Part 7

Mutta Annesa ei sittenkään voinut, ei voinut! Hänen kätensä kieltäytyivät täyttämästä kauheaa tekoa. Hän koetti lepyttää vanhusta; hän kumartui hänen ylitsensä ja puhui jotakin, mutta hänen lauseensa olivat hajanaiset, ja äänensä oli käheä ja uhkaava ja tuntui tulevan kaukaa, pimeästä maailmasta, jossa asui hirviöitä, pahojahenkiä ja eläimiä, jotka puhuivat.

Ehkä vanhus, joka oli ikäänkuin kumartuneena yli elämän rajan ja aavisti jo etäisyyden salaisuuksia, tunsi, ettei tuo enää ollut ihmisääni; ehkei hän edes kuunnellut toisen puhetta, vaan ainoastaan oman kauhunsa ääntä. Vaikka Annesa puhui ja vakuutti hartaasti, ei vanhus liikahtanutkaan, vaan istui yhä pidellen käsillään kaulaansa ja kasvot peitteeseen painettuina.

Annesa väsyi, kohosi pystyyn ja palasi nostamaan peitettään lattialta. Äkkiä huoneessa kajahti hurja ulvonta.

— Auttakaa! Auttakaa!

Silloin Annesa menetti viimeisenkin järjen kipinän. Hän ryntäsi vanhuksen kimppuun, heitti peitteen hänen päänsä yli, heittäytyi hänen päälleen ja puristi häntä koko ruumiinsa painolla.

Kumeaa vaikeroimista, epätoivoista sätkytystä peitteen alla — sitten vaikeroiminen hitaasti heikkeni, ja hurjasti läähättävän povensa ja jännittyneiden käsivartensa alla Annesa tunsi vain nytkähdyksen, heikon liikkeen, eikä sitten enää mitään...

Kuinka pitkä aika oli kulunut? Annesa tuumi, että pari kolme minuuttia, ja hän ihmetteli, ettei uhri enää tehnyt vastarintaa. Arvellen, että ukko teeskenteli, hän painoi tämän kasvoja käsillään ja hänen päätään pielukseen.

Kului hetkinen. Annesa alkoi vähitellen palata tajuihinsa Nyt hän oli tietoinen teostaan ja pelkäsi, että hänet yllätettäisiin. Joku oli voinut kuulla uhrin huudot. Minä hetkenä tahansa saattaisivat ukko Cosimu tai don Simone ilmestyä ovelle kysymään, mitä oli tekeillä.

Annesa kuunteli ja tuijotti lakkaamatta kauhuissaan ovelle. Mutta huoneessa vallitsi nyt kuolonhiljaisuus. Esineet olivat liikkumattomina puolipimeässä, ainoastaan yölamppu paloi edelleen, ikäänkin urkkien huoneen sopessa kuin todistaja, joka tahtoo nähdä pysytellen itse näkymättömänä. Hänestä tuntui, että hämärään kietoutuneet esineet hänen ympärillään pelkäsivät häntä, vaikka juuri hän itse pelkäsi niitä; jos jostakin olisi kuulunut pieninkään risahdus, hän olisi päästänyt huudon ja syöksynyt pakoon.

Lopulta hän liikahti, seisoi hetkisen jäykkänä uhrinsa edessä uskaltamatta kohottaa peitettä sen kasvoilta. Sitten hän kuuli melua, joka tuntui tulevan yläkerran huoneista, ja juoksi lukitsemaan oven. Mutta seuraavassa tuokiossa hän taas kiersi lukon auki ja meni käytävään.

Mitä tehdä? Hetken hän ajatteli, että hänen olisi pitänyt huutaa, pyytää apua, sanoa, että vanhus oli kuolemaisillaan. Hän nousi puoliväliin donna Rachelen huoneeseen johtavia portaita, mutta juuri kun hän aikoi naputtaa ovelle, hän muisti, että oli jättänyt peitteensä uhrin päälle, ja taas hänessä heräsi epäilys, ettei vanhus ehkä ollutkaan kuollut.

Hän palasi alakertaan, mutta ei rohjennut kohottaa peitettä. Häntä peloitti nähdä uhrinsa kasvoja. Mutta jotakin täytyi tehdä, huutaa, teeskennellä, sanoa, että vanhus oli kuollut tukehtumiskohtaukseen.

— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! hän mutisi kahdesti sivellen molemmilla käsillään hiuksiaan.

Hän meni istumaan sohvalle. Raju sydämentykytys oli ohi. Mutta hän oli väsynyt, niin uuvuksissa, ettei hän luullut enää jaksavansa nousta eikä ottaa askeltakaan. Hän olisi tahtonut paneutua pitkäkseen ja nukkua, kun kaikki kuitenkin oli ohi, eikä hänellä enää ollut muuta tekemistä kuin nukkua, nukkua sikeästi.

— Sanon, että hän kuoli nukkuessani. Miksi nyt herättäisin heidät? Vielähän sen ehtii...

