Part 8

Ja Annesa juoksi portaita alas käyden yhä levottomammaksi, mutta yhä lujemmin päättäen, ettei ilmaisisi tekoaan. Ovelta hän näki donna Rachelen kumartuneena uhrin yli kohottaen tämän päätä ja heiluttaen käsivarsia.

— Ei hengen hiventäkään! Hän on todella kuollut. Mutta miten tämä tapahtui, Annesa? Laupias Jumala, mitä ihmiset sanovat?

Annesa lähestyi vuodetta tuntien outoa helpotusta. Hänestä vainajan ilme oli muuttunut, se oli lakannut irvistelemästä.

— Tulette sairaaksi, jos seisotte siinä paljain jaloin, Annesa sanoi donna Rachelelle sysäten hänet syrjään vuoteen äärestä. Ettekö näe, että hän on kuollut? Hän on jo kylmä. Viime yönä hänellä oli samanlainen tukehtumiskohtaus kuin edellisenäkin, ja hän piti pahaa melua. Luulin, että kuulitte hänen huutonsa. Sitten hän rauhoittui ja nukkui. Minäkin olin väsynyt ja nukuin sikeästi. Hetki sitten heräsin, kuuntelin, mutta en kuullut mitään. Tahdoin nukahtaa uudelleen, mutta minulla oli kumma aavistus. Sytytin valon ja katsoin...

— Hyvä Jumala, miksi et yöllä kutsunut meitä? Nyt asia täytyy pitää salassa. Ei sovi sanoa, että hän on kuollut näin meidän tietämättämme, vaan että me olimme läsnä.

— Niin, sanotaan, että olimme kaikki läsnä, Annesa virkkoi innokkaasti. Tuossa tulee don Paulu.

Kuullessaan tämän askeleet Annesa kalpeni ja alkoi taas hermostuneesti väristä, ja hänen täytyi purra kieltään ja huuliaan. Paulullakin oli kynttilä kädessä, ja hän riensi katselemaan kuollutta, kumartui, tuijotti siihen ja kosketteli sitä. Hänen uniset kasvonsa eivät ilmaisseet surua eivätkä iloa.

— Hän on siis mennyt menojaan. Hän on jo kylmä ja jäykkä. Miten se tapahtui, Annesa? hän kysyi mennen pöydän ääreen, jolle asetti kynttilän.

— Viime yönä hänellä oli uusi tukehtumiskohtaus, samoin kuin edellisenäkin... Annesa lasketteli uudelleen toistaen, mitä oli sanonut donna Rachelelle, joka kulki edestakaisin huoneessa kuin etsien jotakin, mitä ei löytänyt.

— Äiti, mene panemaan kengät jalkaasi. Mitä etsit? Mitä hyödyttää olla noin epätoivoissaan? Hän on kuollut. Mitä me olisimmekaan voineet tehdä? Paulu virkkoi. Häntä alkoi epäilyttää, että vanhus oli kuollut hänen ja Annesan yöllisen keskustelun aikana.

Donna Rachele ei kuunnellut. Hän tunsi kovia tunnonvaivoja, kun he olivat antaneet vanhuksen kuolla ilman sakramentteja. Hän kuvitteli näkevänsä vainajan keskellä kiirastulen liekkejä, kädet ojossa ja suu auki, haluten valoa ja rauhaa. Etsittyään kaikkialta hän viimein löysi, mitä oli etsinyt: pienen, mustan ristiinnaulitun kuvan, jonka hän laski vainajan povelle.

— Meidän täytyy pestä ja pukea hänet, hän sanoi rauhoittuen. Annesa, mene sytyttämään tuli ja lämmitä vähän vettä. Mitä sinä siinä laiskottelet, typerä tyttö? Annesa, Annesa, mitä oletkaan tehnyt?

Tämä lievä nuhde sai Annesan säpsähtämään. Hänen mielestään joka sanalla oli nyt kaksinainen merkitys. Mutta tulta tehdessään hän ajatteli, että nyt täytyi pysyä vahvana, valmiina kestämään kaikki yllätykset.

Hetken kuluttua kuului don Simonen ääni:

— Mitä on tapahtunut? Onko hän ehkä kuollut? Mitä Annesa sanoo? Miksi hän ei ilmoittanut heti meille?

— Mitä te häntä syytätte? Jättäkää hänet rauhaan! Paulu sanoi hermostuneesti, kun donna Rachele taas alkoi valittaa. Hän on kuollut, rauha olkoon hänen sielulleen!

— Niin, mutta ajattelehan, Paulu, ettei hän...

— Älä ole huolissasi siitä, äiti! Luuletko, että hän olisi päässyt taivaaseen, jos olisi tunnustanut papille syntinsä?

— Paulu! setä sanoi vakavalla, alakuloisella äänellä. Kunnioita edes vainajia!

