Part 5

— Puhu siis äitisi kanssa. Hän on hurskas nainen, hän voi valaa palsamia pahimpaankin haavaan

— No niin, lähden sinne, — Elias virkkoi äkillisen innon valtaamana.

Kun hän oli tehnyt tämän päätöksen, ilon välkähdys loisti hänen silmistään. Hän nousi ja astui muutaman askelen. Hän olisi tahtonut heti lähteä matkaan ja vapautua siitä raskaasta taakasta, joka häntä painoi. Kaikki tuntui hänestä niin helpolta ja luonnolliselta, ja muutaman hetken ajan hän tunsi täyteläisempää onnea kuin koskaan ennen elämässään.

— Hyvä, älä hukkaa aikaa, — ukko Martinu sanoi hänelle. Mene jo huomenna, puhu avoimesti, ilman epäröimistä ja ennakkoluuloja. Odotan tässä huomisiltana samaan aikaan. Silloin kerrot minulle, mitä olet tehnyt.

— Minä lähden, ja tulen sitten tähän, setä Martinu. Hyvää yötä ja kiitos!

— Hyvää yötä, Elias Portolu.

Ja kumpikin poistui omaa tietänsä.

Seuraavana iltana samaan aikaan molemmat miehet kohtasivat toisensa samassa paikassa lähellä aitausta. Ympärillä sama ääretön hiljaisuus. Auringonlasku sytytti liekkinsä puiden latvoihin; kaukana äännähteli harakka. Elias oli surullinen ja näytti yhtä väsyneeltä ja kärsivältä kuin ensimmäisinä päivinä paluunsa jälkeen.

— Setä Martinu hyvä, — hän sanoi, — jospa tietäisitte, miten kävi. Kaikki on turhaa, en voi puhua siitä äidilleni enkä kenellekään muullekaan. Eilisiltana tunsin itseni lujaksi, tunsin, että minulla oli leijonan sydän tai oikeammin kovaksi parkittu nahka. No niin, menen levolle, nukun, unissa näen, että muka olen kotona ja puhun äitini kanssa... Kaikki tuntui minusta helpolta. Herään aamulla, lähden matkaan, saavun kotia. Olen yhä vain iloinen, täynnä toivoa ja rohkeutta. Vien äitini syrjään ja tunnen huulillani ne sanat, jotka olin päättänyt lausua hänelle. Hän katselee minua, ja äkkiä sydämeni lyö rajusti ja kurkkuni kuristuu kokoon. Ei, rakas setä Martinu, se on mahdotonta, minä en voi puhua, vaikka kuinka tahtoisin. Ennemmin voisin tehdä rikoksen kuin ilmaista tuon asian vanhemmilleni. Se on mahdotonta.

— Yritä uudelleen, — vanhus kehoitti. Mutta Elias teki vastenmielisyyttä, melkein närkästystä ilmaisevan eleen.

— Ei, ei, — hän vakuutti äänekkäästi. — Älkää koettako taivuttaa minua, setä Martinu. Se menee yli voimieni. Vaikka lähtisin sinne tuhat kertaa, en koskaan saisi sitä sanotuksi.

— Se voi olla totta, — vanhus virkkoi ja näytti muistelevan jotakin. — Mieleeni juolahtaa tapaus, — hän jatkoi hetken kuluttua. — Tosin se oli paljoa pahempaa. Mutta se mies, josta aion kertoa, oli paljoa voimakkaampi kuin sinä, hän oli rohkea, vapaa ennakkoluuloista, hurjaluontoinen. Hän aikoi tehdä rikoksen — eikä se olisi ollut ensimmäinen — hän aikoi surmata kunnon miehen. Tämä teko tuntui hänestä sangen helpolta, ja hän oli jo lujasti päättänyt panna sen täytäntöön. Määräpäivä ja -hetki koitti. Hän menee tuon kunnon miehen taloon, tapaa hänet illallispöydästä ja voisi vaaratta tappaa hänet. Mutta kunnon mies katsoo häneen, ja tuo katse riittää estämään tuon toisen käsivartta nousemasta. Tämä toistuu kaksi, kolme, kymmenen kertaa.

Vanhuksen puhuessa Elias tuijotti häneen järkähtämättä, unohtaen oman ahdistuksensa tuota outoa tarinaa kuunnellessaan. Johan hän ennestään sen tunsikin ja tiesi, että tuo hurjaluontoinen mies oli itse ukko Martinu. Tunsivathan jo kaikki ammoisista ajoista tuon jutun ja tiesivät senkin, että tuo kunnon mies sitten oli kutsunut Martinun luokseen ja antanut hänelle työtä ottaen hänet taloon paimeneksi ja lopulta laitumiensa vartiaksi. Siitä asti Martinusta oli tullut tuon kelpo miehen oikea käsi ja uskollisin palvelija.

