Part 3

— Ovatpa he hassuja, — Elias ajatteli harhaillessaan paikasta toiseen. Entä minä itse? Onhan tyttö veljeni morsian, olenhan mieletön, kun katselen häntä.

Hän viipyi ulkona koko illan.

— Missähän se Elias on? — Annedda muori kyseli alinomaa katsellen levottomana ympärilleen. — Minne se siunattu poika onkaan mennyt? Mene etsimään häntä, Pietro.

Mutta Pietron koko huomio oli kiintynyt Maddalenaan — joka totta puhuen ei näyttänyt olevan suuresti rakastunut häneen, tai joka ei ainakaan näyttänyt sitä, ehkä noudattaakseen äidin kehoitusta käyttäytyä arvokkaasti. Ja Pietro vastasi: — Menen, menen, — mutta ei silti hievahtanut paikaltaan. —

— Missähän se Elias lienee? — Annedda muori toisti illallisen lähestyessä. — Portolu, menehän sinä ulos ja katso, missä poikasi on.

Berte Portolu hääri lieden ääressä, missä parastaikaa paistoi isoon puuvartaaseen kiinnitettyä karitsaa. Hän kehui, ettei kukaan osannut paistaa karitsaa tai porsasta paremmin kuin hän.

— No, voinhan tästä mennä, — hän vastasi vaimolleen, — mutta anna minun ensin paistaa valmiiksi tämä pieni elukka.

— Onhan karitsa jo tarpeeksi paistunut, Berte; mene etsimään poikaasi.

— Karitsa ei ole tarpeeksi paistunut, pikku eukkoseni. Ethän sinä tällaisista asioista tiedä hölyn pölyä. Vai rupeat antamaan Berte Portolulle neuvoja tässäkin? Voit muutoin antaa poikien huvitella, siinä he tekevät oikein.

Mutta Annedda oli itsepäinen, ja Berte oli juuri lähdössä ulos, kun Elias palasi sisälle. Hänen silmänsä säteilivät, hänen kasvonsa hehkuivat, hän näytti harvinaisen kauniilta. Kaikki katselivat häntä, Annedda muori huokaili ja ukko Berte alkoi nauraa mielissään siitä, että Elias oli hiukan päihtynyt.

Mutta Elias näki vain Maddalenan hiukan vinot ja hehkuvat silmät, ja hänen teki mieli itkeä kuin lapsi. — Hän on mieletön, tuo Maddalena. Miksi hän katselee minua noin? Miksi hän ei jätä minua rauhaan? Sanon sen Pietrolle, sanon sen kaikille. Jollei hän rakasta Pietroa, miksi hän siis pettää häntä? Hän on mieletön, mutta mieletön olen minäkin; en saa katsella häntä, minun täytyy raastaa sydän povestani. Nyt menen tuonne, missä Paolina, priorin tytär istuu, ja rupean hakkailemaan häntä. — Paolina, — hän virkkoi, lähestyttyään priorin liettä, — sinä olet kaikkein kaunein nainen Pyhän Fransiskuksen sukulaisista.

— Ja sinä kaunein poika, — tyttö vastasi nokkelasti hääriessään ison kattilan ääressä.

Elias istuutui hänen viereensä katsellen häntä omituisen hartaasti. Tyttö oli mielissään ja nauroi, mutta Eliaksesta tuntui kuin hänen sydämensä olisi menehtynyt.

Majan perällä istuen Maddalena piti heitä silmällä. Joskus hän laski alas isot luomensa ja pitkät silmäripsensä, näyttäen silloin surumieliseltä ja alistuvalta kuin madonna. Kun ilta-ateria oli valmis, Berte Portolu kutsui Eliasta.

— Minä jään tänne, — nuori mies huusi — Pyhän Fransiskuksen kaunein nainen on pyytänyt minua jäämään lietensä ääreen.

— Sinun on tultava tänne! — ukko Portolu äyhkäisi. Ei kukaan ole pyytänyt sinua vieraakseen, ja jos joku sen olisi tehnytkin, en suostuisi siihen... Jollet tule hyvällä, niin isäsi Berte Portolu noutaa sinut väkisin.

Elias nousi oitis ja totteli. Mutta hän ei välittänyt ruoasta eikä juomasta ja vastasi väkinäisesti, kun joku häntä puhutteli.

— Miksi olet huonolla tuulella? — Maddalena kysyi häneltä ystävällisesti ilta-aterian päättyessä. — Senkö tähden, että hoputimme sinua tulemaan pois priorin lieden äärestä? No mene sinne vain, ja palaa, milloin haluat. Pääasia on, että olet iloinen.

— Jos menenkin, — Elias vastasi epäkohteliaasti, — niin mitä se sinua liikuttaa?

— No eipä suinkaan! — tyttö virkkoi kuin jäykistyen. Sitten hän kääntyi Pietron puoleen, hymyili hänelle eikä enää kiinnittänyt huomiotaan kehenkään muuhun.

