesa on täällä. Hän on piilossa täällä, kenties tuon oven takana. No niin, kuulkoon vain, mitä sanon, jos on siellä. Minun täytyy puhua.

— Puhu hiljaa! Puhu vain, mutta älä huuda. Annesa tosin ei voi kuulla sinua. Jospa paholainen olisi meistä yhtä kaukana kuin hän.

— Annesa on täällä, tässä talossa! Gantine toisti alakuloisena, mutta varmasti. Älkää valehdelko, älkää vannoko, täti Paula! Olen jo tarpeeksi joutunut naurun- ja säälinalaiseksi. Mutta minun muka vain täytyy olla vaiti! Ei! Tuhannesti ei! Olen jo liian kauan malttanut mieleni. Ja nyt olen ymmärtänyt kaiken ja aion puhua siitä asianomaisille.

— Minulleko?

— Teillekin. Ja sanokaa sille naiselle, että olen oivaltanut koko ilveilyn. En aio nostaa hälinää, en ole häijy mies. Toiset ovat minua häijympiä.

Gantine melkein itki. Annesa heltyi hetkeksi ja tunsi melkein äidillistä hellyyttä, jota Gantinen nuoruus ja hyvyys aina olivat hänessä herättäneet. Hänen teki mieli avata ovi ja lausua nuorukaiselle muutama lohdun sana. Mutta tuo _toinen_ saattoi äkkiä ilmestyä. Eikä Annesa enää tahtonut nähdä häntä.

— Tänä iltana, Gantine jatkoi, näin Paulun juttelevan ukko Sogoksen kanssa. He lukivat kirjettä ja neuvottelivat kaiketi Annesan lähdöstä. Näinä päivinä Paulu ja Sogos muutoin ovat yhtenään kököttäneet nenät yhdessä. Hän, Paulu, minun _isäntäni_, luulee, etten minä tiedä mitään, ja kuitenkin olen selvillä kaikesta. Onhan minulla korvat kuullakseni ja silmät nähdäkseni.

— Minä taas en tiedä mitään, poikaseni, en yhtään mitään.

— Siinä tapauksessa kerron teille, millä tolalla asiat ovat. Paulu tahtoo ottaa vaimokseen Annesan, joka ehkä ei vastustakaan tuumaa. Hän ei ole enää pitkiin aikoihin ollut sama Annesa kuin ennen. Hän ei enää rakasta minua, ei ajattele minua. Minun lähtiessäni metsään hän ei edes tahtonut suudella minua. Minulla oli lähtiessäni paha aavistus sydämessäni. Sitten tapahtui, mitä tapahtui. Nyt Paulu tahtoo mennä naimisiin hänen kanssaan, muka sentähden, että Annesaa panetellaan ja vainotaan Decherchien takia.

— Miten tiedät kaiken, Gantine? Vilkas mielikuvituksesi kaiketi vie sinut harhaan, vanha neiti sanoi hämmästyneenä ja uteliaana. Etköhän erehdy?

— En erehdy, täti Paula. Se on totinen tosi. Miksi Annesa ei palaa kotiin? Sentähden, ettei Paulu tahdo. Miksi Paulu alinomaa keskustelee ja väittelee ukkojen ja äitinsä kanssa? He luulevat, että Annesa on syyllinen, ja Paulukin on samaa mieltä. Hän sanoo tahtovansa velvollisuudesta solmia avioliiton Annesan kanssa, ja vanhukset väittävät häntä mielettömäksi. Paulu sanoo lähtevänsä kauas vuorikaivoksille ja ottavansa Annesan mukaansa. Donna Rachele itkee yhtenään, ja don Simone on pakahtumaisillaan raivosta ja surusta. Asiat ovat näin, täti Paula, valitettavasti näin.

— Mutta Annesa ei luultavasti tiedä mitään tästä kaikesta.

— Kaikkia vielä! Hän on yksissä tuumin Paulun kanssa. Muuten hän olisi palannut kotiin. Hän ei palaa, koska on, sellainen kuin on, kavala nainen, viekas metsäkissa. Minä vihaan häntä nyt enkä huolisi vaimokseni, vaikka hänellä olisi kahdet laidunmaat, tuhannen skudon arvoiset kummatkin!

— Mutta miksi siis haeskelet häntä? Ethän enää välitä hänestä. Anna hänen olla...

— Vihaan häntä, Gantine toisti, mutta soinnuttomalla ja alakuloisella äänellä.

Oven takana Annesa mutisi itsekseen:

— Parempi näin, parempi näin!