Paulu ei vastannut. Äkillisen hiljaisuuden vallitessa kuului Rosan itku, ja seuraavassa tuokiossa ukko Cosimu Damianu tuli sisään tyttö käsivarrella kysyen:

— Missä Annesa on? Sanokaa hänelle, että hoitelee lasta. Mitä on tapahtunut? Mitä Annesa on tehnyt?

Annesa ja yhä vain Annesa! Kaikki ahdistelivat häntä, mutta hän oli päättänyt taistella kaikkia vastaan.

Hän meni pihalle noutamaan vettä. Taivas oli vielä pimeä, mutta vaalea juova ennusti päivänkoittoa. Suuri alakuloinen kuu oli vaipumassa taloa ympäröivän muurin taa, tähdet tuikkivat himmeten ikäänkuin kärsimättöminä odottaen, että saisivat kokonaan sammua. Annesa olisi suonut yötä vielä jatkuvan. Hän pelkäsi valoa ja ihmisiä, jotka ilkeämielisesti pistivät nenänsä toisten asioihin. Ihmiset? Hän vihasi ihmisiä, noita julmia kyykäärmeitä, jotka imevät lähimmäisensä verta. Ihmisten tähden hän oli luopunut kaikkien kunniallisten naisten unelmasta, menemästä vaimoksi miehelle, jota rakasti. Ihmisten tähden, heidän juorujensa ja panettelujensa vuoksi, sen kärsimyksen tähden, jonka he olisivat tuottaneet Paululle, jos hänen olisi ollut pakko nähdä, miten vanhukset ja äiti karkoitettiin vanhasta sukutalostaan, kaiken tämän vuoksi hän oli tehnyt rikoksensa. Ja ennen pitkää ihmiset tunkeutuisivat huoneeseen, missä vainaja lepäsi, he katselisivat sitä, tutkisivat sitä ja kenties pääsisivät hirvittävän salaisuuden perille.

Myöhemmin, donna Rachelen ja Annesan pestessä ruumista, don Simone, ukko Cosimu ja Paulu istuivat pesän ääressä ja alkoivat puhua ikävyyksistä, joita ihmisillä on tapana tuottaa toisille erityisissä tilaisuuksissa. Ukko Cosimu itki ja koetti piilottaa kasvonsa Rosan kömpelön, ison möhkäleen näköisen pään taa. Tyttö oli nukahtanut hänen polvilleen, mutta toisinaan hän vavahti ja puristi lämpöisellä kädellään lujasti hänen sormeaan.

— Niin, don Simone aloitti, nyt tietysti kaikki juoksevat tänne meitä kiusaamaan. Silloin kun kipeimmin kaipaisimme rauhaa, hyvät naapurit tulevat pistämään nenänsä toisten asioihin. Entisajan ihmiset hautasivat kuolleensa kotiinsa tarvitsematta pitää peijaisia. Niin ainakin kerrotaan, että Sardinian _nurageista_, noista jättiläiskiviröykkiöistä, joita muinaisihmiset käyttivät asuntoina, löydetään vieläkin kuolleiden luita.

— Suuri kiitos! Paulu virkahti. Minä ainakaan en tahdo, että setä Zua haudataan tähän taloon! Levätköön rauhassa, mutta kyllä hän jaksoi kiusata meitä.

— Punnitse sanojasi, Paulu! don Simone varoitteli. Äläkä suinkaan puhu noin ihmisten kuullen, jotka tuollaisissa tilaisuuksissa tarkkaavat kaikkea.

— Olen suoraluontoinen mies. Setä Decherchi, minä vakuutan, että valitan vanhuksen kuolemaa, mutta en voi itkeä.

— Sentähden, poikani, että olet liiaksi kiintynyt elämään, ukko Cosimu sanoi.

— Ei edes vainajan läsnäolo voi sinussa herättää kunnioitusta.

Tämä oli kenties ensi kerta, kun ukko Cosimu puhui näin ankarasti tyttärenpojalleen. Pauluun äidinisän sanat vaikuttivat syvemmin kuin don Simonen alituiset soimaukset.

— Kiintynyt elämään! hän sanoi katkerasti itsekseen muistaessaan, että hän edellisenä päivänä oli hautonut itsemurha-aikeita. Jos olisin ollut sellainen, joksi minua sanotte, en olisi... no niin, eihän siitä kannata puhua.

— Ole siis vaiti! Tuossa lepää vainaja. Ajattele pikemminkin, että meidän kaikkien täytyy kuolla. Ukko Zua ei ollut sellainen viheliäinen heittiö, että voisi lasketella loruja ja pilaa hänen ruumiinsa ääressä. Hän oli kunnian mies, ennenkaikkea rehellinen, työteliäs ja oikeamielinen. Ruumiillinen kärsimys oli tehnyt hänet äreäksi, ja usein totuus tulee esiin juuri ihmisen ollessa pahalla tuulella. Mutta totuus on katkera kuulla.