Elias kavahti pystyyn ja poistui. Mutta hän ei mennytkään priorin lieden ääreen vaan ulos, missä istuutui pihalle. Hän tunsi sekavaa, kuumeista ahdistusta, halua purra nyrkkejään, huutaa, heittäytyä maahan ja itkeä. Mutta huolimatta päihtymyksestään ja intohimostaan hän sentään säilytti tajuntansa ja ajatteli:

— Olen rakastunut tuohon tyttöön, miksi, Pyhä Fransiskus? Auta minua, auta sinä minua. Olen mieletön, mutta olen niin onneton.

Isosta majasta kuului leutoon ja hiljaiseen yöhön sekavan laulun, huudon ja naurun hälinää. Elias erotti isänsä äänen, pappi Porcheddun vihellykset, Maddalenan naurun, ja keskellä kaikkea tätä ilonpitoa hän tunsi itsensä surulliseksi, epätoivoiseksi kuin lapsi, joka on hylätty viidakon kolkkoon yksinäisyyteen.

III

Vähitellen hälinä häipyi, ja kaikki vaipui hiljaisuuteen tuon nukkuvan "heimon" ympärillä. Elias palasi sisälle ja laskeutui levolle Pietron viereen samalle ruohokasalle, josta levisi kirpeä tuoksu. Koko iso maja oli täynnä tuollaisia ruohovuoteita. Jossakin liedessä tuli vielä kyti levittäen värähtelevää punervaa valoa tähän laajapiirteiseen kuvaan. Siitä pisti esiin muutama pitkä parta, villapuku, naisen kasvot, satula, lieden ääreen kyyristynyt koira, seinälle ripustettu pyssy. Elias ei saanut unta. Hänestä tuntui kuin hän olisi vetänyt sisäänsä Maddalenan hengitystä; tyttö nukkui vallan lähellä Annedda muorin ja Portolun välissä, ja hän tunsi, miten epätoivoisesti hän halusi tuota naista. Mutta hän päätti voittaa halunsa.

— Älä pelkää, veliseni, — hän ajatteli kääntyen Pietroon päin. — Vaikka morsiamesi heittäytyisi syliini, työntäisin hänet luotani. En tahdo omistaa häntä, onhan hän sinun. Jos hän olisi jonkun toisen oma, riistäisin hänet, vaikka täytyisi palata _sinne_. Mutta hän on sinun, nuku siis rauhassa, veljeni. Minäkin ennen pitkää otan vaimon, kosin Paolinaa, priorin tytärtä.

— Joutavia, — näin hän sitten ajatteli, — olen houkka. Mitä hyödyttää ottaa vaimo, ajatella naisia? Voihan elää ilman naisiakin. Elinhän kokonaista kolme vuotta edes näkemättä heitä. Ehkä juuri sen tähden heti kotia palattuani rakastun ensimmäiseen näkemääni. Olen hullu. Parasta olla rahtuakaan välittämättä naisista, jotka vievät mieheltä järjen. Parasta nukkua...

Mutta hän kääntyi kyljeltä toiselle, saamatta unta. Näin kului koko yö, ja hän oli silti ensimmäisiä heräämään aamulla. Pienestä ikkunasta, joka avautui hopeanhohteisille etäisyyksille päin, tunki sisälle auringonnousun ajan kasteenraikas ilma. Annedda ja Maddalena keittivät jo kahvia vielä hyvin unisina. Elias nousi kalpeana kuin ruumis, hiukset pörröisinä ja kurkku tukossa.

— Hyvää huomenta, — Maddalena virkkoi hänelle hymyillen. — Katsokaahan, täti Annedda, poikanne kasvot ovat kelmeät kuin vaha. Antakaa hänelle joutuin kahvia.

— Voitko pahoin, poikani?

— Luulen, että olen vilustunut, — Elias vastasi ääni käheänä, karaisten kurkkuansa. — Antakaa minulle jotakin juotavaa. Missä on vesikiulu?

Hän etsi sitä ja joi sen löydettyään vahvasti vettä. Maddalena katseli häntä ja nauroi.

— Miksi naurat? — Elias kysyi laskien kiulun maahan. — Senkö tähden, että heti noustuani juon? Se tietää, että olin humalassa eilisiltana. No niin, onhan viini miesten juomaa.

— Sinä et ole mikään mies, — tokaisi siihen ukko Portolu, joka jo oli ehtinyt ottaa viinanaukun, — sinä olet tuoreesta juustosta tehty nukke. Naikkosen tarvitsee vain puhaltaa sinuun, niin mäiskis, makaat maassa kuolleena, muodottomana kimpaleena.

— Olkoon vaikka niinkin, — Elias virkkoi suuttuneena; — riittäköön vain naikkosen henkäys kaatamaan minut kuolleena maahan, mutta jättäkää minut rauhaan.