Hän taivutti päänsä taaksepäin ja ummisti silmänsä. Mutta äkkiä hän _näki_ vanhuksen pään pyörivän huimaavan nopeasti hänen ympärillään. Ja nyt alkoi kuulua askeleita hiljaisessa yössä tien kostealta kivitykseltä. Uusi kauhu valtasi Annesan, hän kun luuli tuntevansa Paulun askeleet.

Askeleet lähestyivät. Annesa ponnahti pystyyn, otti kynttilän, kumartui yölampun yli kynttilää sytyttämään ja kuunteli yhä kiihtyvin kauhuntuntein. Eihän se sentään voinut olla Paulu? Olisihan hän joka tapauksessa tullut ratsain. Mutta nuo hiukan laahustavat askeleet tuntuivat sittenkin olevan Paulun.

Yölampun matala liekki kohosi ja sekoittui kynttilän liekkiin, näytti ilmaisevan sille salaisuuden, sitten se taas kutistui pieneksi ja kävi entistään hiljaisemmaksi ja aremmaksi. Uuden liekin valo levisi keltaisena ja kolkkona, tutki kauhun huoneen joka sopen, valaisi taas vuoteessa liikkumattomana lepäävän kasan. Annesan järki tuntui selkenevän. Hän tajusi täysin, mitä oli tehnyt, ja kauhistui itseään.

— Olen tappanut ihmisen, minä, Annesa, olen tappanut. Hyvä Jumala, mitä olenkaan tehnyt!

Sikäli kuin askeleet lähestyivät, hänen pelkonsa kasvoi, pelko, että vanhus, joka mahdollisesti ei vielä ollut kuollut, alkaisi liikkua ja kohoaisi esille kellervän peitteen alta kuin multakasasta. Häntä peloitti mennä lähelle vuodetta, peloittivat lähestyvät askeleet, tuon yölampun liekki, joka näytti katselevan häntä kuin elävä silmä.

Nyt askeleet taukosivat kuulumasta. Portille kolkutettiin. Annesa ei hetkeäkään epäröinyt. Tulija ei voinut olla kukaan muu kuin Paulu.

VI

Hän meni pihalle, mutta ei heti avannut.

— Avaa, Annesa, minä täällä olen, Paulu virkkoi ja kolkutti uudelleen.

Annesa lukitsi huoneen oven, mutta peläten, että Paulu tahtoi kulkea sen läpi keittiöön, hän kiersi lukon jälleen auki, meni vuoteen ääreen ja otti peitteen kuolleen kasvoilta.

Vanhus lepäsi pää pieluksella, kädet puristuneina nyrkkiin, silmät levällään, suu auki; kasvot olivat tummanpunaiset ja näyttivät nauravan typerästi. Annesa ei jäljestäpäin koskaan voinut unohtaa tuota ammottavaa suuta, josta näkyi neljä mustaa, madonsyömää hammasta, eikä noita silmiä, joista kuvastui hänen kädessään olevan kynttilän liekki ja jotka näyttivät eläviltä, ivailisilta ja naurunhaluisilta.

Paulu kolkutti yhä.

Annesa levitti peitteensä huolellisesti vuoteelleen, peitti vainajan kaulaan asti, meni sitten ulos, asetti kynttilän portaille ja avasi portin.

— Annesa, miksi viivyttelit? Paulu kysyi.

— Panin päälleni. Sinäkö se olet, Paulu? Missä hevosesi on?

Paulu astui sisään yllään märkä pitkä sadetakki ja kädessä pieni laukku. Hän oli kalpea, mutta hymyili, ja hänen silmänsä säihkyivät lapsellisen iloisina. Annesa, joka oli luullut, että hän par'aikaa kamppaili kuoleman tuskissa, tunsi synkkää ahdistusta nähdessään hänet noin tavattoman iloisena.

Paulu sanoi leikkisästi:

— Möin hevosen. Mutta oitis hän lisäsi vakavasti:

— Etkö äsken kuullut minun ratsastavan ohi? Arvelin, että vaja varmaankin lainehti sadevettä tulvillaan, niin että jätin hevosen ukko Castigun hoiviin. Hän saa huomenna viedä sen laitumelle.

Tällaista oli kyllä sattunut ennenkin, mutta nyt Annesa ihmetteli sitä kuin jotakin merkillistä tapahtumaa. Paulu riisui yltään sadetakin. Annesa otti sen joutuisasti häneltä ja muisti levottomuutensa rajuilman aikana.

— Sydämeni sanoi, että olit matkalla, Annesa virkkoi puoliääneen, yhä kuvitellen, että vanhus kuulisi. Mutta emme odottaneet sinua tulevaksi. Niin, sainhan kirjelippusi. Kuinka se minua pelästyttikään! Sain aivan kuumetta.

— Näen, että vapiset vieläkin, Paulu mutisi. Mutta kuulehan, olen saanut rahoja. Odota minua hetkinen. Menen yläkertaan, mutta palaan heti.

