Part 2

— Juoksen näiden hullujen lampaiden perässä. Mutta olen kovin väsynyt, "Metsän isä" hyvä! En jaksa enää, olen mennyttä miestä, en kelpaa enää mihinkään.

— Jos tahdot välttää kaikki hankaluudet ja vastukset, niin rupea papiksi, — ukko Martinu sanoi jymeällä äänellään.

— Niin, niin, se ajatus minulla oli alinomaa _siellä_, — Elias huusi.

Hän säpsähti ja heräsi. Vilunväristys puistatti häntä.

— Loioin ja nukahdin tähän, hän ajatteli ja nousi — tästä kai tulen jollakin lailla kipeäksi.

Hän meni hiukan epävarmoin askelin keittiöön. Isä ja veljet nukkuivat raskaasti kaislamatoillaan. Lamppu paloi hellalla. Elias paralle, joka oli niin huonoissa voimissa, oli järjestetty vuode keittiön viereiseen pieneen huoneeseen. Hän otti lampun, kulki läpi huoneen, missä isoilla pöydillä oli joukoittain keltaisia, öljyisiä juustoja, joista levisi vastenmielinen haju, ja meni huoneeseensa.

Hän riisui vaatteet yltään, paneutui vuoteeseen ja sammutti lampun, mutta selkä oli kuin poikki, ja päätä särki. Ennen pitkää hän vaipui samanlaiseen horrostilaan kuin äsken, ja sekavat unet alkoivat vaivata häntä. Nytkin hän näki laitumen, ruohon, isot paksuvillaiset lampaat, läheisen metsän vihreän ääriviivan. Ukko Martinu oli edelleen siinä, mutta nyt hän, tuo pitkä, suoraryhtinen, likainen, juhlallinen mies seisoi aitauksessa kiinni.

Elias seisoi niinikään aitaukseen nojaten, mutta sen toisella puolella, kertoen useita seikkoja _sieltä_. Muun muassa hän sanoi:

— Meidät vietiin aina kirkkoon, meidän täytyi usein käydä ripillä ja ehtoollisella. Vankilansaarnaaja oli jumalinen mies. Sanoin hänelle kerran ripissä, että olin lukenut toiselle kymnaasiluokalle asti, ja että sitten rupesin paimeneksi, mutta että monesti olin katunut, etten jatkanut opintoja. Silloin hän lahjoitti minulle kirjan, jonka joka toinen sivu oli kirjoitettu latinaksi ja toinen italiaksi: se oli kirja piinaviikkoa varten. Olen lukenut sen sata, mitä sanonkaan, enemmän kuin tuhat kertaa, ja se on minulla täällä mukanani. Osaan lukea sitä sekä latinaksi että italiaksi.

— Oletpa siis aika viisas mies.

— En sentään niin viisas kuin te. Mutta pelkään Jumalaa.

— No, kun pelkää Jumalaa, on viisaampi kuin kaikki kuninkaat, — ukko Martinu huomautti.

Tässä uni kävi sekavaksi ja sulautui toisiin yhtä kummallisiin uniin.

II

Vaikka Mattia kehoittamalla kehoitti Eliasta heti lähtemään hänen kanssaan lammastarhaan, tämä silti jäi muutamaksi päiväksi kotiin, missä häntä kävi tervehtimässä ystäviä ja tuttavia.

Ukko Berte ja hänen poikansa Mattia palasivat lampaidensa luo, Pietro maanviljelykseensä, mutta illoin joku heistä aina tuli kotiin tapaamaan Eliasta ja puhelemaan hänen kanssaan. Silloin syntyi äänekäs keskustelu lieden ääressä tai pienellä pihalla, milloin kevätillat olivat kirkkaat. Eliaksen ei tarvinnut olla sen erityisen valvonnan alaisena, joka tätä nykyä seuraa rangaistusta tehden sen ankarammaksi, mutta ainakin ensi aikoina poliisi piti häntä silmällä, ja useina iltoina kaksi karabinieriä kiipesi raskain askelin ylös hiekkaista polkua, pysähtyen talon kohdalle ja pistäen päänsä sisälle Portolun portista.

Jos ukko Berte oli kotona ja hänen kipeät ketunsilmänsä huomasivat karabinierit, hän heti nousi, meni portille ja pyysi heitä puoleksi kunnioittavasti, puoleksi ivallisesti käymään sisään.

— Esivalta, järjestysvalta on tervetullut, — hän huusi. — Käykää vain sisään, nuoret miehet, juomaan lasi viiniä. Ettekö huoli? Luuletteko joutuneenne murhamiesten tai ryövärien pesään? Me olemme kunnon miehiä, eikä teidän tarvitse pistää nenäänne meidän asioihimme.

Karabinierit, molemmat punakoita tanakoita nuoria miehiä, suvaitsivat hymyillä.

— No, tuletteko, vai ettekö tule, häh? — ukko Portolu jatkoi. Pitääkö minun vetää teidät sisään? Entä jos jää pala käteeni? Menkää hiiteen, jos tässä täytyy niin kauan patistella ja kursailla. Hyvää viiniä on ukko Portolulla.

