Part 4

Kun Annesa kello kolmen ajoissa iltapäivällä kulki käytävässä, hän näki portin raosta pastori Virdiksen ison vatsan. Kevein, hiljaisin askelin Annesa kiiruhti vanhaa sielunpaimenta vastaan, ja avatessaan porttia hän hymyili tälle ystävällisemmin kuin koskaan ennen.

Aurinko, joka paahtoi vanhan talon julkisivua ja kirkasti koko aution tien, tunki sisälle käytävään ja kultasi Annesan kalpeat kasvot. Pappi tarkasti häntä tutkivasti, huiskahdutti häntä käsivarrelle puna- ja siniruutuisella nenäliinallaan, joka hänellä aina oli kädessä, ja kysyi:

— No? mitäs nyt tuumitaan? Näytät kovin kalpealta, tyttöseni. Oletko sairas?

— Minäkö? En koskaan ole ollut terveempi, herra pastori. Käykää sisälle.

Annesa riensi avaamaan sairaan huoneen ovea. Pappi lähti ähkien liikkeelle, astui sisään ja katseli ympärilleen.

Ukko Zua näytti nukkuvan, mutta huomatessaan papin hän elostui ja alkoi liikehtiä.

— Missä toiset ovat? Kuinka hurisee, veli Zua?

— Don Simone on kävelyllä, setä Cosimu ja donna Rachele ovat puutarhassa. Kutsunko heidät sisälle, arvoisa kirkkoherra? Annesa kysyi toimessaan. Mutta äkkiä hän huomasi, että ukko Zua oli käynyt levottomaksi papin tulon johdosta, ja katui, että oli pyytänyt häntä tulemaan.

— Lähden kutsumaan heitä. Olkaa hyvä ja istuutukaa.

— Annesa, kohota tätä pielusta! potilas komensi käskevällä äänellä.

Annesa järjesti pielukset, ja pappi istuutui vuoteen ääreen pyyhkien kasvoistaan hikeä ruudukkaisella nenäliinallaan.

— Huhhuh! Olen kuoleman väsynyt. Onko teillä vieraita, Annesa? pappi kysyi.

— On, kaksi: rikas maatilanomistaja, ja ohjaskauppias. Ovatko pielukset mukavasti näin, setä Zua?

— Ovat. Mene tiehesi! sairas ärähti vihaisesti.

Annesa poistui, ja pappi huomasi, että ukko Zuan kasvot olivat käyneet entistään synkemmiksi, epäluuloisemmiksi ja rumemmiksi.

— Huhhuh! Onpas täällä kärpäsiä! Annesa, miksi et pane ikkunaa kiinni?

Annesa veti ikkunan raolleen, poistui huoneesta ja jäi seisomaan oven taakse. Mutta hetken aikaan hän ei kuullut muuta kuin papin ähkinää ja sairaan huohotusta. Paha merkki, että ukko Zua puhkui noin tavattomasti. Sen pappi Virdis tiesi, ja hänkin ähki tavallista ankarammin.

Lopulta hengenahdistusta poteva vanhus kysyi:

— Miksi tulitte juuri tänään? Oliko juhla onnistunut, veli Virdis?

— Juhla ei ole vielä lopussa, veli Zua. Kulkue, kilpa-ajot ja siunaus ovat vielä pitämättä.

— Voi! vanhus huokasi surumielisesti, kuka olisi uskonut pari kolme vuotta sitten, etten enää koskaan voi olla mukana juhlassa? En ole elävä, enkä kuollutkaan. Kaikki on minulta mennyttä.

Hän huokaili yhä painaen luisevia kasvojaan pielukseen. Kaksi kyyneltä tunki esiin silmiä ympäröiviin ryppyihin kuin kastepisarat lakastuneen lehden poimuihin.

— Ei! sanoi vakava ja lempeä ääni, jota Annesa ei olisi hevin tuntenut papin ääneksi. Ei mikään ole mennyttä, veli Zua. Päinvastoin, kaikki vasta alkaa...

— Olen mennyttä miestä, veli Virdis!

— Mitä on elämämme verrattuna iäisyyteen, veli Zua? Hietajyvä meressä, höyhen äärettömässä avaruudessa. Ja kovimmatkin kärsimyksemme, koko olemassaolomme, sen intohimot ja hairahdukset, ovat vain tuulen henkäys. Tänään elämme, huomenna olemme kuolleet, ja vasta silloin saamme sanoa: kaikki alkaa, ei millään ole loppua...

Sairas huokasi taas.

— Tapahtukoon Jumalan tahto, veli Virdis! Ottipa Hän minut luokseen, tai jätti minut tänne, se on minulle nyttemmin yhdentekevää. Mutta sellaisten ihmisten, kuin minä, pitäisi pikemminkin kuolla. Mitä minä teen täällä maailmassa? Olen vastuksena itselleni ja muille. Sen eräät ovatkin varsin hyvin käsittäneet, ja he tahtovat lakaista minut pois, samoin kuin lakaistaan rikat lattialta tai tieltä...