— Hyi, kuinka huonolla tuulella sinä olet! — Maddalena huudahti. — Se johtuu kai siitä, että minä olen täällä.

— Niin, juuri sentähden, että sinä olet täällä.

— Tämä kyyhky! — ukko Portolu huudahti levittäen käsivarsiaan, — tämä kyyhky, joka levittää iloa, minne vain tulee. Ja minun oma poikani, tämä kissansilmäinen nukke, sanoo huonoa tuultaan tytön syyksi. Mene, mene matkoihisi, sinä kirottu nulikka. Jos olet huonolla tuulella, niin mene ja hirtä itsesi. Mutta se vain on varmaa, että Berte Portolulle et koskaan tuo toista tällaista ruusua, joka täyttää talon ilolla.

Elias tunsi piston sydämessään näitä sanoja kuullessaan. Sillä äkkiä hänen mieleensä johtui, että Maddalena tuli Pietron vaimona asumaan heidän kotiinsa ja että häihin oli enää muutama viikko. Se oli kidutus, johon hän ei voisi alistua.

— Juo kahvia, poikani, — Annedda kehoitti. — Ota tuo korppu, ole iloinen, vietämmehän juhlaa, ja Pyhä Fransiskus loukkautuu, jos pahoitamme häntä.

— Olenhan iloinen, äiti rakas, olen iloinen kuin lintu. Hoi! — hän sitten huusi, kääntyen priorin lieteen päin, — hyvää huomenta, kukoistava Paolina.

Tämän jälkeen ei tapahtunut mitään mainittavaa sinä eikä seuraavana päivänä Portolun perheen lieden ympärillä. Juhlan aattona saapui paljon väkeä Nuorosta ja sen lähistöstä. Varsinkin Lulasta tuli jyrkkää polkua pitkin, joka laskeutui vuoren rinnettä heleiden kinsteripensaiden lomitse, pitkiä jonoja hiukan hullunkurisesi pukeutuneita naisia, joiden pää näytti luonnottoman soikeaksi venyneeltä ripsulaitaisen huivin peittämässä myssyssä. Heillä oli yllään kotona kudotut paksut ja lyhyet villahameet ja kädessä pitkät omituisilla hopeaheloilla koristetut rukousnauhat.

Tulijain joukossa oli useita Portolun perheen tuttavia, ja Eliasta ja Pietroa raahasivat koko päivän sinne tänne Nuorosta juhlaan saapuneet nuorukaiset. Kaikki he joivat itsensä tolkuttomaan humalaan, lauloivat, tanssivat, ulvoivat. Elias oli toisinaan kuin hullu ja nauroi niin, että hulmahti punasinerväksi kasvoiltaan ja päästeli omituisia ilohuutoja, pitkiä _uoih-kurkkuääniä_, jotka muistuttivat hurjan soturin sotahuutoa.

Maddalena, joka avusti Anneddaa aterioiden valmistamisessa ja vieraiden kestitsemisessä viinillä ja kahvilla, loi salaa katseen Eliakseen ja sanoi puoliääneen Anneddalle;

— Poikanne on hyvin iloinen, täti Anne, katsokaa kuinka hänen kasvonsa punoittavat, ja kuulkaa, kuinka hän nauraa!

Annedda muori katsahti Eliakseen, huokaili ja tunsi kuin okaan sydämessään. Ja heti kun hän sai joutilasta aikaa, hän meni kirkkoon rukoilemaan:

— Oi, Pyhä Fransiskus, kaunis, kaunis Pyhimykseni, ota tämä oas sydämestäni! Poikani Elias on jälleen eksynyt pahoille teille, hän juo ja rentustelee, hän ei enää ole samanlainen kuin kotia palatessaan. Hän tuntui palatessaan niin hyvältä ja antoi niin monta kaunista lupausta. Ole meille armollinen, Pyhä Fransiskus, pikku rakas Fransiskukseni, auta häntä taas oikealle tielle, käännytä hänet, tempaa hänet irti paheesta, huonoista tovereista ja maailman asioista. Pyhä Fransiskus, pikku veliseni, osoita minulle tämä armo!

Iso, ankara, melkein julma pyhimys kuunteli ylhäältä alttariltaan, joka oli koristettu räikeän kirjavilla kukilla. Ja hän näytti kuulevan Anneddan rukouksen, sillä samana iltana Elias illallispöydässä ilmaisi saamansa tuuman. Puhuttiin pappi Porcheddusta. Toiset häntä moittivat, toiset taas pilkkasivat häntä.

Elias, joka oli päissään, vaikka ei pahasti, rupesi puolustamaan tuttavaansa ja sanoi: — Haukkukaa te vain, senkin syyhyiset koirat, ja puhukaa hänestä pahaa. Hän välittää viisi teistä, hänen on parempi olla kuin paavin. Ja minäkin aion ruveta papiksi.