Kuullessaan kertomuksen vanhuksen omasta suusta Elias tunsi helpotusta. Sisimmässään hän häpesi heikkouttaan ja alituista päätöksiensä horjuvaisuutta. Mutta kun ei tuollaisen raudanlujan miehen kuin ukko Martinun ollut hurjassa nuoruudessaan onnistunut voittaa rehellisen miehen katseen voimaa, miten voisi hän, heikko nuorukaisparka, voittaa kammonsa ja ilmaista omaisilleen sellaista, jota piti rikoksena?

— Se tapaus, jonka sinulle kerroin, — vanhus lisäsi, — ei tosin ole verrattavissa sinun tarinaasi. Mutta se niinikään todistaa, että meidän yläpuolellamme on olemassa voima, jota emme voi voittaa. Mutta yhtä kaikki, Elias Portolu, jos voit, niin koeta tehdä jotakin.

— Minä en kykene tekemään mitään, setä Martinu — Elias vastasi allapäin.

— Ehkä tahdot, että minä käyn käsiksi asiaan, — vanhus jatkoi miettiväisenä hetken vaiettuaan.

Mutta Elias tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi päättävästi:

— Se ei saa ikinä tapahtua, setä Martinu, ei ikinä! Loukkaatte minua syvästi, jos luulette, että minä olisin sellaista ajatellutkaan. Päinvastoin, jos ilmaisette salaisuuteni, en enää koskaan tahdo nähdä teitä.

— Olet oikeassa. Se ei todellakaan kävisi päinsä.

— Mitä siis neuvotte?

— Olenhan jo neuvonut. Tee jotakin, ole yritteliäs, ajattele tulevaisuutta...

— Niin teen. Annan olojen mennä menojaan. Jos en sitten enää jaksa vastustaa, teen, niinkuin kerroin teille eilisiltana.

— Siinä teet väärin, — vanhus virkkoi nousten. Koeta parastasi, Elias poikani. Se tapaus, josta sinulle kerroin, päättyi hyvin miehen tahdon horjuvaisuuden tähden. Mutta sinun asiasi voi päättyä huonosti. Osaathan kirjoittaa; no niin, jollet voi puhua, niin kirjoita, onhan veljesi lukutaitoinen. Selvittäkää ja sopikaa välinne ja ajatelkaa tulevaisuutta. En sano sinulle muuta.

— Niin, aion todella kirjoittaa.

Toivon kipinä välähti Eliaksen silmissä.

He erosivat päättämättä enää kohdata toisiaan, ja Elias palasi lammastarhan tupaan mieli hiukan keveämpänä.

— Niin, niin, — hän toisti itsekseen — kirjoitan Pietrolle, niinkuin herrat tekevät. Tunnustan hänelle kaiken, ja hän on järkevä ja ottaa huomioon syyni. Onhan minulla kynä ja paperia. Annan Mattian viedä kirjeen... ei... parasta, että vien sen itse. Annan sen äidilleni, jotta hän jättäisi sen veljeni omaan käteen. Niin kaikki kääntyy hyvälle tolalle.

Pitkinä yön hetkinä hän yhä uudelleen ajatteli, miten kirjoittaisi tuon kirjeen. Hänelle selvisi, miten alkaisi, miten lopettaisi. Muu olisi helppoa. Seuraavana aamuna hän heräsi päätös lujana mielessä. Heti ensi tilaisuudessa hän hiipi mielipaikkaansa, johon oli kätkenyt kirjansa, kynän ja mustepullon, ja istuutui ison kiven ääreen, missä saattoi mukavasti kirjoittaa. Hän jäi hetkeksi miettimään.

Oja lorisi vieressä kaislikossa. Miellyttävä aamutuulahdus leyhkäili seljapensaissa ja suhisi pensaissa ja korkeassa ruohikossa.

Elias ajatteli, jo ruskettuneet kädet karkealla paperiliuskalla, jonka oli levittänyt laakealle kivelle. Äkkiä hän kohotti päätään ja jäi kuuntelemaan jotakin kaukaista ääntä. Sitten hän otti käteensä paperin, kynän ja mustepullon ja palasi tupaan. Hän ei voinut voittaa sitä ylempää voimaa, josta ukko Martinu oli puhunut.

V

Tuli kesä. Koko laidunalue muuttui kauniin vaaleankeltaiseksi, paitsi vesakoissa ja ojan varsilla missä kasvullisuus rehoitti troopillisen uhkuvana. Syvästi vaikuttavat ihanat näköalat avautuivat katseelle säteilevinä aamuhetkinä ja kullanhohteisina rusoisina iltoina, tuikkivina tähtiöinä, kun uusikuu salaperäisenä vaelsi hiljaisten metsien yli.