— Minäkö haeskelen häntä? Se ei pidä paikkaansa. En enää vähääkään välitä hänestä. Mutta tahdon tavata hänet sanoakseni hänelle suoraan, etten ole pölkkypää, etten tahdo olla naurunalaisena kaikkien hampaissa ja että surkuttelen häntä. Tyttöparka! Hän ei koskaan ole nähnyt naulaa, joka on ollut vähällä lävistää hänen silmänsä. Typerä on aina ollut hän, enkä minä. Minä olen mies, kärsin nyt ja kärsin vastakin, mutta ehkä kestän koettelemuksen, unohdan hänet ja löydän toisen naisen, joka pitää minusta. Mutta miten hänen käy? Vaikka hän menisi naimisiin isännän kanssa, hänen asemansa ei siitä paranisi. Hän on kuitenkin aina vain palvelijatar. Paulu lyö häntä jo yhdyselämän ensi päivänä. Hän kostaa Annesalle kaikki vastoinkäymiset, jotka ovat tulleet hänen osakseen. _He_ ovat aina käyttäneet hyväkseen ja kiusanneet Annesaa, joka edelleenkin joutuu olemaan heidän uhrinaan. Ja minä vain nauran, täti Paula, saattepa nähdä!

Silti hän ei ainakaan nyt nauranut. Hänen äänensä kuulosti niin vaikeroivalta ja paheksuvalta, kuin hän olisi ollut lapsi, joka on itkuun heltymäisillään.

Täti Paula ei tiennyt, mitä sanoa. Hän hääri äänetönnä kattaessaan pöytää ilta-ateriaksi. Ja hän alkoi käydä levottomaksi ajatellessaan, että Paulu minä hetkenä tahansa voisi tulla keittiöön ja kuulla Gantinen katkerat sanat.

— Muutoin voin vakuuttaa, Gantine jatkoi, että kaikki on minulle yhdentekevää. Sitäpaitsi voin, jos tahdon, saada niin monta tyttöä kuin haluan. Kauniimpia, kunniallisempia ja nuorempia kuin _hän_. Annesa lähentelee neljääkymmentä. Minä en vielä ole täyttänyt kahtakymmentäseitsemää. Menköön hiiteen. Kun hän on vanha, minä olen vielä nuori.

— Sitähän minäkin. Miksi siis olet niin tuohkeissasi? Katso itsellesi toinen morsian. Älä hukkaa aikaa, lapsukaiseni. Olisihan esimerkiksi Ballora, Anna Decherchin veljentytär; hän sopisi sinulle hyvin. Hän ei ole vailla kolikoitakaan.

Mutta Gantine paukahdutti kätensä yhteen ja huusi rajusti:

— Olkaa vaiti! Miksi puhutte tuollaisista? Minä en ajattele rahtuakaan sellaista nyt.

— Älä huuda! Luulen, että he jo laskeutuvat portaita alas.

— Ketkä?

— Micheli ja don Paulu.

— Onko don Paulu täällä? Gantine kysyi hiljentäen ääntään. Siinä tapauksessa menen tieheni.

Hän nousi ja kuunteli. Oven takana Annesa saattoi vain vaivoin hillitä levottomuuttaan.

— Lähden nyt, Gantine sanoi hetken kuluttua outo sävy äänessään. Hyvää yötä, täti Paula. En tiedä, tulenko huomenna. Jos näette Annesan — ja olen varma siitä, että näette hänet — niin sanokaa hänelle minun puolestani: "Annesa, teet väärin, kun kohtelet minua näin, sillä ainoa henkilö, joka todella tarkoittaa parastasi, olen minä. Annesa, lähetä minulle sana; teen, mitä tahdot". Sitten sanotte hänelle näin: "Vaikka olisikin totta, niinkuin ihmiset väittävät, että sinä olet tappanut ukko Zuan, se ei tee mitään. Jo vuosi sitten olisin tahtonut ottaa hänet hengiltä, kuristaa hänet kuoliaaksi, heittää hänet palavaan pätsiin".

— Onpa sinulla kauniit periaatteet, hyvä ystävä. Ne vievät sinut suoraa päätä helvettiin.

— Helvetti on jo tässä maailmassa, täti Paula!

Hankkiutuessaan poistumaan hän pysähtyi ja lisäsi:

— Sanokaa Annesalle näin: "Älä luota Pauluun. Hän on kyykäärme. Hän ei pidä sinusta. Jos hän aikoo ottaa sinut vaimokseen, se johtuu siitä, että hän luulee sinun surmanneen sen vanhan kitupiikin hänen tähtensä, eikä hän tahdo kärsiä tunnonvaivoja". Don Paululla, nähkääs, on herkkä omatunto. Tänä aamuna kuulin vielä asian, jonka pyydän teitä sanomaan Annesalle: "Magudas kylässä asuu huonomaineinen, varakas leski, joka kerran kuului kerskanneen, että Paulu on mielettömästi rakastunut häneen, ja että hän lainasi Paululle paljon rahaa ukko Zuan kuoleman edellisenä päivänä, ja että oli lainannut rahat siksi, että Paulu oli luvannut naida hänet". Hyvää yötä, täti Paula.

