Part 7

Pietro ja hän kävelivät naistoverit välissään suojellakseen heitä tuuppauksilta ja katupoikien hävyttömyyksiltä. Maddalena kulki keskimmäisenä, mutta tuontuostakin hän kumartui eteenpäin katsoen milloin mieheensä, milloin Eliakseen, joka aina vastasi hänen naamion rei'istä säihkyviin, hehkuviin katseisiinsa.

— Emmekö tee jotakin? Emmekö seisahdu hetkeksi? Onhan hassua kulkea näin umpimähkään edestakaisin, — Elias virkkoi vieressään kävelevälle tytölle.

— Niinkuin haluatte, — tyttö vastasi ja kertoi Maddalenalle nuoren miehen toivomuksen.

Kaikki pysähtyivät.

— Mitä haluaisit tehdä? — Maddalena kysyi häneltä.

— Tahtoisin tanssia. Tuolla kauempana tanssitaan; menkäämme sinne.

— Veljesi tahtoisi tanssia, — Maddalena sanoi Pietrolle.

— Se ei käy päinsä.

— Totta kai se käy päinsä, — naiset inttivät.

— Äitini ei tahdo.

— Entä jos tanssimme sardinialaista tanssia.

Ja nuo kolme naamioitua naista riensivät lavalle, missä tanssittiin posetiivin soiton tahdissa. Joukko väkeä, maalaisia, katupoikia, työläisiä, melkein kaikki kasvoiltaan kalpeita, rumia, uteliaita ja julkeita, seisoi kehässä naamioitujen parien ympärillä, jotka tanssivat naureskellen ja törmäten toisiaan vastaan.

Parrakas punakka mies, yllään naisenpuku ja naamio lykättynä niskaan, pyöritti pöyhkeän itsetietoisena posetiivin kampia soittaen _polkkaa_, joka kaikui valittavana, niinkuin posetiivi-musiikki yleensä.

Naamioidut ystävämme tunkeutuivat läpi uteliaiden piirin ja työntyivät tanssilavalle hetkenä, jolloin muutamat parit seisahtuivat väsyneinä huohottaen, mutta silti tanssiin kyllästymättöminä. Ei kukaan vastustanut uusien tulokkaiden osanottoa tanssiin, päinvastoin muuan munkiksi pukeutunut, keltaisella ihovärillä maalattu mies heti pyysi tanssimaan toista Maddalenan ystävättäristä, joka kursailematta suostui. Elias, joka seisoi Maddalenan vieressä, hehkui tanssinhalusta, mutta ratkaisevana hetkenä hän ei uskaltanut Pietron tähden.

— Soittakaa sardinialaista tanssia, — tämä huusi soittajalle.

Posetiivinsoittaja kohotti katseensa ja tähysteli muutaman hetken turkkilaiseksi pukeutunutta miestä, mutta soitti edelleen samaa tanssikappaletta.

— Suu kiinni! — monet tanssijoista huusivat pyörähdellessään Pietron ohi.

— No olkoon menneeksi, — Pietro sanoi tuntien itsensä vallan nöyryytetyksi.

— Ettekö te aio tanssia? — näin munkiksi pukeutuneen miehen kanssa tanssiva nainen ohi kiitäessään kysyi Portolun nuoren väen ryhmältä.

— Niin, lähtekäämme mekin tanssimaan, miksi seisomme tässä joutilaina — toinen Maddalenan ystävättäristä sanoi mielistellen ja kääntyi Pietroon päin.

Tämä katsoi häntä silmiin, levitti käsivartensa ja sanoi:

— No, mennään sitten tanssimaan, muuten kai menehdyt. Mutta ota huomioon, etten minä osaa, ja saat syyttää itseäsi, jos tallaan varpaillesi.

Pietro kietoi käsivartensa naisen vartalolle ja alkoi mitä hullunkurisimmin hyppiä ja pyöriä ympäri, mutta onneksi tytölle osui siihen mies, yllään karkeasta villakankaasta tehty, vyötäisiltä nuoralla sidottu pitkä mekko, joka pyysi Pietroa luovuttamaan naisensa hänelle. Tämä vetäytyi silloin syrjään ja huomasi, että Elias ja Maddalena tanssivat yhdessä.

— Nuo kaksi näyttävät osaavan tanssia, — hän virkahti leikkisästi itsekseen. — Ja hän ajatteli:

— Jos Annedda muori näkisi heidät, niin saisinpa häneltä aika nuhdesaarnan.

Hän jäi seisomaan ja katselemaan ympärilleen.

— Kas vain, tuo tyttö viihtyy hyvin munkin seurassa! Ja tuo toinen pieni västäräkki mekkopukuisen kavaljeerinsa kera!... Saakelin naisväki!

Mutta oikeastaan hän oli tyytyväinen, kun toisilla oli hauskaa.