Kaikki nauroivat.

— Miksi nauratte, te nälistyneet kerjäläiset, te syyhyiset koirat, te elukat, sillä ette ole sen parempia? Aion totisesti papiksi. Ei siihen vaadita mahdottomia. Osaanhan lukea latinaa. Ja toivon saavani tuoda teille kaikille viimeisen voitelun ja haudata teidät, kun kuolette nälkään.

— Minutkin, veliseni? Pietro huusi.

— Niin, sinutkin. Ja Maddalena:

— Entä minut?

— Sinutkin, — Elias huusi raivokkaasti. Miksikä ei sinua? Senkö tähden, että olet nainen? Minä en tässä suhteessa tee eroa miesten ja naisten välillä, naisia ylenkatson enemmänkin kuin miehiä.

— Tämä kaikki ei kuulu asiaan, sanoi ukko Portolu, joka tarkkaavasti oli kuunnellut Eliaksen sanoja. Palatkaamme itse asiaan. Sinä siis aiot papiksi?

— Siltä tuntuu! — Elias huudahti kaataen lasiinsa viiniä. Kaatakaa laseihin, juokaamme.

— Hissuksiin! — Portolu huomautti keskellä yleistä hilpeyttä. Puhukaamme järkevästi ennenkuin juomme.

— Se, joka ei juo, ei ole mies, isä rakas, — Pietro sanoi toistaen lauseen, jonka moneen kertaan oli kuullut isänsä suusta. Tämä suuttui toden teolla ja kirkaisi:

— Eläimetkin ajattelevat järkevästi, sinä kirottu nulikka. Kunnioita isääsi ja ole iloinen näiden ystävien ja tämän kyyhkyn läsnäolosta, muuten annan sinulle yhtä monta korvapuustia kuin sinulla on hiuksia päässä.

— No, no, ukko Portolu. Tämä on jo liikaa. Puhua moista sulhasmiehelle! — Maddalenani, olen mennyttä miestä, jollet sinä auta minua, — Pietro huudahti nauraen.

— Kyyhkyni, auta häntä! — ukko Portolu sanoi ivallisesti. Sitten hän taas kääntyi Eliakseen päin ja kysyi, oliko tämä puhunut tosissaan. Mutta Elias joi, nauroi, huusi ja antoi hullunkurisia vastauksia, eikä kukaan keskellä pöytävieraiden meluavaa hilpeyttä enää ajatellut hänen kummallista tuumaansa.

Seurassa oli sentään yksi, joka mielenliikutuksesta väristen oli kuullut Eliaksen aikeen: Annedda muori. Hän vaikeni, osaksi noudattaakseen sopivaa käytöstä, osaksi siksi, ettei huonokuuloisena oikein erottanut kaikkea, mitä puhuttiin; mutta silti hän katseli ympärilleen tarkkaavin katsein. Maddalena kuiskasi tämän tästä hänen korvaansa, toistaen yhtä ja toista. Annedda nyökäytti päätään ja hymyili. Oi, jospa Elias olisi puhunut tosissaan! Se olisi todella ollut suuri ihme. Mutta saattoihan Pyhä Fransiskus tehdä sen ihmeen ja paljon muitakin. Elias oli vielä nuori, hän voi hyvin opiskella ja menestyä opinnoissaan. Ja tämä tie, Herran tie, oli se, jota hänen tuli astua, sillä jos hän pysyisi maailmassa, hän joutuisi perikatoon. Annedda ajatteli niin, hän kun tunsi poikansa.

Hän käytti hyväkseen vapaata hetkeä mennäkseen kirkkoon kiittämään pyhimystä hänen Eliakselle lähettämästään ajatuksesta. Oli jo yö. Alttarin edessä riippuvat lamput heiluivat hiljaa levittäen värähteleviä valojuovia autioon kirkkoon. Iso synkkä pyhimyksenkuva näytti nukkuvan koreiden kukkiensa keskellä. Annedda polvistui ja istuutui sitten kirkon perälle rukoilemaan. Hänen ajatuksensa kohdistuivat lakkaamatta Eliakseen. Hän kuvitteli jo näkevänsä poikansa pappina ja näki hengessään, miten tälle nuorelle papille tuotiin lahjoja, vehnää, pieniä viinillä täytettyjä maljakkoja, joiden tulpaksi oli pistetty kukkasia, leivoksia ja hunajamakeisia.

Siinä haaveillessaan ja rukoillessaan hän näki Maddalenan tulevan kirkkoon. Nuori nainen, joka tuli etsimään täti Anneddaa, meni hänen luokseen ja istuutui hänen viereensä.

— Täällähän olette, — hän virkkoi. Haimme teitä, mutta minä ajattelin heti, että olitte täällä.

— Tulen tuossa tuokiossa.