— Odota! Odota! utelias vanha neiti virkkoi juosten hänen jälkeensä. Mutta Gantine meni pois luvattuaan palata toiste.

Annesa lysähti ovea vasten vapisevat käsivarret riippuen hervottomina kupeilla. Hän luuli tukehtuvansa samoin kuin sinä yönä, jona teki rikoksensa, saatuaan kuulla, että Paulu oli ratsastanut talon ohi ilmoittamatta saapumistaan. Hän koetti olla uskomatta Gantinen sanoja, mutta sisimmässään hän tunsi, ettei poika ollut valehdellut. Surusta ja tuskasta suunniltaan hän toisteli itsekseen:

— Parempi näin, parempi näin!

X

Paulun mentyä pastori Virdis viipyi yhä parvekehuoneessa, vaikka hänen vanha sisarensa oli jo moneen kertaan kutsunut häntä. Kyynärpäät pöydällä ja hypistellen sormillaan punaisen valetukkansa haivenia hän ähki ja toisti ääneensä:

— Mitä on tehtävä? Mitä on tehtävä?

Paulu oli selittänyt aikovansa ehdottomasti, vaikka vastoin kaikkien tahtoa, solmia avioliiton Annesan kanssa. Hän piti Annesaa syyllisenä, ja juuri sentähden hän tahtoi ottaa tämän vaimokseen. Mutta hänen päätöksessään oli niin paljon raivoa ja katkeruutta, että pappi oli siitä kovin pelästyksissään.

— Se olisi pirullinen avioliitto, hän ajatteli yhä nyppien valetukkaansa.

Sitten hän nousi ja alkoi laskea sormillaan:

— Ensiksi: En usko Paulun päätökseen. Silti hän on valmis ahdistelemaan Annesaa ja lähtemään Nuoroon hänen jälkeensä. Toiseksi: Luotan varsin vähän sen onnettoman naisen katumukseen ja kääntymykseen. Pahimmin minua peloittaa se, ettei hänellä ole tunnonvaivoja. Nyt hän on jonkinlaisen uskonnollisen haltioitumisen vallassa mutta uskaltaisin lyödä vetoa, että jos hän näkee Paulun, hän oitis heittäytyy tämän syliin. Kolmanneksi: Jos niin tapahtuu, olemme kaikki hukassa; hukassa molemmat poloiset nuoret, molemmat ukot, hukassa onneton äiti ja hukassa minäkin Herran edessä, kun en ole kyennyt pelastamaan eksynyttä sielua. Kaikki olemme hukassa.

— Eikö tässä talossa aiotakaan syödä illallista tänään? Kaikki on valmista. Tule alas!

Vanha Paula seisoi kynnyksellä. Pappi tuijotti sisareensa häntä edes huomaamatta ja toisti epätoivoissaan:

— Hukassa, hukassa!

— Mikä on hukassa? Vanha sisar kysyi levottomana katse luotuna maahan.

— Käske _se nainen_ tänne heti paikalla! pappi sanoi taaskin nykien tekotukkaansa ja alkaen mitellä lattiaa.

— Mutta etkö voisi tulla alas, Michele? Voisithan puhua hänen kanssaan illallispöydässä.

— Ei tässä nyt ole aikaa syömiseen. Mene.

— Minusta näyttäisi olevan aika teljetä joku mielisairaalaan, täti Paula mutisi laskeutuessaan portaita. Hänkin huokaili ja kähisi.

Annesa meni yläkertaan äänetönnä ja suruissaan, mutta kohtaloonsa alistuneena. Pappi tallusteli edelleen huoneessa eikä tapansa mukaan katsonut häneen.

— Oletko lukenut kirjeen, Annesa? Mitä olet päättänyt?

— Matkustaa pois.

— Paulu kävi täällä. Puhuimme pitkän aikaa. Tiedätkö, mitä hän aikoo tehdä? Hän tahtoo ottaa sinut vaimokseen; omaiset panevat vastaan, mutta hänen päätöksensä on järkähtämätön. Voi, voi sentään! _Pyhät enkelit!_ Mitä sinä itse sanot, Annesa? Suostutko menemään hänelle?

— En! Annesa vastasi heti.

— Miksi et?

— Kirkkoherra tietää sen paremmin kuin minä.

— Minäkö? Niin, se on totta. Sanoithan, että tahdot elää katumuksentekijänä. Niin puhut tänään. Mutta kuukauden, vuoden kuluttua luultavasti puhut toisin. Jos tapaat Paulun, etkö hänen kanssaan jälleen lankea kuolemansyntiin? Ehkä sentään on parempi, että menette naimisiin.