Annesa säpsähti seisoessaan oven takana; hän painoi kättään otsalle ja pidätti henkeään paremmin kuullakseen. Nyt Virdiksen ääni taas kaikui karkeana ja käheänä:

— Hyi, hyi, mitä puheita nuo ovat, veli Zua? Miksi laskettelette tuollaisia loruja? Ajatelkaa vain, jos he kuulisivat!

— Ettekö luule, että joku höristää korviaan kuunnellen minua? Joka ovella ja raossa, joka ikkunan takana täällä on korva, joka kuuntelee minua, ja joka käsi on valmis lyömään minua. Niin, kuulkoot vain, mitä sanon. Enkö ehkä puhu julkisesti, kaikkien kuullen? Iäisyys, ukko sitten sanoi yhä pahemmin ähisten ja kiihoittuen. Puhutte iäisyydestä, veli Virdis? Iäisyys on olemassa tässä maailmassa sillä, joka kärsii. Joka tunti on vuosi, joka päivä kuolonkamppauksen täyttämä vuosisata. Mutta riittäköön. Tapahtukoon Jumalan tahto!

— Te houritte, pappi virkkoi. Olen jo tuhat kertaa sanonut teille: teitä vaivaa vainoamishulluus. Kuka on aikonut tehdä teille pahaa? Mitä varten? Ja jos teillä on sellaisia ajatuksia, niin miksi yhä asutte täällä?

— Minne minun sitten pitäisi lähteä? vanhus kysyi itkien. Minulla ei ole kotia, ei sisaruksia, ei ystäviä. Ei kukaan pidä minusta. Minne lähdenkään, aina on niitä, jotka tahtovat varastaa rahani. Kaikki vihaavat minua, kun minulla on muutamia kolikoita. Ilmakin on minulle vihamielinen, kun ei anna minun hengittää.

— Veli Zua, päästäkää sitten kolikot kierimään tai lahjoittakaa ne hyväntekeväisyystarkoituksiin. Kun teillä ei enää ole mitään...

— Kun minulla ei enää ole mitään, minun käy vielä huonommin. Silloin he pitävät minua vanhana koirana, vanhana hevosluuskana...

— He muka joka tapauksessa ottavat teidät hengiltä! pappi huudahti suuttuneena. Zua! Zua! Teidän tautinne on todella parantumaton. _Teissä_ ei ole jumalanpelkoa! Te ette pidä kenestäkään, ettekä ole koskaan pitänyt.

— Minäkö?

— Niin, juuri te, veli Zua! Ketä olette koskaan rakastanut? Ainoastaan rahojanne. Kuinka monesti olenkaan sanonut teille jo monena Herran vuotena: "Veli, hankkikaa itsellenne perhe, täyttäkää Jumalan käsky..."

— Ei kukaan ole noudattanut Jumalan käskyjä paremmin kuin minä. En ole koskaan tehnyt syntiä, en ole varastanut, en tappanut, en sanonut väärää todistusta, en himoinnut lähimmäiseni vaimoa. Mutta Jumala on väärämielinen...

— Tätä nyt vielä puuttui, _pyhät enkelit!_ pappi huudahti lyödä läiskäyttäen kätensä yhteen ja käyden yhä katkerammaksi. Tähän maailman aikaan muka on olemassa vain häijy ja vääryyttä tekevä Jumala. Vanhat ja nuoret, miehet ja naiset, kaikki syyttävät Jumalaa. On hyvin mukava syyttää Jumalaa kaikesta pahasta, jota itse teemme. Ja tekin, veli Zua, vanha typerä aasi! Antakaa minun puhua, muuten pakahdun: En pane pahakseni, vaikka loukkaisitte minua, panettelisitte minua tai vaikka annatte minulle selkäsaunan, mutta en voi kärsiä, että rienaatte Jumalaa! Tämä on kaunista! Onko Jumala käskenyt, ettei teidän pidä auttaa lähimmäistänne, ei rakastaa häntä, onko Hän käskenyt teitä tekemään pahaa, jota ette tahdo muiden tekevän teille? Jumalako on neuvonut teitä aina pysyttelemään yksin elämässä, voidaksenne välttää vaikeuksia, koota rahoja ja olla vapaa vastuusta? Pitäkää nyt hyvänänne! Nyt olette yksin koko elämänne ajan, yksin kuin vanha koira!

Ukko Zua huokaili ja voihki, mutta ei enää rohjennut vastustella. Hänen täytyi myöntää mielessään, että hänen vanha ystävänsä oli oikeassa. Tämä jatkoi:

— Jumala kai saarnaa teille saituutta ja sanoo. "Piilota roposi, Zua, piilota ne ja rakasta niitä enemmän kuin mitään muuta, enemmän kuin itseäsikin. Älä auta sitä, joka on haaksirikkoon joutumaisillaan ja epätoivoissaan kurottaa käsiään sinua kohti..."

— Ymmärrän! ukko sanoi kavahtaen istualleen vuoteessaan. Kyllä ymmärrän!