Eliasta kalvoi rakkaus ja suru, mutta hän ei voinut tehdä ratkaisevaa päätöstä, ei ottaa askelta joka olisi ehkäissyt tapahtumien kulkua. Aika riensi. Pietron viljansato oli ollut erinomainen, ja muutaman päivän kuluttua oli määrä viettää häät. Elias ei ollut sen koommin tavannut ukko Martinua eikä halunnutkaan nähdä häntä. Hän melkein karttoi tätä, sillä lohdutuksen asemesta vanhus, jota kuitenkin pidettiin viisaana miehenä, oli luonut helvetin Eliaksen sieluun.

— Entä jos hän olisi oikeassa? — Elias joskus ajatteli. Mutta seuraavassa tuokiossa hän hylkäsi tämän ajatuksen siitäkin syystä, että tunsi olevansa voimaton toimimaan, lähtemään liikkeelle, ilmaisemaan salaisuuttaan ja ennenkaikkea tärvelemään Pietron onnea.

Mutta Maddalenan muisteleminen, hänen kaihoamisensa ja se ajatus, että tämä nainen pian oli auttamattomasti saavuttamattomissa, kidutti häntä. Hän yritti taistella sydäntään ja aistejaan vastaan, nauraa intohimolleen, olla vahva, jommoiseksi isänsä häntä tahtoi. Hiisi vieköön, kyllähän maailmassa on naisia! Ja lopulta saattaa elää ilman niitä, jopa ilman rakkauttakin. Miehen, oikean miehen, tulee nauraa mokomille.

Mutta taistelu oli turha; ilman Maddalenaa kaikki oli tyhjää ja synkkää Eliaksen ympärillä. Yhtä hartaasti kuin hän oli P. Fransiskuksen juhlilla kaihonnut syrjäisten laidunmaiden yksinäisyyttä ja rauhaa, hän nyt odotti Pietron hääpäivää. Silloin ainakin kaikki oli loppuva ainaiseksi. Hänestä tuntui, että hän sen jälkeen paranisi, jälleen saavuttaisi rauhan ja terveyden. Hän tunsi ruumiillisestikin riutuvansa. Noiden pitkien aurinkoisten päivien helle ja tuoksuvien kuutamoöiden petollinen viileys masensi häntä ja nosti hänessä kuumetta.

Tämän synkän mielialan vallassa hän oli alkanut vihata ihmisiä. Isänsäkin ja veljensä Mattia olivat hänelle vastenmielisiä; hän karttoi heitä, harhaili koko päivän pitkin kellervää yksinäistä laidunmaata ja vietti yön taivasalla.

Jos hän hetkeksi nukahti keskipäivällä luettuaan yhä uudelleen pyhiä kirjojaan, hän heräsi pää raskaana ja kipeänä eikä sitten saanut unta yöllä. Silloin hän viipyi pitkään piilopaikoissaan lyyhistyneenä kivelle, katsellen miten kuu laskeutui metsän taa ja vaipui surkeaan raukeuteen. Ukko Portolu, "vanha kettu", huomasi varsin hyvin poikansa arveluttavan sielun- ja ruumiintilan kuitenkaan onnistumatta keksiä sen syytä. Hän oli siitä suruissaan ja torui ankarasti Eliasta niinä harvoina hetkinä, jotka he viettivät yhdessä.

— Miksi lymyilet? näin hän ärjyi pojalleen. Millaista elämää vietät? Jos haudot mielessäsi jotakin rikosta, niin tee se myöskin, sittenpähän se on tehty. Jos olet rakastunut, niin hirtä itsesi. Mikä mies sinä olet? Olet oljenkorsi, pehmeä juustonukke. Etkö huomaa, ettet enää pysy pystyssä ja että olet kasvoiltasi vihreä kuin sammakko?

— Olen sairas, — Elias vastasi tahtomatta puolustautua, mutta mielettömästi peläten, että isä arvaisi hänen salaisuutensa.

— Jos olet sairas, niin hoida itseäsi tai kuole. Minä en tahdo nähdä ruikuttavia heikkoja ihmisiä ympärilläni. Tahdon nähdä leijonia, kotkia, mutta sinä olet sisilisko.

— Jättäkää minut rauhaan, isä hyvä, — Elias rukoili lähtien tiehensä kyllästyneenä.

— Mene, mene helvettiin! — Portolu tiuskaisi hänen jälkeensä. Mutta jäätyään yksikseen vanhus kävi alakuloiseksi ja tunsi sydämensä yksinäiseksi:

— Se poika tulee vielä kipeäksi. Ei, Pyhä Fransiskus, vie minut manalle, mutta anna poikieni elää ja olla terveitä. Minun poikani, minun kyyhkyni, minun lintuseni! Kun he vain ovat onnellisia, niin ukko Portolu tästä joutaakin kuolemaan. Elias, Elias, miksi et hoida terveyttäsi? Mitä teen ilman sinua? Kutsun tänne äitisi ja saat palata kotiin Nuoroon hänen kanssaan. Hän panee sinut vuoteeseen ja hoitaa sinut terveeksi yrteillä, suolalla, pyhillä rahoilla — hän kyllä osaa.

