Part 3

— Kulkekaa vaikka ympäri maailman, hän oli tapana sanoa puhuessaan perheestä, jossa oli palvellut nelisenkymmentä vuotta, yrittäkää vain etsiä, mutta minä takaan, ettette löydä hienompaa ja parempaa perhettä. Don Simone esimerkiksi; jos Jumala kuolisi, niin taivaan enkelit valitsisivat don Simonen avukseen ja heidän kaikkien Herraksi. Täytyy kunnioittaa don Simonen kenkiäkin!

Kylän asukkaat pilkkasivat äijää tämän ylenmääräisestä ihailusta. Joka kerran kun oikeudenpalvelija kohtasi ukko Castigun, hän kysyi tältä:

— No, onko Herra jo kuollut?

Kirkkoherra Virdis nuhteli ankarasti ukko Castigua, kun tämä tuli ripille.

— Herran pyhät enkelit! (tätä huudahdusta isä Virdis täytti ripitettäviensäkin kuullen) älä enää puhu tuollaisia, rakas veli! Herra on yksi ja ainoa, eikä hän koskaan kuole, ei edes silloin, kun on antanut meidän kaikkien muuttaa manalle.

Ukko Castigu vain ei lakannut ylistämästä Decherchejä maailman hienoimmaksi perheeksi. Annesaankin Casigu kohdisti suuren ihailunsa ja luottamuksensa. Kerran vanhus uskoi hänelle, että oli rakastunut kauniiseen, rikkaaseen kylän tyttöön, ja pyysi Annesalta pientä palvelusta:

— Tahtoisin lähettää tytölle kirjeen. Etkö sinä ottaisi kirjoittaaksesi sitä, _Keltakutri?_ Miksi naurat?

— Enhän minä ole tottunut kirjoittamaan kirjeitä.

— Yhdentekevää! Ei siinä työssä tarvitse olla kirjanpainaja eikä asianajaja. Riittää, jos kirjoitat näin: "Maria Pasquala, sydänkäpyseni, minä rakastan sinua, ja jos huolit minusta, asetan sinut kuin pyhimyskuvan lasikuvun alle". — No, Annesa, tee nyt minulle mieliksi. Jos tahdot kirjoittaa sen kirjeen, tuon sinulle arkin _rakkauspaperia_, joka on niin hienoa, että sen voisi lähettää vaikka prinsessalle.

Annesa lupasi kirjoittaa kirjeen, ja Castigu toi tuon merkillisen "rakkauspaperin"; se oli lovikuvioilla ja nuolen lävistämän sydämen kuvalla koristettu paperiarkki, jommoista koulupoikien on tapana käyttää kirjoittaessaan ensimmäisiä rakkaudentunnustuksiaan.

Mutta tästä kirjeestä ei ollut toivottua tulosta. Kaiken kukkuraksi Maria Pasqualan veli uhkasi, nähdessään Castigun kulkevan tytön kotitalon ohi, ukkoa ryhmysauvalla; ja paimen livisti tiehensä "kuin koira, jonka häntää on kärvennetty palavalla kekäleellä".

Kerran ukko Castigu kutsui ystävänsä ja entisen isäntäväkensä lammastarhaansa. Ukko Cosimu Damianu, Paulu ja Annesa noudattivat kutsua. Lammastarha oli melkein Santu Juanne-vuoren huipulla, eräänlaisella esialpilla, jonka takana Gennargentu-vuori rajoittaa näköpiiriä huipuillaan ja hopeanhohteisilla ääriviivoillaan.

Suunnattomat graniittimöhkäleet, joille sammal levitti eriskummaista mustan ja vihreän kirjavaa mosaiikkiaan, olivat omituisesti pinoutuneet päällekkäin, muodostaen pyramideja, torneja, salaperäisiä kyklooppilinnoja. Tuli pakostakin ajatelleeksi, että kaukaisina kaaoksen aikoina näiden lohkareiden välillä oli syntynyt taistelu, että toisten oli onnistunut kukistaa, toisten jotka ne olivat murskanneet, itse nyt kohoten voitokkaina kohti sinitaivasta. Ja kun kivien taistelu oli tauonnut, olivat pensaat ja tammet turvallisesti anastaneet valtaansa äkkijyrkänteet, kiivenneet kalliolohkareille kilvan pyrkien toinen toistaan korkeammalle. Kaikki tässä suurenmoisessa, salaperäisessä seudussa näytti oudolta, epätavalliselta, ja ne yksinäiset ihmiset, jotka elivät keskellä näitä kallioita — joista muutamat muistuttivat taruhirviöitä, jättiläiskaloja, ennen vedenpaisumusta eläneitä hirmuliskoja — ja jotka ymmärsivät metsissä kuiskivan vuoristohengen ja tajusivat tuulen huminan ja varisseiden lehtien kahinan merkityksen, nämä ihmiset olivat tietysti kertoneet tuhansia taruja, joiden tapahtumapaikan he olivat sijoittaneet seudun peloittavan jylhiin ja runollisimpiin paikkoihin.