Paulu ei heti vastannut. Hänhän oli poika ja lapsenlapsi ja kunnioitti vanhempia perheenjäseniä, joiden kanssa ei koskaan ollut riidellyt siitäkin syystä, että katsoi sen vallan turhaksi. Hän ei ollut koskaan kysynyt heidän neuvoaan, vaan aina menetellyt oman päänsä mukaan hyvin tietäen olevansa älyltään ja tahdonlujuudeltaan monta vertaa etevämpi noita oppimattomia, yksinkertaisia vanhuksia. Ukko Cosimun odottamattomat sanat tässä surullisessa tilaisuudessa tekivät häneen syvän vaikutuksen, mutta ärsyttivät häntä samalla. Sitten hän ajatteli, että äidinisä ehkä oli oikeassa, ja kenties senvuoksi hän hetken kuluttua virkkoi:

— Oikeamielinen, niin! Eikö hän siis kuollut oikeamielisen ihmisen kuolemaa...?

— Ole vaiti, kuuletko! tiuskaisi don Simone, joka oli alkanut rukoilla puoliääneen. Et tiedä, mitä puhut. Miksi hän ei olisi kuollut oikeamielisen ihmisen kuolemaa? Eikö hän kuollut vuoteessaan, luonnollisella kuolemalla? Senkö tähden, ettei hän ehtinyt tunnustaa papille syntejään? Mutta Herra on laupias, ja hänen vaakansa punnitsee hyvät ja pahat tekomme paremmin kuin me kykenemme tekemään.

Annesa, joka kulki edestakaisin huoneen ja pihan väliä, kuuli vanhuksen sanat. Hän olisi voinut hymyillä, hän kun ei uskonut Jumalaan eikä jumalalliseen oikeuteen, olisi tehnyt niin, mutta hänellä oli nyt muuta ajateltavaa.

— Joko olette lopettaneet? ukko Cosimu kysyi Annesan kaataessa pihalle veden, jolla donna Rachele oli pessyt ruumiin.

Donna Rachele tuli pesän ääreen pudistaen päätään. Hän ei enää puhunut, hänen huulensa tuntuivat olevan kuin sinetillä suljetut. Paulu jatkoi:

— Minun sanani eivät merkitse mitään vainajaan nähden, mutta luulen, että taivaallinen vaaka on kaiken Herran laupeuden tarpeessa voidakseen punnita...

— _Pyhän Antonion poika!_ ukko Cosimu huudahti, etkö kuullut, ettei sinun sovi puhua tuohon tapaan? Pidä varasi...

— Mitäpä minun oikeastaan tarvitsee pelätä? Paulu kysyi. Eivät kai ihmiset voi sanoa, että minä olen ottanut hänet hengiltä!

— Juuri niin he voivat sanoa! vanhus virkkoi hiljentäen ääntään. Sitäpaitsi ei nyt ole kysymys siitä, nyt on vain rukoiltava tai... oltava ääneti.

— Hän ei muutoin ollut lainkaan niin häijy kuin luulisi, don Simone sanoi heiluttaen kättään ilmassa. Hän tarkoitti meidän parastamme. Emme _ehkä_ osanneet kohdella häntä niin kuin olisi pitänyt, emmekä kenties oppineet häntä oikein tuntemaan. Laiminlöimme häntä päivä päivältä yhä enemmän, jätimme hänet yksikseen, emme muistaneet häntä, ennenkuin tarvitsimme häntä. Niin! hän lisäsi yhä hiljentäen ääntään, emme pitäneet hänestä niin paljon, kuin hän kenties olisi ansainnut. Ja hän katsoi, nyt voin sen jo sanoa, meidän parastamme. Hän oli antanut pastori Virdikselle toimeksi ostaa hänen nimeensä tämän talon ja karjatarhan.

Paulu kohotti äkkiä katseensa ja huomasi Annesan keittiön perältä tuijottavan don Simoneen. Annesa näytti pelästyneeltä.

— Riittää jo! vanha aatelismies lisäsi. Rukoillaan nyt, älkäämmekä koskaan tuomitko lähimmäistämme, ennenkuin tunnemme hänet oikein.

Mutta Paulu vihasi ukko Zuaa vielä nytkin tämän jo ollessa vainaja ja katsoi sopivaksi ilmaista vanhuksille, ettei hän olisi tarvinnut vanhan saiturin apua.

— Levätköön rauhassa, Paulu sanoi. Mutta jos hän todella aikoi auttaa meitä, hän olisi voinut säästää meiltä monet ikävyydet ja vaikeudet. Hän olisi voinut säästää minulta sen vaivan, että sain harhailla ympäri maailmaa helteessä ja sateessa ja nöyrtyä ja olla kaikenkarvaisten koronkiskurien, akkojen ja heittiöiden armoilla. Ette tahdo sallia minun puhua, mutta en silti voi vaieta. Siis vielä muutama sana. Viime yönä palasin kotiin myöhään, enkä tahtonut herättää teitä. Olin saanut hankituksi rahoja, mutta inhoittavan nöyryytyksen hinnalla. Minun oli pakko lainata rahat huonomaineiselta leskeltä, ja häneltä ne lopulta sainkin. Eihän minulla enää ollut muuta keinoa, hän lisäsi puolustautuakseen soimauksilta, joita vanhukset eivät ollenkaan aikoneetkaan hänelle lausua. Olin vedessä kaulaa myöten, ja jos se olisi noussut vähääkään korkeammalle, olisin hukkunut.