Elias yhä vain harhaili seudulla, surullisena, epätoivoisena, ärtyisänä itselleen ja muille. Eräänä yönä mennessään laitumen poikki ukko Portolu näki hänen istuvan kalliolla katselemassa kuuta.

— Tekeekö hän taikatemppuja? Hautooko hän rikosta? Aikooko hän ehkä munkiksi? näin vanhus ajatteli tuijottaen poikaansa heikoilla silmillään, jotka helteestä ja häikäisevästä auringonpaisteesta noina päivinä olivat käyneet entistään verestävämmiksi. Pyhä Fransiskus, rakas Fransiskukseni, tee poikaseni terveeksi.

Vanhus palasi majaansa perin levottomana. Eliaksen omituinen tila totisesti myrkytti kaiken ilon, jota hän tunsi Pietron häiden johdosta, jotka oli määrä viettää jo seuraavana sunnuntaina.

Elias istui yhä kallion laella, lasimaiset silmät tuijottaen kuin lumottuina kuun kirkkaaseen kehään; hän oli siinä liikkumattomana, nähden sekavia näkyjä ja samanlaisen huumauksen ja pyörrytyksen vallassa kuin kotipihassaan ensimmäisenä paluunsa jälkeisenä iltana. Tuulenhenkäys, joka suhisi kaukaisessa metsässä, tuntui hänestä epäselvältä ihmisääneltä, joka kuulosti milloin vienolta, milloin peloittavalta. Mitä tuuli sanoi? Mitä metsä humisi? Hän olisi tahtonut kuulla selvästi tuon äänen, ja hän vuoroin hermostui ja heltyi, kun ei voinut tarkemmin erottaa sitä. Milloin se tuntui pappi Porcheddun, milloin hänen äitinsä, milloin ukko Martinun ääneltä. Hänen mieleensä johtuivat ensimmäisenä iltana ja Isalle-joella nähdyt unet sekä muitakin unia ja näkyjä. Ja hän tunsi sielussaan sekavaa ahdistusta tuon metsän äänen ja noiden unien vuoksi.

Kuu kumotti hänen kasvoilleen ja sai hänet haaveiden ja lumouksen valtaan. Metsän laidan yläpuolella, kaukana näköpiirin rajalla taivas hohti helmenharmaana. Lampaat kävivät vielä etäällä laitumella, ja niiden kellojen alakuloinen kilinä kaikui yön yksinäisyyteen. Elias ei ollut koskaan tuntenut itseään niin surumieliseksi kuin sinä yönä. Hänelle sattuikin jotakin tavatonta: hän rupesi muistelemaan niitä päiviä ja kuukausia, jotka oli viettänyt _siinä paikassa_; hän muisteli niitä tuntien nöyryyttävämpää surua kuin koskaan ennen. Ja hän ajatteli:

— Enhän ollut tehnyt kaikkea pahaa, mistä minut tuomittiin, mutta ansaitsin kyllä rangaistuksen toisista synneistä. Jollen olisi seurustellut huonojen toverien kanssa, en olisi joutunut _siihen paikkaan_, olisin tutustunut Maddalenaan ennen Pietroa, enkä nyt olisi näin onneton. Siellä minut kesytettiin ja tehtiin näin herkäksi kuin tyttölapsi. Ja noita muistelmia alinomaa kerron muille ja ikäänkuin kerskailen niillä. Minun pitäisi pikemminkin hävetä.

Hän tunsi punastuvansa, ja taas hänen ajatuksensa hämmentyivät. Ja se epämääräinen ahdistus, joka painoi hänen sydäntään, kävi entistään raskaammaksi, musertavaksi kuin myllynkivi. Lopulta hän taas luuli saavansa kiinni muistoistaan ja erottavansa äänen. Väristys karmi hänen selkäpiitänsä, hänen kasvonsa valahtivat kelmeiksi, hampaat kalisivat — kolmen päivän kuluttua _hän_ menee naimisiin: kaikki on lopussa, — hän huudahti itsekseen. — Tämä tekee minusta lopun, mutta en tee mitään, en hievahda paikaltani, en rohkene...

Epätoivo kouristi häntä, hän suunnitteli mielettömän uskaliaita tuumia:

— Nyt lähden vihdoinkin liikkeelle. En tahdo kuolla: rakastan häntä, ja hän rakastaa minua, sanoihan hän sen minulle siellä, Isalle-joen rannalla... ei, vaan ratsastaessamme... joka tapauksessa hän sen sanoi, ja minä suutelin häntä, ja hän on minun, minun, minun! Tapa minut, veljeni, jos tahdot, mutta hän on minun. Nyt puikahdan alas kalliolta, riennän Nuoroon, järjestän asiat. Kaiken voi järjestää, ukko Martinu on oikeassa. Mutta minun täytyy pitää kiirettä.