Lähellä Castigun lammastarhaa, kivenheiton päässä keskiajalla rakennetusta kirkosta, oli kallion huipulla pitkä, kivisen ruumisarkun muotoinen lohkare, joka lepäsi vinottain suunnattoman suurella nelikulmaisella kiviröykkiöllä. Siellä sisällä, tuossa ylväässä, juhlallisessa hautakammiossa, jota ei keisarin eikä runoilijan olisi tarvinnut halveksia, nukkui kansantarun mukaan ikuista untaan jättiläinen, jonka vuoristossa asuvat viekkaat kääpiöt olivat petollisesti surmanneet.

Istuessaan tuhatvuotisten puiden varjossa, jotka pitkine harmaine köynnöskasveineen näyttivät parrakkailta vanhuksilta, Castigun vieraat kertoilivat aamiaisen aikana yksinomaan noita vanhoja taruja.

Vanha aviopari, jotka häittensä jälkeen aina oli syönyt samalta lautaselta, muisteli erään Paulun esi-isän häämatkaa.

— Hän otti vaimokseen aritzulaisen neitosen. Aritzusta Baruneihin morsiusparia saattoi kaksikymmentäseitsemän sukulaista, jotka ratsastivat komeilla raudikoilla. Ainoastaan vastanaineet ratsastivat valkoisella tammalla. He kulkivat vuoren yli, ja saavuttuaan tänne kiipesivät jättiläisen haudalle, mistä näkee kylän, ja kaikki laukaisivat pyssynsä. Siinä oli semmoinen pauke kuin sodassa...

— Tahdon kiivetä sinne; kuka tulee mukaan? Paulu kysyi. Hän oli juonut kokolailla ja näytti iloiselta ja nuortuneelta.

Mutta muut seurassa olivat melkein kaikki vanhoja ja väsyneitä ja oikaisivat kernaammin pitkäkseen puiden siimekseen. Annesa yksin seurasi nuorta leskimiestä, eikä kukaan oudoksunut sitä. Kaikkihan olivat tottuneet pitämään Paulua ja Annesaa sisaruksina.

He lähtivät siis. Oli toukokuu, keskipäivän aurinko paahtoi kallioita, joilla kasvoi metsäruusuja. Puiden lehdet kiilsivät ja välkkyivät.

Äkkiä metsä harveni, ja kahden tammen välitse, joiden oksat yhtyivät, tuli näkyviin kuin suurenmoisen kaaren kehystämänä Gonare vuoren pyramidi siintäen säteilevän taivaan taustalla.

Metsän oikealla puolella kohosi se huippu, jolla jättiläinen lepäsi vihreän sammalsametin peittämässä haudassaan. Kiipeäminen sinne oli työlästä, täytyi hypätä kalliolta kalliolle.

Paulu kulki edellä, Annesa perässä. Tyttö tahtoi ennen kaikkea nähdä kylän kaukaa. Äkkiä hän joutui seisomaan kivillä, jotka horjuivat. Hän luuli menettävänsä tasapainon ja päästi huudon. Paulu kääntyi katsomaan ja ojensi hänelle kätensä.

He kiipesivät yhä korkeammalle ja istuutuivat ulkonevalle paadelle, jättiläisen hautakallion alapuolelle. Heidän jalkojensa juuresta metsä vyöryi alaspäin kuin suurenmoinen vihreä koski rannikolle asti, jonka keltaisesta taustasta kylän talot erottuivat harmaina kuin sammunut hiilikasa. Vuoret ja laaksot vuorottelivat taivaanrannalle asti. Kaikki oli vihreää, keltaista, sinistä.

Nälkäiset korppikotkat kirkuivat ajellen toisiaan takaa korkealla päivänpaisteisessa, kuulakassa ilmassa.

Annesa ja Paulu eivät vaihtaneet ainoaakaan sanaa. Paulu oli jälleen vaipunut synkkiin mietteisiinsä. Hänen hehkuvat silmänsä tarkkasivat enemmän korppikotkia kuin näköalaa. Äkkiä hän ponnahti pystyyn ja alkoi laskeutua vuoren rinnettä alas. Siinä, missä kivet olivat irrallaan, hän pysähtyi, ojensi taas Annesalle kätensä ja katsoi tähän.

Annesasta tuo katse näytti kiehtovan häntä kuin hehkuva liekki. Hänestä tuntui aivan kuin hän olisi luisunut alas edestään vierivien kalliolohkareiden mukana. Mutta Paulu pidätti häntä voimakkailla käsivarsillaan ja painoi huulensa hänen huulilleen niin lujasti, kuin ne olisivat ainaiseksi liittyneet toisiinsa.

III

— Annesa! Annesa! Sairaan vanhuksen sisähuoneesta kuuluva vaikeroiva ääni herätti Annesan hänen haaveistaan. Hän kavahti pystyyn ja meni huoneeseen.

Tavallisen tukehtumiskohtauksen kouristamana ukko Zua koetti kohota istumaan, mutta ei voinut. Hänen luisevat kätensä hosuivat ilmassa ikäänkuin torjuen näkymätöntä aavetta.