— Ettepähän! Ette ole ymmärtänyt mitään.

— Ymmärrän, ymmärrän, sairas hoki haluten vaihtaa puheenaihetta. Kaiken pahan me ihmiset muka teemme itsellemme. Minäkin kaiketi itse olen ampunut poikki jalkani...

— Jumalako sen kenties ampui? Jollette olisi lähtenyt sotaan, niin...

Mutta pappi Virdis hillitsi mielensä. Hän älysi, että hänen käyntiään täytyi pitää hyödyttömänä, jopa vahingollisenakin.

— Sotaan, sotaan! sairas huusi, reuhtoillen ja läähättäen, koko ruumis vapisten, aivan suunniltaan. Hah hah haa! Kaikki muut solvaukset voin sietää, tätä vain en. Sotaan, sotaan tietystikin... lähdin sotaan, kun kuningas minut sinne lähetti... sentähden, että kaikki terveet miehet, kaikki miehet, joilla on omaatuntoa, lähtevät sotaan. Ja minäkin lähdin, ja tekisin niin uudelleenkin, ja La Marmora... ja Balaklava... ja mitali, peilailkaa tässä mitalissa... niin, peilailkaa...

Hänen vihaa uhkuva äänensä sortui muuttuen korinaksi.

"Kaikki on mennyttä! Pastori Virdis ei totisesti saata kehua oveluuttaan", Annesa ajatteli oven takana. Alunpitäen hän oli älynnyt, että ukko Zua johti keskustelun toiselle tolalle ärsyttäen pappia, niin ettei tämä päässyt käyntinsä todelliseen aiheeseen. Virdis oli mennyt aivan liian pitkälle ja koskenut vanhan ystävänsä kaikkein arimpaan kohtaan. Annesa kuuli nyt papin vääntelehtivän ja puhkuvan, kun hän ei kyennyt korjaamaan kömpelyyttään, ja Annesa kiristeli hampaitaan enemmän kiukuissaan papille kuin ukko Zualle.

Sinä yönä vanhuksella oli ankara hengenahdistuskohtaus. Annesa jo luuli, että hän kuolisi, ja tunsi omituista, kauhunsekaista iloa.

Jospa ukko kuolisi! Hänen kuolemansa selvittäisi kaiken. Mutta kuolema on kuitenkin aina salaperäinen, hirvittävä tapaus, ja huolimatta mielenlujuudestaan ja julmasta toivostaan Annesa kahistui ajatusta, että vanhus saattaisi kuolla hänen silmiensä edessä minä hetkenä tahansa. Hän avasi keittiön oven ja kutsui Gantinea. Köyhä vieras ei vielä ollut palannut. Renki nukkui raskaasti ja kuorsasi kuin ukkorahjus, mikä ei ollenkaan miellyttänyt hänen morsiantaan.

Annesan täytyi kutsua poikaa toistamiseen. Tämä kavahti unestaan oikein ymmärtämättä, mitä Annesa sanoi. Sitten hän meni sairaan huoneeseen ja lähestyi vuodetta; mutta hän ei ruvennutkaan huolehtimaan vanhasta potilaasta, vaan alkoi hyväillä morsiantaan, niin että tämä kävi kärsimättömäksi.

— Mitä tyhmyyksiä sinä, Gantine! Tätäkö varten minä kutsuin sinua?

— Minkäs tähden sitten? nuorukainen mutisi huoaten. Etkö näe, että ukko Zua on paremmassa kunnossa kuin minä? Eihän hän muuta kuin hengittää raskaasti. Se menee pian ohi, saat nähdä. Setä Zua! hän huudahti kumartuen vuoteen yli. Kuinka voitte? Lähdenkö noutamaan lääkäriä?

Ukko avasi silmänsä selälleen ja huitoi käsillään, kuin olisi tahtonut leyhyttää ilmaa keuhkoihinsa. Mutta hetken kuluttua hän rauhoittui, ja hänen kasvonsa, joihin veri oli pakkautunut, saivat jälleen tavallisen kellertävän värinsä.

— Veli Virdis!... hän kuului mutisevan.

— Tahdotteko, että lähetämme noutamaan häntä? Annesa kysyi auliisti.

Vanhus katseli häntä, mutta ei vastannut.

— Voitteko jo paremmin? Noudammeko lääkärin? toisti Gantine, joka oli istuutunut vuoteen jalkopuoleen eikä näyttänyt aikovan hievahtaa paikaltaan.

— Lääkäriä, lääkäriä... milloin olette noutaneet lääkäriä minua varten? Antakaa edes vettä! ukko soperteli. Raikasta vettä.

— Kas tässä.

Annesa nosti lasin hänen huulilleen, mutta ukko otti sitä suuhunsa vain vähän, ja sylki senkin takaisin lasiin.

— Tämä on tulta, eikä vettä. Eikö enää ole vettä kaivossa? Tuokaa minulle toki vähän raikasta vettä.