Annesa tuli lähemmäksi ja katseli häntä silmät levällään. Paulu syleili häntä, painoi hänet povelleen, suuteli häntä ja sanoi:

— Niin, se onnistui viimeinkin; sain irti rahoja, Annesa. Odota nyt vähäsen.

Paulu hellitti syleilynsä, otti kynttilän ja kiipesi yläkertaan. Annesa ei huomannut syleilyä, ei tuntenut suudelmaa, tajusi vain kaksi kauheaa asiaa. Paulu oli saanut rahoja, oli kulkenut talon ohi, ennenkuin rikos oli tapahtunut, eikä ollut kolkuttanut portille! Hän istuutui portaiden astuimelle pimeään märkä ja raskas sadetakki polvillaan, ja hänestä tuntui, kuin häntä olisi painanut hirvittävä taakka. Paulu oli kulkenut ohi, eikä ollut ilmaissut tuloaan. Hän oli pelastunut, mutta Annesa itse oli hukassa!

Mutta itse tämä epätoivo loi häneen rajua voimaa. Hän kapinoi suruaan, tunnonvaivojansa, pelkoaan, kaikkia niitä kauheita tunteita vastaan, jotka häntä raatelivat.

Hän nousi, pudotti sadetakin maahan, kulki käytävän päähän ja avasi puutarhaan johtavan oven. Hän näki kuun hopeoiman taivaan mustan metsän yläpuolella ja hengitti syvään.

— Tein kaiken hänen vuokseen, hän puheli pannen kädet kiihkeästi ristiin. Olin sokea, en nähnyt enkä kuullut mitään. Ja hän ratsasti ohi, eikä ilmoittanut tuloaan! Minulle hän kirjoitti, että tahtoi kuolla, mutta toivoi kuitenkin pelastuvansa. Hän petti minut... petti minut!

Paulu yllätti hänet avoimen oven kynnyksellä ja luuli hänen avanneen sen mennäkseen puutarhaan hänen kanssaan, niinkuin heidän oli tapana tehdä. Paulu kietoi siis käsivartensa hänen vyötäisilleen ja veti hänet mukaansa. Maa oli kostea, yö viileä. Puutarhan perällä virtaava oja, joka oli paisunut sateesta, välkkyi kuutamossa. Ruohon ja kostean mullan tuoksua uhosi metsästä. Annesa ei kiinnittänyt huomiota mihinkään, mutta Paulu nautti, huolimatta matkan väsymyksestä, luonnon ihanuudesta ja tahtoi ilmaista iloaan rakastetulleen. Tämä oli hänestä oikein, hän kun näytti tahtovan hyvittää jonkin lemmitylleen tekemänsä vääryyden. He eivät menneet metsän laitaan asti, siellä kun oli kovin märkää, vaan kulkivat seinäviertä ja pysähtyivät pienen pihaportin kohdalle.

— Sinä luultavasti pelästyit? Paulu sanoi yhä painaen häntä lujasti itseensä. Kaduin suuresti, että lähetin koko kirjelippua. Mutta olin silloin niin toivoton. Nyt kerron sinulle kaiken. Pelästyitkö todella?

Annesa ei vastannut. Näytti siltä, kuin hän olisi ollut suuttunut.

— Niin, anna minulle anteeksi! Ole taas iloinen ja kuuntele, miten minun kävi.

— On paras panna talon ovi kiinni ja pysytellä pihalla. On jo myöhä, hyvin myöhä, Annesa kuiskasi ja koetti irtaantua hänestä.

— Odotahan, Annesa. Et vielä ole antanut minulle suukkoa.

Paulu suuteli häntä tavallista tulisemmin. Näytti siltä, kuin hän olisi ollut alttiina jollekin vaaralle, kuin olisi pelännyt, ettei enää koskaan saisi nähdä Annesaa, ja nähdessään hänet nyt hän tunsi rakastavansa tätä enemmän kuin oli luullutkaan.

Annesa värähti, mutta ei Paulun suudelmista. Hän näki yhä edessään vanhuksen tummanpunaiset kasvot ja kaamean hymyn ja pelkäsi, mutta toivoi samalla, että hän heräisi henkiin.

— Ehkä, jos kutsumme lääkärin... hän ajatteli.

— Annesa, mikä sinun on? Onko sinussa vielä kuumetta? Niin, mene nyt vain pian nukkumaan. Annahan, kun ensin kerron sinulle, mitä kaikkea minulle on tapahtunut senjälkeen kuin kirjoitin tuon kirjelipun. Lähdin don Peun kotikylään. Hän oli tutustuttanut minut korpraalinleskeen — eukon nimi on Zana — joka lainailee rahoja. Ensi kerralla hän epäsi pyyntöni. Epätoivoissani palasin tuon lesken luo ja sanoin hänelle...