— Ei! Ei ikinä! Annesa sanoi rajusti.

— Paulu tahtoo tavata sinua. Hän tietää, että olet täällä, tietää, minne aiot lähteä; sanalla sanoen, tietää kaikki. Hän sanoo tulevansa perässä... parempi, että tapaatte toisenne ja että sanot hänelle, mitä ajattelet.

— Ei! Ei! Annesa toisti rukoilevasti. En tahdo nähdä häntä. Rakas, hyvä kirkkoherra, älkää salliko hänen tulla puheilleni!

— Kas niin! Sinua peloittaa tavata häntä. Juuri sentähden on parempi, että tapaatte toisenne ja että kahdenkesken sovitte asiat. Ja jos tahdot mennä naimisiin hänen kanssaan, Annesa, niin tee se! Tämä on ehkä kaikkein suurin katumuksentekosi. Mutta se tuottaa paljon kyyneliä toisille, viattomille. Jumala kuitenkin on armollinen ja laupias. Hän on antanut sinulle anteeksi, eikä tahdo rangaista sinua ylenmäärin. Mutta hän vaatii, ettet enää tee pahaa toisille. Ymmärrätkö?

Annesa tarkkasi häntä katseillaan. Hän huomasi, että vanha pappi oli kiihoittunut, ja oivalsi, ettei tämä vieläkään luottanut häneen. Mitä hän sanoisi, saadakseen hänet uskomaan?

— Herra pastori, hän vastasi vilpittömästi, aika kyllä näyttää, että päätökseni on luja!

— Aika! Aika! ukko mumisi kääntäen katseensa parvekkeelle ikäänkuin hakien pimeästä tulevaisuuden osviittoja.

Hän pysähtyi, loi Annesaan salaa katseen ja pudisti päätään.

— Etkö siis enää tahdo nähdä häntä? Ajattele tarkoin asiaa. Sinulla on koko huomispäivä aikaa.

— Olen jo tarpeeksi ajatellut. En tahdo tavata häntä.

— Mennään siis alakertaan illalliselle.

He laskeutuivat keittiöön. Täti Paula oli käynyt panemassa portin kiinni ja noutanut kellarista viiniä.

Pappi söi ateriansa keittiössä aivan kuin talonpojat. Ateriat olivat yksinkertaisia, mutta niiden höysteenä oli jaloa viiniä. Sinäkin iltana pappi maistoi runsaanpuoleisesti. Sitten hän alkoi lörpötellä ja kiistellä vanhan sisarensa kanssa, joka kertoi, mitä Gantine oli sanonut.

Pappi oli äkäinen rengille, joka oli "ajattelematon lörppö kuin naiset". Silti hän ei puolustanut Paulua. Annesa kuunteli äänetönnä, ikäänkuin ei olisikaan ollut puhe hänestä itsestään, vaan henkilöstä, jota hän ei koskaan ollut tuntenut ja joka jo aikoja sitten oli kuollut. Mutta täti Paulan mentyä uudelleen kellariin noutamaan viiniä hän äkkiä sanoi:

— Herra pastori, pyydän teiltä laupeudentekoa: Antakaa minun lähteä jo huomisaamuna.

— _Pyhät enkelit!_ Onpa sinulla kiire. Aikaisemmin kuin ylihuomisaamuna se on mahdotonta.

— Päästäkää minut menemään! Muuten lähden jalkaisin tänä yönä. En voi viipyä täällä kauempaa.

Täti Paula palasi pullo kädessä ja alkoi taas napista:

— Viinitynnyri on melkein tyhjä. Siitä ei enää pirahda kuin muutama pisara. Meidän talostamme on tullut viinikapakka.

— Sitten iskemme reiän toiseen viinitynnyriin. Jospa maailmassa ei olisi sen suurempia suruja! pappi murahti.

Aterian jälkeen pastori Virdis meni ulos ja naputti palattuaan sisarensa ovelle. Annesa oli jo vuoteessa. Hänessä oli kuumetta, ja hän oli vaipunut surullisten haaveiden täyttämään horrokseen. Hän tunsi papin äänen, mutta luuli silti yhä uneksivansa. Pappi kuului sanovan:

— Annesa, huomenna, päivän valjetessa voit mennä sillan päähän ja odottaa siinä postinkuljettajan rattaita. Mutta tule ennen lähtöäsi luokseni; minulla on jotakin sanottavaa sinulle.

Täti Paula alkoi alushameessa ja yömyssyssä taaskin nalkuttaa:

— Mitä tahdot? Et edes yöllä jätä minua rauhaan. Et nuku itse, etkä anna toisten nukkua. Minä menen nyt makuulle.

— Sydänkäpyseni, tule nyt sentään. Vain pari sanaa.