Saadakseen raikasta vettä Annesa meni pihalle, köytti nuoran vesiruukun kaulaan ja upotti sen kaivoon, nosti astian taas ylös ja kaatoi vettä lasiin aikoen palata sisään. Silloin hän näki Gantinen tulevan häntä vastaan.

— Mitä tahdot? Annesa kysyi karskisti.

Gantine kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja suuteli häntä rajusti. Annesalta läikkyi vesi lasista.

— Päästä minut! tyttö tiuskaisi suuttuen ja koetti irroittautua, mutta poika suuteli häntä toistamiseen ja painoi häntä lujemmin poveaan vasten.

— Oletko morsiameni vai etkö? poika kuiski huohottaen, intohimosta suunniltaan. Miksi aina kaihdat minua? Ennen et ollut tuollainen, Annesa? Et enää näy rakastavan minua.

— Päästä irti. Ukko odottaa.

— Odottakoon! Parasta olisi, jos lopultakin kuolisi. Jos hän kuolee, voi isäntäväki maksaa rahat, jotka he ovat minulle velkaa; silloin voimme mennä naimisiin. Jää nyt hetkeksi luokseni, Annesa! Juokset aina minua pakoon. Tuntuu siltä, kuin pelkäisit minua.

— Se on totta. Minä pelkään sinua, Annesa sanoi hiukan ivallisesti.

— Olet siveä tyttö, sen tiedän, ja se on mieleeni. Mutta joskus toki voisit olla minunkin seurassani.

— Päästä jo irti! Annesa toisti kiukkuisesti.

— Tule takaisin, Annesa, odotan sinua! poika pyyteli. Parin päivän perästä minun täytyy lähteä. Jollemme ole yhdessä tänä iltana, emme enää näe toisiamme. Tule nyt, Annesa!

— Päästä minut. Saammehan nähdä.

Gantine päästi hänet, mutta Annesa ei enää tullut ulos; vieläpä hän joutuin sulki oven vitjalla, eikä vastannut liioin vanhuksen pyyntöihin eikä sadatuksiin.

Seuraavana aamuna vieraat lähtivät varhain. Rengin taas täytyi lähteä vuoristoon viemään Paulun hevosta laitumelle.

Kun juhla oli ohi, elämä Decherchien talossa jatkui entiseen yksitoikkoiseen, synkkään tapaansa. Molemmat ukot kävivät messussa ja istuskelivat sen päätyttyä kauan kunnallistalon kiviportailla juttelemassa vanhojen tuttavien kanssa. Mutta illoin he istuivat kotitalon ulko-oven edessä, ja joskus pappi Virdis oli heidän seuranaan.

Paululla oli omat tuttavansa, asioittensa hoito ja omat puuhansa. Ollessaan kylässä hän joutui kotiin ainoastaan päivälliseksi ja yöksi.

Naiset puuhasivat omissa askareissaan, donna Rachele rukoili alinomaa. Miehet kajosivat pöydässä harvoin talon raha-asioihin, mutta ne olivat surkeassa kunnossa. Kolme päivää juhlan jälkeen kyläkuuluttaja, joka samalla toimi oikeudenpalvelijana, tuli antamaan ensimmäisen varoituksen talon ja tiluksien myömisestä huutokaupalla.

Parin viikon kuluttua olisi kaikki mennyttä. Silti vanhukset ja donna Rachele eivät näyttäneet ylen levottomilta. Ehkä he odottivat, että Kaitselmus puuttuisi asiaan, tai toivoivat Paulun voivan hankkia rahoja. Paulukin toivoi vielä. Ballore Spanu oli sanonut hänelle ennen lähtöään:

— Olen vielä ikäänkuin perheen poika, niinkuin tiedät, eikä minulla ole centesimoakaan omaa rahaa. Mutta jos tulet kotikylääni, esitän sinut kirkkoherran sisarelle, rikkaalle muorille, joka varmaankin voi lainata sinulle muutamia tuhansia. Viikon kuluttua on meidän kylässämme pyhimysjuhlat; silloin sinun on sopivin tulla.

Paulu oli päättänyt uskaltaa yrityksen. Mutta jollei sekään onnistunut...

— En oikein tiedä, hän sanoi Annesalle lähtönsä edellisenä iltana, mutta olen varma siitä, että saan rahoja irti. Ilman rahoja en tule kotiin... ennemmin otan itseni hengiltä.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän uhkasi tehdä itsemurhan. Mutta niin kovasti ei uhkaus ollut koskaan ennen pelästyttänyt Annesaa.

Paulu matkusti. Gantinekin oli lähtenyt kotoa, ja hänen oli määrä jäädä Lula-metsään kylvöaikaan asti.

Sairas ukko Zua tahtoi ripittäytyä. Pastori Virdis istui kauan hänen luonaan, ja kun hän vihdoin tuli ulos huoneesta ja istuutui oven eteen molempien vanhusten pariin, Annesa pani merkille, että hän näytti tavattoman iloiselta.

— Kirkkoherra on hyvällä tuulella, hän sanoi donna Rachelelle. Ehkä hän on saanut setä Zuan taivutetuksi auttamaan meitä.