Annesa meni hänen luokseen erityisesti kiiruhtamatta ja asetti toisen pieluksen hänen selkänsä taakse. Vähitellen ukko alkoi hengittää helpommin ja tahtoi juotavaa. Heti kun hän taas kykeni puhumaan, hän alkoi valittaa ja sadatella:

— Aina sinä hylkäät minut, hän nalkutti ääni kähisten. Hyttyset pistelevät, valo sammuu... sammukoot sinun silmäsikin! Lähetä ainakin hakemaan luokseni pappi Virdis, tahdon tunnustaa hänelle syntini, en halua kuolla pannaan julistettuna kuin pakana. Te annatte minulle myrkkyä, te kaikki, jotta kuolisin hitaasti. Olkaa kirotut te kaikki, kirottu olkoon äitinne maito! Se hetki, jota ikävöitte, tulee pian, aivan pian. Löydätte minut kuolleena kuin koiran, ja silloin olette tyytyväisiä.

— Lopettakaa jo! Annesa sanoi uhkaavasti. Teidän sietäisi hävetä, kun puhutte tuollaisia, senkin kiittämätön, ilkeä ukkorahjus!

Mutta vanhus mutisi vain, vielä senkin jälkeen kun Annesa oli sammuttanut tulen ja mennyt levolle. Vielä pimeässä hän kuuli tuon ähkivän, korvia viiltävän äänen, ja hänestä tuntui siltä, kuin saha olisi raadellut hänen sydäntään. Toinen puoli tätä sydäntä oli vielä hyvä ja puhdas ja hehkui rakkaudesta, toinen taas vuoti verta ja hehkui sekin, mutta kuin kostea kekäle, joka palaa kelmeällä, kituvalla liekillä levittäen ilkeää käryä. Muistojen viehkeän alakuloinen tunnelma oli haihtunut, tuon häijyn peikon ääni palautti hänet takaisin todellisuuteen.

Hänkin kuvitteli potevansa hengenahdistusta. Annesa ei lainkaan säälinyt eikä surkutellut tuskissaan voihkivaa vanhusta, vaan toisti itsekseen hänen sadattelunsa ja häijyt sanansa.

Lopulta molemmat rauhoittuivat ja vaipuivat uneen. Pehmeä ja kirkas ääni lauloi etäällä vienoa lemmenlaulua, joka vähitellen lähestyi, kaikuen tien hiljaisuudessa nuorten äänten surumielisen kuoron säestämänä:

Sinisilmä, sulokasvo, kultakukka kaunokainen Riistänyt on syömen multa. Rauhani on vienyt nainen.

— Gantine, laululintuparka! Annesa ajatteli vielä puolihorroksissa ja alkoi haaveilla Paulusta. Tapansa mukaan hän hellästi ja tuntien tunnonvaivoja ajatteli nuorta sulhastaan. Mutta kun ääni taukosi, hän vaipui uneen ja näki edessään Paulun kasvot.

* * * * *

Seuraavana aamuna donna Rachele meni varhaisimpaan messuun ja kävi ripillä. Toiset vanhat naiset näkivät hänen kirkossa itkevän ja rukoilevan palavasti verhoutuneena mustaan hartiahuiviinsa kuin suruvaippaan.

Annesa puolestaan meni Rosan kanssa vasta kello yhdeksän messuun. Kauniissa puvussaan, yllään poimukas, vihreähelmainen hame, punamustat liivit, edessä vanhanaikaisilla koruompeleilla kaunistettu esiliina ja päässä keltainen päähinenauha, hän näytti keskiaikaiselta madonnalta.

Mutta hänen vieressään asteleva tyttönen, jolla oli yllään mauttoman herraskainen, punainen karttuunihame, oli kuin rappeutuneen kulttuurin elävä, surkea irvikuva.

Mäkiseltä syrjätieltä he poikkesivat valtatielle, joka kulki läpi kylän, ja astelivat kirkkoa kohti.

Toisia naisia, jotka olivat pukeutuneet samoin kuin Annesa, tulvi syrjäpoluilta. Repaleisia, mutta terveitä ja kauniita, säteilevän mustasilmäisiä lapsia leikitteli joukoittain porttikäytävissä, ulkoportailla ja pienillä pihoilla, jotka, harvinaista kylläkin, oli lakaistu ja kasteltu.

Vaikka Pyhä Basilio oli kylän suojeluspyhimys, hänen kirkkonsa oli kylän ulkopuolella, satakunta metriä viimeisestä majasta, jossa Decherchien sukulainen asui.

Avara, kivillä laskettu pihamaa, joka oli täynnä heinän ja oljen ruuppua, levisi pienen kirkon ympärillä, jonka taakse oli kyhätty muutamia huoneita ja vaja juhlan järjestäjien ja valvojien asunnoiksi.

Lähellä kirkkoa kohosi nelikulmainen torni, jonka karkeatekoiselle parvekkeelle päästiin ulkoportaita. Kirkko, torni ja lisärakennukset, jotka oli kömpelösti kyhätty rosoisista kivistä ja savesta, olivat aikojen kuluessa saaneet saman tumman ruosteen värin kuin niitä ympäröivät kalliot. Vasemmalla kirkosta, kylän laidassa alkoi harmaakivilohkareinen laakso, jonka takana aukeni avara vaihteleva maisema, vuoria ja laaksoja, jotka ensin vihreinä, sitten siintävinä häipyivät taivaan hohteeseen. Oikealla kohosi San Giovannin vuori metsineen, kanervikkoineen ja oudonnäköisine kalliomuodostumineen.