Hän valehteli ja tunsi valehtelevansa kömpelösti, mutta Annesa ei huomannut sitä. Paulun kertomus herätti hänessä mielenkiintoa vain yhdessä suhteessa, sillä aivan toisenlaiset ajatukset risteilivät hänen aivoissaan. Mutta hän tunsi jonkinlaista ylenkatsetta tuota leskeä kohtaan, joka Paulun selostuksen mukaan oli taipunut ja oli lainannut hänelle kuusisataa skudoa kymmenen prosentin korolla.

— Onko hän nuori vai vanha? Annesa kysyi.

— Sitä on vaikea sanoa. Hän tuntuu nuorelta, mutta kun häntä katselee tarkemmin, niin huomaa... näin Paulu korjasi samassa mutta tämähän ei kuulu asiaan. Pääasia on vain, että hän lainasi rahat.

— Päästä minut, menen panemaan oven kiinni, Annesa pyysi pelästyneenä. Luulin kuulevani melua. Donna Rachele ehkä on herännyt. Sinä puhut niin kovalla äänellä...

— Kaikki nukkuvat, ole huoleti...

— Anna minun mennä, Paulu. Minä niin pelkään. Mutta jos he tapaavat meidät täällä pihalla, niin ollaan noutavinamme halkoja kuivataksemme sadetakkiasi.

Paulu päästi hänet. Annesa riensi sulkemaan oven notkeasti ja äänettömin askelin. Paulu oli jättänyt kynttilän käytävään. Annesa otti sen, astui vanhuksen huoneeseen varpaisillaan ja lähestyi vuodetta, ikäänkuin salaisen voiman pakotuksesta.

Vanhus lepäsi edelleen liikkumatonna ja kelmeänä; peitteensä alla. Hän nauroi vielä kammottavaa nauruaan, pää pieluksella ja neljä mustaa hammasta ammottavassa suussa. Annesa katseli häntä, ja hänestä tuntui mahdottomalta, että ukko oli kuollut. Hän olisi tahtonut pudistaa häntä, huutaa hänen nimeään, mutta ei tohtinut. Yhä varpaisillaan kulkien hän palasi keittiöön, avasi ovet ja tuli ulos Paulun luo, joka kysyi hiljaa:

— Onko hän herännyt?

— Ei, hän nukkuu, Annesa vastasi. Hän ei herännyt edes kun sinä kolkutit porttiin. Hänellä oli taas tukehtumiskohtaus, sitten hän nukahti. Hän näyttää aivan kuolleelta. Minua niin peloittaa...

— Jospa hän olisikin kuollut! Paulu sanoi välinpitämättömästi. Muutoin emme enää tarvitse häntä. Tuota noin, jos hän kuolisi, se ilahduttaisi minua; silloin en olisi velkaa sellaiselle naiselle kuin korpraalin leski.

Annesa olisi tahtonut pyytää Paulua noutamaan lääkäriä, mutta pelkäsi, että kauhea salaisuus tulisi silloin ilmi. Paulu vaihtoi äkkiä puheenaihetta. Molemmilla oli jotakin toisiltaan salattavaa; kiinnittäessään huomionsa kumpikin omaan asiaansa he eivät älynneet toistensa valhetta. Mutta Annesa oivalsi, että hänen täytyi osoittautua iloisemmaksi ja teeskennellä paremmin.

— Olenpa kovin iloinen, kun asioittesi järjestely onnistui, hän sanoi ääni värähtäen. Nyt toivottavasti et enää lähde matkoille? Sinun kirjelippusi säikähdytti minua kauheasti; luulin, että aioit ottaa itsesi hengiltä.

— Ei puhuta enää siitä! Olen kuin olenkin täällä ja toivon todella, ettei minun vallan pian tarvitse matkustaa. Ajattelin koko ajan sinua, Annesa. Ajattelin: "Nyt voimme hengittää vapaasti, minä voin tehdä työtä, minä voin..." Niin, aion todenteolla ryhtyä johonkin, onkin jo aika, että vakavasti ajattelen toimeentuloani. Don Peu ehdotti minulle tointa. Hänellä on kaivos Lula-vuoristossa ja hän aikoo panna siellä työt käyntiin. Kysyin häneltä leikillä, eikö hän tahtoisi ottaa minua palvelukseensa työnvalvojaksi ja työläisten ruokalan pitäjäksi. Mainitsin tahtovani pois joksikin aikaa näiltä seuduilta, missä kaikki on minusta niin vastenmielistä. Ja hän suostui.

— Sinä ruokalanpitäjäksi? Sinä? Annesa sanoi surullisesti.