Elias ja Maddalena tosin tanssivat erittäin hyvin, mutta he eivät juuri kiinnittäneet huomiota tanssiin jouduttuaan melkein huomaamattaan näin lähelle toisiaan ja ollen sanomattoman riemun huumaamina. Elias tunsi sydämensä tykkivän melkein ahdistuneesti, ja Maddalenasta näytti kuin koko katsojapiiri, kaikki nuo kalpeat ja julkeat kasvot olisivat pyörineet heidän ympärillään huimaavaa vauhtia.

— Tahtoisin puhua hänen kanssaan, mutta mitä minun pitää sanoa? — Elias ajatteli puristaen kuin kouristuksessa käsivarrellaan Maddalenan vyötäisiä. Mutta turhaan hän haki sanaa, yhtä ainoata sanaa. Tämän voimattomuutensa ahdistamana hän halusi mielettömästi nostaa naisensa käsivarrelleen, murtautua typerien ja uteliaiden katselijoiden kehän läpi ja paeta kauas yksinäiseen seutuun, yhdellä ainoalla huudolla ilmaisten koko intohimonsa ja kärsimyksensä... Mutta Pietro seisoi siinä peloittavana kuin sfinksi, kasvoillaan irvistelevä naamio, ja Elias oli jo jonkin aikaa tuntenut omituista pelkoa veljeään kohtaan.

— Tiesiköhän veli, aavistiko hän? Saattoiko hän olla niin yksinkertainen, ettei veljensä silmistä lukenut sitä kauheaa intohimoa, joka kalvoi häntä?

— Mitä se minua liikuttaa? — Elias ajatteli kauhistuneena tehtyään itselleen nuo kysymykset. Eikä hän kantanut kaunaa Pietrolle, joka hänessä herätti ainoastaan pelkoa ja joskus omituista, lapsellista sääliä. — Hän on onnettomampi minua, hän kun rakastaa vaimoaan, joka ei rakasta häntä, — hän ajatteli. — Pietro, veljeni, kuinka suuresti olemmekaan erehtyneet!

Tanssin aikana, jolloin hän oli melkein suunniltaan, hurjien halujensa vallassa, kaikki nämä ajatukset sukelsivat uudelleen esiin. Posetiivin sävelet, väen melu, tanssi, naamio, Maddalenan kosketus, kaikki hämmensi hänen mieltänsä ja valoi tulta hänen vereensä. Tuli hetki, jona hän ei enää nähnyt mitään; hän kumartui huohottaen ja virkkoi Maddalenalle jotakin, mitä tämä ei erottanut, mutta mikä sai hänet kohottamaan katseensa. Elias katseli häntä pitkään, epätoivoisesti, ja siitä hetkestä hänen aivoissaan liikkui yksi ainoa piintynyt ajatus, joka syrjäytti kaiken muun.

Tanssi taukosi, katsojien piiri hajaantui, ja Portolun nuorten naamioryhmä alkoi taas kuljeksia kaduilla väkijoukossa. Ilta tuli himmeänä ja usvaisena. Elias seurasi ryhmäänsä kulkien kuin unessa ja huomasi viimein olevansa tiellä hiljaisen kotinsa ja pensasaidan edustalla.

Pienellä pihalla Annedda muori istui odottaen kädet ristissä esiliinan alla. Ehkä hän rukoili karkoittaakseen kiusauksen, joka saattoi houkutella hänen naamioituja lapsiaan — hänestä naamio oli paholaisen vertauskuva. Nuorten äkkiä painuessa pihaan hän säpsähti. Ehkä pahansuopa henki kuiskasi hänelle, että rukous oli turhaa, että paha pääsi voitolle, että kuolemansynti tunkeutui tähän ennen niin puhtaaseen kotiin. Liedessä paloi tuli, ja kissa, joka istui hiljaa ikkunalaudalla tuijottaen kauas, näytti juhlallisesti vaipuneen katselemaan unelmoivaa hämärää ja harmaansinisiä näköpiirin rajalla kohoavia vuoria.

— Onko teillä ollut hauskaa? Olikin jo aika tulla kotiin, — Annedda muori sanoi valittavalla äänellä.

— Tulimme paha kyllä vähän viipyneeksi, — Maddalena myönsi silti kuulostamatta suuttuneelta.

— Tulkaa, tulkaa, menehdyn kuumuuteen.

Ja hän riensi ystävättäriensä edellä kapeita ulkoportaita. Tällävälin Elias riisui kasvoiltaan naamion, ja Pietro, joka heti kotia palattuaan oli riuhtaissut pois omansa, juoksi vesikiulun ääreen, nosti sen huulilleen ja joi ahnaasti.

— Kuinka sinun on jano, — Annedda huomautti.

— Jano ja nälkä, äiti rakas. Anna minulle jotakin syödäkseni, sitten lähden takaisin tanssilavalle.

Ja hän meni seinään kiinnitetyn pöydän ääreen, jolla oli leipäkori ja tähteitä oivallisesta päivällisestä: rasvassa keitettyjä papuja, _catras-ohukaisia_, munia, maitoa, viinaa — kaikki ruokia, joita nuorolaiset syövät karnevaalin aikana.