— Minäkin jään tänne hetkeksi.

He vaikenivat. Pihalta kuului sekavaa äänten sorinaa, surunvoittoista laulua, joka värähteli yössä. Sulava tenoriääni kaikui etäällä. Sitä säesti tuollainen Nuorolle ominainen alakuloinen rytmillinen kuoro. Ja tämä sointuisa laulu, joka tuntui tulkitsevan yksinäisen seudun ja yön juhlallista surumielisyyttä, kohosi joukon hälinästä täyttäen ilman oudoilla unelmilla.

Maddalena kuunteli syvän alakuloisuuden valtaamana. Välistä hän luuli tuntevansa tuon tenoriäänen. Oliko se Pietro, vai oliko se Elias? Hän ei tiennyt sitä oikein, mutta tuo yössä värähtelevä ääni ja tuo kuoro loivat häneen melkein hekumallisen sairaalloisen surumielisyyden. Ja Annedda oli yhä kiintynyt haaveisiinsa ja rukoukseensa huomaamatta, että Maddalena vapisi hänen vieressään kuin pieni rakastava kyyhky.

Mutta äkkiä molempien naisten ajatukset keskeytyivät. Joku mies tuli kirkkoon ja lähestyi epävarmoin askelin alttaria. Olihan tulija se mies, joka kokonaan täytti molempien naisten sielun: Elias. Tämä polvistui alttarin astuimelle, lakki sysättynä oikealle olkapäälle, ja alkoi lyöden kädellä rintaansa ja päähänsä kumeasti vaikeroida. Lampun häilähtelevä punainen liekki valaisi häntä ylhäältä luoden kirkkaan hohteen hänen hiuksilleen. Mutta hän ei tiennyt, että häntä pidettiin silmällä, vaan jatkoi hartautensa ahdistuksessa rintansa ja otsansa takomista.

Molemmat naiset katselivat henkeänsä pidättäen, ja Annedda tunsi itsensä melkein iloiseksi poikansa surusta.

— Hän katuu päihtymystään, — hän ajatteli, — ehkä poikani tekee hyviä päätöksiä. Ollos siunattu Pyhä Fransiskus, pikku San Fransiskukseni!

Sitten hän sanoi nöyrästi Maddalenalle, vetäen häntä pois kirkosta:

— Tule, lähtekäämme, hän voisi huomata meidät ja hävetä.

— Mikä Eliaksen on? — Maddalena kysyi levottomana.

— Hän katuu moitittavaa käytöstään; hän on hyvin jumalinen, tuo poikani.

— Niinkö?

— Joskus hän on raju, mutta hän on nuori mies, joka kuuntelee omantuntonsa ääntä.

— Niinkö?

— Niin, varmasti, hänellä on herkkä omatunto. Hän saattaa joutua kiusaukseen, sillä tiedäthän, että pahahenki aina vaanii meitä. Mutta Elias kykenee sitä vastustamaan ja kuolisi mieluummin kuin tekisi kuolemansynnin. Joskus kiusaus saa hänet valtaansa pienissä seikoissa, niinkuin tänään. Näithän, kuinka hän joi itsensä humalaan ja puhui rumasti. Mutta jäljestäpäin hän katkerasti katuu.

Niinkö! — Maddalena virkkoi kolmannen kerran. Mutta tietämättä miksi hän tunsi silmissään kuumia kyyneliä.

He kulkivat pihan poikki ja tulivat majaan, missä vanha Portolu, Pietro ja heidän tuttavansa istuivat lattialla lieden ääressä laulaen ja lyöden korttia. Maddalena istuutui varjoon ikkunan ääreen tavallista vakavampana. Pietro meni hänen luokseen ja katseli häntä tarkoin.

— Olet totinen, Maddalena. Miksi? Oletko nähnyt Eliaksen? Sanoiko hän sinulle jotakin?

— En ole tavannut häntä.

— Hän on pahalla tuulella. Anna hänen vain puhua. Siihen ei tarvitse kiinnittää huomiota. Sillä tavoin hän kohtelee kaikkia.

— Se on minulle yhdentekevää, — Maddalena huudahti kiihkeästi. — Hän ei muuten ole sanonut minulle mitään epäkohteliasta.

— Olethan sinä sitäpaitsi niin älykäs. Eikö niin, sinä olet älykäs? — Pietro sanoi hyväilevästi, kietoen käsivartensa hänen vyötäisilleen.

— Jätä minut! Maddalena tiuskaisi. — Mene pelaamaan korttia.

— En mene, jään tänne luoksesi, Maddalena.

— Mene.

— En.

— Setä Portolu, sanokaa pojallenne, että hän tulee takaisin pelaamaan.

— Pietro, poikani, jätä kyyhky rauhaan. Tule heti tänne. Vai pitääkö minun näyttää sinulle keppiä, jotta tottelisit?