Lopuksi karabinierit astuivat tupaan, ja Annedda muori ilmestyi heti kuuluisa viinikarahvi kädessään.

— Eläköön kuningas, eläköön järjestysvalta, eläköön viini! Juokaa, ja sutkikoon teitä oikeus...

— No, no, — oli Mattian tapana sanoa, jos hän tällaisissa tilaisuuksissa oli läsnä — mitä isä siinä höpisee? Siinä tapauksessa he sutkisivat itseään.

— Ha, ha, haa! —

— Mitä siinä on nauramista? Juokaa, nuorukaiset! Ja juo sinäkin, Mattia, se tekee järjellesi hyvää, ja sinäkin, Elias, olethan kasvoiltasi harmaa kuin tuhka. Punainen miehen pitää olla. Näetkö näitä nuoria miehiä. Niin punainen tulee olla. Saakeli, käyttehän vielä punaisemmiksi. Häpeättekö ehkä ukko Portolun sanoja? No, olen minä saanut parempaakin väkeä punastumaan, rakuunojakin. Ette näy tietävän, kuka on Berte Portolu. Hyvä, sen sanon teille, se olen juuri minä.

— Hauskaa kuulla, — molemmat karabinierit virkkoivat ja kumarsivat nauraen. Heidän oli hauska, ja ukko Portolun viini oli todella hyvää, kuohuvaa ja tuoksuvaa.

Ukko Portolu, joka kävi yhä tuttavallisemmaksi, laski kätensä heidän hartioilleen.

— Mitä oikeastaan tuumitte? Järjestysvalta... annan sille palttua! Jos otan teiltä tuon pitkän veitsen, pistoolin ja nuo napit — niin mitä teistä jää jäljelle? Koettakaapa antaa Eliakselle, Mattialle ja Pietrolle nämä esineet, niin näette, miltä he näyttävät! Kolme kukkaa, kolme kyyhkyä! Minun poikieni kanssa teillä ei ole niin mitään tekemistä. Ei heidän tarvitse lähteä varastelemaan, sillä meillä on kaikkea riittämiin, niin että voimme vaikka heittää koirille ja variksille.

— Äh! — Elias virkahti istuttuaan ääneti sopessa. — Tuo kuulostaa jo liioittelulta, isä hyvä.

— Anna hänen vain puhua... Mattia mutisi vallan tyytyväisenä isän kerskailuun.

— Suu kiinni, poikaseni, sinä et tiedä mitään näistä asioista, olethan eilispäivän lapsi. Juo, juo, pentele vieköön! Mies on syntynyt ryyppäämään, ja me olemme miehiä.

— Olemme kaikki ihmisiä — näin hän jatkoi syvämietteisesti, ääni vakuuttavana, — sekä te että me, ja meidän täytyy suvaita toisiamme. Tänään teillä on miekat, ja te edustatte kuningasta — hitto vieköön — mutta huomenna? Huomenna voi käydä niin, ettette edusta yhtään mitään, ja kenties teillä silloin voi olla hyötyä ukko Portolusta. Sillä, nähkääs, minulla on hyvä sydän, sen koko kaupunki voi todistaa, niin, totisesti ei ole useita Berte Portolun veroisia. Mutta minun pojillanikin on hyvä sydän, oikein kyyhkyn sydän. Ja jos joudutte meidän laidunmaillemme, annamme teille maitoa, juustoa, jopa hunajaakin. Nähkääs, hunajaakin meillä on. Mutta te pojat voitte hyvinkin ummistaa toisen silmänne — tai paremminkin molemmat silmänne — ja olla juoruilematta kuninkaalle kaikesta, minkä näette, sillä olemmehan me kaikki lopulta ihmisiä ja kaikki saatamme hairahtua...

Molemmat karabinierit nauroivat ja ryyppäsivät. Ja tarvittaessa he todella ummistivat silmänsä Portolun perheen ja sen ystävien heikkouksilta.

Eliasta tulivat myös tervehtimään ne hänen entiset toverinsa, joiden huonoa seuraa hän ja hänen omaisensa syyttivät Eliaksen onnettomuudesta. Ja vaikka Elias oli päättänyt olla vastaanottamatta heitä ja sulkea oven heidän nenänsä edestä, jos he uskaltaisivat tulla häntä hakemaan, hän otti heidät ystävällisesti vastaan, ja Annedda tarjosi heille juotavaa.

— Mitä muutakaan olisi voinut tehdä? — hän sanoi heidän mentyään. — Täytyy olla kristitty, täytyy antaa anteeksi. Antakoon Jumalakin meille anteeksi!

— Lisäksi on parempi elää sovussa kaikkien kanssa. Jumala vaatii meiltä rauhan tekoja — Elias huomautti.

— Jumala sinua siunatkoon, Elias, sanoitpa suuren totuuden.

Kuinka iloiseksi Annedda tunsikaan itsensä kuullessaan poikansa puhuvan Jumalasta ja nähdessään hänen palaavan kirkosta ja lukevan tuota isoa mustaa kirjaa, jonka oli tuonut _sieltä_.