— Eihän kukaan aio moittia sinua siitä. Jos maksat rahat takaisin, sinun ei tarvitse välittää lesken huonosta maineesta mitään.

— Tietysti maksan ne takaisin. Älkääkä luulko, että maksan ne vainajan jättämästä perinnöstä. En suinkaan! Tahdon vielä sanoa teille toisenkin asian: olen saanut työtä. Aion ruveta tekemään työtä, lähden kaivokselle.

Molemmat vanhukset katsoivat häneen, ja don Simone pudisti päätään. Ukko Cosimukin, huolimatta luontaisesta hyväntahtoisuudestaan, osanotostaan ja hellyydestään, puristi huulensa yhteen ja ravisti päätään. Ei, ei, hän ei luottanut tyttärenpoikansa sanoihin.

Paulu ei sanonut sen enempää. Hän olikin jo sanonut kaiken, mitä piti tarpeellisena ilmaista vanhuksille. Loput hän oli aikonut kertoa äidilleen joskus toiste. Nyt hän ei sitä ajatellutkaan.

Vanhukset alkoivat jälleen rukoilla, ja Paulu peitti kädellä kasvonsa ja vaipui omiin ajatuksiinsa. Kuoleman näkeminen, vaikk'ei se ollutkaan hänelle uutta, sai hänet alakuloiseksi ja palautti hänen mieleensä monia kysymyksiä, vanhoja kuin maailma, mutta samalla uusia ja vaikeita ratkaista. Päättyykö kaikki kuolemaan? Onko meillä todella kuolematon sielu? Ja jos niin on, minne tämä sielu siirtyy kuoleman jälkeen? Missä par'aikaa oli vanhusvainajan sielu? Onko todella olemassa Herra, isiemme Jumala, joka istuu pilven päällä, vanha, oikeamielinen ja peloittava Jumala, vaaka kädessä, se Jumala, jota molemmat vanhukset hartaasti palvoivat?

Sitä Paulu ei tiennyt. Hän muisti sekä isänsä että vaimonsa kuoleman, mutta muisti myös, että suru ja epätoivo oli silloin estänyt häntä vastaamasta noihin kauheihin kysymyksiin, jotka nyt palasivat hänen mieleensä. Nyt hänen mielialansa oli aivan toinen. Hän oli melkein onnellinen, tunsi olevansa nuori, voimakas, täynnä hyvää tahtoa, ja tulevaisuus näytti hänestä melkein rusohohteiselta. Hän oli siis taipuvainen uskomaan Jumalan ja hänen vaakansa olemassaoloon ja siis myös hänen oikeamielisyyteensä.

Annesa sitävastoin oli käynyt entistään hiljaisemmaksi ja synkemmäksi kuultuaan, että vainaja oli "tarkoittanut perheen parasta". Donna Rachele puolestaan täytti velvollisuutensa vainajaa kohtaan kuin tuntien jonkinlaista uskonnollista haltioitumista, huokaili, rukoili ja mumisi toisinaan:

— Kuollut vain, Annesa, kuollut vain!

Annesa ei vastannut. Kun ruumis oli puettu ja peitetty kellastuneella damastiverholla ja kalpea aamurusko tunki sisälle puutarhanpuoleisesta ikkunasta sekoittuen punertavaan valoon, joka lähti vanhoissa kullatuissa kynttiläjaloissa palavista vahakynttilöistä, Annesan liikkumattomat kasvot näyttivät mustan huivin varjossa vahanaamiolta.

Heti päivän valjettua hän meni hakemaan pastori Virdistä.

Kirkkoherra peruutti aamumessun rientäen taloon, jossa tuoni oli käynyt vieraana. Tultuaan huoneeseen, jossa ukko Cosimu valvoi ruumiin ääressä, hän polvistui rukoilemaan. Sitten hän meni keittiöön, istuutui lähelle pöytää ja oli muutaman hetken vaiti. Hän punoitti tavallista enemmän. Mutta äkkiä hän näpsähdytti sinisellä nenäliinallaan polviaan, pudisti päätään ja ähki:

— Annesa kertoi minulle, että te kaikki olitte läsnä Zuan kuollessa. Miksi ette kutsuneet minua saapuville, _Pyhät enkelit?_ Siinä teitte kovin pahasti.

— Hänellä oli noita kohtauksia melkein joka ilta. Lääkäri oli määrännyt rauhoittavaa lääkettä, joka melkein aina vaikutti. Mutta viime yönä kohtaus tuli niin äkkiä, ettei Annesa ehtinyt kaataa lääkettä lasiin. Löysimme tämän pinkan patjojen alta, emmekä tahtoneet avata sitä ennen teidän tuloanne, näin donna Rachele selitteli.