Hänen liikahtaessaan kylmät väristykset alkoivat puistattaa häntä alkaen varpaista ja kulkien yli koko ruumiin. Sitten hän jälleen istuutui kääntyen kuuta kohti, kasvot tuhkanharmaina ja hampaat kalisten. Hän muisti myös lupauksen, jonka oli tehnyt tuona iltana itkiessään kuin lapsi P. Fransiskuksen jalkojen juuressa. Mutta kaikki nuo päätökset olivat nyt häipyneet kauas. Hän tunsi olevansa intohimon vallassa ja kykenemätön enää vastustamaan. Hän ajatteli:

— Silloin mielestäni oli niin pitkälti hääpäivään, tuntui kuin ei se koskaan olisi tullut. Nyt sitävastoin se on lähellä, se on jo ylihuomenna. Minun täytyy tehdä jotakin.

— Mutta miksi en voi liikkua? — hän kysyi itseltään järjen välkähdyksen hetkenä. — Koetan liikkua, enkä voi. Jäseneni ovat raskaat kuin kivi. Ja nämä väristykset! Minussa on kuumetta, varmaankin tulen sairaaksi. — Voi, jos sairastun — hän sitten ajatteli kauhistuen. Jos en pääse liikkumaan, ja jos sillä aikaa... Ei, ei, se ei saa tapahtua, minä menen, menen...

Hän nousi vaivoin, laskeutui kalliolta ja kulki horjuen yli sängen ja kuutamossa kiiltävän tuoksuvan niitetyn heinän.

Kuului yhä lammasten tiukujen alakuloista kilinää ja tuulen etäistä suhinaa metsästä. Hän astui edelleen, hän olisi tahtonut juosta, mutta ei voinut, ja tämäntästä hän pysähtyi korvissa kumea suhina ja räikeä vihellysääni.

Äkkiä hän kaatui maahan puun juurelle, jonka ylimpien oksien lomitse kuun melkein häikäisevän loistava silmä katseli häntä. Tuo kuun silmä oli hänen viimeinen aistimuksensa. Senjälkeen hän tunsi vasemman silmän kulmakarvojen kohdalla pistävää kipua, ja hänestä tuntui, kuin häntä olisi isketty kirveellä. Korvien suhina kiihtyi. Mutta pahassa unessaan hän luuli yhä astuvansa eteenpäin ja mutisevansa eriskummaisia sanoja. Hänestä tuntui kuin hän olisi kulkenut oudolla seudulla, jossa oli kamalia kallionlohkareita, okaisia pensaita, kuivia ohdakkeita, joita kaikkia sinervä kuu valaisi.

Mutta kuumehoureissaan hän kuitenkin täysin muisti, minne oli menossa ja mitä aikoi tehdä. Mutta vaikka hän oli juoksevinaan ja kiipeävinään kallioille hyppien pensasten yli, hikeä valuen, uupuneena ja ahdistuksissaan, hänen ei onnistunut poistua tuosta salaperäisestä paikasta. Ja hän oli siitä sanomattoman suuttunut ja pahoillaan. Kaikki nivelet olivat hellät, selkä oli kuin poikki, jalat, kädet ja ohimot värähtelivät, ja hän oli ylt'yleensä hiessä. Ja yhä hän vain riensi eteenpäin noiden kukkuloiden yli, jotka herättivät hänessä kammoa kuun himmeässä sinihohteessa, joka oli pimeyttä kaameampi. Kuinka kauan kestikään tuota taistelua kallioita, pensaita, ohdakkeita vastaan, tuota näkymättömien hirviöiden ja kaamean valaistuksen kammoa, sitä hän ei jäljestäpäin voinut sanoa.

Lopulta tuli hetki, jona väsynyt ja masentunut sielu vaipui tajuttomuuden synkkään kuiluun, vaikka ruumiin kärsimystä yhä jatkui. Sitten alkoi himmeä sarastuksen valo laskeutua tuohon kuiluun, se kasvoi kasvamistaan, sielu alkoi tajuta ruumiin kärsimyksen, mutta houreet olivat ohi, ja kuumesairas avasi taas silmänsä todellisuuteen.

Hän oli kotonaan Nuorossa vaatimattomassa valkoisessa pienessä huoneessaan ja makasi vuoteessaan karkean huopapeitteen alla. Huoneeseen tunki puoleksi suljetusta pienestä ikkunasta hämärä valo. Tieltä kuului lasten iloista huutoa ja pihasta, keittiöstä ja viereisistä huoneista hiljaista äänten sorinaa. Siellä oli varmaankin paljon väkeä. Mitä he sanoivat? Mitä tekivät? Oliko Maddalena siellä, oliko Pietro? Joko he olivat viettäneet häänsä?

Elias tunsi jähmettyvänsä. Mutta hän ei enää hourinut, ja vaikka Maddalena vielä vihkimättömänä olisi astunut sisään, hän ei olisi sanonut hänelle mitään. Päinvastoin hän toivoi, että häät jo olisivat ohi, mutta samalla häntä kouristi raju suru, ja hän halusi kuolla.