— Jumala sen suokoon! donna Rachele huokasi. Silloin tekisin jalkaisin toivioretken Gonare-madonnan luo.

Mutta kuuntelipa Annesa kuinka tarkkaavasti tahansa, pappi ei ilmoittanut vanhuksille tuota ilosanomaa. Hän kutsui Rosan luokseen ja käski lapsen kertoa Kristuksen ristiinnaulitsemisesta ja pohti tytön kanssa laveasti yksityiskohtia. Sitten hän puhui ukko Cosimun ja don Simonen kanssa Santus paimenesta, jota syytettiin poikansa murhaamisesta, ja hänkin puolusti onnettoman isän viattomuutta.

— Isä on taas lähtenyt liikkeelle; hän on saanut tietää, että poika oleskelee lammastarhassa lähellä Ozieria.

— Olisipa oikein ja kohtuullista, jos hän hirttäisi koko nulikan, jos saa hänet kiinni! ukko Cosimu tuumi tavattoman jyrkästi.

Pappi Virdis pani tämän kovin pahakseen, alkoi huohottaa ja huitoi käsillään.

— Cosimu Damianu! Mitä sanotkaan? Onko tuo kristityn puhetta? Onko sinusta viime aikoina tullut villipeto?

Rosa alkoi nyt kertoa kamalaa unta, jota hän oli nähnyt edellisenä yönä:

— Oli hirmuisen iso susi, jolla oli pikkiriikkinen häntä. Se juoksi toisen pedon perässä erämaassa. Ei aikaakaan, kun tuli mies, jolla oli sauva ja keihäs...

— Huijui millainen uni! ukko Cosimu sanoi ollen säikähtävinään. Oikein minua peloittaa!

Rosa naurahti, mutta kävi sitten jälleen vakavaksi ja viittaili käsillään.

— Älkää pelätkö! Sehän oli vain unta!

— No, mitä mies teki keihäällä?

— Mies juoksi juoksemistaan. Sitten hän tuli toiseen erämaahan, ja sitten vielä toiseen.

— Olipa siinä erämaita enemmänkin, pappi huudahti.

— Kuulkaa nyt, kuulkaa tarkasti, Rosa sanoi kärsimättömästi.

Ja nuo kolme vanhusta kuuntelivat tarkkaavasti tytön haaveellista lörpötystä. Annesa ja donna Rachele istuivat sillä aikaa sisällä käytävässä ajatuksiinsa vaipuneina. Edellinen oli synkän odotuksen vallassa, mutta toivoi rauhaa ja onnistumista, jälkimmäinen huusi avukseen Jumalaa, joka ei heltynyt hänen rukouksistaan.

IV

Paulu oli lähtenyt matkaan aamun sarastaessa. Moneen vuoteen hän ei ollut tehnyt muuta kuin näin matkustellut hankkimassa rahoja, niinkuin keskiajan ritarit aarteita etsimässä. Varmaankin virtasi vähän espanjalaisen ylimyksen verta tämän köyhtyneen sardinialaisen aatelismiehen suonissa. Mutta ajat olivat muuttuneet. Vuorista ei enää löytynyt aarteita, eivätkä ihmiset olleet auliita hellittämään kukkaronsa nauhoja. Ja kuitenkin Paulu Decherchi matkusteli ja toivoi lopultakin osuvansa paikkaan, jossa asuisi ihmisiä, jotka eivät olleet niin saastaisen kitsaita kuin ne koronkiskurit, joiden kanssa hän siihen asti oli ollut tekemisissä.

Hän toivoi, jopa uskoi varmasti, että onni olisi viimeinkin hänelle suosiollinen. "Kirkkoherran sisar on rehellinen ihminen", hän tuumi. "Hän lainaa minulle rahat kohtuullisella korolla. Näin saatamme maksaa velan pankkiin; ja kuolee kai setä Zuakin kerran, jolloin on helppo järjestää asiamme".

Hän ratsasti edelleen. Hänen pieni raudikkonsa, jonka satulasta riippui valko- ja punakukkainen pussi, niin että sen kangas näytti seinäverhosta leikatulta, pysähtyi äkkiä nostaen kaunista, viisasta päätään. Pölyisestä ja huonosti hoidetusta maantiestä oikeaan, muurin takana, häämötti polun suu, jonka melkein peittivät näkyvistä tuuheat, marjoja täynnä olevat sinivatukkapensaat.

— Olet oikeassa, Paulu sanoi ääneensä taputtaen älykkään eläimen päätä. Parempi on poiketa tuonne polulle. Se on kapea ja hankala, mutta sillä on vähemmän pölyä ja enemmän siimestä.

Hän antoi eläimen noudattaa vaistoaan, ja se pujottautui varovasti pensaiden välitse.

