Part 6

— Luulen kyllä häntä kunnialliseksi, mutta hän ei rakasta miestään, ei ole koskaan rakastanut häntä, eikä tämä kohtele häntä hyvin. Pietro kyllästyi pian vaimoonsa, setä Martinu. Ja lisäksi hän usein juo itsensä humalaan ja on silloin häijy. He riitelevät usein.

— Joko nyt?

— Sellainen alkaa pian. Mutta juuri sentähden, ettei vaimo pidä miehestään, luulen tämän lopulta rupeavan lyömään häntä. Hän ei tahdo, että hänen vaimonsa poistuu kotoa, että hän käy tervehtimässä äitiään ja puhelee naapurinaisten kanssa.

— Onko hän mustasukkainen?

— Ei, ei hän ole mustasukkainen, eikä koskaan ole ollutkaan, mutta hän on ärtyisä, ryyppää liiaksi ja tärvelee terveytensä.

— Elias! Elias! Mitä sanoinkaan sinulle? Jospa olisit menetellyt neuvoni mukaan! — vanhus huudahti; mutta oitis hän pudisti päätään ja lisäsi:

— Kuka muutoin tietää; ehkä olisi käynyt samoin, jos sinä olisit hänet nainut.

— Ei suinkaan. Minä olisin palvonut hänen ajatuksiaan, hänen mielihalujaankin...

— Niin kaikki sanovat, mutta tulee päivä, jolloin kyllästyy kaikkeen, ja varsinkin naiseen. Luuletko, Elias Portolu, että tuo päähänpiintymäsi kestää kauankin? Tulee aika, jolloin sille naurat. Nainen saa lapsia, menettää raikkaan sulonsa, ei enää katsele sinua, hänestä tulee niinkuin muistakin maalaisnaisista tavallinen perheenäiti; hän käy likaiseksi, vanhaksi, rähjäiseksi ja rumaksi.

— Erehdytte, setä Martinu. Onnettomuus on juuri siinä, ettei hän ollenkaan saa lapsia ja että hän pysyy kauan nuorekkaan kauniina.

— Mistä sen tiedät?

— Sen sanoi äitini, joka ymmärtää tällaiset asiat. Ja luulen, että tämä on Pietron hermostuneisuuden pääsyynä. Toivon, setä Martinu, ettette petä minua, kun uskon teille niin paljon sellaista, mitä en sanoisi rippi-isällenikään.

— Jos pelkäät, että petän luottamuksesi, sinun ei olisi pitänyt kutsua minua tänne. Olen kuullut pahempiakin asioita. — Muuten on vallan yhdentekevää, saako hän lapsia vai ei, silti hän vanhenee ja käy rumaksi.

— Se ei ole ollenkaan varmaa, setä Martinu. Hän on niitä naisia, jotka vuosien vieriessä tulevat yhä kauniimmiksi, vaikka eivät olekaan onnellisia. Joskin hänen miehensä kohtelee häntä pahoin, muut, varsinkin äiti, ihailevat häntä. Hän elää hyvissä oloissa ja säilyttää kauneutensa. En muutoin rakasta häntä hänen kauneutensa vuoksi, vaan sentähden, että hän _on hän_...

— Silti hän vanhenee, vanhenee.

— Siihen on vielä pitkä aika! Mutta tiedätte kai te, joka olette niin viisas mies, mitä nuoruus on. Se saattaa lopulta viedä kuolemansyntiin, ja silloin...

— Mutta luuletko, Elias Portolu, että asia on autettavissa sillä, että rupeat papiksi? Nuoruuden, miehen vaistot eivät sinusta katoa, voit silti langeta, ja silloin synti on vielä kahta suurempi.

— Silloin asemani on vallan toinen. Tuo nainen ei enää katsele minua, ja lisäksi haen paikan jostakin maalaiskylästä.