Pietro palasi paikalleen.

— Kas, kas, vanha kettu näyttää saavan poikansa tottelemaan, — joku huomautti.

Maddalena kääntyi kokonaan ikkunaan päin ja katsoi ulos, ajatukset loitolla melusta, joka vallitsi hänen takanaan, kauniit silmät surumielisen haaveellisina. Yö oli lauha, usvainen. Kuu vaelsi etelää kohti hopeanhohteisiin huuruihin verhoutuneena. Viidakon tummat pensaat pistivät esiin sinisestä taustasta ja levittivät tavallista voimakkaampia tuoksuja. Maddalena ajatteli Eliasta. Ja toistamiseen, ikäänkuin tämä ajatus olisi vetänyt hänet saapuville, Elias ilmestyi hänen eteensä. Hän kulki ikkunan ohi ja poistui kuun valaisemiin usviin. Minne hän meni? Maddalena tunsi kyynelten tulvahtavan silmiinsä, väristys puistatti hänen koko olemustaan ja aivan kuin kuristi kokoon hänen kaulansa.

Hän olisi tahtonut heittäytyä ulos ikkunasta, rientää Eliaksen jälkeen ja kietoa hänet tukahduttavaan intohimoiseen syleilyynsä. Mutta Elias katosi näkyvistä, ja Maddalena nieli salaa kyynelensä.

Elias oli sisimmässään antanut veljelleen lupauksen:

— Nuku rauhassa, Pietro veljeni. Hän on sinun, ja vaikka hän heittäytyisi syliini, työntäisin hänet luotani.

Kun viinin höyryt olivat haihtuneet, Elias tunsi itsensä vahvaksi, ja sen ahdistuksen hälvettyä, joka oli laahannut hänet pyhimyksen jalkojen juureen, hän oli melkein iloinen. Kaikki epätoivoiset tuumat, jotka sinä päivänä olivat temmeltäneet hänen aivoissaan ja joita väkijuomat ja Maddalenan katseet olivat kiihdyttäneet — sekä ajatus ruveta papiksi että priorin tyttären kosiminen — kaikki oli haihtunut humalan mukana. Nyt hän oli levollinen, jopa hiukan häpesi sitä, mitä oli ajatellut ja puhunut tuona synkkänä päivänä.

Hän lähti katsomaan hevosia, jotka rauhallisesti kävivät laitumella kuutamossa. Hän juotti ne ja palasi kirkolle.

— Huomenna lähdemme kotia, — hän ajatteli. Ylihuomenna ollaan laidunmailla. Jään useaksi kuukaudeksi maalle isäni ja tuon kiltin Mattian kanssa, tuttujen paimenten seuraan. Mikä ihana elämä! Kun olen siellä yksin, kaikki nämä päivät, kaikki nämä mielettömät haaveet tuntuvat unelta. Ovathan juhlat hauskoja ja pyhimykset hyviä, mutta viini, ihmiset ja huvittelu kuumentavat veren, ja jos ei ole oikein järkevä, voi tehdä suuria tyhmyyksiä ja joutua kiusaukseen. No niin, nyt menen nukkumaan, sillä enhän viime yönä ummistanut silmääni. Sitten huomenna lähdetään täältä, ja ylihuomenna olen kaukana kotoa. Kas, Elias Portolu, pelkäsitkö itseäsi? Mutta mitä näen tuossa? Miehen nukkumassa pensaan juurella. Ei, ei se ole mies. Mikä se sitten on? Mies se sittenkin on... kas vain, pappi Porcheddu!...

Suuresti ihmeissään hän kumartui ja pudisti nukkujaa.

— Hoi, hoi, pappi Porcheddu! Mitä tämä merkitsee? Miksi olette tässä? Ettekö tiedä, että yöilma voi olla teille vahingollista, ja että ruohikossa on kyykäärmeitä ja hyönteisiä?

Useiden voimakkaiden nykäysten jälkeen Porcheddu heräsi vallan pelästyneenä tuntematta ensin Eliasta. Mutta avattuaan silmänsä selälleen hän lopulta tunsi tämän ja nousi.

— Nähkääs, läksin kävelylle illallisen jälkeen, mutta taisinpa vähän nukahtaa tähän.

— Siltä näyttää. Ellen sattumalta olisi huomannut teitä, olisitte jäänyt tähän Herra tiesi kuinka pitkäksi aikaa, ja varmaankin olisimme kovasti säikähtäneet, kun emme olisi nähneet teidän palaavan.

— Älä luule, että olin ryypännyt liikaa, ystäväni, niin ei ole laita. Läksin ulos nähdessäni kauniin kuutamon ja istahdin tähän. Et ehkä tiedä, että minussa on ollut runoilijan vikaa?

— Vai niin!

