Part 13

Jonkin aikaa myöhemmin Annesa kuuli, että Paulu oli sairastunut lavantautiin; sitten kerran syksyllä hän näki Paulun ilmestyvän eteensä kuin aaveen. Hän oli enää oma varjonsa: vanha ja laiha, tukka harmaa, silmät syvällä kuopissaan, ja hampaat pistivät törröttäen esiin. Kuluneina vuosina hän oli edelleen elänyt toimettomana ja riitaisana ja antautuen paheisiin. Lavantauti oli hiukan sumentanut hänen järkeään ja iskenyt hänen aivoihinsa päähänpiintymän: hän kuvitteli olevansa Annesan rikostoveri, osallinen ukko Zuan murhaan, ja tunsi siitä tunnonvaivoja. Annesa säikähti nähdessään hänet. Ja Paulu kertoi hänelle kaiken kurjuutensa:

— Joka yö näen unta ukosta. Toisinaan hän on kuin setä Simone, joka vaatii minua lähtemään sinun luoksesi ja pakottamaan sinut menemään kanssani naimisiin. Mitä meidän on tehtävä, Annesa? Eikö sinulla ole tunnonvaivoja? Etkö näe unta vainajasta?

Annesaa eivät tunnontuskat koskaan olleet varsin pahasti vaivanneet. Hän oli katunut ja luuli tarpeeksi rangaisseensa itseään hylkäämällä rakastajansa ja lisäksi hyväntekijöittensä kodin, eikä hän ensi aikojen jälkeen ollut _nähnyt_ vainajaa, ei hereillä eikä unissa.

— Mitä teemme? Paulu tuumi. Meillä on tarpeen uskollinen ja kärsivällinen nainen. Äiti on vanha ja kivulloinen, Rosa parka on niin onneton, ja minä olen elävä ruumis. Palaa meille, Anna, jos todella tahdot suorittaa katumusta.

— Donna Rachele pelkää minua. Jos hän sittenkin tahtoo, niin voinhan palata, mutta niin kauan kuin hän elää, et saa puhua meidän avioliitostamme.

— Siinä tapauksessa on turha sinun palata, Paulu sanoi päähänpiintymänsä vallassa.

Ja hän lähti pois edes puristamatta Annesan kättä. Kumpikin oli toiselleen vain kaamea aave.

Kului vielä vuosi.

Paulu ei enää häirinnyt Annesaa, mutta hänen tunnonvaivansa, pelkonsa ja päähänpiintymänsä varmaankin olivat vaikuttaneet donna Racheleen, sillä Annesa sai eräänä päivänä kirjeen, missä vanha nainen pyysi häntä "palaamaan".

Annesa erosi pahoilla mielin rauhallisesta talosta, jonka ikkunoista kaniikki Perhonen puheli tähtien kanssa, ja palasi takaisin. Decherchien vanha talo näytti rauniolta: portti oli laho, parvekkeet ruostuneet, räystäs kasvoi rikkaruohoa, koko talo sekä sisältä että ulkoa oli rapistunut ja luhistumaisillaan, valmiina hautaamaan pirstaleittensa alle ne kolme surkeaa olentoa, jotka asustivat siinä.

Annesa meni itkien tähän kurjuuden tyyssijaan. Hän näki donna Rachelen lepäävän ruokahuoneen vuoteessa ja säpsähti. Vuoteen vieressä istui keltaihoinen, pieni mummo, joka oli hiukan kyttyräselkäinen ja jonka silmät tuijottivat metallinhohtoisina, oudon epäluuloisina kuin kissalla.

— Rosa! Rakas Rosa! Annesa huudahti itkien. Mutta Rosa ei tuntenut häntä. Ja kun hän kuuli, että tuo pieni nainen, joka näytti häntä nuoremmalta, oli entinen kasvattitytär ja tuleva äitipuoli, hän katseli tätä entistään epäluuloisempana.

— Rosa, donna Rachele sanoi, mene keittiöön ja keitä kahvia.

— Voinhan minä mennä. Totta kai tunnen keittiön! Annesa virkkoi.

Mutta Rosa otti mielenosoituksellisesti taskustaan avainkimpun, avasi pöytälaatikon, otti siitä sokerirasian ja sanoi:

— Et tiedä pitopaikkoja. Minä lähden keittiöön. Jää sinä isoäidin luo.

Ja hän pisti avaimet takaisin taskuunsa. Kun donna Rachele ja Annesa olivat jääneet kahden, edellinen virkkoi:

— Älä suututa Rosa parkaa. Hän tahtoo kaikin mokomin olla emäntä ja hoitaa kaikkea sitä vähää, mitä meillä vielä on jäljellä. Älä pahoita hänen mieltään. Kun Rosa parka on pahoillaan, hän saa kouristuksia.

Samassa Paulu palasi kotiin. Hän oli ollut kirkossa. Joku oli kertonut hänelle Annesan paluusta.

— Mitä uutta Nuorosta? Paulu kysyi tältä yksinkertaisesti puristaen hänen kättään. Onko siellä hyvin kuuma?

— Ei pahasti, Annesa vastasi.

Hän katseli Paulua. Vuodessa tästä oli tullut vanhus. Hiukset olivat valkoiset, viikset harmaat. Hän oli aivan ukko Cosimu Damianun näköinen.

— Paulu, donna Rachele sanoi hiljaa, minä huomautin Annesalle, ettei pidä vastustaa Rosa paran tahtoa. Pyydä sinäkin, ettei Annesa sitä tekisi.

— Tietysti, tietysti! Paulu sanoi kärsimättömästi. Annesa tietää jo, että on tullut tänne katumuksentekijäksi. Enkö jo sanonutkin sinulle sitä, Annesa?

— Sanoit, sanoit, Annesa vastasi.

* * * * *

Samoin kuin kerran illalla hyvin kauan sitten Annesa avaa puutarhanpuoleisen oven ja istuutuu portaille.

Yö on kuuma, rauhallinen, linnunradan himmeä hohde valaisee heikosti. Kukkien tuoksua leyhähtelee puutarhasta, metsä on liikkumaton; vuori, jonka harja on ihmisen selän näköinen, näyttää nukkuvan tähtitaivaan äänettömässä aukeudessa.

Kaikki muut nukkuvat talossa, Paulukin, joka muuten kärsii hermojen heikkoudesta johtuvaa unettomuutta. Hän on jo muutaman päivän ollut levollinen. Hänen omatuntonsa alkaa rauhoittua. Huomenna Annesa saa oikean sukunimen: silloin hän on Anna Decherchi. Kaikki on valmiina vaatimattomien, surunvoittoisten häiden varalle. Annesa on järjestänyt kaiken ja istuu nyt väsyneenä portailla.

Ja hän ajattelee, tai oikeammin tuntee, että hänen varsinainen katumuksentekonsa, hänen oikea hurskaudenelämänsä nyt vasta alkaa. Muratti kietoutuu taas puuhun ja peittää sen laupiaasti lehdillään. Laupiaasti, sillä vanha runko on nyt laho.