— Hyvä, kaikki tuo on hyvä ja oikein, poikani. Mutta jättäkäämme syrjään kaikki muu, ja sano minulle yksi seikka. Et ole enää poika, luuletko, että sinusta enää huolitaan pappisseminaariin? Papiksi tulemiseen vaaditaan aikaa, opintoja ja rahoja. Kuka tietää, voitko voittaa kaikki esteet, voitko sillä aikaa välttää kiusauksen.

— Kun kerran olen tehnyt lujan päätöksen ja ilmaissut sen, en enää pelkää. Tuo nainen ei sitten katsele minua, ja minä saan itseni hillityksi. En ole enää poika, se on totta, mutta en liioin ole kolmikymmenvuotias niinkuin paimen, joka möi karjansa ja luki itsensä papiksi vajaassa kolmessa vuodessa.

— Kaikki tuokin on hyvin. Mutta sanonpa sinulle toisen seikan. Papit, jotka ovat valinneet alansa kärsimiensä vastoinkäymisten, varsinkin rakkaudensurujen vuoksi, eivät ollenkaan ole minun mieleeni. Täytyy valmistautua siihen jo nuoresta, täytyy tulla papiksi kutsumuksesta.

— Kutsumusta minulla on ollut ja on yhä vielä. Se heräsi minussa jo poikana ja se uusiutui ollessani _siellä_. Älkääkä ajatelko, setä Martinu, että rupean papiksi laiskuudesta, ansionhimosta, mukavan elämän tavoittelusta, niinkuin monet muut. Valitsen tämän uran sentähden, että uskon Jumalaan ja tahdon voittaa maailman viettelykset.

— Se ei riitä, Elias Portolu. Miehen, joka valitsee papillisen uran, ei tule ainoastaan vastustaa pahaa, hänen tulee myös tehdä hyvää. Hänen tulee elää kokonaan toisia varten, hänen pitää sanalla sanoen ruveta papiksi toisten hyväksi eikä itseään varten. Sinä taas ajattelet pappisuralle antautuessasi yksinomaan itseäsi, oman sielusi etkä toisten sielujen pelastamista. Olenko oikeassa, Elias Portolu, vai enkö?

Elias vaipui mietteisiinsä. Hän ajatteli, että viisas vanhus oli oikeassa, mutta silti hän ei tahtonut, ei voinut tunnustaa sitä.

— Siis kehoitatte minua luopumaan aikeestani, setä Martinu? Mutta harkitkaa, teettekö siinä oikein vai väärin. Tutkikaa omaatuntoanne.

Ukko Martinu, joka ei koskaan menettänyt tasapainoaan, näytti joutuvan hämilleen Eliaksen viime huomautuksesta. Hänen terävät silmänsä tuijottivat kauas autereiseen taivaanrantaan, ja hänen juron sielunsa salaiset äänet alkoivat värähdellä tässä erämaan hiljaisuudessa. Hetken vaiettuaan hän sanoi:

— Omatuntoni ehkä vaatisi minua suuttumaan sinulle, Elias Portolu. Isäsi on oikeassa sanoessaan, ettet sinä ole mies, vaan oljenkorsi, ruoko, joka taipuu pienimmästäkin tuulen henkäyksestä. Nyt esimerkiksi, sentähden että olet rakastunut naiseen, jota et saa omistaa, jonka omistamiseksi et ole pannut tikkua ristiin, tahdot ruveta huonoksi papiksi, sensijaan että kehittäisit itsesi hyödylliseksi ja kelvolliseksi maallikoksi. Meidän tulee olla kotkia eikä rastaita, niinkuin isäsi on tapana sanoa.