Neljä satavuotista tammea kasvoi kirkon edessä, jonka julkisivu pilkotti oksien lomista näyttäen kallioseinään hakatulta. Kookkaita ja rotevia miehiä mustan ja punaisen kirjavissa puvuissaan, naapurikylien väkeä, paimenia ja talonpoikia, seisoskeli ryhmissä viinipöytien ääressä ja lehtimajoissa, jotka nojasivat kallioseiniin. Siinä oli sardinialaisten pyhimysjuhlien tavallista yleisöä: iloisia miehiä, jotka olivat tulleet ryypiskelemään, ja kansanpukuisia naisia, jotka olivat tulleet kirkkoon rukoilemaan ja näyttelemään itseään.

Annesa ja Rosa kulkivat hitaasti tietä, joka valtatieltä poikkeaa kirkolle. Kylän viimeisen majan eteen he pysähtyivät tervehtimään täti Annaa, donna Rachelen serkkua.

Täti oli vanhahko nainen, kookas, laiha ja kalpea kuin aave. Hän muistutti donna Rachelea, mutta väitti olevansa nuorempi ja kauniimpi kuin jalosukuinen serkkunsa. Hän kertoi, että hänellä oli ollut ja oli vieläkin useita ihailijoita ja kosijoita, mutta että hän oli antanut näille rukkaset pysyäkseen vapaana ja voidakseen täysin omistaa huolenpitonsa kolmelle orvolle veljentyttärelleen.

Nämä asuivat hänen luonaan. Yksi heistä oli jo naimaiässä. Täti Anna rakasti heitä kuin omia lapsiaan; hän oli hyväsydäminen ja viisas nainen, jonka ainoana heikkoutena oli piintynyt päähänpisto ihailijoista ja kosijoista.

Majan edessä oli matalan muurin ympäröimä piha. Avoimesta ovesta virtasi miellyttävää kahvin hajua.

Annesa huusi:

— Täti Anna, ettekö tule messuun?

— Odotan vierasta, nainen vastasi näyttäytyen ovessa kahvikannu kädessä. Rosa, pikku kultaseni, oletpas sinä tänään hieno. Tulkaahan sisään, niin saatte kahvia. Oletko yhä vain kuin vanha hampaaton akka? Eivätkö pikku hampaat vielä tule näkyviin?

Rosa hymyili näyttäen hampaattomia ikeniään, ja Annesa vastasi tytön puolesta.

— Kyllä hänelle vielä tulee hampaat ja vielä ne lähtevätkin. Teiltäkin ne lähtevät, täti Anna, eikä teille enää kasva uusia tilalle.

— Se on kyllä mahdollista, vastasi Anna täti, jolla oli erinomaisen kauniit hampaat. Mutta tulkaa jo sisään, että saan tarjota teille kahvia. On vielä pitkä aika messun alkuun. Näin juuri, että kirkkoherra Virdis käyskenteli kirkon edustalla seurassaan joku herra, joka näytti Paululta.

Annesa, joka juuri oli menemäisillään sisälle, muutti silloin äkkiä mieltään.

— Hyvästi, hyvästi! Eläkää terveenä, ja paljon terveisiä tytöille. Menemme nyt sentään, että ehdimme ajoissa messuun.

Ja hän kääntyi poistuakseen.

— Minulla olisi jotakin kerrottavaa sinulle, Annesa, mutta käyn teillä huomenna, täti Anna sanoi huiskuttaen kättään jäähyväisiksi. Hyvästi, Rosa, älä syö liian monta mantelikakkua. Etpä vielä ole kertonut minulle, mitä kukko on muninut sinulle korvaukseksi hampaistasi. Eikö se ole tuonut sinulle jotakin pieneen kuoppaan, siihen, joka on oven edessä?

— On kyllä, lapsi huusi. Se muni minulle muutamia pähkinöitä, mutta ei hampaita.

— Mitä teet pähkinöillä, kun sinulla ei ole hampaita, joilla purisit kuoret rikki?

— Nakutin ne rikki kivellä!

— Hyvästi!

— Hyvästi.

Annesa veti Rosan mukaansa ja tuijotti eteensä kuin noiduttu.

Lapsi huudahti:

— Katso, isä onkin tuolla kirkon edessä ja kävelee kirkkoherran kanssa, joka on raivoissaan.

Vanha pappi Virdis todellakin huitoi äkäisenä käsiään, niin että iso vatsa hyllyi. Hän oli tavattoman ruma lihava, pöhöttynyt mies. Tiilenväriset, pulleat kasvot, joissa oli syviä ryppyjä, kuvastivat paheksumista ja ylenkatsetta. Pitkähiuksinen valetukka, johon niskassa sekoittui jokunen hopeahapsi hänen omista haivenistaan, vain lisäsi hänen inhoittavaa rumuuttaan.

Annesa loi katseensa maahan aina kun hän kohtasi papin. Tänäkin aamuna hän yritti mennä suorana ohi laahaten tyttöä jäljessään, mutta vanha sielunpaimen nosti toista isoa kättään ja huusi:

— Rosa! Rosa!

Annesan oli pysähtyminen.