Kun he olivat menneet pihalle, pappi sanoi:

— Minun mielestäni meidän täytyy tehdä hänelle nyytti. Emmehän voi päästää häntä lähtemään aivan tyhjin käsin. Olisiko sinulla liikenevää hametta ja paitaa antaa hänelle?

— Sinä olet totisesti hullu. Nyt jo tahdot riistää minulta paidan yltä, ehkäpä lopulta viet nahkanikin.

— Herramme eteen meidän täytyy astua ilman paitaa ja ilman nahkaakin, pappi huomautti ankarasti, vaikkakaan ei erittäin sattuvasti.

— Älä pärpätä siinä, Paula! hän lisäsi. Ajattele, että sinun on tehtävä laupeudentyö.

— Mutta etkö käsitä, että yhteen minun paitaani mahtuu kolme Annesaa?

Tämä näkökohta tuntui papista vakuuttavalta. Hän ei enää inttänyt, vaan kiipesi pimeässä yläkertaan.

Paula pani keittiön oven kiinni ja palasi huoneeseensa, mutta ei mennyt vuoteeseen, vaan avasi kaapin, haki sieltä käsiinsä vaatekappaleita ja teki niistä mytyn. Nenäliinan solmuun hän sitoi kahden liiran hopealantin ja pisti nenäliinankin myttyyn.

Pappi sytytti huoneessaan tulen, sulki oven, avasi piirongin laatikon ja laski muutamat kolikkonsa, joita hän siinä säilytti. Niiden joukossa oli pieni, kymmenen liiran kultaraha, jonka hän oli saanut donna Rachelelta palkkioksi siitä, että oli lukenut viisi sielumessua Zua Decherchi vainajalle. Ja kun kaikki muut rahat olivat kovin raskaita, kuparilantteja, hän päätti antaa Annesalle kultarahan.

* * * * *

Sarastus alkoi vaalentaa taivasta San Giovanni vuoren yläpuolella. Avara laakso oli vielä uneen vaipuneena; kalliot, graniittiseinät, kiviröykkiöt tuskin erottuivat tummista orjantappurapensaista.

Taivaanlaki oli harmaa, alempaa punasinervä. Nuoron ja Orune-vuorten yläpuolella leijui kellerviä pilvenhattaroita ja häilähteli ohuita malvanvärisiä huuruja.

Annesa käveli viettävää tietä sillalle päin mytty kädessä. Hän näytti pelkäävän, että rikkoisi paikan ja aikaisen hetken hiljaisuuden. Hänen harmaat, jähmettyneet kasvonsa ja kirkkaat silmänsä, joiden terät olivat oudosti laajentuneet, kuvastivat suuripiirteisen, kolkon maiseman ja korkean, aution taivaan haudanomaista rauhaa.

Tultuaan lähelle siltaa, jonka alitse kulkeva joenuoma oli aivan kuivana, Annesa piilottautui kiven taakse. Kun hänen olisi todennäköisesti odotettava sangen kauan, ennenkuin ukko Sogoksen rattaat räminällään rikkoisivat tien hiljaisuuden, hän istahti kivelle ja laski myttynsä maahan.

Lähellä kohosi rautatammi, jonka latva oli kuivunut, ja muutamia rungosta varisseita, vielä vihreitä muratinlehtiä, joita ohikulkijoiden jalat olivat tallanneet, oli hajallaan maassa.

Annesa huomasi ne ja muisti Paulun usein verranneen häntä murattiin. Hyvästi, hyvästi! Nyt on kaikki ohi. Annesa on jälleen lähtenyt taivaltamaan omaa polkuaan, jonka on määrä johtaa hänet ainaiseksi pois, kauas koko tältä seudulta, jonne hän kerran oli saapunut samalla tavoin kuin nyt sieltä lähteekin, mytty kädessä, vanhan, salaperäisen miehen opastamana, joka kenties on hänen surullinen kohtalonsa.

Taivas peittyi punerviin usviin, mikä ennusti helteistä päivää. Leivo alkoi laulaa, ensin arasti, sitten yhä iloisemmin. Rattaiden räminää kuului tieltä. Annesa kavahti pystyyn. Jokohan ukko Sogoksen vaunut saapuivat? Olihan tämä liian aikaista, mutta vanha postinkuljettaja oli luultavasti sinä aamuna lähtenyt tavallista varhaisemmin liikkeelle. Ajoneuvot lähenivät siltaa, hiljensivät vauhtiansa ja pysähtyivät. Annesa sieppasi myttynsä ja meni tielle. Mutta kuljettuaan muutaman askeleen hän tunsi hehkuvan punan peittävän poskensa. Paulu Decherchi seisoi siinä vähän matkan päässä hänestä ajoneuvojen edessä, joissa oli tilaa kahdelle.

— Annesa!