Ja Eliaksen istuessa masentuneena vanhuksen suorasukaisista huomautuksista tämä jatkoi:

— Tiedätkö, mitä suru merkitsee, Elias Portolu? Sinä luulet juoneesi kaiken sapen elämän pikarista, kun olet ollut vankilassa ja kun olet rakastunut veljesi vaimoon. Mitä tuo kaikki on? Se ei ole mitään. Miehen tulee sylkeä sellaiseen roskaan. Suru on jotakin vallan toista, Elias Portolu. Oletko koskaan tuntenut sitä ahdistusta, jonka aiheuttaa pakko tehdä rikos? Tiedätkö millaisia tunnonvaivat ovat? Tiedätkö, mitä viha on? Oletko nähnyt vihamiehesi, kilpailijasi saavan voiton sinusta, anastavan omaisuutesi ja sitten päälle päätteeksi vainoavan sinua? Onko sinua petetty? Onko vaimosi, ystäväsi, sukulaisesi pettänyt sinut? Oletko vuosikausia tuuditellut unelmaa ja sitten nähnyt sen haihtuvan kuin usvan? Oletko kokenut, miltä tuntuu joutua siihen tilaan, ettei enää usko mitään, ei enää toivo mitään, että näkee pelkkää tyhjyyttä ympärillään, ettei enää usko Jumalaan, hän kun on avannut sinulle kaikki tiet ja sitten jälleen sulkenut ne kaikki tyyni, toisen toisensa jälkeen, tiedätkö mitä kaikki tämä merkitsee, Elias Portolu?

— Setä Martinu, peloitatte minua, — Elias mutisi.

— Siinä näet, millainen mies olet. Sinä säikähdät jo ajatellessasi, millaista ihmisen suru voi olla. Nouse, Elias Portolu, ja käy. Olet nuori ja terve, mene ja katso elämää kasvoihin, ole kotka äläkä rastas. Herra muutoin voi varata sinulle iloja, joita et ole voinut aavistaa. Ei pidä koskaan antautua epätoivon valtaan. Kuka tietää, ehkä vuoden kuluttua olet onnellinen ja naurat menneisyydelle. Mene!

Kuin hypnotisoituna Elias nousi poistuakseen, mutta vanhus virkkoi:

— Jätät siis minut yksikseni. Etkö vie minua tupaan ja anna minulle vähän maitoa.

— Totta kai, setä Martinu. Olen ajattelematon kuin hullu lammas.

Vaieten he menivät sisälle. Tuvassa Elias tarjosi vanhukselle maitoa, viiniä, leipää ja rypäleitä, ja he puhuivat jokapäiväisistä asioista. Ennen lähtöään ukko Martinu vielä palasi pohdittuun kysymykseen:

— Onhan sinulla hyvää aikaa. Kun todella olet kokenut, mitä elämä on, voit vetäytyä syrjään, jos haluat. Mutta muista, mitä sanoin sinulle: on parempi olla kelpo maallikko kuin langennut Herran palvelija. Paina se mieleesi. Hyvästi.

Elias jäi siihen seisomaan surumielisenä. Hän tunsi itsensä nyt vahvemmaksi, ja häpesi aikaisempaa heikkouttaan.

— Tuo vanha metsäsika on oikeassa, meidän täytyy olla miehiä, — hän ajatteli, — meidän täytyy olla kotkia eikä rastaita. Tahdon olla luja; hyvä kristitty kylläkin, mutta luja.

Monta päivää jälkeenpäin hän oli vakava, mutta ei epätoivoinen, ja ponnisti kaikki voimansa karkoittaakseen alakuloiset ajatukset mielestään.

Syksy oli tavattoman lämpöinen ja kaunis. Taivas oli kirkastunut, ja siitä säteili koko se kuvaamaton sulo, joka on ominaista Sardinian syksylle. Muutamina iltoina taivaanrantaa valeli ruusuinen helmiäishohde, ja näköpiirin rajalla, missä luuli meren häämöttävän, liiteli ohuita pilviä kuin purjeet tuulessa. Vaaleasta taivaantaustasta metsä erosi mehevän tummanvihreänä. Vain pensaista varisi lehtiä, ja jokunen tammi, joka näytti aivan kuin eksyneenä joutuneen näille aavoille sydänmaille, alkoi vivahtaa kullankeltaiseen. Tiheä hento ruoho versoi peittäen sänkipellon; muutamat metsänkukat aukoivat varsinkin veden varsilla punasinerviä terälehtiään.