Polku mutkitteli ja polveili syvän laakson kaltaalla. Aamun ruusuinen hohde valaisi himmeästi maisemaa, jossa vielä melkein oli alkuperäinen koskemattomuuden leima. Näytti siltä, kuin ei ihmisjalka olisi vielä koskaan tallannut tätä seutua. Laakson seininä kohosivat harmaakivikalliot. Kuivunut joen uoma, jonka pohja oli hyvin vaaleaa graniittia, uursi laakson vihreään pohjaan harmaanvalkean vakonsa, ja kukkivat oleanderit, joita kasvoi kivien lomissa pitkin joen vartta, näyttivät aivan kuin kyklooppien kivimaljakkoihin istutetuilta. Kiiltävälehtinen laakeri, mustamarjainen myrtti, vielä kukkivat pionipensaat ja monet Sardinian kasviston harvinaisemmatkin pensaat ja kukat koristivat laaksoa ja kallioita kiiveten niiden huipuille asti. Valkoisina hohtavat ja sinisinä siintävät vuoret, joista muutamat vielä olivat leijuvien huurujen peitossa ja joihin aamuruskon heijastus valoi punaansa, rajoittivat näköalaa. Etäällä, metsärinteisen vuoren juurella, siellä josta laakso alkoi, näkyi vielä kotikylä, ja kauempana, harmaassa kalliosyvennyksessä, pilkottivat toisen pienen kylän rauniot, jonka kaikki asukkaat olivat kansantarun mukaan ammoisina aikoina kuolleet salaperäiseen ruttotautiin; toinen tarina taas tiesi kertoa, että heidät oli yhtenä ainoana yönä surmannut sukupuuttoon naapurikylän väestö, joka halusi laajentaa aluettaan.

Paulu joutui aamun runouden ja seudun kauneuden lumoihin. Hän ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut itseään näin iloiseksi ja onnelliseksi. Hän näytti tulleen nuorukaiseksi jälleen ja siirtyneen takaisin siihen aikaan, jolloin hän lähti kotoa hilpeänä ja huolettomana kuin lintu etsimään vain huveja ja hauskuutta huolimatta huomisesta. Väliin hän laulahti:

Linnut, siipi ilmaan luokaa, Mulle lemmen viesti tuokaa...

Ja hänen äänensä, joka oli sointuvan heleä kuin naisen ääni, kajahti tyynessä aamuilmassa. Hevonen höristi korviaan, ikäänkuin isännän tavaton hilpeys olisi häirinnyt sitä. Mutta Paulu jatkoi laulamistaan ja kannusti ratsuaan. Niin, hän oli iloinen. Annesan muisteleminen, rahan saannin toivo, aamun ihanuus saivat hänen mielensä virkeäksi. Hiiteen kaikki synkät muistot ja ikävät ihmiset, varsinkin setä Zua ja kyläkuuluttaja julistuksineen!

Ja ratsu kantaa häntä yhä etemmäksi. Milloin polku kiipeää laakson rinnettä ylös, milloin laskeutuu sen pohjaan. Pienen ylätasangon poikki hän saapui pieneen ravintolaan, johon poikkesi syöttämään hevostaan. Hän aikoi oitis taas jatkaa matkaansa, mutta muuan nainen tunsi hänet ja kiiruhti kertomaan Pietro eli Peu Corbulle, rikkaalle tilanomistajalle, että Paulu Decherchi oli poikennut korpraalinlesken, Zanan, kapakkaan. Don Peu Corbu riensi heti Zana lesken ravintolaan ja alkoi oitis Paulun nähtyään moittia tätä, kun ei hän ollut tullut suoraa päätä tervehtimään ystäväänsä.

— Pelkäätkö, että meillä on rutto talossa? Milloin Paulu Decherchi on ruvennut poikkeamaan kievareihin, sensijaan että tulisi ystäviensä luo?

Paulu oli aikaisemmin pyytänyt rahoja lainaksi don Peulta, joka oli evännyt pyynnön. Lainailihan Paulu rahoja kaikilta tuttaviltaan, mutta ei koskaan toistanut pyyntöään, jos se kerran oli hylätty, vaan kantoi sitten kaunaa noille nurjamielisille henkilöille. Hän oli kuitenkin tulevinaan iloiseksi don Peun näkemisestä, lausui hänelle kohteliaisuuksia, mutta kieltäytyi lähtemästä hänen mukaansa.

— Minulla on kiire, hän selitteli. Puhallutan vain hetkisen hevostani. Olen matkalla Pyhän Isidoron juhlaan.

— Se on vasta ylihuomenna. Sinä jäät kauniisti tänne koko täksi päiväksi, niin totta kuin nimeni on Peu Corbu.

— Älä vanno! En minä kuitenkaan jää, Paulu vastasi. Mutta hän jäi sentään. Don Peu oli noita sardinialaisia aatelismiehiä, jotka eivät karta maatöitä, kun niikseen on, mutta jotka enimmäkseen vetelehtivät toimettomina odottaen ystäviä ja vieraita, joiden kanssa voivat vähän ryypiskellä ja jutella kaiken maailman asioista pitkin ja poikin.