— Miksi ei? Mitäs pahaa siinä on? Ei ole häpeä tehdä työtä, Annesa! Eikä se minun toimeni muutoin olisikaan varsinaista työtä. Tuhannella liiralla voin panna pystyyn ravintolan tai ruokalan, josta kaivostyöläiset saavat ruokaa ja muuta, mitä tarvitsevat. Voisin ansaita sata prosenttia. Tämä on epäilemättä mitä edullisin tilaisuus, olen tarkoin harkinnut asiaa. Olen tästä iloisempi kuin rahalainan onnistumisesta. Kukaties, Annesa, kohtalo vihdoin on saanut kyllikseen meidän vainoamisesta. Mutta älä vielä puhu tästä mitään, älä äidillekään. Ensin täytyy selvitellä meidän raha-asioitamme. Olenpa totisesti iloinen, hän toisti yhä innostuen, olen iloinen tuon kirotun ukonkin vuoksi. Minä näytän, ettemme enää tarvitse häntä. Ja jos hän vielä yrittää kiusata meitä, ajan hänet pois koko talosta. Ei! Emme enää ole hänen armoillaan. Mutta sinähän vapiset, Annesa; juo jotakin. Oletko koettanut juoda vähän kahvia? Minä tahtoisin jotakin miestä väkevämpää. Tunnen hiukan vilun väreitä ruumiissani.

— Tahdotko syötävää? On vielä ruokaa jäljellä... tänään meillä oli köyhien päivälliset.

— En huoli ruoasta. Tahdon juotavaa. Käyn kellarista noutamassa, tulen heti takaisin. Puhuisin kernaasti äidinkin kanssa ja ilmoittaisin, että olen saanut rahoja. Mutta paras kai on odottaa huomiseen.

— Ethän aio mennä sairaan huoneeseen? Annesa kysyi säikähtäen.

— Vähät siitä, vaikka ukko heräisikin! Enkö saa tehdä mitä tahdon omassa talossani? En pelkää häntä.

— Odota vähän, tuon sinulle juotavaa. Älä mene sisälle. Voit herättää donna Rachelen; hän on väsynyt, kun on raatanut koko päivän.

Kun Annesa yritti lähteä, Paulu pidätti häntä.

— Odota hetkinen. Minulla oli vielä jotakin sanottavaa sinulle, mutta unohdin sen äsken. Älä vaivaudu, jääköön koko juominen. Ryyppäsin eilisiltana ja vähäsen tänäänkin.

— Ja kaiketi ryyppäät huomennakin, Annesa mutisi hyvin tietäen, mistä Paulun hyvät aikeet olivat kotoisin, myöskin hänen päätöksensä ottaa itselleen toimi ja ruveta tekemään työtä.

— Et näy uskovan minua. Mutta saat nähdä, että huomisesta alkaen olen toinen ihminen.

— Huomenna... Annesa ajatteli itsekseen. Mitähän huomenna tapahtuneekaan?

Paulu tunsi hänen vapisevan ja kehoitti häntä menemään levolle. Mutta Annesa intti:

— Tuon sinulle viiniä. En viivy kauan. Odota, minullakin on jotakin sinulle sanottavaa.

— Sano se heti. Vakuutan vielä kerran, etten tahdo mitään juotavaa. Et näy uskovan, että minäkin voin pitää lupaukseni! En ole enää lapsi. Näinä viime päivinä olen paljon ajatellut ja päättänyt kerrassaan lopettaa kaikki mielettömyydet.

— Minunkin vuokseni?

— Niin, tavallaan sinunkin vuoksesi, Paulu vastasi vakavasti. Kuulehan, Annesa, aioin ensin puhua äidin kanssa kysyäkseni häneltä neuvoa, mutta sitten tulin ajatelleeksi, ettei hän osaa neuvoa minulle muuta, kuin että minun pitää täyttää velvollisuuteni. Sanon siis sinulle... sinä epäilemättä jo ymmärrät.

— Minäkö? En ymmärrä, Annesa kuiskasi nostaen silmänsä, jotka koko ajan oli pitänyt maahan luotuina, ikäänkuin uni olisi niitä painanut.

— Etkö ymmärrä? Tahdon ottaa sinut vaimokseni, Annesa. Vien sinut mukaani pois täältä, muutamme lähelle kaivosta. Silloin ei kukaan voi erottaa meitä toisistamme.

Paulu ei sanonut, ehkä sentähden, ettei edes itse ollut selvillä siitä, että oli tehnyt tämän päätöksen osaksi omaa etuaan silmälläpitäen. Hän tarvitsi seuraa kestääkseen yksitoikkoisuuden ja ikävän Lulan karussa vuoristossa ja hän tarvitsi naisen apua varsin vähäistä tyydytystä tuottavassa ravintoloitsijan toimessaan. Tosiasiassa ajatus, että hän naisi Annesan tai ainakin ottaisi tämän mukaansa, oli rohkaissut häntä tekemään päätöksensä.

Paulu odotti joka tapauksessa, että Annesa iloitsisi tästä suuresti. Mutta tämä ei näyttänyt ymmärtävän tai ei ehkä uskonut hänen sanojaan. Toistamiseen Annesan valtasi outo, tukahduttava ja pyörryttävä tunne. Hän luuli kuulevansa jostakin kaukaa salaperäistä, surullista ivanaurua.