— Rosa, pappi sanoi tullen niin lähelle heitä, että hänen iso vatsansa peitti lapsen kasvot. Olen iloinen, kun tulet messuun. Tänään tulevat kirkkoon vuohet, juutalaisnaiset ja pakanatkin!

Annesa ei tosin käynyt usein kirkossa, mutta hän ei silti joutunut hämilleen papin vihjauksesta. Hän katseli kirkkopihalle päin ja oli kiinnittävinään huomionsa siihen kirjavaan näkyyn, joka siellä avautui silmien eteen, ja kuunteli, mitä kivelle kiivennyt kyläkuuluttaja huusi kansanjoukolle.

Paulukin katsoi sinnepäin. Kuuluttajan kookas, omituinen hahmo kohosi tummana auringonpaisteessa. Hänellä oli kädessään kiiltävä rumpu, ja hänen pukunsa oli puolittain talonpojan, puolittain metsästäjän. Päässä hänellä oli karvalakki, jota etempää luuli hänen tukakseen. Hän oli kuin jokin muinaisaikainen sanansaattaja, joka oli laskeutunut vuoren metsistä ilmoittamaan peloittavaa sanomaa näille rauhallisille viinan ja anisliköörin ryyppääjille, jotka olivat kerääntyneet kirkkopihaan ovelien kaupustelijoiden ympärille. Kaikki katsoivat häntä, ja hän kuulutti jylisevällä saarnamiehen äänellä:

— Nuoret miehet ja neitoset, menkää valokuvauttamaan itsenne valokuvaajalla, joka asuu puuseppä Francescu Casun luona. Ja ken tahtoo nelikon ohraryynejä liiralla, rientäköön herra Balentinu Virdiksen luo. Ja Mariettan tykönä, liikanimeltään "Hurskas neitsyt", myödään tuoreita kananmunia ja jääkylmää limonaadia.

— Niin, pakanatkin, pappi Virdis toisti. Ne, jotka aamulla heräävät, avuksi huutaen Beelsebubia, ja menevät illalla levolle rukoillen saatanaa. Mene, mene, Rosa, ja rukoile noiden ihmisten puolesta, jotta he kääntyisivät. Sitten sinun pitää kertoa minulle, miten Vapahtajamme kuoli. Vieläkö muistat sen?

— Muistan kyllä.

— Hyvä. Sinä et siis ole juutalainen. Mene nyt.

Ja hän alkoi taas ähkien saapastella edes takaisin. Paulu seurasi häntä luotuaan kuitenkin sitä ennen Annesaan kiireisen, hehkuvan katseen, joka täytti neidon riemulla.

— _Pyhät enkelit!_ Annesa sanoi hiljaa ja ivallisesti toistaen pappi Virdiksen mielilauseen. Ja pikku Rosa, joka ei pitänyt tuosta lihavasta papista, remahti nauruun, joka kuulosti vanhan naisen hahatukselta.

Annesa kuunteli messua ajatellen Paulua ja muistellen hänen intohimoista katsettaan. Hän tunsi itsensä aina huumautuneeksi, kun nuori leskimies antoi hänelle kiireisiä rakkaudentodistuksiaan. Hänestä tuntui, että katse, joka vaihdettiin keskellä kirkasta päivää ihmisvilinässä, joka erotti heidät toisistaan paremmin kuin korkea muuri, oli suurempiarvoinen kuin yöllinen kohtaus.

Ja pappi Virdiksen purevat sanat tuntuivat hänestä etäiseltä tuulen huminalta. Yksi ainoa Paulun katse antoi hänelle korvauksen kaikista solvauksista ja nöyryytyksistä.

Messun jälkeen Paulu odotti Annesaa tammien juurella ja tarttui Rosan käteen.

— Nyt menemme mantelikakkukojuun, hän sanoi ääneen ja lisäsi hiljaa: Pastori Virdis on suutuksissaan sinulle, kun et käynyt ehtoollisella. Puolustin sinua sanoen, että sinulla on niin paljon työtä. Se pappi ei ole häijy, kaikkea muuta! Hän on kuin mehiläisleipä, ruma nähdä, mutta täynnä hunajaa. Hän lupasi puhua vielä kerran ukko Zualle minun puolestani. Hän tulee meille tänään; pyytäisin, ettet ole hänelle epäystävällinen. Jollei hän saa Zuaa taivutetuksi, lähden näinä päivinä Ballore Spanun kotikylään. Hän on luvannut viedä minut naissukulaisensa luo, joka on kyläpastorin sisar, varakas vanha nainen. Hän ehkä lainaa minulle muutamia tuhansia liiroja. Tahdotko lasin likööriä, Annesa?

— Toivotaan siis parasta! Annesa huokasi. Missä ystäväsi on?

— En tiedä; hän lupasi tulla tänne tapaamaan minua, Paulu vastasi katsellen ympärilleen kirkkopihalla.

He lähestyivät kakkujen myyjää.