Hän otti Paulun huostaansa kuin ainakin tavoittamansa saaliin ja laahasi häntä ympäri kylää kapakasta toiseen. He joivat yhdessä aika tanakasti; Paulu oli edelleen iloista poikaa ja alkoi lasketella hullutuksia. Hän kehui, ettei hänen raha-asioitaan vaivannut mikään ja että hengenahdistusta poteva ukko oli lahjoittanut hänelle arvopaperinsa mielin määrin käytettäviksi.

— Katsopas, hän virkkoi osoittaen takkiaan, joka oli mitä hienointa englantilaista kangasta, mutta huonosti tehty, tämän setä Zua lahjoitti minulle; toisin sanoen pisti minulle käteen sata liiraa ja käski ostaa uuden puvun.

— Teittepä viisaasti, kun otitte sen ukkorahjuksen luoksenne, don Peu vastasi hypistellen takin kangasta. Mutta kyllä te olettekin hänelle hyviä. Jos hän olisi joutunut toisenlaisten ihmisten pariin, he olisivat ottaneet hengen hänestä. Zana, sinä kaunosilmä, tuohan meille pullo lisää tätä kirottua muskat-viiniä!

Zana, kaunis leski, jolla oli suuret, sysimustat silmät, nousi pöytänsä äärestä ja tuli myymälästään, josta sai mitä erilaisimpia tavaroita, pieneen perähuoneeseen, jonne jalosukuiset ystävykset olivat vetäytyneet. Tätä huonetta, johon valo tuli ruokokattoon tehdystä pienestä ikkunasta, käytettiin ruokailupaikkanakin. Siellä oli katettuna pöytä, jossa oli kori täynnä kivikovia, "nuottipaperiksi" sanottuja sardinialaisia leipiä; korin rei'istä kurkisteli pieniä valkoisia, erittäin pirteän ja vilkkaan näköisiä matoja. Punaisilla papereilla verhotuilta seiniltä ei puuttunut almanakkoja eikä pyhäinkuvia. Suurennetusta valokuvasta katseli huoneeseen lihava, sävyisän näköinen karabinieeri, joka näytti korpraaliksi naamioidulta papilta.

— Zana, tähtisilmä, don Peu puheli jäykkänä ja vakavana viiniä laseihin kaatavalle leskelle, tämä jalosukuinen herra, tämä ratsumies ja ritari on leskimies ja hakee lohdutusta. Sinä taidat myös hakea lohdutusta. Ettekö voisi lohduttaa toinen toistanne?

— Joko te taas hulluttelette, don Peu! leski vastasi arvokkaasti. Jollen kunnioittaisi vierastanne, vastaisin teille, niin kuin ansaitsisitte!

— Antakaa hänen loruilla! Paulu sanoi lepytellen.

Mutta leski katseli nuorta leskimiestä, ja tämäkin jo oli puolestaan kiinnittänyt huomionsa häneen. Molemmilla oli kauniit silmät; ja kauniit silmät ovat olemassa sitä varten, että niitä katseltaisiin, vaikka ne jo olisivatkin vuodattaneet kyyneliä rakkaiden vainajien haudalla.

Zana jäi vielä hetkeksi asiakkaittensa seuraan, mutta poistui sitten myymälään, jonne oli tullut pikkupoika ostamaan soldolla [soldo = 5 centesimoa] lampunsydäntä.

Paulu oli käynyt alakuloiseksi, mistä syystä, sitä hän ei itsekään tiennyt. Tähän asti hän oli saanut pidetyksi hyvää tuultaan yllä kerskailuillaan pettäen itseään harhakuvitelmalla, että hänen raha-asiansa todella olivat hyvällä kannalla ja ettei hänen taskussaan olevia sataa liiraa oltu lainattu pastori Virdikseltä. Mutta pienen punaisen myymäläkamarin hämärässä hän luuli kuin unessa näkevänsä epämiellyttäviä hahmoja: kyläkuuluttajan tummanpuhuvat karskit kasvot hengenahdistusta potevan ukon luisevan, laihan haamun takana.

— Hän on vielä kaunis nainen, don Peu sanoi puhuen yhä leskestä, ja hänellä kuuluu olevan kolikoitakin arkun pohjalla. Hokevat myös... minä puolestani en väitä mitään... mutta hoetaan — no, juo toki, Paulu Decherchi! Mitä sinä taas aprikoitset?

— En tahdo juoda enää. Mitä sitten hoetaan?

— Sinun täytyy juoda, niin totta kuin nimeni on Peu! Vai tahdot sinä tietää, mitä ihmiset sanovat? Sitä ei voi kertoa täällä... korpraali kuulee puheemme, ha, ha, haa! Terve!

Don Peu joi seinällä riippuvan valokuvan maljan, ja Paulukin ryyppäsi. Korpraalinlesken muskat-viini sai kyläkuuluttajan naaman häipymään.

— Mitä sitten sanotaan, Peu?