— Miksi naurat? Paulu kysyi ihmeissään. Mitä nauramista siinä on? Et enää usko, mitä sanon. En siis puhu enempää. Sen sanon vain, että saat nähdä, olenko valehtelija. Puhumme tästä tarkemmin huomenna. Nyt minäkin menen nukkumaan. Olen väsynyt, täällä on kylmä, ja sinussa on kuumetta.

Hän astui pari askelta, mutta kääntyi ja sanoi vähän ivallisesti:

— Vai eikö sinua haluttaisi tulla kanssani kaivosalueelle?

Annesa ei vastannut, mutta kietoi kätensä hänen kaulaansa ja purskahti itkuun. Ja kaikki, mitä ihmisen itkussa on katkerinta: epätoivo, tunnontuskat, viha kohtaloa kohtaan, joka hirveäksi nautinnokseen kiduttaa ihmislapsia, väreili hänen itkussaan.

Paulu oli tottunut näkemään totisen ystävättärensä usein itkevän. Toisinaan hän heltyi, toisinaan taas suuttui. Nyt, kun hän ei voinut muuten selittää Annesan kiihoittunutta mielentilaa, hän arveli sen johtuvan ilosta tai vastarakkaudesta, jota Annesa kaiketi tunsi sinä hetkenä.

Mutta ollessaan itse iloinen Paulu tahtoi nähdä toisetkin iloisina.

— Lopeta jo, Annesa! hän virkkoi; tiedäthän, etten tahdo nähdä sinun itkevän. Olemme molemmat itkeneet tarpeeksi. Nyt on jo aika lakata. No, sano minulle jotakin hauskaa, ennenkuin eroamme; ethän totisesti ole avannut suutasi muuta kuin sanoaksesi ikäviä asioita. Kun vain tahdot, osaat puhua oikein kauniistikin. Sano nyt minulle hyvä sana, niin menemme kumpikin levolle. Kulunut päivä on ollut ylen pitkä ja vaivalloinen. Nyt kaikki kuitenkin on ohi. Miksi itket, tyttö? Usko pois, kaikki ikävä on nyt ohi, ja kaikille koittaa rauhallinen aika.

Annesa itki kasvot miehen povea vasten. Hän olisi tahtonut kuolla näin, sulaa kyyneliin, nukahtaa ainiaaksi. Kuolettava väsymys painoi hänen hartioitaan. Jokainen Paulun sana oli hänestä suloinen ja samalla tuskallinen.

Paulu koetti irtaantua hänestä, mutta se ei onnistunut. Annesaa peloitti hirveästi, että Paulu kulkiessaan vanhuksen huoneen läpi huomaisi rikoksen, mutta häntä peloitti myös jäädä yksikseen, vaikka häntä nukuttikin. Kaikkien kuumetautisten ja suurten vaarojen ahdistamien ihmisten tavoin Annesaa kammotti jo nukkumisen ajatuskin.

Paulu, joka oli uuvuksissa, halusi vetäytyä huoneeseensa ja vei hänen mukaansa keittiön ovelle. Mutta kun Annesa näki kynttilän, jonka oli asettanut lattialle lähelle liettä, hän alkoi jälleen vapista ja painautui hampaat kalisten lähemmäksi Paulua.

— Älä sentään tukehduta minua! Paulu kuiskasi leikkisästi.

Annesa hellitti äkkiä jäykistyen otteensa. Mutta jotta Paulu ei olisi poistunut, hän alkoi puhua. Tuntui kuin hän olisi houraillut:

— Odota! Tahdon sanoa sinulle jotakin. Sitä varten ei ole välttämätöntä odottaa huomiseen. Tulen mukaasi kaivokselle. Jos tahdot, olen valmis lähtemään huomenna tai vaikka jo tänä yönä. Kuinka oletkaan voinut ajatella muuta? Et tunne minua, jollet tiedä, että seuraisin sinua maanpakoon, kauas vieraisiin maihin, toisiin maanosiin. Jos tekisit rikoksen, tulisin kanssasi vankilaan, kantaisin kahleitasi, en koskaan hylkäisi sinua, pistäisin käteni sinun ja kahleittesi väliin...

— Toivotaan, ettei sitä toki tarvita, Paulu virkkoi osoittamatta erityistä mielenliikutusta.

— Kuule, Paulu, tahtoisin vielä sanoa sinulle jotakin... odota! hän pyysi pyyhkäisten kädellään otsaansa. Pyydän, ettet puhu äidillesi meidän asioistamme. Älä mainitse siitä kenellekään.

— Pelkäätkö Gantinea?

Sulhastaan Annesa ei ollut vähääkään ajatellut. Hän pudisti päätään.

— Sano vain äidillesi, että aiot lähteä kaivokselle ja että otat minut mukaasi palvelijattareksesi, sillä ethän voi yksin tulla toimeen siellä. Silloin he kyllä päästävät minut lähtemään. Voimmehan sitten myöhemmin mennä naimisiin, jos niiksi tulee. Minä puolestani en sitä vaadi, minulle riittää, ettet hylkää minua! Jos Jumala on olemassa, hän antaa meille anteeksi. Antavathan papit synninpäästön kaikesta? Mitä arvelet? Antaahan pappi Virdis minulle synninpäästön, siitä olen varma.