Aurinko levitti miellyttävää lämpöään joka soppeen, ja tässä valaistuksessa laidun näytti entistään avarammalta.

Elämä täällä maan sydämessä kului tasaisesti ja varsin vaivattomasti tuona vuodenaikana.

Ukko Portolu oli usein poissa, ja vaitelias Mattia vietti täydellistä paimentolaiselämää. Hän rakasti lammaslaumaa, koiraa ja hevosta. Kissa ja pukki, joka jo oli kasvanut melkein emävuohen kokoiseksi, seurasivat häntä kaikkialle, ja hän puhutteli niitä kuin ystäviä ainakin. Hän oli jo jonkin aikaa uutterasti valmistellut korkista mehiläispesiä, hän kun aikoi seuraavana keväänä ruveta harjoittamaan mehiläishoitoa. Hän oli vaatimaton ja vapaa paheista, mutta taikauskoinen ja hiukan pelkuri. Hän uskoi aaveisiin ja harhaileviin vainajien henkiin, ja seuratessaan laitumella lammaslaumaa pitkinä öinä hän usein oli kalvennut kuvitellessaan näkevänsä jotakin liihoittelevan ilmassa, kummallisia eläimiä, jotka kiitivät äänettöminä hänen ohitseen, ja kaukaa metsästä hän usein oli luullut kuulevansa salaperäistä valitusta, huokauksia ja kuisketta.

Elias hieman kadehti veljensä mielialaa ja yksinkertaisuutta.

— Tuossa hän aina tallustelee, — hän ajatteli, — kuin seitsenvuotias lapsi. Mitä hän ajattelee? Mitä hän haluaa? Hän ei koskaan ole kärsinyt eikä kenties tule kärinäänkään. Ei hän ole suinkaan lujatahtoinen mies, mutta silti minua voimakkaampi.

Syksyn lopulla Elias sentään keskusteltuaan ukko Martinun kanssa luuli saaneensa jonkinverran tarmoa. Ainakin hän kykeni hillitsemään itseään ja tekemään hyviä päätöksiä tulevaisuuden varalle. Mutta eräänä päivänä palatessaan kotia Nuoroon hän tapasi Pietron ja Maddalenan riitelemästä. Pietro hankkiutui kylvämään vehnää. Hän säilytti siemenviljaa mustapuusta tehdyssä sardinialaisessa arkussa, jota pidettiin nuoren parin huoneessa, ja luuli huomaavansa, että arkussa oli vähemmän jyviä kuin mitä hän oli odottanut, ja oli siitä vihainen vaimolleen.

— Mihin minä niitä olisin tarvinnut? — Maddalena sanoi hyvin loukkautuneena. — Leipiin vai kakkuihin ehkä? Tiedäthän, ettei tässä talossa ole salakomeroita ja että äitisi näkee kaiken, minkä teen.

— Hän on oikeassa, poikani, — Annedda vakuutti. — Vehnänsiemen ei ole voinut vähetä, mitäpä me sillä olisimme tehneet?

— Sen te naiset paremmin tiedätte! Te osaatte kyllä hävittää talon varoja, teette tyhmyyksiä ja sitten otatte varastoista ja teette niistä lopun ja petätte miesparkaa, joka on raatanut otsansa hiessä koko vuoden tyydyttääkseen teidän oikkujanne.

Pietro käytti puheessaan monikkoa, mutta Maddalena tajusi, että joka sana tarkoitti häntä.

— Puhu minun kanssani, — hän virkkoi kiivastuen, — äläkä sekoita tähän äitiäsi. Olihan vehnä meidän huoneessamme.

— Ja siellä se on huvennut.

— Tarkoitatko, että minä olen siihen syypää?

— Totta kai, — Pietro ärjäisi.

— Sinä heittiö!

— Heittiö, minäkö! Kas, kas Arrita Scadan tytärtä! Kirottu olkoon se hetki, jolloin otin sinut.