— Jumalan kiitos! — hän ajatteli vallan liikutettuna, — hänen mielensä on taas puhdas niinkuin lapsena.

Äiti ja poika valmistautuivat nyt täyttämään Pyhälle Fransiskukselle annettua lupausta.

San Francescon kirkko on Lula-vuoristossa. Taru kertoo, että sen rakennutti muuan rosvo, joka väsyttyään kuljeskelevaan elämäänsä lupautui alistumaan oikeuteen ja rakennuttamaan kirkon, jos hänet vapautettaisiin; olipa tarina tosi tai ei, yhtäkaikki kirkon perustajan jälkeläisistä valitaan vuosittain niin sanotut priorit eli juhlan ohjaajat. Kaikki nämä jälkeläiset liittyvät toisiinsa juhlallisuuksien aikana, ja näihin jälkeläisiin kuului Portolun perhekin.

Joitakin päiviä ennen juhlaa Pietro lähti San Francescoon härkien vetämillä rattailla ja teki ilmaiseksi päivätyönsä toisten talonpoikien ja muurarien kanssa, joista eräät tekivät työtä täyttääkseen lupauksensa. He järjestivät kuntoon kirkon ja sen ympärille rakennetut majat ja toivat sinne puita poltettavaksi juhlan aikana. Annedda lähetti priorin vaimolle määrämitan jauhoja ja auttoi toisia pyhimyksen jälkeläisiin kuuluvia naisia jauhojen puhdistamisessa ja niiden leipien leipomisessa, jotka aiottiin ottaa mukaan juhlaan. Osan näistä leivistä priorin lähetti vei lahjana Nuoron lähistössä asuville lammaspaimenille, yhden leivän kullekin. Paimenet ottivat sen osoittaen harrasta kunnioitusta ja antoivat vastalahjana varojensa mukaan omia tuotteitaan, muutamat rahaa ja lampaitakin. Toiset lupasivat lahjoittaa kerrassaan lehmän, jonka oli määrä kartuttaa jo ennestään laitumista ja lampaista rikkaan pyhimyksen karjaa. Kun lähetti astui Portolun perheen laitumelle, ukko Portolu paljasti päänsä, teki ristinmerkin ja suuteli leipää.

— Nyt en anna sinulle mitään, — hän virkkoi lähetille, — mutta juhlaan tulen pikku eukkoni kanssa, ja silloin tuon mukanani pyhimykselle keritsemättömän lampaan ja kaiken, minkä karjani yhtenä päivänä on tuottanut. Berte Portolu ei ole itara, hän uskoo Pyhään Fransiskukseen, ja Pyhä Fransiskus on aina auttanut häntä. Mene nyt Jumalan haltuun.

Tällä aikaa Annedda muori jatkoi valmistuksiaan. Hän leipoi erityisenlaista leipää, valmisti korppuja ja makeisia manteleista ja hunajasta, osti kahvia, ruusulikööriä ja paljon muuta. Elias seurasi hellyyttä uhkuvin katsein äitiään hänen rauhallisissa askareissaan ja auttoi häntä toisinaan. Hän ei juuri koskaan liikkunut ulkoisalla tuntien itsensä yhä raukeaksi ja heikoksi, ja hänen sinivihreät, syvällä kuopissaan piilevät silmänsä tuijottivat usein tyhjään avaruuteen, lasimaisina kuin vainajalla.

Vihdoin lähtöpäivä koitti. Se oli sunnuntai toukokuun alussa. Kaikki oli valmiiksi sullottuna villakankaasta tehtyihin säkkeihin. Siellä täällä teillä näkyi talous- ja elintarpeita täyteen ahdettuja rattaita, joiden eteen paraikaa valjastettiin härkiä.

Annedda muori ja Elias menivät ennen lähtöä aamumessuun pieneen _Rosario-kirkkoon_. Vähän ennen jumalanpalveluksen alkua eräs mies tuli kirkkoon, meni alttarin ääreen ja otti alas lasista ja puusta tehdyn kupukan, jonka alla oli pieni Pyhän Fransiskuksen kuva. Miehen hankkiutuessa poistumaan kirkosta muutamat naiset viittasivat häntä tulemaan heidän luokseen, niin että he voisivat suudella kupukkaa. Eliaskin viittasi hänet luokseen ja suuteli kupukkaa pyhimyksen jalkojen kohdalta.

Kohta senjälkeen kaikki jo olivat matkalla. Priori, keski-ikäinen Nuorosta kotoisin oleva mies, jolla oli vaaleahko parta, ratsasti kauniin harmaan hevosen selässä ja piti kädessään lippua ja pyhimyskuvaa. Häntä seurasi ratsain miehiä, joilla oli nainen satulan takana, naisia ratsastaen yksin, ja toisia jalan, lapsia, koiria, rattaita. Mutta kaikki matkustivat toisistaan riippumatta, molemmin puolin tietä.