Käytyään kirkossa miehet tunkeilivat jälleen liköörinkaupustelijan ympärillä. He eivät tyytyneet pieneen lasiin, vaan ostivat kokonaisia likööripulloja, jotka he tyhjensivät tuttaviensa ja vieraittensa kanssa viimeiseen pisaraan. Nuo kookkaat, rotevat miehet, joiden puvut olivat nahasta ja hiukset öljytyt ja jotka ilmestyessään vuoristosta näyttivät muinaisajan ihmisiltä, joivat himokkaasti väkijuomia ja söivät makeisia nuollen huuliaan lapsellisen ahneesti.

Annesa antoi Paulun tarjota itselleen pienen lasin minttulikööriä. Huomatessaan, että joukko Gantinen ystäviä piti häntä silmällä, hän tekeytyi välinpitämättömäksi ja jäykäksi niinkuin kaikki muutkin kirkkopihan poikki kulkevat naiset.

Äkkiä Annesa tunsi, miten miehen käsivarsi kietoutui hänen vyötärönsä ympäri, ja näki vieressään pikku setä Castigun, uusi puku yllä, puhtaana ja iloisena kuin lapsi.

— Mitä? tämä ihmetteli käsivarsi yhä Annesen vartalolla, mutta kääntyen Pauluun päin, aiotteko lähteä pois, käymättä tervehtimässä juhlan järjestäjiä? Onko tämä mielestänne oikein tehty, pikku don Pauluni? Ettehän toki aikone loukata Pyhää Basiliota poistumalla, ennenkuin olette käyneet katsomassa juhlaprioreita? Minä, nähkääs, olen yksi heistä, enkä aio niin vain kuitata käymistänne. Mennään, Rosa, pikku ruususeni; tahdotko, että setä Castigu ottaa sinut syliinsä? Vai selkään, niin kuin pienen karitsan?

— Minun täytyy lähteä kotiin. Donna Rachele odottaa minua, Annesa vastusti.

— Otan selkääni sinutkin, Kultakutri, jos tahdot. Lähdetään nyt! Gantine toi varhain tänä aamuna hevosen, joka päästettiin laitumelle. Eikö hän ole vielä palannut?

— Ei ole. Se poika käy päivä päivältä laiskemmaksi! Paulu sanoi. Hän tekee, mitä hyväksi näkee.

— Hyss! Castigu suhisi viitaten kädellä Annesaan. Mutta tämä ei näyttänyt kiinnittävän huomiota Paulun sanoihin. Hän oli tarttunut Rosan pieneen käteen ja kulki molempien miesten edellä kirkolle päin.

— Muutaman päivän perästä aion lähettää Gantinen parkinkuorintaan Lulan metsään, nuori leskimies selitti. Pyysivät, että saisivat pitää häntä siellä töissä kylvöaikaan asti. Sillä tavalla ainakin saa hänet ansaitsemaan jotakin.

— Hän on kyllä hyvin iloinen poika, Castigu myönsi. Mutta olemmehan kaikki olleet iloisia nuorina.

— Kaikki, se on totta, Paulu totesi.

— Tekin, pikku don Pauluseni, olitte hyvin iloinen. Mutta ette ole nyt enää.

— Linnut ovat lentäneet tiehensä! Paulu virkkoi katsoen ylös ilmaan ja viitaten kädellään ikäänkuin jäähyväisiksi. Lentää lehahtaneet tiehensä!

— Hitto vieköön! Jokunen sentään on jäänyt jäljelle, paimen sanoi päästäen hänelle ominaisen puoleksi typerän, puoleksi ivallisen naurahduksen. Tännepäin näin! Mennään isoon keittiöön.

He menivät keittiöön, jossa juhlanjärjestäjät valmistivat jättiläispitoja.

— Hoi, Miale Corbu, tässä nyt ollaan, ukko Castigu huusi ylpeänä, edeten don Paulun vieressä.

_Priore maggiore_, juhlatoimikunnan puheenjohtaja, tuntui ponnahtavan esille keskeltä rasvaista höyrypilveä, joka harson tavoin peitti keittiön peräosan. Hän oli mies, joka ansaitsi olla pilvien ympäröimä kuin metsänjumala: suuri jättiläinen, yllä punainen takki ja niin avarat sarssihousut, että ne näyttivät hameelta. Päässä hänellä oli iso suippolakki, jonka alta kaksi öljyttyä, mustaa hiustöyhtöä valui ohimoille. Hänellä oli ruskeat kasvot, kotkannenä, väkäleuka ja punertava parta. Mies näytti keramiikkiveistokselta.

Kun puheenjohtaja huomasi, että Paulu Decherchi kunnioitti käynnillään yksinkertaisten ja köyhien paimenten juhlaa, hän hymyili melkein liikutettuna ja opasti nuorta miestä läpi keittiön ja huoneiden näyttäen vieraalleen kaiken, ikäänkuin tämä olisi ollut muukalainen.

— Hyvät juhlat tänä vuonna? Paulu kysyi katsellen ympärilleen.

— Eipä sovi moittiakaan. Meitä on viisikymmentä järjestäjää. Lisäksi tuli juhlaan sata paimenta, jokaisella mukanaan lammas ja vakallinen viljaa.