Annesa ei hievahtanut, katseli vain Paulua säikähtyneenä, samalla sekä pelon että ilon vallassa. Paulu tuli aivan lähelle häntä ja sanoi jonkin sanan. Annesa ei kiihdyksissään kuullut. Hetkeksi hän unohti kaiken muun. Jos Paulu tuon hänen tajuttomuutensa kestäessä olisi tarttunut hänen käteensä sanoen: "Palataan kotiin!" hän olisi totellut.

Mutta Paulu ei tarttunut hänen käteensä eikä ehdottanut, että he yhdessä palaisivat kotiin. Ja Annesa tointui huomatessaan, että Paulu oli vanhennut, käynyt rumaksi ja loi häneen outoja, ilkeitä katseita.

— Mitä tahdot? Annesa kysyi ikäänkuin heräten unesta.

— Sen sanon sinulle matkalla. Nouse joutuin ajoneuvoihin. Meillä on sitten hyvää aikaa puhua.

— Mitä tahdot? Minne aiot? Annesa kysyi ja kävi jälleen kelmeäksi ja surumieliseksi.

— Lähdemme, minne tahdot. Mutta joutuin, täytyy lähteä matkaan.

— En lähde kanssasi.

Viha leimahti Paulun silmissä.

— Sinä _lähdet!_ Heti paikalla. Joudu, joudu!

Paulu ojensi kätensä, mutta veti sen heti jälleen takaisin, ikäänkuin hänen tahtoaan vahvempi voima ja kammo olisivat estäneet häntä koskettamasta Annesaa. Annesa huomasi sen, samoin kuin vuoristossa oli huomannut pastori Virdiksen vaistomaisen pelon. Hän vetäytyi kauemmaksi.

— Tahdon kyllä matkustaa pois, mutta en lähde sinun kanssasi, hän sanoi surullisesti, mutta tuntematta katkeruutta, tuijottaen toisen paheksumista uhkuviin silmiin.

— Miksi tulit? Tiesithän, etten noudattaisi kehoitustasi. Eikö kirkkoherra sanonut sitä sinulle? En enää koskaan seuraa sinua.

— Sen sinä teet, totisesti. Panen sinut kahleisiin...

— Voithan yrittää laahata minut jäljessäsi. Mutta heti ensi tilassa pakenen luotasi, ettäs tiedät...

Paulu laski käsivartensa ristiin rinnalle ikäänkuin tukahduttaakseen jokaisen väkivallan puuskauksen. Hän vapisi ja lähestyi, loittoni taas ristiriitaisten tunteiden ja ajatusten vallassa, kokien vuoroin vihaa ja intohimoa, sääliä ja kammoa. Annesa ei koskaan ollut nähnyt häntä sellaisena, ei edes hänen kaikkein epätoivoisimpinakaan hetkinään, kun hän sanoi aikovansa ottaa itsensä hengiltä. Ja hän katseli Paulua joutuen vastoin tahtoaankin säälin ja nöyryyden valtaan.

— Sinun täytyy tulla mukaani, Paulu sanoi seuraten tyttöä rautatammen juurelle, jonka taakse tämä oli paennut. Sinun täytyy tulla kanssani. Jollet tule tänään, niin huomenna. Lähde vain nyt yksin, mutta paina tarkoin mieleesi, mitä sanon sinulle: Estän sinua rupeamasta palvelijattareksi. En ole retku, olen Paulu Decherchi ja tiedän, mikä on velvollisuuteni. En hylkää sinua. Ymmärrätkö?

— Ymmärrän. Et sinä ole retku. Minun on täytettävä velvollisuuteni, ja täytänkin sen.

— Jätä turhat sanat, Annesa! En hylkää sinua, eikä sinun enää pidä kiusata minua! Olen väsynyt, kuuletko, olen perin väsynyt. Olen kyllästynyt papin hullutuksiin, kaikkeen, mitä hän on ahtanut päähäsi. Olen väsynyt kaikkeen. On aika lopettaa jo tämä sietämätön olo.

— Se on totta, on aika lopettaa se, Paulu! Älä huuda, älä pauhaa! Papilla ei ole mitään tekemistä meidän asiassamme. Sinun omaisesikin ovat suotta levottomia. Jättäkää minut rauhaan, ja eläkää itse rauhassa. Älä menettele vastoin kenenkään tahtoa, älä vastoin omaakaan tahtoasi.

— Minun täytyy siis taistella _sinun_ tahtoasi vastaan?

— Aivan niin.

— Ja miksi?

— Tiedät kyllä, miksi. Älä pakota minua sitä sanomaan.

Annesan sammuneet silmät alkoivat äkkiä hehkua ja kuvastivat melkein ruumiillista tuskaa.