Oli ihana aamu. Mahtavat vuoret, joita kohti kuljettiin, kohosivat siintävinä aamuruskon sinivihreiden liekkien valaisemalle taivaalle. Korkeaa ruohoa kasvoi Isallen jylhässä laaksossa, ja polulle kallistelivat kinsterit kullanhohteisia kukkiaan kuin isoja palavia lamppuja. Matkustavien taakse häipyi yhä kauemmaksi helmenharmaaseen taivaantaustaan viileä Orthobene-vuori metsien vihannuuden, kinsterikullan ja sammalikon punakukkien värittämänä. Äkkiä laakso aukeni. Näkyi yksinäisiä tasankoja vielä hentojen oraiden peittäminä, jotka kimmeltelivät kasteesta ja aallehtivat hopeanhohteisina vielä matalalla olevan auringon säteissä. Ylt'yleensä unikkojen, ajuruohon ja päivänkakkaroiden peittämiltä niityiltä nousi huumaavia tuoksuja.

Mutta matkamiehet pyrkivät vuorille jättäen taakseen viljavat tasangot, jotka päättyivät mereen. Aurinko alkoi paahtaa kuumasti; nuorolaiset ratsastajat hiljensivät toisinaan hevosiaan ja taivuttivat päätään taaksepäin ottaen "virkistävän kulauksen" hiotuista pulloista. Siinä joukossa vallitsi hilpeä mieli. Muutamat miehistä kannustivat tuontuostakin hevosiaan, jotka karauttivat nelistäen eteenpäin; vauhti kiihtyi kiihtymistään, ja ratsastajat viskautuivat taapäin satulassaan päästellen hurjia ilohuutoja.

Elias seurasi heitä tuijottavin katsein, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Hänenkin teki mielensä huutaa, ja hän tunsi suonissaan väristyksen muistaessaan kaukaisia ratsastusretkiä; hän halusi taas lähteä tuollaiselle huumaavalle vapaalle retkelle... Mutta Annedda muorin ohut käsivarsi oli kietoutuneena hänen vyötäisilleen, minkävuoksi Elias ei ainoastaan hillinnyt luonnonihmisen vaistojaan, vaan pysytteli myös kaukana toisten jäljessä, jotta heidän nostamansa pöly ei olisi vaivannut hänen vanhaa äitiään.

Viimein alettiin nousta ylös vuoren rinnettä. Tummat liuskakivet pilkoittivat esiin mastiksipuu-viidakoista, joita rinne oli täynnä, ja metsäruusut olivat täydessä kukassa. Taivaanranta levisi avarana, ja tuoksukylläinen tuuli puhalteli yli huojuvien vihreiden pensasten. Vuorilla vallitsi kuvaamaton unelmoiva rauha, hiljaisuus, jota tuskin keskeytti etäinen käen kukunta tai matkaavien hillityt äänet. Äkkiä kaivosten mustat aukot ja hiilikasat rumensivat tätä ylevää maisemaa. Sitten seurasi jälleen rauha, unelma, taivaan kirkkaus, tummat kalliot, etäällä välkkyvä meri. Palattiin taas mastiksipuiden, metsäruusujen, tuulen, yksinäisyyden keskeymättömään valtakuntaan.

Kun oli saavuttu korkealle mastiksien ympäröimälle pengermälle, kaikki pysähtyivät. Muutamat naiset laskeutuivat hevosen selästä, miehet ottivat kulauksen pulloistaan. Vanha taru kertoo, että pyhäinkuva oli matkallaan kirkkoon tahtonut pysähtyä juomaan juuri tähän paikkaan... Kirkko jo näkyi valkoisine muureineen ja punakattoineen keskellä vihreätä kanervikkoa, puolitiessä vuorenhuipulle päin.

Lyhyen levähdyksen jälkeen jatkettiin matkaa. Elias Portolu ja Annedda muori pysyttelivät edelleen takimmaisina. Lähestyttiin päämäärää, aurinko oli jo kohonnut melko korkealle, mutta miellyttävä, metsäruusuille tuoksuva tuuli lievensi paahtavaa kuumuutta.

Taas tuli eteen notkelma, taas noustiin ylemmäksi — valkoiset muurit ja punaiset katot tulivat lähemmäksi. Rohkeutta! Rinne on jyrkkä ja kivinen, Annedda muorin on pidettävä lujasti kiinni Eliaksesta. Tamma on väsynyt ja kiiltää hiestä, varsa on vallan uupunut. Rohkeutta! Päämäärä on lähellä, tuossa on jo soma kirkko ympärillään pienet majat, joita suojaa muuri, tuossa piha, ja portti on selko selällään. Kirkko näyttää pieneltä linnoitukselta, kohoten vitivalkoisena ja punaisena kohti taivaan sineä vihreiden pensasten keskeltä.

Alempaa tieltä Elias ja Annedda näkivät hevosten ja ratsastajien tungeksivan, tuuppivan toisiaan ja työntyvän sisälle portista keskellä tomupilveä. Miehiltä putoilivat lakit päästä, naisilta huivit, muutamilla naisilla olivat hiukset vaivalloisella matkalla hajaantuneet ja riippuivat epäjärjestyksessä. Kimeä kello soi ylhäällä, ja sen iloinen kaiku häipyi avaruuteen.