— Olet mieletön, — Annedda sanoi. — Rauhoittakoon P. Fransiskus sinut, mitä aiotkaan tehdä? Sinun pitää syödä illallista meidän toisten kanssa, ja sitten sinun pitää mennä nukkumaan. Tällaisina öinä ei sovi lähteä ulkosalle. Riisu nyt yltäsi tuo puku.

— Ehei, pikku äiti! Karnevaali on vain kerran vuodessa. Minä palaan tanssimaan, ja Elias veli tulee mukaan. Siitä on jo aikoja, kun pidimme näin hauskaa yhdessä.

Eliaksen rusottavat ja kauniit kasvot, jotka pistivät esiin naismaisesta naamiopuvusta, synkistyivät. Pahoittivatko veljen sanat häntä? Vai häpesikö hän sitä hurjaa ilontunnetta, jota hän oli vaistomaisesti kokenut kuullessaan, että Pietro aikoi viettää yön poissa kotoa?

— Erehdyt, jos luulet minun lähtevän mukaani, — hän virkkoi.

Sitten hän pakottaen itsensä tyyneksi lisäsi:

— Parasta olisi, ettet sinäkään menisi. Kuuletko, Pietro?

— Minä kyllä lähden. Ensin syön illallista, ja sitten menen. Ja sinäkin tulet sinne, Elias. Saatpa nähdä, kuinka hauskaa siellä on. No, tule nyt syömään.

— En nyt jouda, menen riisumaan tämän puvun.

— Antakaa minulle viiniä, äiti. Jospa tietäisitte, kuinka meillä oli hauskaa. Me... tuota noin... emme tanssineet, älkää uskoko, vaikka niin kertoisivatkin teille! — näin Pietro huudahti alkaen ahmien syödä. — Täytyy kai nauttia nuoruudestaan, onko siinä mitään pahaa? Minä tosin en osaa tanssia, mutta minulla on silti yhtä hauska. Kuinka nuo naiset osaavat huvitella! Ja tuo munkki sitten! Ja avaramekkoinen mies! Ha, ha, haa! — hän nauroi itsekseen.

— Varo toki, ettet tahraa liivejäsi. Tahdotko juustoa? Oi, kiusaus vetää teitä puoleensa, poikani, mutta sitten tulee paasto. Menettekö edes rippi-isän luo tunnustamaan syntinne?

Elias säpsähti. Hän oli jo muutaman hetken seisonut kynnyksellä epäröiden ja ikäänkuin kuunnellen etäistä ääntä.

— Entä jos söisit illallista ja sitten lähtisit ulos veljesi kanssa? — näin tuo ääni sanoi. — Kuuletko, mitä äitisi sanoo? Menetkö rippi-isän luo?

Mutta hän ei voinut totella tuota ääntä. Kiusaus voitti hänet, nujersi hänet ollen häntä tuhat kertaa voimakkaampi. Oli turhaa taistella, sillä se oli jo voittanut, aikoja sitten. Hän kävi riisumassa naamiopukunsa, sitten hän istuutui pihalle samaan paikkaan, jossa äiti oli äsken istunut. Yksi ainoa halu hallitsi häntä: että Pietro menisi matkoihinsa, ja yksi ainoa pelko: että Pietro jäisi kotia. Mutta heti Maddalenan ystävättärien lähdettyä Pietro tuli pihalle ja sanoi veljelle:

— Etkö nyt sentään tule mukaan?

— En totisesti.

— Hupsu! Minä lähden, ja aion pitää lystiä. Avaathan minulle portin, kun palaan kotia?

Elias ei vastannut istuessaan siinä kumarassa kyynäspäät polvilla ja pää käsien välissä. Hän vapisi kammosta ja himosta eikä enää rohjennut katsoa Pietroon. Tämä lähti.

— Tule iltaruoalle, — Annedda muori kehoitti jo toiseen kertaan ulko-ovelta.

— En tahdo syödä mitään, voin hiukan pahoin, — Elias vastasi ja istui kauan liikkumatta, pää yhä käsien välissä.

Sisällä hän kuuli Maddalenan puhuvan iloisesti, niinkuin ei koskaan ennen ollut kuullut hänen tekevän, ja hänen äänensä kuulosti vallan muuttuneelta. Hän kertoi anopilleen kaikki naamiohuvien yksityisseikat, hän nauroi, ja Elias kuvitteli näkevänsä, kuinka hänen silmänsä loistivat ja poskensa hehkuivat. Viimein molemmat naiset vetäytyivät huoneisiinsa, ja kaikki Eliaksen ympärillä vaipui hiljaisuuteen. Tuli paloi yhä liedessä, peloittava äänettömyys vallitsi ilmassa ja pienessä pihassa.