— Äitini suostuu pikemminkin avioliittoomme kuin siihen, että lähtisimme muuten niin kauas.

— Sepä ikävää, mutta minä lähden mukaasi vaikka vastoin äitisi tahtoakin. Suutelen hyväntekijöitteni käsiä, mutta lähden kanssasi, Paulu. Minä karkaan, jos sinä menet pois! Annesa jatkoi puristaen rajusti hänen kättään. Ethän jätä minua tänne? Muista, mitä olet luvannut! En tahdo, että otat minut vaimoksesi, mutta pyydän, että viet minut pois. Sen olet luvannut, Paulu! Voi Paulu, Paulu!

— Mikä sinun on, Annesa? Paulu kysyi levottomana. Olen luvannut ja pidän myös lupaukseni. Mene nyt vihdoinkin nukkumaan. Ota jotakin lääkettä; etkö tunne, että sinussa yhä vielä on kuumetta? Mene nyt. Jos olisin tiennyt sen, en olisi puhunut sinulle mitään tänä yönä.

Mutta Annesa ei tarkannut Paulun sanoja; hänen ajatuksensa harhailivat muualla.

— Onko se kaivos kaukanakin?

— Ei sinne ole pitkä matka. On kuljettava Nuoron kautta; sieltä on viiden, kuuden tunnin ratsastusmatka. Mutta hyväinen aika, mene toki nukkumaan, hyvä lapsi. Puhumme kaikesta huomenna. Menen varpaisillani huoneen läpi, jottei se vanha tuittupää herää. Pane ovi kiinni ja mene maata. Kas niin, Annesa, älä suututa minua!

Paulu suuteli häntä vielä, mutta tunsi hänen huulillaan kyynelten suolaisen maun. Sitten hän meni keittiön läpi varoen kolistelemasta, ja Annesa oli suunniltaan ilosta huomatessaan, ettei hän ottanut kynttilää mukaansa.

Silmät tuijottaen ja henkeänsä pidättäen Annesa kuunteli; mutta kun Paulun hiljaiset askeleet häipyivät kuulumattomiin, hänestä tuntui, että hän oli yksin maailmassa, kaikkien hylkäämänä sen oven kynnyksellä, joka johti kauhun ja kuoleman asuntoon.

Hetken epäröityään hän meni sisälle, mutta ei rohjennut astua huoneeseen, vaikka hirvittävä voima tuntuikin vetävän häntä sinne. Hän istuutui lieden ääreen samaan paikkaan, jossa oli istunut kauan muutamia tunteja aikaisemmin, ja kaiveli tuhkaa puikolla. Tuli oli kokonaan sammunut. Hänen oli vilu, mutta hän ei uskaltanut eikä jaksanutkaan liikkua.

Hän asetti jälleen kyynärpäät polville, laski päänsä käsien varaan ja kuvitteli, että hänen päänsä huimaavasti pyöri kaulan ympäri. Hänestä tuntui, kuin hän ei olisi liikahtanut tästä paikasta mihinkään koko yönä. Kaikki oli ollut unta, ensin hirvittävää, sitten surullista, mutta samalla vienoa. Ukko nukkui vielä, Paulu ratsasti yhä maantiellä yllään märkä sadetakki.

Kuumeen harhanäyt alkoivat ympäröidä häntä; ne ilmestyivät ja haihtuivat kuin utuhaamut. Aika ajoin hän tunsi muutamia niistä: ukko Castigun, pastori Virdiksen, Rosan, Gantinen. Mutta sitten nuo utuolennot muuttelivat eriskummaisesti muotoaan. Ukko Castigu hymyili hänelle hänen nuoren sulhasensa lapsensuulla. Papin kauhtanan poimujen lomasta pilkistivät esiin Rosan muodottomat kasvot. Ja sadetakkiin pukeutunut mies, joka ratsasti aaveenomaisella hevosella, ei ollut Paulu, vaan salaperäinen olento, vanha kerjäläinen, joka oli matkalla Lula-vuoriston kaivokselle etsimään eksynyttä tyttöä! Annesa houraili ja vaikeroi. Unissaan hän kuitenkin kuuli oman valituksensa ja tiesi näkevänsä unta, mutta huolimatta ponnistuksistaan ei hänen onnistunut herätä. Tällaiseen horrostilaan hän oli vaipuneena useita tunteja pahojen unien häntä kiusatessa.

Herätessään vilusta kangistuneena hän muisti selvästi, mitä oli tapahtunut. Hänen ajatuksensa kävivät äkkiä harvinaisen teräviksi, ja hän tiesi tarkalleen, mitä hänen nyt oli tehtävä. Kuume oli kadonnut, eikä hän enää tuntenut kauhua, ei pelkoa eikä epäröintiä. Hän oli jälleen teeskentelevä, vaitelias olento, joka ryhtyi taisteluun nurjan kohtalon kanssa. Mitä hyödytti vapiseminen ja tasapainon menettäminen? Hän ei välittänyt itsestään, kunhan vain hänen hyväntekijöilleen ei koitunut ikävyyksiä. Hän ei toivonut itselleen mitään tässä maailmassa eikä uskonut tulevaan.