Elias ja Annedda saapuivat viimeisinä nurmettuneeseen pihaan, johon aurinko paahtoi kuumasti ja jossa vilisi miehiä ja naisia sekä väsyneitä ja hikisiä eläimiä. Jossakin lapsi parkui, koira haukkui. Pääskysiä lenteli kirkuen pihan yli pelästyneinä siitä vilkkaasta elämästä, joka äkkiä oli tunkeutunut tähän yksinäiseen vuoristoseutuun. Tuntui siltä, kuin jokin vaeltava heimo olisi tullut kaukaa hyökäten valloittamaan tämän pienen asumattoman kylän. Ovet aukenivat, ja kuisteilta raikui huutoja ja naurua.

Elias auttoi kaikessa rauhassa äitiään laskeutumaan ratsun selästä, sitten hän itse keikahti maahan, kytki tamman kiinni ja sälytti hartioilleen säkit, joissa oli huopapeitteitä ja eväitä. Portolun perheen jäsenet asettuivat, samoin kuin kaikki muutkin kirkon perustajan jälkeläiset, isoimpaan majaan. Tällainen maja, jonka nimenä on _cumbissia_, on pitkulainen pimeähkö suoja, jossa on rosoinen kivilattia ja ruo'oista tehty katto. Aina vähän matkan päässä toisistaan on kivisiä tulisijoja, ja seinissä on isoja puunastoja, jotka osoittavat perustajan kunkin jälkeläisperheen perintöpaikkaa.

Annedda ja Elias Portolu asettuivat oman nastansa ja lietensä kohdalle _cumbissian_ perälle, johon sinä vuonna ei ollut kertynyt erityisen paljoa väkeä. Siinä majaili ainoastaan kuusi perhettä. Muut, jotka olivat saapuneet tähän yhdeksän päivää kestävään juhlaan, eivät olleet jälkeläisheimoon kuuluvia ja asuivat sentähden muissa majoissa.

Priori, jonka kunniasijaa osoitti seinäkaappi, minkä saattoi sulkea, anasti väkineen kahden tai kolmen perheen paikan. Priorin perhe oli lukuisa: komea prioritar, valkoinen ja lihava kuin lehmä, kaksi kaunista tytärtä ja koko liuta lapsia, jotka jo olivat kansanpuvuissa. Pienin, vielä kapaloissa, oli tuskin vuoden vanha, mutta onneksi kirkon kalustoon kuului valkoisesta puusta tehty pieni kehtokin, johon pienokainen heti asetettiin.

Portolun perheen kaksi saapunutta jäsentä olivat pian asettuneet paikoilleen. Seinässä olevaan komeroon Annedda muori asetti makeisia sisältävän korinsa, leivän ja kahvin, liedelle hän laski kahvipannun ja liemipadan, seinänviereen hän levitti patjan, huopapeitteen ja punaisella kankaalla päällystetyn pieluksen, ja niiden viereen hän laski ruokakorin täynnä kuppeja ja lautasia — siinä kaikki. Heidän lähimpinä naapureinaan oli pieni kokoonkäpertynyt leski ja tämän kaksi lapsenlasta. Leski ja Annedda muori olivat heti mitä herttaisimmat ystävät ja vaihtoivat joukoittain kohteliaisuuksia. Elias taas meni riisumaan satulan tammalta, joka varsansa kera oitis karkasi läheiselle aholle laitumelle.

Vilkkaan melun ja vilinän vallitessa pihalla ja majoissa Annedda muori meni kirkkoon rukoilemaan. Se oli viileä, puhdas pieni kirkko, jonka lattia oli marmoria ja jossa oli iso pörröpartainen pyhimyskuva, joka herätti enemmän pelkoa kuin rakkautta. Vähää myöhemmin Eliaskin tuli kirkkoon, polvistui alttarin portaalle, lakki heitettynä olalle, ja alkoi rukoilla. Annedda muori katseli häntä hartaasti samalla itse rukoillen koko sydämensä lämmöllä, ja hänestä tuntui, kuin hänen poikansa olisikin ollut pyhimys, jonka puoleen hän kohotti rukouksensa. Kuinka suurta hellyyttä hänessä herättivätkään nuo hienot, väsyneet piirteet, nuo valkoiset laihtuneet kasvot. Ja kun hän, tuo rakas poika, oli siinä polvillaan pyhimyksen jalkojen juuressa täyttämässä lupausta, jonka hän oli antanut kaukana kotoa, onnettomina päivinä — siinä oli näky, joka tunki Anneddan sydämeen.

— Oi rakas pikku Pyhä Fransiskukseni, en löydä sanoja kiittääkseni sinua. Ota henkeni, jos niin tahdot, kaikki, mitä haluat, mutta salli poikieni tulla onnellisiksi ja kulkea Herran oikeilla teillä, etteivät he liiaksi kiinny tämän maailman hyvyyteen.