Elias nousi. Hänen selkänsä oli kuin poikki, hänen sydämensä hakkasi rajusti, ja veri, joka hurjasti kiersi suonissa ja karkasi päähän, sumensi hänen aivonsa. Tässä tilassa hän äänettömästi nousi kapeita portaita ja naputti hiljaa Maddalenan ovelle. Tämä oli ilmeisesti vielä hereillä, sillä hän vastasi heti:

— Kuka siellä?

— Avaa, — Elias sanoi puoliääneen, liikutettuna, minä se olen, minulla on sinulle jotakin sanottavaa.

— Odota, — Maddalena sanoi vallan tyynesti. Heti senjälkeen hän avasi oven.

— Mitä tahdot? Voitko kovin pahoin, Elias, mikä sinua vaivaa?

Sanoessaan niin hän katsoi Eliakseen ja kalpeni. Hän oli avannut mitään pahaa aavistamatta, mutta nähdessään nuoren miehen kasvot kuolonkalpeina ja hänen silmissään mielettömyyden tuikkeen hän ymmärsi kaiken ja pelästyi.

Elias tuli sisään ja veti oven perässään kiinni. Maddalena olisi voinut huutaa apua ja pelastua, mutta hän vaikeni eikä liikahtanut paikaltaan.

VII

Aamuyöstä Pietro palasi kotiin sikahumalassa. Elias avasi hänelle portin ja vetäytyi sitten huoneeseensa, mutta jo ennen päivänkoittoa hän taas oli pihalla ja ennen auringonnousua matkalla lammastarhaan.

Oli synkkä, lyijynvärinen, mutta leuto päivänkoitto. Taivaan peitti yksi ainoa liikkumaton paksu pilvi, joka harmaan kiviholvin tavoin kaareutui elottoman maiseman yllä. Elias ratsasti yksin ja orpona tässä kuolonhiljaisuudessa. Ei kuulunut ääntä, ei liikkunut lehti. Vesikin virtasi maantienojissa vihreänä, kylmänä ja äänettömänä. Eliaksen kasvot olivat yhtä harmaat kuin taivas, ja silmien alla hänellä oli tummat kehät.

Hänestä tuntui, kuinhan olisi juuri herännyt unesta, joka oli jumalainen, mutta samalla hirvittävä, ja onnen- ja kauhunsekainen tunne täytti hänen sydämensä. Tuo onni, jos sitä saattoi onneksi sanoa, vaihtui aina kauhistukseksi, sillä tapahtuneen rikoksen tietoisuus oli vallitsevana ja raateli hellittämättä hänen sydäntään.

Eliaksen sielun hyvät ja uskonnolliset tunteet heräsivät jälleen äkkiä eloon tuona kolkkona ja uhkaavana paastoviikon aamuna ja saivat hänet musertuneena ajattelemaan tekonsa koko kauheaa todellisuutta.

— Se ei ole totta, se oli uni, — näin hän koetti pettää itseään ja puristi lujasti ohjia aamuviileän kohmettamilla sormillaan. — Uni. Olenhan nähnyt unta Isalle-joen rannalla ja monta kertaa laidunmailla. Mutta ei! ei! ei! Mitä koetat luulotella itsellesi, Elias Portolu? Olet kurja mies, hullu, halpamaisin ja kelvottomin ihmisistä.

Mutta näin ankarasti soimatessaan itseään hän jälleen vaipui muistelmiin, ja hänen jäsenensä värähtelivät autuudesta, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Sitten hän kävi entistään levottomammaksi, häpeän ja tunnontuskien ryöppy kuohahti koko hänen olemukseensa, ja kauhistus ja mieletön halu piestä itseään, lyödä itseään korville, purra nyrkkejään puistatti häntä kuin raivotautista koiraa.

Silloin hän taas alkoi soimata itseään:

— Olet halpa, kurja raukka, olet mielipuoli, Elias Portolu, sinä hirtehinen. Mitä hyvää äitisi, isäsi, veljesi ovatkaan voineet sinulta odottaa! Olet tahrannut oman kotisi, olet pettänyt veljesi, äitisi, itsesi. Kain, Juudas, retku, heittiö! Mitä nyt teet? Mitä muuta voisit enää tehdä kuin lyödä itseäsi kirveellä otsaan?

Silti hän tunsi nyt rakastavansa Maddalenaa kuolettavasti; hän tunsi, että hän ensi tilaisuuden sattuessa suistuisi uuteen lankeemukseen, ja tämä ajatus sai hänen hiuksensa nousemaan pystyyn. Näin hän ratsasti edelleen. Saavuttuaan laitumen aitausaukolle hän kohotti silmänsä ja katseli kuin unissa maisemaa, joka levisi hänen eteensä alakuloisena talvisessa vihreydessään, kallioita, metsän yläreunaa, joka synkkänä kohosi harmaalle taivaalle. Luonto näytti hänestä muuttuneelta, hänelle vihamieliseltä.

— Mitä olen tehnyt? Mitä olen tehnyt? Miten kestän isäni katseen?