— Avatkaa se vain. Kerran hän jätti minulle talletettavaksi arvopaperinsa ja jälkisäädöksensä.

— Kaikki on siis hyvissä käsissä, donna Rachele virkkoi avatessaan vuodevaatteiden alta löydettyä paperipakkaa.

Mutta Paulu, joka oli lähestynyt katselemaan, päästi raivonhuudon, puristi käsillä päätään ja alkoi kävellä hurjasti edestakaisin.

— Hän oli lähettänyt jälkisäädöksen pois talosta! Luuliko hän siis minua niin kurjaksi, että olisin voinut väärentää sen? Pidetäänkö minua niin kehnona miehenä? Pidittekö tekin, Virdis, minua niin viheliäisenä?

— Ajatellaan nyt muuta! pappi sanoi huiskuttaen nenäliinaansa. Täytinhän vain hänen tahtonsa. Nyt on velvollisuutemme ajatella hänen hautaamistaan. Myöhemmin puhumme muista asioista. Sinun, Paulu, pitää mennä kunnan esimiehelle ilmoittamaan kuolemantapauksesta. Minä taas järjestän hautajaiset.

— Minunko? Paulu huusi lyöden kädellä rintaansa. Minä lähden heti paikalla pois kotoa. Ei kukaan nähnyt minun palaavan kotiin yöllä. Hevoseni on ehkä vielä ukko Castigun luona. Minä en voi jäädä tänne tänään. Olen liiaksi kiihoittunut, herra pastori. Hän solvaa minua vielä kuoltuaankin. Lähden siis tieheni. Voisin puhua pahaa vainajasta, ja jokaista sanaani punnittaisiin. Anna minulle satulapussi, Annesa, ja pane siihen pala leipää...

— Paulu, meillä on muuta tehtävää, donna Rachele virkkoi. Annesakaan ei hievahtanut.

Paulu, joka oli loukkautunut siitä, mitä oli kuullut arvopapereista ja jälkisäädöksestä, oli kuitenkin päättänyt poistua talosta. Ajatus, että hänen olisi pitänyt jäädä koko päiväksi kotiin ja teeskennellä vierasten nähden surua, jota ei tuntenut, vain pahensi hänen hermostuneisuuttaan. Hän sanoi:

— Lähden ukko Castigun lammastarhaan.

— Mene vain, sinä pakana! Kettu vaihtaa karvansa, mutta ei sydäntään. Mene, mene! pappi sanoi huiskuttaen nenäliinaansa ikäänkuin karkoittaen kärpäsiä.

Paulu meni ovelle. Donna Rachele ja don Simone, jotka hyväksyivät hänen vihastumisensa, eivät pidättäneet häntä. Annesa vain juoksi hänen jälkeensä ja sanoi rukoillen:

— Älä tee niin, älä lähde kotoa, Paulu! Mitä ihmiset sanovat?

— Jos joku minut näkee, palaan kotiin, hän lupasi. Anna minun nyt vain mennä. On vielä varhainen aamuhetki; en minä tapaa ketään.

Hän poistui eikä palannut. Donna Rachele, Virdis ja Simone keskustelivat kauan. Sitten pappikin lähti luvattuaan järjestää kaiken hautajaisia varten.

Myöhemmin päivällä talo tuli täyteen väkeä: naapureita, sukulaisia ja ystäviä. Vanhat veljekset, jotka olivat olleet köyhien aterialla, tulivat niinikään, ja vainajan ystävä sanoi:

— Kuinka pian ihminen kuoleekaan! Vielä eilen ukko Zua uhkui elämää!

— Niin, hän hypähteli kuin jänis, joka odottaa sadetta! toinen veli huomautti ivallisesti.

Sitten tuli puuseppä tuomaan arkkua, ja ruumis laskettiin siihen mitaleineen ja ristiinnaulitunkuvineen. Muuan vanha nainen, kuolleen tuttavia, tarjoutui laulamaan itkuvirttä vainajan kunniaksi. Mutta don Simone epäsi tarjouksen. Tosin hän oli vanhan polven miehiä ja yleensä hyväksyi vanhat perinnäistavat, mutta tajusi silti, että eräät rahvaanomaiset tavat ja tottumukset olivat eläneet aikansa. Sitten hän käski Annesan ryhtyä päivällisen valmistuspuuhiin, vaikk'ei tavallisesti viritetä tulta pesään talossa, jossa on ruumis. Ja Annesa vetäytyi soppeensa vajaan, tyytyväisenä, kun pääsi joutumasta uteliaiden ihmisten huomion esineeksi, joita tungetellen kävi talossa pitkin päivää muka valittamassa donna Rachelen ja vanhuksien surua.

Piha oli autio ja tyhjä. Rosa oli lähetetty täti Annan luo, josta hänen oli määrä palata vasta myöhään illalla.