Vähitellen melu ja hälinä taukosivat. Jokainen oli asettunut paikalleen, arvoisa kappalainenkin, hyvin iloinen ja punakka, tuskin metrin ja kolmanneksen pituinen pappismies, joka vihelteli ja rallatteli melkolailla varietee-sävelmiä muistuttavia päivän muotilauluja.

Hevoset vietiin laitumelle. Liesiin viritettiin valkea, ja uhkea prioritar ja suvun toiset naiset asettivat hellalle kookkaita patoja, joissa he valmistivat tuoreen juuston sekaista keittoa. Iloinen elämä alkoi nyt tämän sävyisän ja patriarkaalisen heimoryhmän keskuudessa. Lampaita ja karitsoita teurastettiin, makaroonia keitettiin runsaasti, juotiin vahvasti kahvia, viiniä, paloviinaa. Kappalainen luki rukouksia Pyhän Fransiskuksen kunniaksi, vihelteli ja hyräili.

Hauskinta oli sentään iltaisin isossa majassa valkean ääressä, joka paloi räiskyen, korkealle liekehtien. Ulkona oli viileää, melkein koleaa, kuu vaelsi länttä kohti luoden maisemaan jylhän lumoavan tunnelman. Sardinian himmeät, yksinäiset kuutamoyöt! Sarvipöllön värähtelevän houkutteleva ääni, ajuruohon korpituoksu, mastiksipuun kirpeä lemu, kaukaisten metsien ikävöivä humina sulavat yksitoikkoiseksi ja surumieliseksi sopusoinnuksi, joka tuo sydämeen juhlallisen alakuloisuuden, alkuperäisen puhtaudentilan kaihon. —

Ryhmittyneinä tulen ympärille isossa majassa asuvat henkilöt kertoilivat mielenkiintoisia juttuja, joivat ja lauloivat. Heidän soinnukkaat äänensä kajahtelivat ulos rauhaisaan kuutamoyöhön metsän tiheikköön asti, missä hevoset nukkuivat.

Elias otti osaa tähän hilpeään ajanviettoon nauttien siitä ylenmäärin, onnellisena kuin lapsi. Hänestä tuntui, kuin hän olisi siirtynyt uuteen maailmaan. Hän kertoi muistojaan ja kuunteli toisten kertomuksia melkein liikutettuna.

Hän oli tehnyt tuttavuutta herra kappalaisen kanssa, ja tämä uusi ystävä puhui hänelle hupaista kieltä kehoittaen häntä nauttimaan elämästä, unhottamaan, huvittelemaan.

— Palvele Jumalaa iloiten, — hän virkkoi. Tanssikaamme, laulakaamme, viheltäkäämme ja olkaamme iloisia. Jumala on lahjoittanut meille elämän, jotta siitä vähän nauttisimmekin. En silti neuvo syntiä tekemään! Pois se! Synti näet jättää meihin tunnonvaivan, tuskan, ystäväni — olethan sinä saanut sen kokea. Mutta huvitelkaamme kunniallisella tavalla, sitä tarkoitan. Nimeni on Jacu Maria Porcu eli pappismies Porcheddu, kun olen näin pikkuinen. No niin, Jacu Maria Porcu on huvitellut elämässään aika tavalla. Ja siinä hän on tehnyt oikein! Eräänä yönä palasin kotia puoliyön jälkeen. Sisareni väittää, että muka olin juovuksissa, mutta minä olen toista mieltä, veikkoseni. 'Mitä annat minulle illalliseksi, Anna?' — 'En yhtään mitään, sinä häpeämätön Jacu Maria Porcu, keskiyö on jo ohi, en anna sinulle mitään!' — 'Anna minulle illallista; papille täytyy antaa illallista'. 'No, voinhan antaa sinulle leipää ja juustoa, sinä häpeämätön Jacu Maria Porcu, keskiyö on jo ohi'. 'Pelkkää leipää ja juustoa papille, Jacu Maria Porculle?' — 'Niin juuri, leipää ja juustoa, ota tästä, jos huolit; jollet huoli, niin ole ottamatta'. 'Leipää ja juustoa pappismiehelle?' 'Se, se, se... tästä saatte', — näin sanoen pappi Porcheddu heitti kaiken koirille! Näin tulee menetellä, kuulehan, sinä kalpeakasvoinen nuorukainen! Vaikka olenkin pappi, niin on kai minun lupa hiukan huvitella. Huvitella, huomatkaa, mutta ei tehdä syntiä.

Ja hän alkoi hyräillä:

Lempi leikkiä on, Lempi leikkiä on. Leikkiä vain: Heila vaihtuvi ain'!

— Tuo mies on hassu! — Elias ajatteli nauraen, mutta tämä kaikki oli hänestä hauskaa, ja pappi Porcheddun sanat painuivat hänen mieleensä puhaltaen häneen elämän tuulahduksen, ja hänenkin teki mieli laulaa, nauttia ja huvitella.