— Sinä kyllä tiedät, hän virkkoi puoliääneen. Näen sen silmistäsi. Mene, äläkä enää kiusaa minua. Sinä olet liian myöhään alkanut ajatella velvollisuuttasi. Mutta oikeastaan onkin parasta näin. Mikä tapahtui, olisi joka tapauksessa tapahtunut, ja silloin olisit kironnut minut. Nytkin olet muuttunut minuun nähden, Paulu. En enää ole Annesa, vaan rikollinen nainen. Mutta kuule, rakas, olen iloinen siitä, ettet silti minua kiroa. Sitä olin pelännyt. Olen onnellinen, kun tulit, enkä vaadi sinulta mitään muuta. Sinulla ei ole, niinkuin luulet, mitään velvollisuuksia minua kohtaan. Tein, minkä tein, kohtalon pakosta. En tehnyt sitä ainoastaan sinun vuoksesi, vaan teidän kaikkien tähden. Tein pahasti, mutta olin silloin melkein mieletön, aivan suunniltani: en tajunnut mitään. Myöhemmin ajattelin: "Jos siitä seuraa heidän pelastuksensa ja jos itse pelastun, rankaisen itseäni, tahdon poistua kauas, tahdon elää loitolla hänestä, jotten enää tekisi syntiä". Siinä kaikki. Ja nyt olen oikeassa. Sillä sinäkin, Paulu, olet hyvin suuresti muuttunut. Kammoksut ja pelkäät minua.

— Sinä hourit, olet ihan suunniltasi! Paulu sanoi tarttuen molemmin käsin päähänsä. Se ei ole totta, ei sinne päinkään! hän sitten huusi raivostuneena.

— Kaikki on totta. Tapahtunut, mikä tapahtunut.

Annesa ravisti päätään ja käsivarsiaan ikäänkuin pudistaakseen pois itsestään koko menneisyyden. Paulu näytti rauhoittuvan hänen sanoistaan. Hän painoi päänsä alas ja katseli maahan tallattuja muratinlehtiä. Hiljaisuudessa kaikui yläilmoista leivon livertely entistään iloisempana.

— Mitä aiot tehdä? Paulu kysyi. Minne lähdet? Olet sairas, olet vanhennut. Tiedätkö, mitä merkitsee palvelijattarena olo? Tiedätkö, millainen se talo on, johon aiot asettua? Tunnen tulevan isäntäväkesi. He ovat itaroita ja vaativaisia. Ne ihmiset eivät suinkaan kohtele sinua ystävällisesti. Tulet sairaaksi, kaadut ja lakastut kuin nuo muratin lehdet tuossa.

— Muratti oli tukahduttamaisillaan puun. Parasta oli, että se temmattiin siitä irti, Annesa huomautti liikutettuna myötätunnosta, jota Paulu vihdoinkin hänelle osoitti. Ja hän vaipui istumaan kivelle peittäen kasvonsa käsillään.

Paulu puhui edelleen, ja Annesa itki. Mutta äkkiä Annesa rauhoittui ja istui liikkumattomana kivellä, kyynärpäät polvilla ja pää käsien varassa, samoin kuin oli istunut puutarhanpuoleisilla portailla hauteessaan synkkiä ajatuksiaan. Hän vaistosi, että Paulu sisimmässään oli iloinen päästessään hänestä eroon. Paulu taaskin tunsi, että hänen sanansa olivat turhia ja etteivät ne tunkeneet Annesan sydämeen.

Etäältä alkoi kuulua postinkuljettajan rattaiden raskasta räminää.

— Mene! Mene! Annesa rukoili, mene Herran nimessä. Jätä minut oman onneni nojaan. Purista kättäni, tervehdi omaisiasi, don Simonea, setä Cosimua, donna Rachelea. Sano heille, etten ole kiittämätön. Olen onneton, mutta en kiittämätön. Mene; hyvästi!

Paulu ei liikahtanut paikaltaan.

Postivaunut lähestyivät. Ne olivat epäilemättä jo sivuuttaneet viimeisen tien mutkan ennen siltaa.

Annesa nousi ja otti maasta myttynsä.

— Paulu, hyvästi! Purista kättäni!

Mutta Paulu oli kovin kalpea. Häntä ilmeisesti raastoi sekä halu päästää Annesa lähtemään että nöyryytys, jonka Annesan jalomielisyys hänelle tuotti. Hän käänsi pois kasvonsa ja tuntui jälleen kiihoittuvan.

— Ei! Ei! En tahdo sanoa sinulle hyvästi enkä puristaa kättäsi. Näemme toisemme jälleen! Kadut vielä katkerasti sitä, mitä tänään teet. Lähde vain matkoihisi, en estä sinua. Mutta en anna sinulle anteeksi, en voi antaa sinulle anteeksi, sillä tänään loukkaat minua pahemmin kuin kukaan koskaan ennen. Mene, mene siis!