Aika kului. Annesa tunsi olevansa jo koko levollinen. Pian mykkä maa avaisi povensa ja nielisi hirvittävän salaisuuden. Mennessään keittiöön noutamaan jotakin kaapista hän kuuli syvän huokauksen. Hän kääntyi säikähtyneenä ja huomasi sokean Niculinun istumassa nurkassa oven takana. Hän istui liikkumattomana ja jäykkänä, ja hänen valkoiset silmänsä raskaine luomineen tuijottivat tyhjään ilmaan. Hän ei näyttänyt aivan pian aikovan lähteä tiehensä.

— Mitä sinä täällä teet? Annesa kysyi levottomana. Vieraat ovat yläkerrassa, mene sinne.

— Entä mitä sinä teet?

— Minä valmistan ruokaa, hän vastasi ottaen lautasen kaapista.

— Kuolleet eivät enää syö, mutta elävät syövät vielä.

— Totta kai, onhan heillä suu syödäkseen! Mitä se sinuun kuuluu? Annesa sanoi suutahtaen. Söithän täällä eilen! Ja eikö isäsi ole kuollut.

— Niin, söin ja join, sokea nuori mies vastasi heikolla, lempeällä äänellään. Olen siis kylläinen. Missä Gantine on? Eikö hän palaa kotia tänään?

— Ei tänään, eikä huomenna. Hän on kaukana töissä San Matteon rinteillä.

— Entä missä don Paulu on?

— Mitä se sinua liikuttaa? Minua ei ollenkaan haluta puhua pötyä sinun kanssasi, Niculinu. Ole nyt hyvä ja mene matkoihisi.

— Annesa, sokea sanoi välittämättä hänen karskista sanoistaan, missä don Paulu on? Jos hän palaa kotiin, niin sano hänelle, etteivät kaikki eiliset kutsuvieraat olleet sitä mieltä, että aterioitsimme hurskaassa perheessä. Maailmassa on paljon ilkeitä ihmisiä.

— Olkoon vain! Tiedän, että Piran veljekset ovat puhuneet pahaa meistä saatuaan syödä ja juoda luonamme. Mutta meillä ei ole aikaa ajatella sellaista tänään...

— Mutta pitäisi varoittaa don Paulua, mies intti.

— Hän ei ole varoitusten tarpeessa. Jätä minut rauhaan, Niculinu.

Annesa palasi jälleen pihaan, mutta kävi taas levottomaksi. Varoittaa Paulua? Mistä? Vanhojen juorukonttien loruistako? Sellaiselle Paulu olisi nauranut. Hän ei välitä juoruista.

Hetken kuluttua Annesa meni takaisin keittiöön kysymään, mitä Piran veljekset olivat sanoneet; mutta Niculinu ei enää ollut siellä. Huoneessa kuului puuseppä naulaavan kiinni hopeanauhakkeita mustaan ruumisarkkuun. Synkät vasaraniskut olivat kuin soittoa Annesan korvissa. Tästälähin ei kukaan enää saisi nähdä vainajaa. Annesa vain näki hänet edessään kelmeänä, kammottavana, suu auki ja silmät lasimaisina. Mutta nyt musta arkku hopeanauhakkeineen ja nauloineen säilytti salaisuuden, samoin kuin hänkin oli aikonut sen kätkeä.

Vasara herkesi paukkamasta, ja ääni kuului sanovan oven takana:

— Kas noin! Nyt lähdetään syömään.

Vähitellen ihmiset poistuivat; molemmat vanhukset ja donna Rachele aterioivat, tosin vähänlaisesti, mutta rauhallisesti kuin ainakin henkilöt, joilla on hyvä omatunto ja varma vakaumus, että ovat täyttäneet velvollisuutensa.

VII

Kello kolme ruumis vietiin pois. Annesa järjesti vuoteen ja siisti huoneen. Vanhukset ja donna Rachele tulivat alakertaan ja ottivat edelleen vastaan kävijöitä samassa huoneessa, jossa vainaja oli heittänyt henkensä.

Maahanpanijaisten jälkeen pappi Virdis palasi ja istuutui donna Rachelen viereen kysyen, oliko Paulu tullut.

— Eräät kylän ihmisistä näkivät hänen tänä aamuna lähtevän tästä talosta, lihava pappi jatkoi tapansa mukaan pidellen kädessään puna- ja siniruutuista nenäliinaansa. Erehdyksiä, yhä vain erehdyksiä. Niin, rakkaat ystävät, eilisestä lähtien ette ole tehneet muuta kuin erehdyksiä. Toivokaamme, ettei kaikesta tästä seuraa onnettomuutta.

— Mitä tarkoitatte noilla sanoilla? don Simone kysyi. Mutta Virdis viuhtoi nenäliinallaan ja vaikeni. Annesa pani levottomana merkille, että hän äkisti käänsi päätään joka kerran kun ovi aukeni. Hän näytti odottavan jotakuta tulevaksi, mutta nähtyään, keitä tulijat olivat, hän painoi päänsä alas ja huiskutti jälleen nenäliinaansa virkkamatta mitään. Vasta auringon mailleen mennessä hän nousi.