Melkein joka päivä Elias, pappi Porcheddu, priori ja jokunen muu Eliaksen tuttavista menivät varsinkin tyyninä iltapäivinä kauas metsään korkeiden puiden siimekseen. Heidän edessään kuvastuivat kauniit siintävät Lula vuoret selväpiirteisinä heleänsinistä taivaantaustaa vastaan. Kauempana hevoset juoksentelivat virmoina, tehden nopeita kierroksia vihreässä kanervikossa. Tämä kaikki näytti maalatulta taululta. Ja miehet istuivat siinä jutellen vakavasti, kertoen toisilleen elämänsä vaiheita, jotka toisilla olivat enemmän, toisilla vähemmän seikkailunomaisia, kirkon syntyyn liittyviä legendoja, tarinoita naisista ja esi-isien, muinais-sardinialaisten, urotöistä.

Tämäntästä keskeytti keskustelun kappalaisen rallatus tai vihellys, ja joskus tämä kirkon palvelija äkkiä kavahti ylös ottaen tanssiaskelia tai laulaen hullunkurisin ilmein jonkin vallattomista lauluistaan.

Juhlan aatonaattopäivänä he samoin istuivat suunnattoman suurien mastiksipuiden varjossa, ja Elias juuri lopetti kertomustaan siitä, miten kerran eräs hänen tovereistaan vankilassa oli antanut selkään vanginvartialle, joka halveksivasti oli hylännyt kutsun yhtyä juomaan eräiden vankien seurassa, kun kuului värähtelevä kimakka vihellys, joka osui korviin kuin kirkolla päin ammuttu nuoli.

Elias hypähti pystyyn ja huusi:

— Tämä on veljeni Pietron vihellys.

— No hyvä, — pappi Porcheddu huomautti, — jos se on veljesi, niin näette kai toisenne tarpeeksi usein. Ei siitä tarvitse noin kiihoittua.

— Varmaankin isänikin on saapunut, ja ehkä Pietron morsiankin. Täytyypä tästä lähteä, — Elias virkkoi todella kiihkoissaan.

— No voihan kyllä lähteä, — priori arveli. — Täytyy ottaa heidät kohteliaasti vastaan. Berte Portolu on Pyhän Fransiskuksen hyvä sukulainen. Ja Maddalena Scada on kaunis tyttö.

— Kaunis tyttö! — pappi Porcheddu huudahti. — Siinä tapauksessa on täysi syy lähteä.

Elias katsoi häneen paheksuen. Mutta Porcheddu uhmasi tuota katsetta, sitten hän nauroi ja rallatteli lempilauluaan:

Lempi leikkiä on, Lempi leikkiä on. Leikkiä vain: Heila vaihtuvi ain.

He poikkesivat kirkolle johtavalle polulle, jota tuskin erotti puiden, pensasten ja tuoksuvan, vihreän ruohon lomasta. Vihellys toistui yhä lähempänä ja voimakkaampana. Elias ei ollut erehtynyt. Kaivon kohdalla häntä vastaan tulivat Pietro ja ukko Portolu, ja heidän välissään näkyi Maria Maddalenan säteilevä hahmo. Elias tunsi pistoksen sydämessään. Pappi Porcheddu maiskautti kieltään ja vaikeni, kun ei löytänyt sanoja ilmaistakseen ihailuaan. Ja hänhän aina kehui ymmärtävänsä tällaisia asioita. Maddalena ei ollut erityisen pitkä eikä varsinainen kaunotar, mutta erittäin miellyttävä ja solakka, ja hänen ihonsa oli soman punaruskea. Silmät loistivat tiheiden ripsien alla, ja suu oli aistillinen. Heleän punainen röijy oli auki jättäen näkyviin vitivalkoisen paidan, ja huivi, jossa koreilivat kämmekkä- ja ruusukuviot, somisti häntä suuresti. Vanhan Portolun ja Pietron karkeapiirteisten kasvojen välissä tuo nainen näytti ilmetyltä sulottarelta. Hänen hiukan hekumalliset, kirkkaat, vähän vinossa olevat silmänsä, joiden luomet olivat raskaat ja ripset pitkät, olivat läheltä katsoen suorastaan lumoavat.

— Terve tuloa, — Elias virkkoi puristaen tytön kättä. Tulittekin jo nyt, oikeastaan odotimme teitä tuleviksi vasta huomenna.

— Huomenna tai tänään, se on yhdentekevää, — Portolu mörähti. — Terve teille kaikille, terve priorille ja pienelle punakalle papille. Jumala häntä varjelkoon, kyllä sen näkee, että hän on pappi, vaikka hän esiintyy housuissa.

— Mitä sanotte tähän, herra kappalainen?

— Housuissa tai housuitta, kaikki olemme ihmisiä, — tämä vastasi vähän loukkautuneena. Sitten hän kääntyi Maddalenan puoleen ja lasketteli hänelle kohteliaisuuksia.

— Pidä varasi, — Elias virkkoi hymyillen tytölle, — pappi Porcheddu on hirveän vaarallinen naisille.

— Kas vain! — Maddalena sanoi suloisesti hymyillen. — Mutta minä en pelkää ketään.