Siinä rapisi haukkumasanoja. Juuri silloin Elias tuli kotiin, ja Annedda muori meni pihalle auttamaan häntä tavaroiden purkamisessa hevosen selästä. Elias kuuli kiistan ja tunsi sydämensä kutistuvan kokoon.

— Mikä heitä vaivaa? — hän kysyi kiristäen hampaitaan. — Mistä he riitelevät? Hyi, — hän virkkoi kuultuaan äidin kuiskaavan muutaman selittävän sanan, — se on häpeä. Onko Pietro tulemassa hulluksi? Meidän talostamme tulee pian häpeänpaikka. On aika, että tällaisesta tehdään loppu.

— Eikö mitä. Nyt se vasta alkaa, — tiuskaisi Pietro, joka oli kuunnellut ovella silmät vihasta säihkyvinä. — Äläkä sinä Elias pistä nenääsi tähän, jollet tahdo osaasi sinäkin.

— Mies, — Elias huusi, ajattele, mitä sanot!

— Ajattele itse! Minä olen mies, mutta sinä olet heittiö, ja varo sekaantumasta minun asioihini.

— Lopettakaa jo, pojat, lopettakaa jo. Mitä tämä merkitsee? Tällaista ei ole milloinkaan ennen tapahtunut tässä talossa! — Annedda muori sanoi hyvin kalpeana ja vaikeroivalla äänellä.

— Minä olen isäntä talossa, — Pietro huusi töykeästi, — että sen tiedätte. Ja jos joku toinen rupeaa komentelemaan täällä, olen valmis ruhjomaan hänet kuin heinäsirkan.

He menivät keittiöön, ja kun Maddalena näki Eliaksen ja kuuli Pietron ja anoppinsa sanat, hän purskahti itkuun. Ja tämä ärsytti vielä enemmän Eliasta Pietroa vastaan ja Pietroa Maddalenaa vastaan.

— Niin tietysti, turvaudu sinä vain kyyneliin. Se on niin naisväen kaltaista. Katso vain, että käyttäydyt tässä siivosti, muuten minä tiedän, kuka saa maistaa keppiä.

— Koetapas vain, sinä raukka! — Maddalena huusi ja nousi uhmaillen seisoalleen. Sinä kurja valehtelija.

Pietro hulmahti punaiseksi vihasta ja ryntäsi häntä kohti huutaen:

— Sano se kerta vielä, jos uskallat...

— Olet juovuksissa.

— Lopeta jo, Pietro! — Elias ja Annedda muori huusivat yhteen ääneen ja pidättivät Pietroa.

Maddalena nyyhkytti ja toisti:

— Valehtelija, kurja raukka...

Kyllä minä näytän, olenko juovuksissa ja olenko raukka, — Pietro ulvoi, tempautui irti, hyökkäsi Maddalenan kimppuun ja antoi hänelle korvapuustin.

Elias valahti kuolonkalpeaksi, alkoi vapista eikä enää nähnyt mitään. Onneksi Annedda pidätti häntä, ja Pietro oli kyllin järkevä lähteäkseen ulos. Muuten olisi käynyt onnettomasti.

— Tämä oli vasta alkua, pidä hyvänäsi! — Pietro huusi pihalta, ivallisesti, mutta ääni raivosta kähisten. Olisit _sinä_ voinut mennä naimisiin tuon jalokiven kanssa, rakas veliseni. — Nyt lähden todella juomaan itseni humalaan, ja jos jollakin sitten vielä on halua uhmailla, niin näytän, kuka on leijona ja kuka sisilisko.

Hän lähti. Maddalena oli heti korvapuustin saatuaan herjennyt itkemästä. Hän oli kalpea kuin palttina ja vapisi vihasta ja tuskasta. Mutta hän oli oitis älynnyt, että ellei hän muuttaisi menettelyään, hän aiheuttaisi vakavia selkkauksia perheessä, minkävuoksi hän koetti heti sovittaa kaiken.