Hän nousi ja haukotteli vilusta värjöttäen. Oli vielä pimeä, mutta kukot alkoivat kiekua, ja rattaat rämisivät jossakin kaukana kuun valaisemalla, kostealla tiellä. Öljylamppu paloi vielä, mutta kynttilä valaisi vaivaisesti, se kun oli palanut vinosti, levittäen kitkerää, käryävää mustaa savua.

Kuin paatunut pahantekijä Annesa _ryhtyi tarpeellisiin valmistuksiin_, ennenkuin kutsui hyväntekijöitään. Hän täytti lampun säiliön puolilleen, niisti kynttilää saksilla ja meni varovasti huoneeseen. Kaikkein ensiksi hän huolehti siitä, että sohva oli asiaankuuluvasti epäjärjestyksessä, sitten hän kauan katseli uhrinsa kasvoja. Niissä oli edelleen tuo kaamea naurunilme, mutta ne olivat muuttuneet kelmeän harmaiksi, ja silmät olivat vähän painuneet umpeen ja käyneet himmeiksi, lasimaisiksi. Hän olisi tahtonut liikuttaa ruumista ja saada sen toiseen asentoon, mutta siihen hänellä ei ollut rohkeutta, voittamaton inho esti siitä. Hän kuvitteli, että hänen sormensa olisivat tarttuneet kiinni ruumiiseen, jos hän olisi siihen kajonnut.

Sitten Annesa riisui kureliivinsä ja esiliinan ja laski ne tuolille, pörrötti tukkansa, hieroi kasvojaan ja luomiaan, pakottaakseen kasvoihinsa välinpitämättömän ilmeen. Tämän jälkeen hän kiipesi portaita yläkertaan ja kolkutti donna Rachelen huoneen ovelle. Miehet nukkuivat ylimmässä kerroksessa. Ukko Cosimu oli tehnyt vuoteensa ullakolle vilja- ja vihanneskasojen väliin.

Donna Rachelen oli tapana lukita ovensa. Hän nukkui vain muutaman tunnin yössä, mutta hänen unensa oli raskasta, ja Annesa sai kolkuttaa kolme kertaa, ennenkuin hän heräsi.

— Donna Rachele, avatkaa! Setä Zua on hyvin huonona; hän on kuolemaisillaan!

— Jeesus Maria! Mene heti noutamaan kirkkoherra Virdistä... mutta herätä ensin isäni, leski huusi hädissään ja riensi avaamaan ovea.

Rosa, joka nukkui isoäitinsä huoneessa, heräsi ja alkoi itkeä. Annesa astui huoneeseen kynttilä kädessä, ja donna Rachelen pukiessa vapisten ylleen alushamettaan hän sanoi aivan tyynesti:

— Älkää säikähtäkö. Luulen, että setä Zua on jo kuollut.

— Mitä sanot? vanha leskirouva parahti ja juoksi avojaloin ovelle. Kuollut noin vain, ilman sakramentteja, ilman pappia. Herra Jumala! Mitä ihmiset sanovatkaan? Että olemme antaneet hänen kuolla noin! Miksi et kutsunut meitä?

— En huomannut mitään. Heräsin muutama hetki sitten, ja silloin...

Donna Rachele ei enää kuunnellut häntä. Paljain jaloin ja pelkkä alushame yllään hän juoksi pimeässä portaita alas voivotellen:

— Ilman armonvälikappaleita, laupias Jumala, ilman armonvälikappaleita!

Rosa itki yhä. Don Simone koputti kepillään lattiaan, Paulu avasi ovensa ja kysyi:

— Mitä nyt, Annesa? Äiti?

Annesa alkoi jälleen pelätä, mutta nyt hän oli täysin tietoinen siitä, mitä oli tehnyt ja mitä saattoi tapahtua, joten hän hillitsi itseään tarmokkaasti. Hän koetti rauhoittaa Rosaa ja vastasi Paululle:

— Tulkaa heti alas ja herättäkää vanhukset. Setä Zua on kuollut.

Paulu pukeutui nopeasti ja meni don Simonen luo, joka yhä kovasti koputti lattiaan saadakseen tytön vaikenemaan.

— Ole hiljaa; menen alakertaan ja palaan heti, Annesa sanoi. Setä Zua on sairas, hänellä on vatsankipuja, menen antamaan hänelle lääkettä. Älä liiku paikoiltasi.

Mutta Rosa oli kuullut isoäitinsä sanat ja toisti nyyhkyttäen:

— Hän on kuollut ilman armonvälikappaleita. Mitä ihmiset sanovat?

— Pidä suusi kiinni! Annesa kivahti. Jollet pysy alallasi, saat tästä...!