Ja ukko Portolu rauhoitti:

— Sinun ei tarvitsekaan pelätä ketään, tyttöseni, kyyhkyseni. Tässä olen minä, setä Portolu, ja jos se ei riitä, niin on tässä lisäksi _leppa_. — Ja hän veti tupesta ison puukkonsa, jota hän tavallisesti kantoi vyössään, ja heilutti sitä ilmassa.

— Tämä on Mahometti, — hän huusi, tämä on käyrä miekka. _Allargaribus_.

Pappi Porcheddu peräytyi pari askelta taaksepäin ja teki käsillään pelästystä teeskennellen torjuvan liikkeen.

— Niin, nähkääs, — Portolu jatkoi pistäen puukon takaisin vyöhönsä, — tämän tytön, tämän kyyhkyn, on minun huostaani uskonut toinen kyyhky, leski, 'Arrita Scada'. Sanoin hänelle: — 'Ole huoleti, kyyhkyäsi ei mikään vaara uhkaa minun käsissäni. Puolustan häntä omalta kultapojaltani, Pietrolta, ja kaikilta haukoilta ja haaskakotkilta'.

Ukko Portolu puhui tosissaan, ja tämäntästä hän loi tyttöön ujon, hellyyttä uhkuvan katseen.

— Jos asiat ovat sillä tolalla, on parasta olla varuillaan, — kappalainen huomautti, — ja lähtekäämme nyt ryyppäämään.

— Ryyppäämään, juuri niin, herra kappalainen. Ken ei ryyppää, ei ole mies, ei edes pappi.

Majassa odotti heitä Annedda muori kahvikannuineen, karahveineen ja makeiskoreineen. Maddalena ja hänen saattueensa työntyivät sisään _cumbissiaan_ nauraen ja lörpötellen, ja seuraavassa tuokiossa äänten, huutojen ja naurun hälinä ja lasien kilinä täyttivät tuon ison suojan. Ukko Portolu kehuskeli pitäneensä Pyhälle Fransiskukselle lupaamaansa lammasta koko matkan hevosen selkään satulan taakse sidottuna.

— Se oli kaunein lampaani, — hän sanoi priorille. — Katsokaa vain, miten pitkä villa. Jaa-a, ukko Portolu ei ole kitsas.

— Valehtele muille, — priori vastasi, — etkö näe, että se on harmaakarvainen lammas, yhtä vanha kuin sinäkin?

— Itse voit olla harmaakarvainen, Antoni Casta. Jos vielä sätit minua, saat tuntea miltä _leppani_ kärki maistuu.

Pappi Porcheddu kohotti lasinsa korkealle, taivutti päänsä taaksepäin ja loi ihailevia katseita Maddalenaan ja priorin sieviin tyttäriin. Ja hän lauloi:

Purressani keinuelen. Sikaria tupruttelen. Lasiani kilistelen, Kieltoviinaa ryypiskelen.

Hi, hi, hii, — naiset nauroivat.

Elias vain oli ääneti. Hän istui yhdellä niistä monista satuloista, joita oli siellä täällä isossa majassa, ja joi viiniään pienin kulauksin vuoroin nostaen ja taivuttaen päätään. Ja joka kerta kun hän kohotti katseensa, hän kohtasi Maddalenan nauravat silmät, joka istui häntä vastapäätä vallan lähellä, ja niiden lämmin silmäys tunkeutui hänen sielunsa syvyyteen. Hän aivan huumautui ja tunsi hermoissaan raukeutta, mutta samalla melkein ruumiillista mielihyvää joka kerta kun katsoi naiseen.

Äänet, naurunrähäkkä, Porcheddun rallatukset, naisten huudahdukset — kaikki kuului hänestä kaukaiselta. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kuunnellut niitä jostakin etäältä, ottamatta osaa muiden iloisuuteen. Mutta äkkiä joku puhutteli häntä, ja Elias heräsi unelmoivasta tilastaan, hänen kasvonsa synkistyivät ja hän poistui äkkiä ulos.

— Minne menet, Elias? — Pietro huusi rientäen hänen jälkeensä.

— Menen katsomaan hevosia, anna minun mennä, — hän vastasi melkein äreästi.

— Hevosista on pidetty huolta. Miksi olet huonolla tuulella, Elias? Etkö pidä siitä, että Maddalena tuli mukaan.

— Mitä sinä höpiset? — Elias kysyi katsoen häneen pitkään.

— Minusta näyttää, kuin olisit suutuksissasi hänelle, kuin et hänestä pitäisi. Miten onkaan sen asian laita?

— Olet hullu! Olette kaikki hulluja. Ja Maddalenakin, jonka älyä on niin paljon kiitetty, nauraa liian paljon.

Pietro ei loukkautunut. Muutoin hän ja muut perheen jäsenet kohtelivat Eliasta kuin lasta, melkein kuin sairasta. He pelkäsivät pahoittavansa häntä ja tekivät hänelle kaikessa mieliksi. Pietro siis nytkin huomatessaan, että Elias tahtoi olla rauhassa, palasi sisään morsiamensa luo.