Ja kuitenkin hän kesti sen. Lisäksi hänen täytyi kuunnella ukon loruja, jotka koskivat häneen kipeästi.

— Piditkö lystiä, karitsani? Sen jo näkee kasvoistasikin, oletpa vallan hiivanvärinen. Varmaankin naamioit itsesi, tanssit ja valvoit. Jo sen lukee naamastasi. Ja sillä aikaa isäsi oli täällä raatamassa ja vartioimassa laidunta pahantekijöiltä, kun sinä vain huvittelit. Mutta älä luule, että olen kateellinen. Nyt on sinun aikasi huvitella, minun aikani on jo ohitse. Ja mitä Annedda muori puuhailee? Mutta kas, onpa hän lähettänyt minulle kakkuja ja ohukaisia. Hän ei unohda vanhaa paimentaan. Entä Maddalenani, mitä hän tekee? Huvittelee kaiketi? Huvitelkoon vain, tuo pieni kyyhky. Hän on pyhimys, samoin kuin anoppinsakin. Hän tulee enemmän Anneddaan kuin te omat lapset.

— Jospa hän tietäisi, — Elias ajatteli vapisten; jokainen isän sana pisti hänen sydämeensä. Kun hän ei voinut syventyä ajatuksiinsa isänsä läsnäollessa, hän ensi tilaisuudessa vetäytyi yksinäisyyteen. Ja vaikk'ei hän tahtonut sitä itselleen tunnustaa, hän halusi tavata ukko Martinua. Mutta vanhusta ei näkynyt. Kulkiessaan laitumen poikki hän vain kohtasi veljensä Mattian, joka maleksi umpimähkään hiljakseen, kädessä pitkä raippa. Ketään muuta ei ollut liikkeellä.

Elias muisteli naamiohuveja, meluavaa kirjavaa kansanjoukkoa, tanssiansa Maddalenan kanssa. Jokainen pieninkin yksityiskohta sai hänen sisimpänsä kuohuksiin. Kaikki nuo hänen näkemänsä ihmiset olivat onnellisia, hänet vain oli tuomittu harhailemaan yksinäisyydessä, hänen onnensa vaihtui tuskaksi. Hän alkoi taas tuntea sisimmässään kapinanhenkeä. Miksi hän ei edelleen antautuisi nautintoon, kun hänen sielunsa kuitenkin oli auttamattomasti syöksynyt kadotukseen?

— Olen houkka, — hän ajatteli. — Maddalena sanoi, ettei hän enää voi elää ilman minua, ja minä vannoin, että olen aina hänen. Miksi tekisin hänet onnettomaksi? Mitään muuta pahaa emme tee maailmassa, elämme aina kuin mies ja vaimo, eikä Pietron koskaan tarvitse kärsiä meidän tähtemme. — Ja hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän kuvitteli näin suurta onnea. Mutta seuraavassa tuokiossa hän tunsi, miten paljon kamalaa piili tässä unelmassa, ja hänen teki mielensä kieriskellä maassa, raastaa kallioita, toitottaa kaikkialla syntiään, takoa päätään kiviin, unohtaakseen, nyhtääkseen mielestään intohimon ja muistot.

Illan hämärtyessä hänet valtasi voittamaton surumielisyys ja kaipuu. Hän katseli Nuoron puoleista taivaanrantaa, toivoen pääsevänsä palaamaan, tapaavansa Maddalenan — ainakin näkevänsä hänet kaukaa, saavansa puristaa hänen kättään tai painaa päänsä hänen syliinsä, itkeäkseen siinä kuin lapsi. — Minä lähden, lähden, — hän soperteli niinkuin sinä yönä, jolloin kuume kaatoi hänet puun juurelle. — Lähden, lähden.

Ja hän lähti todella kävelemään, mutta kohta ensi askelilla hän tajusi, ettei häntä ajanut liikkeelle ainoastaan kaipaus nähdä jälleen Maddalena, vaan myös kuolemansynti, pahahenki, uuden lankeemuksen paholainen.

— Minne menet, Elias Portolu? — hän kysyi itseltään. — Etkö siis ole mies? — Eikä hän mennyt, mutta hän pelkäsi itseään ja heikkouttaan. Hänen päähänsä pälkähti aikomus heittäytyä isänsä jalkojen juureen, tunnustaa hänelle kaikki ja rukoilla:

— Sitokaa minut, isä, kahden kallion väliin, älkää päästäkö minua sinne, älkää jättäkö minua yksin, suojelkaa minua pahalta hengeltä!

— Voi, hän tappaa minut, jos kerron hänelle kaiken, — hän sitten ajatteli, ja hän tekisi oikein, jos murskaisi minut jalallaan kuin sammakon.