Isot halot paloivat suurilla tulisijoilla, ja kokonaisia lampaita kiehui kuparipadoissa. Muutamia miehiä istui lattialla kasvot hehkuen kuumuudesta ja silmät vettä valuen savussa. He kääntelivät hitaasti tulella puuvartaisiin pujotettuja lampaanreisiä. Punaista lihaa oli kasoittain seinävieripenkeillä, ja puu- ja korkkitammialtaissa höyrysivät vielä sisälmykset. Siellä täällä oli läjissä mustia ja kellerviä vuotia, jotka oli nyljetty sadasta lampaasta; nämä oli kaikki teurastettu pienen pyhimyksen, Barunein suojeluspyhän, juhlan asianmukaista viettoa varten.

Miale Corbun viedessä Paulua parvekkeentapaiselle, jossa naishenkilö tarjoili kahvia ja liköörejä niille, jotka suvaitsivat käydä tervehtimässä juhlatoimikunnan puheenjohtajaa, ukko Castigu johdatti Annesan ja Rosan keittiön viereisiin huoneisiin. Toisessa oli miesten määrä aterioida, toisessa naisten ja lasten. Kolmannessa huoneessa, jota sanottiin _makeiskamariksi_, säilytettiin makeisia, neljännessä leipää. Ja kaikissa näissä savuisissa huoneissa vilisi oudon näköisiä, parrakkaita miehiä, jotka puhdistivat puulautasia ja veitsiä juhlaa varten.

— Onpa siinä leipää! Varmasti riittää sadaksi vuodeksi! Rosa ihmetteli pysähtyen katsomaan isoja koreja, jotka olivat täynnä valkoisia, kiiltäviä nisuleipiä.

— Jospa todella riittäisikin, ruususeni, ukko Castigu sanoi hartaasti kuunnellen pienokaisen jokaista sanaa.

— Kuka jaksaa syödä kaiken tämän leivän paljouden? Paholainenko? Rosa kysyi kurottaen korin kohdalla isoa päätään, joka näytti milloin tahansa voivan irtaantua sitä kannattavasta ohuesta kaulasta.

Ukko Castigu nauroi ja selitti, että suuri osa tästä leivästä kului juhla-aterialla ja että loput jaettiin kerjäläisille ja niille hurskaille ihmisille, jotka kävivät tervehtimässä prioria.

— Jos tulet katsomaan kahden tunnin kuluttua, ruususeni, saat nähdä, että ihmiset syövät enemmän kuin paholainen. Tuossa esimerkiksi on yksi, joka hyvinkin voisi lyödä vetoa pirun kanssa, että syö enemmän kuin se...

Lihava ja romuluinen, punatukkainen ja -partainen mies ilmestyi samassa leipähuoneeseen. Hänellä oli kädessä kääntöpääveitsi ja kappale keitettyä, höyryävää lihaa; tämän tästä hän siitä puraisi irti palasen, ja jos sattui jänteinen kohta, hän leikkasi sen poikki veitsellä ottamatta lihaa suustaan, ja pureskellen himokkaasti. Hänen tummansiniset, kiiluvat ja kylmät silmänsä kuvastivat eläimellistä ahneutta.

— Niin, Annesa sanoi, viime syksynä kävin täällä, ja silloin te hotkitte kuin sudet. Jokaisella oli polvillaan lautanen täynnä lihaa, ja syödessään palasta he jo viiruilivat toista. Näytti siltä, kuin ette koskaan ennen olisi nähneetkään ruokaa.

— Kun on juhla, silloin kai täytyy syödä, Castigu huomautti loukkautumatta. Syömme itse ja annamme toisillekin. Niin on sen asian laita.

Toinen paimen, nuori ja kaunis mies, jolla oli yllään sinisillä nauhoilla koristettu takki, astui hymyillen esiin ja tarjosi Annesalle höyryävällä lihalla täytetyn lautasen.

— Kaunis neito, hän sanoi kohteliaasti, tässä on sinulle.

— Pyhä Basilio! Annesa huudahti levittäen kätensä ja peräytyen säikähtyneenä. Tuoko kaikki! Mitä minä noin paljolla...?

— Syöt suuhusi, toinen vastasi totisena.

Annesa oivalsi, että hän olisi loukannut nuorta miestä, jollei olisi ottanut lihaa, ja sanoi kohteliaasti:

— No niin, kääri se nenäliinaan, niin vien kotiin.

— Kenelle? Gantinellesiko?

— Hänen Gantinelleenko? Tuossa hän onkin.

Nuori renki tuli samassa todella huoneeseen juhlatamineissaan, yllään punainen sininauhoilla päärmätty takki, parta ajeltuna, sileät, kiiltävät hiukset kammattuina korvien yli kuin musta silkkimyssy. Gantine oli tavallistakin pulskempi, ja Annesa katseli häntä melkein äidillisen hellästi.

— Tiesin, että olit täällä, poika sanoi onnistumatta salaamaan mustasukkaisuuttaan. Lähdetään pois täältä. Donna Rachele odottaa sinua; hän tarvitsee sinua.

Sanat olivat aivan tavalliset, mutta äänenpaino oli tavattoman katkera. Mikä Gantinea vaivasi? Hän näytti synkältä ja epäluuloiselta. Annesa joutui hämilleen, mutta osasi teeskennellä, niinkuin aina, jopa näytellä loukkautunutta.

— Donna Rachele tietää kyllä, milloin palaan kotiin. Lähden täältä sitten kun minua huvittaa.