Mutta kuoleman asemesta palasi elämä, palasi levottomuus. Oliko hän kuumehoureissaan puhunut salaisuuksiaan? Mitä oli tapahtunut? Kuinka he olivat löytäneet hänet? Oliko Maddalena nähnyt hänet, ja oliko tämän tullut häntä surku? Ajatellessaan tuota Maddalenan surkua hän heltyi ja halusi taas kuolla.

Juuri samassa Annedda muori astui sisään. Hän huomasi heti, että Eliaksen tila oli parempi, ja kumartui pieluksen yli ilon ja säälin hymy huulillaan.

— Tietäneekö hän sen? — Elias ajatteli painaen kelmeät luomensa umpeen.

— Poikani, kuinka voit? — äiti kysyi laskien kätensä hänen otsalleen.

— Kohtalaisesti.

— Jumala olkoon kiitetty. Sinussa oli ankara kuume, Elias. Olivat vähällä siirtää häät tuonnemmaksi...

— Hän tietää sen, — Elias ajatteli tuskan raatelemana.

— Tänä aamuna tilasi oli jo parempi. Veljesi vihittiin kello kymmenen.

— He eivät näy tietävän mitään, — Elias ajatteli. Mutta tämä ajatus ei riittänyt keventämään sitä sanomatonta surua, jonka äidin sanat hänessä herättivät. Sillä sisimmässään hän oli vielä toivonut. Mitä oli hän toivonut? Sitä hän ei itsekään tiennyt — jotakin epämääräistä, mahdotonta, mutta sittenkin hän oli toivonut.

Nyt oli kaikki lopussa. Hän sulki silmänsä, ei sanonut enää mitään eikä kuullut, mitä äiti mahdollisesti vielä puhui. Hänen ruumiinsa oli jäykkä, raskas, liikkumaton kuin kivi, ja hän tunsi, ettei olisi voinut kääntyä, vaikka olisi tahtonutkin.

Kaikki oli lopussa.

Annedda muori jätti hänet jälleen yksikseen. Kun äiti avasi oven, Elias kuuli keittiöstä ja pihasta selvemmin häävieraiden äänet ja naurun. Hän avasi silmänsä, katseli seiniä, joilla iltahämärän valo heikkenemistään heikkeni, ja ajatteli noiden toisten iloa, jotka eivät olleet huolissaan hänen tähtensä. Ja hänen surunsa ja yksinäisyytensä tuntui vielä raskaammalta. Hän itki hiljaa vaipuen tuskan valtaan, joka oli kovempi kuin kuolon kauhu.

Sillävälin Annedda muori levitti tietoa Eliaksen tilan paranemisesta, ja tämä tieto poisti perheen jäsenten ja harvojen kutsuvieraiden mielestä — kaikki nuoren parin sukulaisia, — sen varjon, jonka Eliaksen tauti oli luonut heidän iloonsa. Kaikkein enimmin siitä iloitsi ukko Portolu.

— P. Fransiskus olkoon ylistetty, — hän virkkoi kavahtaen seisomaan. — Jos poikani olisi kuollut, en olisi jaksanut sitä kestää. Lähtekäämme katsomaan häntä, pitämään hänelle seuraa.

Ukko oli ollut niin allapäin, ettei ollut maistanut tilkkaakaan, eikä ollut punonut tukkaansa noita neljää pientä palmikkoa. Mutta hän oli pessyt itsensä puti puhtaaksi, oli voidellut rasvalla kenkänsä ja pukenut ylleen ihka uuden puvun. Maddalena yksin näytti välinpitämättömältä isot madonna-luomet maahan luotuina. Hän istui sulhasensa vieressä pihalla, puhui vähänlaisesti katsellen sormuksiaan ja muuttaen niitä usein sormesta toiseen. Pietro oli onnellinen. Hän oli ajanut leukansa sileäksi, silmät loistivat ja huulet punoittivat. Hänellä oli yllään hääpuku; valkea paidankaulus oli käännetty sinisamettisille liiveille, ja tässä asussa hän näytti melkein kauniilta.

— Lähtekäämme, lähtekäämme, Portolu kehoitteli innossaan nähdä jälleen Elias poikansa. Ja heti kun hän oli avannut pienen huoneen oven, hän alkoi nauraa väkinäistä nauruaan ja lasketella lorujaan huomaamatta kuolettavaa surua, jonka vallassa hänen poikansa oli.

— Näettekö hänet, talomme kukkasen, joka tahtoi kuolla veljensä hääpäivänä! Onko tämä nyt laitaa? Näinhän sinun istuvan kalliolla toissailtana ja ajattelin: Kyyhkyni varmaankin tulee sairaaksi. Ja sitten lähdetään ja löydetään hänet aivan kuin kuolleena, ja meidän on pakko tuoda hänet rattailla tänne kotia. Onko tämä nyt laitaa? Kas, kasvosi ovat kelmeät kuin tuhka. Elias parka, tahdotko viiniä? Näetkös, viini parantaa kaikki taudit. Veljesi on nyt naimisissa, joko tiedät sen? Pian nouset vuoteesta, ja silloin juomme vastanaineiden maljan.