Don Peu hiljensi ääntään ja kertoi koko joukon juoruja Zanasta. Tämäntästä hän kohotti katseensa ja silmäili veitikkamaisesti korpraalivainajan säyseitä kasvoja, joka hämärässä näytti katsovan kaukaisesta maailmastaan, suvaitsevasti kuunnellen kertomuksia oman leskensä seikkailuista. Paulukin katseli kuvaa ja naurahti. Hän unohti, että Maatalouspankki viikon kuluttua säälimättä myöttäisi huutokaupalla Decherchien vanhan sukukartanon ja heidän viimeiset maatilkkunsa.

* * * * *

Seuraavana päivänä jo aamun koitteessa Paulu jatkoi matkaansa Balloren kotikylää kohti. Ilma oli äkkiä muuttunut koleaksi, se tuntui aivan syksyiseltä. Paulu ei enää ollut iloinen, niinkuin edellisenä päivänä. Humalasta oli hänen suuhunsa jäänyt karvas maku, ja kurkku tuntui kuivalta. Hän muisteli niitä kahta tuntia, jotka oli viettänyt lesken myymälän takahuoneessa, ja tuo muisto tuntui kiihoittavalta unelta. Viini, tuttavan jutut, Zana, joka alinomaa pistäytyi sisälle ja jollakin verukkeella jäi seisomaan pöydän ääreen, oli saanut hänet hulivilituulelle ja huolettomaksi, aivan kuin ennen nuorukaisvuosina. Huolimatta don Peun vastustelusta Paulu oli tahtonut maksaa yhden viinipullon, ja kun hän oli ottanut taskustaan _marengon_, kahdenkymmenen liiran kultarahan, eikä leskellä ollut pientä rahaa, Paulu oli sanonut:

— Voitte antaa minulle takaisin, kun palaan kolmen päivän päästä.

Zana oli tahtonut uskoa hänelle velaksi, don Peu oli tarjoutunut lainaamaan hänelle pientä rahaa, mutta Paulu oli ollut suuttuvinaan. Peu oli ajatellut Paulun tahtovan näytellä mahtavaa miestä miellyttääkseen Zanaa, ja katsellut nauraen valokuvaa.

Ratsastaessaan Paulu muisteli lesken kookasta, kaunista vartaloa, hänen ruusuisia poskiaan ja uhkuvia, hekumallisia huuliaan. Mutta samalla hän ajatteli pikku Annesaa, sitkeää ja uskollista murattia, jonka kietovan syleilyn hän yksin tunsi ja josta hän ei tuntenut enää koskaan voivansa erota.

— Zana on kaunis. Mutta vaikka hän olisikin kunniallinen nainen, ei häntä voisi rakastaa kauan, Paulu tuumi itsekseen. Annesa on salainen, tyhjentymätön aarre. Hänen jokainen suudelmansa tuntuu minusta ensimmäiseltä.

Paulu ei tahtonut tunnustaa itselleen, että Annesan rakkauden voiman salaisuus piili kokonaan siinä järkyttävässä intohimossa, jonka hän, Paulu, tytössä oli herättänyt. Hän ei tunnustanut sitä itselleen, mutta tunsi sen sisimmässään ja salli tämän intohimon täydelleen vallata ja kiehtoa olemuksensa, niinkuin muratti kietoutuu puunrungon ympärille. Hän rakasti vähemmän kuin antoi rakastaa itseään, ja olematta tahallisesti uskoton hän katseli ja halusi toisia naisia antautuen mielihyvin heidän helliteltäväkseen.

Näin hän unohtamatta Annesaa, mutta ajatellen kaunista leskeä, saapui kylään, matkansa päämäärään. Suuret ruusunpunaiset pilvet peittivät auringon, lempeä hohde välkkyi sänkipeltojen peittämillä kukkuloilla, joiden takana kohosi vaaleanpunaiselta marmorilta näyttävä kalkkivuori. Pienet, mustat lehmät joivat kapeasta ojasta, piirtyivät kukkulan keltaista taustaa vasten. Mutta kun hän ehti lähemmäksi kylää, kaikki näytti kolkolta, tie pölyiseltä, ja löyhkäävää ilmaa oli vaikea hengittää. Pieni kirkko kohosi sadan metrin päässä kylästä karulla kentällä, joka oli kartion ja pyramidin muotoisten suurten paasien ja kivilohkareiden peitossa. Näytti siltä, kuin jokin muinaisajan kansa olisi samoillut tämän kentän yli ja yrittänyt pystyttää rakennuksia, jotka olivat jääneet keskeneräisiksi. Kaikki oli täällä hiljaista ja autiota.

Hevosen kaviot vajosivat syvälle tomuun ja likaan. Kivihökkeleitä, jotka oli rakennettu kalliopohjalle, oli rykelmissä harvojen uudisrakennusten ympärillä. Myssypäisiä, avojalkaisia naisia, repaleisia lapsia, puolialastomia poikasia, melkein koko kylän väestö vilisi tomuisella tiellä. Kaikki alkoivat kuiskailla nähdessään Paulu Decherchin, joka tervehti oikeaan ja vasempaan hevosen selästä.