Useita päiviä tällainen taistelu riehui hänen sielussaan. Mutta kun hän ensimmäisen illan jälkeen oli hiukan tyyntynyt, hänen oli sentään helpompi hillitä itsensä seuraavina päivinä, eikä hän palannut Nuoroon. Mutta hänen voimansa uupuivat, kuolettava alakuloisuus ei antanut hänelle rauhaa yöllä eikä päivällä. Ja hän tunsi, että jos hän olisi palannut Nuoroon ja nähnyt Maddalenan, hän ei olisi voinut vastustaa kiusausta. Silloin hän uudelleen lähti hakemaan ukko Martinua, kulki laitumen poikki, hyppäsi aidan yli ja painui metsään. Oli mitä kirkkain kuutamoyö. Tuuli liikkui puiden latvoissa suhisten hiljaisen soinnukkaasti. Mutta alhaalla korkkitammien runkojen lomissa ei lehtikään liikkunut. Kuu pilkisti rauhallisesti oksien lomasta, ja sen kirkkaasta pinnasta erosi jokunen pieni oksa mustana kuviona. Metsä tuntui lumotulta satulehdolta.

Elias asteli edelleen. Hänen tarkka silmänsä erotti maanpinnan epätasaisuudet, varjossakin olevat rungot, pienimmänkin pensaan. Kaukaa hän näki, että ukko Martinun mökistä pilkoitti tuli, ja oitis tämä tuotti lievennystä hänen syvään ahdistukseensa.

Oih, vihdoinkin hän saattoi uskoa jollekulle sen kauhean salaisuuden, joka raateli hänen sydäntään, ja anoa apua ja neuvoa. Mutta saavuttuaan Martinun mökkiin hän jälleen vaipui epätoivoon. Mitä vanhus voisi tässä tehdä? Mitä hän pyytäisi häneltä? Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut, eikä sitä voinut millään muuttaa, vaikka maailma romahtaisi kasaan. Ja minkä täytyi tapahtua, se tapahtui, antoipa vanhus mitä neuvoja tahansa.

Elias muisti kaikki ne kerrat, jolloin ukko Martinu oli antanut hänelle hyviä neuvoja; ne olivat aina tuottaneet hänelle lohdutusta, mutta hän ei ollut koskaan voinut niitä noudattaa. Ajatellessaan tätä hän vaipui istumaan lieden ääreen, kasvoillaan niin syvän surun ilme, että ukko Martinu heti arvasi kaiken.

— Missä olette ollut? — Elias kysyi. Olen hakenut teitä monta kertaa.

— Miksi olet hakenut minua, Elias Portolu?

— Enhän ole niin pitkään aikaan tavannut teitä.

— Ja minne olet matkalla näin myöhään?

— Tulin tapaamaan teitä, setä Martinu.

— Oletko käynyt kotonasi Nuorossa?

— En karnevaalin viimeisen päivän jälkeen. — Oletko senjälkeen hakenut minua?

— Olen.

Nyt Elias vaistosi, että Martinu aavisti kaiken, ja hän punastui.

— Näytät riutuneelta, — ukko Martinu sanoi katsoen häntä tiukasti kasvoihin. Kuolemansynti on piirrettynä kasvoihisi. Mitä hyödyttää hakea minua, kun et enää tarvitse neuvojani?

Niinkuin edellisilläkin kerroilla Elias nytkin katsahti säikähtyneillä lapsensilmillään vanhuksen samalla lempeisiin ja hurjiin metsäsiansilmiin, ja tämä tunsi kivikovan sydämensä heltyvän. Hänestä tuntui, että Elias, tuo kaunis ja heikko nuorukainen, haki kuin lampaan vuona myrskysäällä suojaa tammen juurelta.

— Mitä hyödyttää nuhdella häntä? — ukko ajatteli, — hän kärsii, sen näkee selvästi, hän punastuu. Jos lyö häntä, se on samaa kuin löisi kirveellä ruokoa.

Silti hän kysyi häneltä karskilla äänellä:

— Miksi nyt tulit, Elias Portolu? Mitä minun pitäisi sanoa? Sinun olisi pitänyt noudattaa ensimmäisiä neuvojani.

— Sanoja, sanoja! — Elias huudahti epätoivoissaan. — Onko sanottu, ettei veljeni olisi surmannut minua, jos olisin noudattanut ensimmäisiä neuvojanne? Ja silloin en kuitenkaan olisi loukannut häntä niinkuin nyt, eikä hän nyt notkista hiuskarvaakaan päästäni... Näin käy tässä maailmassa, setä Martinu. Se on kohtalo... pahahenki, joka vainoaa meitä.

— Miksi siis tulit?

— No niin, — Elias jatkoi yhä kiihkeämmin, — olen todella tullut vieläkin pyytämään teiltä neuvoa, ja olen varma, että neuvonne on oleva hyvä. Olen tullut pyytämään teiltä apua, ja tiedän, että te, estääksenne minua menemästä Nuoroon, ennenkuin kiusaus on herjennyt minua ahdistamasta, kykenisitte kahlehtimaan ja piilottamaan minut. Mutta en minä silti tiedä, voisinko nytkään noudattaa neuvoanne ja enkö minä teidän kiinnittäessänne kahletta koettaisi purra käsiänne ja karata, seuratakseni pahanhengen ääntä?