— Minun on mentävä toimittamaan iltamessu, hän sanoi vakavasti; jos tarvitsette minua, lähettäkää sana.

Vihdoin viimeinkin talonväki pääsi rauhaan. Ukot menivät puutarhaan, ja donna Rachele saattoi liikkua vapaasti. Annesa istuutui puutarhanpuoleiselle portille ja katseli vuorille päin. Ilta laskeutui lauhkeana ja seesteisenä. Liikkumattomat, äänettömät metsät, jotka alkoivat heti puutarhan perältä ja jatkuivat vuoren ylimmille huipuille asti, olivat punaisina kuin kaukaisen tulipalon heijastuksesta. Viimeisten rautatammien hehkuvat latvat piirtyivät selvästi harmaanpunasinervää taivaanrantaa vasten. Luonto uhkui rauhaa ja hiljaisuutta. Annesa oli kuolemanväsynyt, ja vaikka hän kuvitteli yhä vielä kuulevansa viereisestä huoneesta hengenahdistusta potevan ukon kähisevää hengitystä, hänellä samalla oli se tunne, että oli kulunut vuosia viime yön pauhaavasta rajuilmasta. Hän ei voinut käsittää, että yön ja päivän kuluessa oli saattanut tapahtua niin paljon. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vanhennut ja kuin näkymätön taakka olisi laskeutunut hänen hartioilleen ja painanut hänet maahan.

— Kaikki on lopussa, hän ajatteli. Ja nyt minun on lähdettävä pois täältä. Jos jään tähän taloon, en enää koskaan kykene nauramaan, puhumaan enkä tekemään työtä. Olen vapauttanut nämä toiset vanhasta kiusanhengestään, mutta olen laskenut raskaan taakan omille hartioilleni. Vanha potilas, joka vaikeroi yhä...

Kylmä väristys puistatti häntä, ja hän kalpeni. Hermostunut haukotus väänsi hänen kasvojaan.

— Nyt kuume taas alkaa auringon laskettua. Ja se kuume polttaa minua koko yön.

Muutaman hetken hän vielä istui portailla, mutta toimettomuus ei virkistänyt; päinvastoin häntä painoi yhä raskaampi väsymys, ja taivaan peittyessä tummiin pilviin hänen ajatuksensakin sumenivat. Hän suuntasi katseensa siihen vuoren kohtaan, jossa arveli ukko Castigun lammastarhan olevan, ja ajatteli:

"Paulu on varmaankin jo kotimatkalla. Luultavasti hän tulee jalan vuorelta, jotta hevonen saa jäädä laitumelle, ja saapuu perille nälissään tahtoen illallista. Minun täytyy tästä lähteä liikkeelle ja käydä lähteelläkin".

Mutta vielä raskaampana hän tunsi väsymyksen jäsenissään, ja uudelleen häntä värisytti kiireestä kantapäähän.

— Se vielä puuttuisi, että tulisin sairaaksi, hän sanoi ääneensä, ja kamala ajatus alkoi ahdistaa häntä: jos rupean hourimaan ja puhumaan asiasta? Ei! Huuleni, vaietkaa! Ilmaisisinko salaisuuden nyt, kun maa jo on sen niellyt?

Hän haukotteli jälleen ja painoi molemmat kätensä huulilleen. Sitten hän nousi tuntien tarvetta liikkua ja pudistaa itsestään sen sairaalloisen velttouden, joka raukaisi hänen ruumistaan. Hän sytytti tulen ja alkoi valmistaa iltaruokaa. Mutta hänen aikoessaan lähteä noutamaan vettä lähteestä ja kääriessään kokoon vaatetta asettaakseen sen päälaelle vesiastian alle häntä pyörrytti; hän horjahti ja nojasi muuriin, jottei olisi kaatunut kumoon. Iltahämärän mukana luihu kuume hiipi hänen ruumiiseensa. Donna Rachele huomasi, että Annesa voi pahoin, ja otti vesiastian hänen kädestään.

— Tottele minua, tyttöseni, ja mene nukkumaan. Etkö tunne, että sinussa on kuumetta?

— Minun täytyy kuitenkin käydä noutamassa Rosaa, ja voin samalla ottaa vettä täti Annan lähteestä. Antakaa minun mennä.

Hän otti kannun ja poistui. Ilta oli kirkas ja lauhkea, taivaalla, jolla vielä hohtivat sinertävät ja vaaleanpunaiset häiveet, kylän tummien talojen tuolla puolen tuikkivat Otavan tähdet. Maalaiset palasivat ratsain pienillä, väsyneillä hevosillaan, ja avoimista ovista näki naisten virittävän tulta pesään valmistaakseen illallista miehille. Annesa, joka alkoi käydä levottomaksi Paulun viipymisestä, pysähtyi donna Rachelen serkun, Annan, majan kohdalle hetkiseksi odottamaan, näkisikö jonkun paimenen laskeutuvan vuoripolkua. Mutta hän ei nähnyt ketään ja meni ensin täti Annan pihaan ja sitten hänen majaansa. Se oli köyhän asunto. Keittiössä oven yläpuolella oli jonkinlainen parvi, jossa säilytettiin halkoja, olkia ja ohria.