— Istukaamme hetkeksi tähän. Mikä ihana yö. Niin, olin todella runoilija, ja painatin erään sepittämäni runon. Mutta kun se oli lemmenruno, niin mitäs tekee hänen kunnianarvoisuutensa, piispa? Hän lähettää minulle sanan, että minun oli lopettaminen sellaiset hommat, etteivät ne sovellu papille.

— Ja mitä teitte, herra Porcheddu?

— Minä lopetin. Poikaseni, tiedän, että olet pitänyt minua hassuna.

— No, mutta...

— Niin juuri, hassuna, mutta olen hassu, joka ei tee pahaa kenellekään, ei itselleenkään. Olen aina osannut elää, olen ollut iloinen, mutta silti järkevä. Niinpä tuonnoin lopetin runoilemisen, mutta silti minuun on jäänyt tapa joskus haaveilla. Katso, kuinka yö on kaunis. Tämä on niitä öitä, jotka saavat ajattelemaan, punnitsemaan omaa elämää ja katumaan pahoja tekoja, tekemään hyviä päätöksiä tulevaisuuden varalle. Sinä olet ymmärtäväinen nuori mies, Elias Portolu, et ole tavallinen paimentomppeli, olet käynyt koulua ja kärsinyt ja kykenet käsittämään tällaisia asioita.

— Se on totta, — Elias virkkoi äänessä syvä kaiku. Pappi Porcheddu katseli kuuta. Eliaskin kohotti katseensa. Hän tunsi mielensä omituisen heltyneeksi.

— No niin, poikaseni, — toinen jatkoi, — sinä ymmärrät kaikki nämä asiat. Olen huomannut, että olet älykäs, etkä sinä katsele kuuta niinkuin muut paimenet, tietääksesi yön hetkiä, vaan juhlallisin, ylevin tuntein.

Elias ei oikein käsittänyt näitä viimeisiä sanoja.

— Ehkä sinäkin olet jossakin määrin runoilija ja osaisit kenties sepittää lemmenlauluja...

— Sitä en osaisi, herra kappalainen.

Tämä vaikeni hetken mietteissään ja totisena. Sitten hän mutisi murrepukuista runonpätkää toukokuun ylistykseksi:

Tullos armas toukokuu, Aurinko ja lemmentaika, Kukkarikas kevätaika, Tullos armas toukokuu!

Elias katseli herkeämättä kuuta ja ajatteli, kykenisikö hän sepittämään ylistysrunoa... Maddalenasta. Ja hän unohti hyvät aikeensa... pahahenki kouristi häntä taas.

Mutta papin ääni kaikui hiukan juhlallisena ja väristen, nöyränä keskellä tuota utuista, yksinäistä ja hiljaista kuutamoyötä.

— Sinä katselet kuuta, Elias Portolu, ja mietit runon sepittämistä... Olen sen arvannut. Sinä olet rakastunut.

— Herra pastori! — Elias virkkoi säikähtyneenä painaen päänsä kumaraan.

Hän vaistosi silmänräpäyksessä, että tuo hänen vieressään istuva mies tunsi hänen surullisen salaisuutensa, ja hän punastui häpeästä ja vihasta. Hänen teki mieli karata papin kimppuun ja kuristaa hänet kuoliaaksi.

— Sinä olet rakastunut Maddalenaan. No, älä punastu, älä suutu, poikaseni. Minä olen arvannut sen, mutta älä pelästy, älä luule, että kaikki älyävät asioita niin kuin pappi Porcheddu. Eihän se ole mikään häpeä. Hän on nainen ja sinä olet mies, ja miehenä olet inhimillisille intohimoille altis — viettelyksille, äitisi Annedda kai sanoisi. Ei tämä ole häpeä, poikani, se on häpeä, ettei voi voittaa itseään. Mutta sinä kyllä voitat itsesi. Maddalena...

— Puhukaa hiljaa, — Elias kehoitti.

— Maddalena on sinusta jotakin pyhää. Katsellessasi häntä on kuin katselisit pyhimystä. Ymmärrät kaiketi...?

— Ym... ymmärrän, — Elias mutisi.

— Hyvä, sinä siis ymmärrät. Sanoinhan, että olet älykäs. Tiedätkö, miksi Jumala on luonut päivän ja yön? Päivän hän on luonut, jotta perkeleellä olisi tilaisuus ahdistella meitä; yön, jotta voisimme koota voimamme ja voittaa viettelykset. Yöt sellaiset kuin tämä ovat juuri sitä varten, sillä tällaisina tyyninä ja hiljaisina öinä meidän pitää erityisesti ajatella, että elämämme on lyhyt, että kuolema tulee, kun sitä kaikkein vähimmin ajattelemme, ja että koko elämästämme emme vie Herran eteen muuta kuin hyvät tekomme, täytetyn velvollisuuden, voitetut kiusaukset.