— Jätä hänet rauhaan, — Annedda sanoi hiljaisella äänellä ja nykäisi miestänsä takinliepeestä. Ja ukko vaikeni katsellen suruisena Eliaksen suljettuja luomia.

Nuori pariskunta oli jäänyt pihalle sukulaisten ympäröimänä. Keskustelu ei ollut erittäin vilkasta. Heitä painoi väkinäinen tunnelma, jota nuoren vaimon kylmän jäykkä käytös ei ollut omiaan karkoittamaan.

Muutamat julkeat katupojat pistivät toisinaan päänsä sisälle portista huutaen ja pyytäen makeisia ja heitellen kiviä seiniin. Keittiössä nuoren vaimon äiti ja eräs toinen sukulaisnainen valmistivat iltaruokia. Annedda muori kulki varpaisillaan ja kalpeana kasvoiltaan, mutta levollisena pihalta keittiöön ja keittiöstä Eliaksen huoneeseen. Hän uskoi varmasti, että Elias parantuisi. Luullen, että poika oli säikähtänyt jotakin, hän oli valmistanut hänelle erityisen lääkejuoman, sitten hän oli ripustanut pyhän rahan hänen kaulaansa, sytyttänyt lampun palamaan P. Fransiskuksen kuvan eteen, ja loppujen lopuksi hän oli lausunut _vihreät sanat_, mikä loitsu ilmaisi, paraniko sairas vai kuoliko. Nämä _vihreät sanat_ olivat vastanneet, että sairas jäisi eloon. Ja äiti oli huudahtanut: — Olkoon P. Fransiskus kiitetty, ja olkoon Jumala ylistetty kaikesta, minkä hän armossa säätää!

Vähitellen häävieraat poistuivat. Taloon jäivät ainoastaan nuoren vaimon äiti ja kaksi veljeä sekä eräs naapurinvaimo, Anneddan ystävätär. Illallinen oli päivällistä ikävämpi. Saattoi kuulla Eliaksen vaikeroivan, ja suruinen ahdistava tunnelma laskeutui mieliin.

— Tämä tuntuu hautajaisaterialta, — ukko Portolu huomautti ja yritti nauraa, mutta sisimmässään hän oli alakuloinen ja ajatteli, että hääpäivää varjonnut synkkä tunnelma oli huono enne vastanaineille. Kun Annedda muori oli todennut, ettei illallispöydästä puuttunut mitään, hän vei Eliakselle kupillisen lihalientä.

— Kohottaudu hiukan istumaan, poikani, ja juo tätä, — hän sanoi hellästi huolehtien ja hämmensi keittoa jäähdyttääkseen sitä.

Mutta Elias teki vastenmielisyyttä osoittavan eleen ja työnsi pois äidin käden.

— Elias, poikani, ole nyt järkevä, juo vähäsen, se tekee sinulle niin hyvää.

— En voi, — tämä vastasi valittaen kuin lapsi.

— Kas niin, ole nyt järkevä. Jos makaat siinä noin syömättä, tulet todenteolla sairaaksi, ja silloin teet kuolemansynnin, sillä Herra tahtoo, että säilytämme terveytemme.

Elias avasi suuret silmänsä, jotka olivat täynnä ahdistusta, ja tunsi ruumiissaan kovaa kipua.

— Jättäkää minut, antakaa minun kuolla rauhassa, — hän sanoi.

Annedda muori poistui ja palasi Maddalenan seurassa. Huomatessaan nuorikon Elias alkoi ilmeisesti vapista eikä jaksanut eikä halunnutkaan salata mielenliikutustaan. Hän yritti mutista onnittelua:

— Onnea vain! — mutta sanat takertuivat kurkkuun.

— Elias, miksi käyttäydyt noin? Miksi et nauti ravintoa? — Maddalena sanoi kylmästi ja päättäväisesti. Ethän enää ole lapsi. Miksi pahoitat äitisi mieltä? Ole nyt järkevä.

Elias nousi heti istumaan, otti liemikupin ja joi huohottaen ja väristen kuin lehti. Sitten he antoivat hänen juoda viiniä; pian hän vajosi kevyeen miellyttävään horrostilaan, joka ennen pitkää vaihtui levolliseksi uneksi.

Mutta yöllä hän heräsi, ja huolimatta unen tuottamasta ruumiillisesta hyvinvoinnista hän heti tunsi sisimmässään sanomattoman rajua ahdistusta, syvää epätoivoa. Maddalena oli lähellä, saman katon alla, ja Pietro oli onnellinen.