— Pahahenki! Pahahenki! — ukko mörähti, kohauttaen ylenkatseellisesti olkapäitään. Mene jo matkoihisi pahoine henkinesi! Olen kyllästynyt kuulemaan sinun puhuvan noin. Kuka on pahahenki? Pahahenki olemme me itse.

— Ettekö te siis usko pahaanhenkeen? Entä Jumalaan?

— Minä en usko mihinkään, Elias Portolu! Mutta kun olen pyytänyt neuvoa, olen noudattanut sitä, ja kun olen anonut apua, olen suudellut avunantajan kättä, enkä ole purrut sitä. Purkoon sinua kyykäärme, Elias Portolu!

Elias hymyili surullisesta.

— Sehän oli vain puhetapa, setä Martinu.

— Hyvä. Jos se vain oli puhetapa, niin tahdon minäkin sanoa sinulle, että kun tulit pyytämään minulta neuvoa, jota et aio noudattaa, ja kehoittamaan, että sitoisin sinut kahleisiin, jotta purisit kättäni, oli vallan turhaa, että vaivauduit tänne. Sinä uskot pahaanhenkeen? Hyvä. Tartu sitten sen sarviin ja sido se kiinni, mutta varo, ettei se pääse puremaan.

Vanhus puhui pilkallisesti, ja hänen äänenpainossaan oli enemmän kuin sanoissa tuota purevaa ivallista sävyä, jonka ainoastaan orunalaiset osaavat antaa puheelleen. Eliaksen kasvoissa kuvastui lapsellinen ahdistus.

— Setä Martinu, — hän sanoi rukoillen, — siinäkö koko viisautenne? Surmaatte epätoivoisen ihmisen?

— Enhän minä ole mikään viisas enkä oppinut, Elias Portolu, mutta sen tiedän, että oma uskonsa kutakin auttakoon. Sinä, joka uskot Jumalaan ja paholaiseen, olet tullut pyytämään neuvoa minulta, joka uskon ainoastaan ihmisen omaan voimaan. Sinä iskit kirveesi kiveen, ja samoin tein minäkin; olen erehtynyt antaessani sinulle neuvon, joka ei vastaa sinun luonnonlaatuasi. Sen pitemmälle ei minun viisauteni ulotu, Elias. Aasikin on minua viisaampi. Kuka tietää, niin minäkin sanon, enkö ole vahingoittanut sinua, sensijaan että olisin sinua hyödyttänyt. Sinun pitää mennä kysymään neuvoa papilta. Mutta onhan sinulla siihen vielä aikaa. Sen enempää ei minulla ole sinulle sanottavaa.

Elias tunsi, että vanhus oli oikeassa, ja hänen mieleensä johtui heti se keskustelu, joka hänellä oli ollut pappi Porcheddun kanssa kuutamoyönä ylhäällä P. Fransiskuksen kirkon läheisyydessä.

— Tunnen todella papin, — hän sanoi, — joka kerran antoi minulle neuvoja ja sai minut lujasti vastustamaan viettelyksiä. Hän on iloinen mies, joka huvittelee, mutta on silti syvästi jumalinen. Ja kuinka älykäs hän on! Hän arvasi heti salaisuuteni, samoin kuin te, setä Martinu, eikä siihen ole pystynyt yksikään niistä, joiden kanssa joka päivä seurustelen. Aion lähteä pappi Porcheddun puheille.

— Onko hän nuorolainen?

— Ei ole, mutta hän asuu Nuorossa.

— No niin, lähde sinne, lähde heti.

— Minua peloittaa, setä Martinu.

— Mitä pelkäät, jäniksenpoika? — vanhus huusi.

— Pelkään, että joudun Maddalenan kanssa kahden, — Elias vastasi silmät säikähtyneinä.

— Voi, Elias Portolu, oletpa suorastaan naurettava. Mikä eläin oletkaan? Oletko jänis? Kissa? Kana? Sisilisko?

— Olen kuolevainen ihminen.

— No hyvä, — setä Martinu huusi, — minä lähden kanssasi, enkä jätä sinua yksiksesi. Sinä olet käynyt niin sietämättömäksi, että päästäkseni näkemästä sinua opastan sinut vaikka helvettiin, jos niin tahdot.

Tämä lupaus nosti hymyn Eliaksen huulille ja rauhoitti häntä. Hän näki vihdoin valonsäteen edessään. Hän ajatteli:

— Menen tunnustamaan syntini, menen Herran ehtoolliselle, pelastan sieluni.

Suru ja intohimo eivät hetkeksikään hellittäneet otettaan, ja ajatus, että hänen ainaiseksi täytyi luopua Maddalenasta, nyt kun tämä oli hänen omansa, teki hänen sydämensä raskaaksi, mutta ensimmäinen askel pois synnin tieltä oli nyt otettu, ja seuraavat tuntuivat hänestä jo helpommilta.