— Sinäkö se olet, Annesa? Rosa meni Balloran ja pikkutyttöjen kanssa lähteelle, täti Anna sanoi kohoten pystyyn parvella, minne oli noussut ottamaan puita. Odotahan hetkinen.

Hän laskeutui vaivalloisesti tikapuita alas Annesan ammentaessa vettä ruukkuunsa sangosta, joka oli asetettu kivelle.

— Otan tästä hiukan vettä; huomenna saatte sen takaisin, täti Anna.

— Ota vain, hyvä ystävä, mutta tahdon sen takaisin korkoineen, täti Anna sanoi leikkisästi. Ballora kyllä saattaa Rosan kotiin palattuaan lähteeltä. No, ovatko jo avanneet jälkisäädöksen? hän sitten kysyi. Oliko pastori Virdis todella saanut sen talletettavakseen? Olipa vainaja aika härkäpää! Minun sanani eivät paljoa merkitse, mutta enpä malta olla sanomatta, että hän oli suuri kitupiikki ja lopen epäluuloinen. Tänäpäivänä levisi kylässä huhu, että Paulu pieksi hänet kepillä kuoliaaksi.

— Vai niin! Annesa huudahti muistaen sokean vihjaukset, sellaistako huhutaan?

— Pelkkiä loruja. Mutta mikä sinun on?

Kuume ja pelästys puistattivat Annesaa, mutta hänen mieleensä johtui, ettei hän saanut ilmaista salaisuuttaan, ja hän virkkoi tyynesti:

— Jonkin aikaa minussa on joka ilta ollut kuumetta. Aion nyt lähteä nukkumaan. Olen kuolemakseni väsynyt. Selkäni on kuin poikki. Hyvästi! Saammehan puhua toiste pitemmältä. Nyt minun täytyy mennä.

— Käväisen sitten teillä tuonnempana, täti Anna puheli saattaessaan häntä vuoripolulle. Jos näet Balloran, sano hänelle, että hän tekisi joutua; on jo myöhä.

Annesa joudutti askeliaan, toivoen tapaavansa Paulun jo kotona. Mutta puolitiessä, yksinäisellä polulla, hän luuli kuulevansa Balloran äänen ja Rosan itkun. Hän lähti juoksemaan, ja polun päässä hän todella kohtasi täti Annan sisarentyttären, joka myös juoksi, Rosa sylissään, ja jäljessään kaksi muuta säikähtynyttä pienokaista.

— Rosa, Rosa! Annesa huusi, laskien maahan vesiastian ja rientäen Balloraa vastaan.

— Mitä on tapahtunut?

Rosa tarrautui Annesan kaulaan ja kallisti raskaan päänsä hänen olkapäätään vasten. Koko hänen pieni ruumiinsa vapisi.

— Pyörrä heti takaisin! Ballora toimitti hengästyneenä. Karabinieerit hakevat sinua; he ovat teillä ja pidättävät koko kotiväkenne. Kaikki he vangitsevat, täti Rachelenkin...

— Täti Rachelenkin... Annesa soperteli tietämättä, mitä sanoi, ja Ballora ja pikkutytöt alkoivat taas juosta silmittömän pelon vallassa ikäänkuin paeten vaarallisesta paikasta. Annesa seurasi heitä ja kysyi hengästyneenä:

— Kuinka se tapahtui?

— En tiedä... Saavuimme lähelle teidän porttianne... olin tuomassa Rosaa takaisin. Mutta talon edustalla oli sankka väkijoukko, ja joku nainen sanoi minulle: "Sisällä on karabinieerejä, jotka vangitsevat koko talon väen ja... hakevat Annesaa." Silloin minä laskin maahan vesiruukun, otin Rosan syliini ja pakenin juoksujalkaa. Täytyyhän minun viedä sana täti Annalle. Ja sinä, Annesa, piilottaudu!

Annesa ei pelästyksissään ja itsesuojelemisvaiston vallassa ajatellut muuta, kuin että vaara uhkasi ainoastaan häntä, syyllistä. Toiset olivat syyttömiä, eihän heidän tarvinnut pelätä. Hän ei enää sanonut ainoatakaan sanaa, eikä hänen mieleensä johtunut palata kotiin ottamaan selvää, oliko Ballora erehtynyt tai liioitellut vaaraa. Vaisto ajoi ja pakotti hänet juoksemaan ja pyrkimään turvaan.

Ballora ja pikkutytöt jatkoivat samoin hillitöntä juoksemistaan. Näytti siltä, kuin karabinieerit olisivat ajaneet takaa heitä kaikkia. Naisia ilmestyi majojen porteille sanoen:

— Nuo tytöt näyttävät olevan leskisillä.