— Syy on minun, — hän sanoi ääni värähdellen. — Antakaa minulle anteeksi. Tällaista ei enää tapahdu. Kun olen ottanut ristini, osannen myös sen kantaa. Suokaa anteeksi tämä kohtaus, suokaa anteeksi pisteliäs kieleni.

Elias seisoi kalpeana ahmien häntä katseillaan, ja kun Annedda muori hankkiutui lähtemään porttia sulkemaan, Maddalena sanoi:

— Älkää vain kertoko tästä äidilleni ja veljilleni. Älkäämme levittäkö tätä juttua.

— Hän on pyhimys, — Elias ajatteli. — Pietro ei totisesti ole häntä ansainnut, Pietro on villipeto.

— Olisithan sinä voinut mennä naimisiin hänen kanssaan! — nuo Pietron sanat kaikuivat Eliaksen sielussa, hänen sydämessään ja kiihoittuneessa veressään. — Mitä olenkaan tehnyt? Sellaisen erehdyksen. Sellaisen korjaamattoman erehdyksen. Nyt he ovat onnettomia, sillä vaimo ei rakasta miestään ja tämä on tietysti siitä raivoissaan, ja minä... niin, mikä minä olen? Minä olen heitä onnettomampi ja rakastan Maddalenaa tulisemmin kuin koskaan ennen.

Hänet valtasi hurja halu ottaa Maddalena syliinsä ja viedä hänet mukanaan. Olikin jo aika tehdä niin. Kuka heitä erotti, mikä enää oli estämässä?

Kun Annedda muori palasi sisälle, Elias taas tuli tajuihinsa. Illan kuluessa hänellä oli moneen kertaan tilaisuus olla kahdenkesken Maddalenan kanssa. Tämä istui ääneti työskennellen avoimen ovensa edessä. Raskaita huokauksia kohosi tuon tuostakin hänen povestaan, ja hänen luomensa olivat sinervät. Elias meni ulos, palasi takaisin sisään, eikä hennonnut lähteä ratsastamaan takaisin lammastarhaan. Kohtalokas tenhovoima veti häntä tuon avoimen oven luo ja pakotti hänet häärimään Maddalenan lähellä kuin perhonen liekin ympärillä. Hän luuli tuon nuoren naisen olevan enemmänkin pahoillaan kuin hän ehkä tosiasiassa oli, ja kärsi enemmän hänen kuin omasta mielihaikeudestaan. Eräinä intohimon kuohahtavina hetkinä hän olisi ollut valmis uhraamaan henkensä lohduttaakseen Maddalenaa, mutta nyt hän liikkui siinä voimatta sanoa hänelle ainoatakaan sanaa ja pahoitteli itsekseen tätä saamattomuuttaan.

— Etkö jo lähde paluumatkalle, — Annedda muori kysyi häneltä rukoilevasti. — Lähde poikani, onhan jo aika. Varmaankin lammastarhassa jo odottavat sinua.

— Aina minut ajetaan pois! — Elias vastasi tuskaantuneena.

— Poikani, et kai aio panna toimeen ikävää kohtausta? Lähde pois. Veljesi palaa pian kotiin juovuksissa, ja silloin mellakkanne alkaa uudelleen. Voi teitä, poikani, teillä ei ole jumalanpelkoa, ja sentähden kiusaus vaanii teitä.

Maddalena huokaili melkein vaikeroiden, ja äidin sanat olivat sattuneet Eliakseen. Se oli totta, pahat voimat virittivät hänelle ansojaan. Odottihan hän kärsimättömästi veljensä paluuta voidakseen loukata tätä ja kostaa Maddalenan kärsimykset ja solvauksen. Eikä siinä kyllin. Hän näki jo Maddalenan toisessa valossa kuin aikaisemmin. Kaikki tämä selvisi hänelle, ja hänet valtasi äkkiä kauhu.