Seuraavana aamuna setä Martinu tuli noutamaan Eliasta, ja molemmat lähtivät jalan Nuoroa kohti. Matkalla he eivät vaihtaneet montakaan sanaa. Elias oli edellisenä yönä tutkistellut omaatuntoaan, ja nyt hän kävellessään tietä pitkin kertasi mielessään syntinsä ja hyvät aikeensa, mutta sitä mukaa kuin hän lähestyi Nuoroa, hän tunsi yhä raskaammin kuolettavan ahdistuksen painoa.

— Kuulkaahan, setä Martinu, minusta olisi parasta, että emme nyt menisi minun kotiini.

— Onpa siinä mies! — vanhus virkahti aivan kuin puhuen itsekseen. — Hän menee tunnustamaan syntejään itsensä, eikä Jumalan pelosta; hän ei ikinä opi hillitsemään itseään.

— No, poiketkaamme sittenkin kotiini, — Elias huudahti melkein närkästyneenä.

Heidän saapuessaan Maddalena onneksi oli poissa kotoa. Mutta Elias tunsi, miten heikko hän oli, sillä hän oli kovin pahoillaan, kun ei saanut nähdä Maddalenaa, eikä rohjennut kysyä, missä hän oli. Vähän myöhemmin Elias ja vanhus menivät pappi Porcheddun luo ja odottivat, kunnes hän palasi kirkosta. Porcheddulla ei ollut suuria toiveita päästä tuomiorovastiksi, mutta siitä huolimatta hän eli mukavasti, taloutensa huolellisena hoitajattarena vanha sisarensa Anna. Pieni talo oli sisustettu seudun vanhaan tapaan, puuvuoteet korkeat ja katoksilla koristetut, arkut mustasta puusta ja tuolit olkipäällystimillä peitetyt.

Seudun väestö lähetti hänelle melko runsaasti viiniä, pähkinöitä, sipulia, papuja ja kuivia hedelmiä, ja vanha Anna oli taitava valmistamaan kaikenlaisia säilykkeitä, makeisia hunajasta ja rypälemehusta, ja keitti parasta kahvia koko Nuorossa.

Kuultuaan, että tuo nuori levotonsilmäinen mies, joka oli tullut tapaamaan pappi Porcheddua, oli Annedda Portolun poika, vanha Anna otti hänet ystävällisesti vastaan. Hän kyllä tunsi hyvin tuon kelpo muorin, joka kerran oli parantanut hänen kätensä ottamatta siitä mitään korvausta.

— Teen sen kiirastulessa kituvien sieluparkojen tähden — näin Anneddan oli tapana sanoa potilailleen.

Viimein pappi Porcheddu tuli kotiin. Hän oli samanlainen kuin ennenkin, punoittava ja iloinen, ja otti Eliaksen vastaan ilosta huudahtaen, vaikka hän samalla katsoi tähän terävästi ja hiukan veitikkamaisesti.

— Hänkin arvaa asian, — nuori mies ajatteli ja kalpeni häpeästä ja ahdistuksesta.

— Minun täytyy puhua kanssanne, — hän mutisi.

— Entä tämä vanha tammi? — pappi Porcheddu kysyi kääntyen ukko Martinun puoleen. — Menkäämme huoneeseeni. Annesa, keitä kahvia ja tuo muutakin, jos sinulla mitä on.

— Nyt minä lähden, — ukko Martinu virkkoi. — Odotan sinua kotonasi, Elias Portolu. Hyvästi, herra pastori. Suljen suosioonne tämän nuoren miehen.

Mutta Porcheddu ei päästänyt ukkoa menemään, ennenkuin Annesa oli tarjonnut hänelle lasillisen viinaa, jota seurasi vielä toinenkin.

Ukko Martinu palasi Portolun taloon ja jäi odottamaan lieden ääreen. Kun Elias palasi kotiin, Maddalena oli vielä poissa, ja tämä pahoitti Eliasta, mutta ei samalla tavalla kuin aikaisemmin. Ei. Nyt hän päinvastoin olisi tahtonut nähdä Maddalenan todistaakseen itselleen ja myös ukko Martinulle, että oli vahva. Hän olisi nyt katsellut Maddalenaa vapaana intohimosta ja halusta, puhtain ja katuvaisin silmin.

Ja hänen silmiinsä oli todella tullut uusi ilme, puhdas ja rohkea välke kuvastui niistä. Mutta hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hänen kätensä vapisivat. Martinu katseli häntä pitkään vaieten ja kysyi häneltä sitten, lähtisivätkö he heti. Elias hillitsi halunsa koetella voimiaan jälleen tavatessaan Maddalenan ja vastasi myöntäen.

— Ripitin itseni, — hän sanoi vanhukselle, heti kun he olivat kahden. — Kahden viikon kuluttua tulen takaisin käydäkseni Herran ehtoollisella ja saadakseni vastauksen pappi Porcheddulta.