Elias tunsi, että elämänilo oli häneltä ainaiseksi kadonnut ja että nyt oli alkava epätoivoinen taistelu mustasukkaisuutta, syntiä, surua vastaan. Hänen sielussaan ja ympärillään vallitsi hirvittävä pimeys, ja hän tunsi jälleen vastustamatonta halua nousta, liikkua, mennä kauas. Se oli hänen kohtalonsa.

— Minä lähden, — hän ajatteli, — on välttämätöntä, että lähden, että liikun, että poistun hyvin kauas ja etten enää palaa tänne. Muuten hukka perii.

Hän kääntelehti ja vääntelehti, puristi kädet nyrkkiin ja takoi otsallaan pielusta pureskellen huuliaan tukahduttaakseen nyyhkytykset ja vaikerrukset. Ja hänet valtasi hurja halu riistää sydän rinnastaan, murskata se kourassaan ja paiskata seinään.

VI

Syksy edistyi luoden seutuun lempeää surumielisyyttä. Usvaisina päivinä maisema tuntui avarammalta ja näytti ulottuvan kauemmas autereisen taivaanrannan rajoja. Tavallista suurempi autius vallitsi laitumilla. Puihin, kiviin ja pensaisiin oli tullut jotakin vakavaa, ikäänkuin nekin olisivat tunteneet syksyn alakuloisuutta. Suuret kurjet lentelivät kalvakan taivaan alla. Syksyinen heinä alkoi kasvaa viime aikoina runsaasta sateesta mustuneilla sänkiniityillä.

Eräänä tällaisena autereisena, vielä lämpimänä, mutta apeutta herättävänä syyspäivänä Elias istui yksin lammastarhan tuvan kynnyksellä. Hän luki muuatta pientä hartauskirjaansa. Kauempana kävi lammaslauma laitumella. Jokin syksypuoleen syntynyt soma lumivalkoinen karitsa määki valittaen kuin itsensä loukannut lapsi.

Elias luki, odotellessaan ukko Martinu Monnea, jolle oli lähettänyt sanan tulla lammastarhaan häntä neuvomaan.

— Tällä kertaa, — hän ajatteli, — tahdon noudattaa vanhuksen neuvoa. Hänellä on elämänkokemusta, ja ehkä olisin tehnyt viisaasti, jos jo alunpitäen olisin noudattanut hänen neuvojaan. — No se on nyt myöhäistä, kaikki on lopussa.

Vihdoin vanhuksen kookas hahmo näkyi polulla. Hän lähestyi tupaa suorana ja jäykkänä.

Elias kavahti pystyyn, pisti piiloon pienen kirjansa ja meni ukko Martinua vastaan. Vaikka hän tiesi, että lammastarha sinä hetkenä oli autio, hän aina muisti sananparren, että puilla ja pensaillakin on korvat ja vei vanhuksen aukeaan paikkaan, jossa ei ollut edes pensaita eikä kallioita. Siellä oli vain muutamia kiviä mäen rinteessä; ja Elias ja vanhus istuutuivat niille.

Aluksi he puhuivat tyhjänpäiväisistä asioista, kuinka setä Martinu koko tuon ajan oli ollut niin näkymätön, lampaista, vuonista, sonnista, joka oli ryöstetty naapurilaitumelta. Mutta äkkiä vanhus katsoi tiukasti Eliasta kasvoihin ja muutti äänensävynsä:

— Miksi kutsuit minut tänne? Mitä uutta?

— Tahtoisin pyytää teiltä neuvoa, setä Martinu...

— Sen olet tehnyt jo ennenkin, mutta et ole välittänyt neuvostani.

— Nyt on asia toisin. Ja ehkä olisin tehnyt viisaasti, jos silloin olisin noudattanut neuvoanne. No niin, kaikki se on nyt lopussa. Aion ruveta papiksi. Mitä siitä arvelette?

Vanhus loi miettiväisenä katseensa etäisyyteen.

— Oletko yhä vielä rakastunut?

— Entistä enemmän.

Ja vähitellen hänen äänensä muuttui heikommaksi ja valittavammaksi, melkein itkunsekaiseksi. Hän jatkoi:

— Joskus luulen tulevani hulluksi. _Hän_ on niin kaunis; jospa näkisitte, kuinka kaunis hän on. Päätän aina olla palaamatta kotiin, olla häntä näkemättä, katselematta. Mutta pahahenki riivaa minua. Ja hänkin katselee minua, ja se minua niin peloittaa.

— Miksi et ota vaimoa?

— Voi, älkää puhuko siitä! — Elias sanoi kasvoissaan kauhistunut ilme. — Kohtelisin häntä huonosti, ehkä muuttuisin häijyksi, ja pahahenki saisi minut vielä enemmän valtaansa.

— Maria Maddalena katselee siis sinua?

— Älkää mainitko nimiä, setä Martinu. No niin, hän katselee todella minua.

— Hän ei siis ole kunniallinen nainen?