— Sinun täytyy heti lähteä minun mukaani! Gantine valahti kalpeaksi. Setä Castigu, sanokaa tekin se hänelle.

— Gantine on mustasukkainen! huudahti ivallisesti nuori paimen, joka oli tarjonnut Annesalle lihalautasta. Mene, kaunis tyttö, mene! Hän ostaa sinulle mantelikakkua. Olet muutoin väärässä, Gantine! Täällä me kaikki olemme veljiä, eikä kukaan yritä riistää sinulta kyyhkyäsi.

— Veljiä! Pahus vieköön sinut ja sukusi, Gantine ärähti, mutta näytti samassa katuvan sanojaan ja naurahti väkinäisesti.

Annesa säpsähti, mutta ei ollut kuulevinaankaan sulhasensa sanoja.

— Tule, Rosa, anna minulle kätesi. Setä Castigu, jos don Paulu kysyy Rosaa, sano hänelle, että lähdimme pois.

Annesa poistui leipähuoneen takaovesta, nuori renki perässä. Sillä taholla oli ulkona melkein tyhjää. Vain muutamia kerjäläisiä istui kyyryssä kivien ja pensaiden välissä ahmien lihaa ja leipää, joita priori oli käskenyt jakaa heille. Juuri siinä kohdassa, mistä vuoripolku alkoi, oli kuollut se sokea ukko, joka oli tullut kylään Annesa mukanaan. Annesa ei ollenkaan muistanut tuota salaperäistä tapausta, mutta joka kerran kun hänen oli kuljettava paikan ohi, hän kuvitteli näkevänsä kuolleen vanhan kerjäläisen. Hän tunsi sisimmässään levottomuutta ja nöyryytystä ja ajatteli:

"Hän toi minut tänne ja jätti minut tänne, vaikka olisi yhtä hyvin voinut viedä minut muuallekin. Olisin silloin ollut mierolainen, oikea palvelijatar, mutta minun ei olisi tarvinnut kärsiä niin paljon. No niin, mutta kuitenkaan..."

Kuitenkaan hän ei voinut ajatella elämää toisenlaiseksi, ilman Paulua, ilman surua, ilman kärsimystä.

"Sitä varten kai olen syntynytkin..."

Kulkiessaan tänä päivänä Rosan kanssa sen paikan ohi, jossa vanhus oli kuollut, hän tunsi itsensä surullisemmaksi ja nöyryytetymmäksi kuin koskaan ennen. Hän joudutti askeliaan ja tuijotti etäisyyteen, silmät himmeinä ja kasvot tavanomaisen synkän ja ylenkatseellisen naamion peitossa.

— Annesa! poika aloitti melkein rukoilevasti, älä ole noin suutuksissasi! Anna minulle anteeksi, teinhän sen vain sinun hyväksesi. Tiedäthän, ettei naisten ole tapana käydä sellaisissa paikoissa, missä on pelkkiä miehiä, tai käydä siellä korkeintaan miehensä tai veljiensä seurassa.

— Olinhan don Paulun kanssa.

— Niin, mutta hän ei ole miehesi eikä veljesi, nuori mies huomautti huoaten. Tuttavani ovat nähneet teidät yhdessä ja alkaneet vihjailla. Ihmiset ovat niin ilkeitä, Annesa!

— Tuo on kai suuri uutinen, Annesa virkahti pilkallisesti. Ja hän joudutti taas askeliaan ja laahasi jäljessään hidasta tyttölasta. Kuljettuaan tienmutkan ohi he joutuivat mantelikakkujen kaupustelijan kojulle. Tuonnempana oli eilinen köyhä vieras asettanut ohjaksensa ja kannuksensa näytteille säkille, jonka oli maton tavoin levittänyt maahan. Nähdessään Gantinen hän hymyili ja tervehti kädenliikkeellä.

— Kuulehan! nuori mies sanoi lähestyessään tätä, onko sinulla sellaisia ohjaksia, joilla voi hillitä raisua tammavarsaa?

Molemmat miehet katsoivat Annesaan ja nauroivat.

— Annesa! Gantine sitten sanoi, ääni rukoilevana, saanko tarjota sinulle naulan mantelikakkua?

— Tammavarsat eivät syö mantelikakkua, Annesa vastasi aivan tyynesti.

Gantine sanoi vielä jotakin, mutta hänen äänensä hukkui kokonaan rummun pärinään, joka kuulosti melkein kammottavalta kansanjoukon äkillisessä äänettömyydessä.

Kuuluttaja teki tiettäväksi kimakalla saarnanuotillaan, että kilpa-ajot alkavat kello viisi iltapäivällä:

— Ensimmäinen palkinto: kaksikymmentä hopealiiraa ja hieno, kultakuteinen huivi; toinen palkinto: kymmenen hopealiiraa ja silkkihuivi...

Kokonainen liuta poikanulikoita oli piirittänyt kuuluttajan kiusoitellen tätä. Yksi heistä oli niin julkea, että näpähdytti rumpua patukallaan.

— Kolmas palkinto: hopeataaleri ja uuden uutukainen sardinialaislakki! Pois tieltä, nulikat, taikka potkaisen teitä niin, että lennätte ilmaan joka sorkka!

* * * * *