— Paulu, rakas! Annesa huusi epätoivoissaan. Anna minulle anteeksi! Katso minuun! Älä päästä minua epätoivoisena lähtemään! Anna minulle anteeksi!

— Tule mukaani. Menen sanomaan ukko Sogokselle, että hän saa ajaa ohi.

Silloin Annesa kavahti Paulun kaulaan estääkseen häntä menemästä. Ja miehen käsivarsien syleilyssä, tämän painaessa häntä todellisen säälin valtaamana povelleen Annesa värähteli kuin haavoittunut lintu.

— Lähdetään! Lähdetään! Paulu toisti. Lähdetään, minne sinä tahdot. Kaikkialla voi suorittaa katumusta. Olemme yhdessä tehneet syntiä, kadutaan myös yhdessä!

Postihevonen saapui, se pysähtyi sillan korvaan. Annesa tunsi, että Paulu puhui hänelle lempeästi, hän kun varmaan tiesi, että Annesa lähtisi pois. Ei edes juolahtanut hänen mieleensäkään panna Paulua koetukselle. Niin hän erosi Paulusta, hän kun arveli tehneensä syntiä jo koskemallakin häneen. Sanomatta enää sanaakaan hän otti myttynsä ja meni tielle.

Paulu ei seurannut häntä.

XI

Vuodet vierivät.

Vanhukset kuolivat pois, nuoret vanhenivat. Kun perhe, jossa Annesan oli määrä saada palvelijattaren paikka, sai tietää hänen tarinansa, se ei enää tahtonut kuulla hänestä puhuttavankaan. Hänen täytyi odottaa jonkin aikaa, ennenkuin sai paikan, ja lopulta hän pääsi palvelijattareksi pikkuporvariperheeseen. Isäntä yritti vietellä häntä, emäntä oli tuittupäinen nainen. Kun hän palasi kotiin kirkosta tai kävelyltä ja oli nähnyt paremmin pukeutuneen naisen kuin hän itse, hän purki kiukkuaan palvelijattarelle. Kerran hän tätä löikin.

Tämä ei ollut sellaista katumuksentekijän elämää, jommoista rikollinen nainen oli kuvitellut mielessään, eikä se suinkaan tuottanut tyydytystä. Mutta aika kului kuitenkin. Kerran Gantine kävi tervehtimässä entistä morsiantaan, ja Paulu kirjoitti hänelle kirjeen. Sitten Gantine otti itselleen vaimon, ja Paulu näytti alistuvan kohtaloonsa.

Annesa vaihtoi isäntäväkeä. Lopulta hän joutui palvelukseen vanhalle papille, jota kaikki sanoivat "kaniikki Perhoseksi", hän hän käveli niin joustavan kevyesti, että näytti liitävän. Kaniikista kulki huhu, että hän oli etevä tähdistäennustaja. Joka yö hän asuntonsa pienistä ikkunoista, joka sijaitsi kylän laidassa, tähysteli tähtiä. Kun taivaalla näkyi jokin luonnonilmiö, kaikki kiiruhtivat kysymään häneltä selitystä siihen.

Hän oli sivistynyt mies, mutta tavattoman hajamielinen. Ennen pitkää Annesasta tuli talon valtiatar. Hän saattoi tehdä, mitä tahtoi. Hän sai silloin hurskaan naisen maineen. Hänet nähtiin joka hautajaissaatossa, hänet kutsuttiin hoitamaan kuolevia, pesemään ja pukemaan ruumiita. Kaikkia köyhiä potilaita, köyhiä lapsivaimoja ja kaatuvatautisia hän jollakin tavoin auttoi.

Niin kuluivat vuodet. Kerran donna Rachele tuli Nuoroon Vapahtajan juhlaan. Hän otti selvän Annesan asunnosta, tuli häntä tervehtimään, syleili häntä, ja molemmat itkivät yhdessä. Sitten vanha nainen alkoi valittaa:

— Vanhat miehet, niinkuin tiedät, ovat kuolleet. Paulu on vanhennut; hän on uneton ja hänellä on muitakin vaivoja. Minä käyn päivä päivältä kyyryselkäisemmäksi ja haen paikkaa haudalleni. Tarvitsemme taloon uskollisen, meihin kiintyneen ja luotettavan naisen. Meillä oli palvelijatar, joka varasti, mitä käsiinsä sai. Paulu ei enää kykene mihinkään. Rosa on viallinen. Miten heidän käy, kun minä kuolen?

Annesa luuli donna Rachelen ehdottavan, että hän palaisi heille, ja vaikka hän oli päättänyt kieltäytyä, hänen sydämensä sykki rajusti. Vanha nainen ei kuitenkaan puhunut mitään siitä.