— Entä runo? — Elias kysyi ohut hymy huulillaan. Ja hän oli iloinen, että sai papin kiinni hänen sanojensa ristiriitaisuudesta, mutta silti hänen äänensä ilmaisi mielenliikutusta.

— Kaunis runo on omantunnon ääni, kun se sanoo meille, että olemme täyttäneet velvollisuutemme. Mitä siitä arvelet, Elias Portolu?

— Sanon, että se on totta.

— Hyvä. Voimme siis lähteä. Ilma alkaakin käydä kosteaksi, ja sanoithan, että ruohikossa on kyykäärmeitä. Kas noin, ojenna minulle kätesi ja auta minua nousemaan... En ole kaksikymmenvuotias enkä voi keikkua kuin sinä. Hyvä, kiitos. Anna minun nojata sinuun. — Mitä sanotkaan pappi Porcheddusta? — hän sitten virkkoi tarttuen Eliaksen käsivarteen. — Hän on kai hassu, valvoo myöhään yöhön, ryyppää, rallattelee, viskaa leivän koirille, mutta hän ei ole häijy. Omatunto, kas siinä pääasia, Elias Portolu, muista omaatuntoasi. Hyi, mitä näen tuossa? Jotakin mustaa, katsotaan, onko se kyykäärme.

— Ei ole, se on kuiva risu.

— Kun näkevät meidän palaavan näin, luulevat minun olevan juovuksissa. Mutta vähät siitä, kun en kuitenkaan ole päissäni. Vai luuletko sinä, että olen humalassa?

— En suinkaan, — Elias vakuutti.

— Hyvä, muista siis aina, mitä olen sanonut sinulle.

— Sen muistan.

— Pidän teidän perheestänne,— kappalainen jatkoi, mutta heti hän katui näitä sanojaan, vaihtaen taitavasti puheenaihetta. Ja koko sen ajan, jonka hän oli Eliaksen seurassa, hän varoi koskemasta tähän arkaluontoiseen aiheeseen.

Maddalenan nimeä ei enää mainittu. Mutta siitä alkaen Elias tunsi itsensä muuttuneeksi, vahvaksi, levolliseksi ja kylmäksi, ja hän päätti järkähtämättä taistella itseänsä vastaan. Seuraavan päivän aamuna lähdettiin liikkeelle. Entinen priori oli luovuttanut lipun, pyhimyskuvan ja avaimet uudelle priorille, joka oli edellisenä päivänä valittu arvalla. Prioritar oli jakanut tähteeksi jääneet ruoat ja viimeisen padallisen kylmänä juotavaa _filindese-keittoa_. ison majan perheiden kesken. Aamun koittaessa alkoivat lähtövalmistukset. Tavarat sälyytettiin rattaille, hevoset satuloitiin, säkit täytettiin. Aamujumalanpalveluksen loputtua lähdettiin liikkeelle, ja uusi priori sulki portin. Majat, kirkko, ympäröivä metsä vaipui jälleen autioon yksinäisyyteensä siintävät vuoret taustanaan.

Hyvästi! Sarvipöllö kaiuttaa taas venytettyä, rytmillistä ja värähtelevää huutoaan keskellä viidakon ääretöntä hiljaisuutta. Mastiksien tuoksun täyttäminä öinä, pitkinä auringonpaisteisina päivinä tämä lintu on yksinäisyyden kuningas, se on yksinvaltias, ja sen surullinen huuto kuulostaa maiseman unelmoivalta ääneltä. Hyvästi! Hevoset ravaavat, laukkaavat, laskeutuvat ja nousevat vuoren vihreillä rinteillä. Pyhän Fransiskuksen sukulaisten itsetietoinen kelpo heimo ja hänen uskolliset palvojansa palaavat pieneen kaupunkiinsa, tuonne Orthobenen viileiden harjanteiden taakse, palaavat työhönsä, karjatarhoihinsa, viljelysmailleen, ankaraan elämäänsä. Juhla on lopussa.

Ukko Portolu nosti vaimonsa Anneddan istumaan satulan taakse, ja samoin Pietro morsiamensa. Elias ratsasti tällä kertaa yksin karavaanin alkupäässä. Tämäntästä hän karautti eteenpäin ohjakset höllinä, sieraimet värähdellen ja silmät kuumeisesti hehkuen tuoksuvassa tuulessa, joka huojutti kukkivia pensaita ja rajusti hyväili hänen poskiaan. Sisimmässään hän oli vakava. Hän ei laulanut, ei huutanut, niinkuin muut, ei luonut ainoatakaan katsetta Paolinaan, entisen priorin tyttäreen, jonka läheisyyteen hän usein joutui. Paolina taas ei malttanut olla joskus luomatta häneen hellää, mutta arkaa katsetta. Mutta Elias ajatteli:

— Mitä hyödyttää pettää toista, varsinkaan viatonta tyttöä? En todellakaan saa pettää ketään, en itseänikään.