— Syöksyn turmioon, — hän ajatteli. — Mitä uhraukseni on hyödyttänyt? Luovuin veljeni morsiamesta, jotta en olisi saattanut häntä onnettomaksi, ja nyt itse tahdon aiheuttaa hänelle onnettomuutta. — Mitä sanoinkaan? Minäkö kykenisin moiseen? Minä? Minä. Hänestä tuntui, kuin hänestä olisi tullut vallan toinen, outo ihminen, ja hän säikähtyi äkillistä muutostaan. — Minun on pakko kulkea tietäni ja olla palaamatta tänne, — hän lopuksi ajatteli.

Ja hän lähti todella matkaan suureksi helpotukseksi äidilleen, joka kovin levottomana oli odottanut tätä hetkeä. Maddalena istui paikallaan hievahtamatta eikä edes nostanut suuria tummenneita silmäluomiaan. Hän oli "tuskien Marian" näköinen. Mutta Elias kietoi hänet lähtiessään epätoivoiseen katseeseensa ja ratsasti pois kuolon ahdistus sydämessään.

Siitä päivästä lähtien hän raskaan surun ja onnettomuuden tunteen vallassa alkoi menettää kaiken toivonsa ja vihata ihmisiä. Siihen asti oli ollut jotakin lempeää ja hyvää hänen epätoivossaan, hänen antautumisessaan yksinäisyyteen, mutta nyt nämä tunteet muuttuivat vihan- ja katkeruudenvoittoisiksi, niihin kun liittyi vaistomainen kostonhimo. Elias Portolu tunsi, että kohtalo, tuo arvoituksellinen ja vihamielinen voima, joka vainoaa ihmisiä, oli tehnyt hänelle vääryyttä. Hän oli koettanut menetellä oikein uhraamalla omat pyyteensä, mutta tuo hyvä olikin kääntynyt pahaksi. Miksi? Millä voimalla oli oikeutta noin leikitellä ihmisellä? Täällä autioiden laidunmaiden äärettömässä hiljaisuudessa, vaalean syystaivaan alla, keskellä salaperäisen surumielistä maisemaa, jonka sulki kehäänsä autereinen taivaanranta, tuo maamies pohti samoja ongelmia kuin hienostuneet kulttuuri-ihmiset, mutta hänen ei onnistunut ratkaista niitä. Suru oli ainoa, mikä hänelle oli jäänyt; eikä siinä kyllin, että usko katosi surun vaikutuksesta, myöskin uhmanhenki alkoi saada hänessä vallan.

Monesti Elias laitumen aitauksen vartta kulkiessaan oli huomannut ukko Martinun, vanhan pakanan, jonka karkeapiirteinen vartalo näytti kohonneen ympäröivästä suurenmoisesta ja synkästä maisemasta, mutta nuori mies kääntyi aina pois ja pakeni.

— Hän on vanha houkka, — hän ajatteli. — Mitäkö suru on! Hän, tuo kivestä veistetty ukko, nauroi minulle, mutta kaikista rikoksistaan, kaikesta onnettomuudestaan ja viisaudestaan huolimatta hän ei tiedä, että minä yhtenä päivänä kärsin enemmän kuin hän koko elämässään. Älköön enää tulko laskettelemaan minulle saarnojaan, muuten lyön hänet kirveellä kuoliaaksi.

Ja silti hän tunsi, ettei vanhus ollut tehnyt hänelle mitään pahaa... päinvastoin... jospa hän olisi noudattanut hänen neuvojaan... Mutta hän oli ärtynyt kaikille, ennenkaikkea itselleen, ja hänellä oli julma tarve tehdä jollekulle pahaa, vaikka vain lapselle, toivomatta siitä mielihyvää, vaan päinvastoin vielä enemmän kärsimyksiä.

Seudulla oli lapsi, hyvin köyhän naapuripaimenen poika, joka usein kävi Portolun lammastarhassa. Puolihupsu, mutta kiltti, repaleinen, laiha, likainen poikanen, joka näytti pieneltä pronssiveistokselta. Hän tuli melkein joka päivä Portolun tupaan ja leikitteli ääneti kissan, porsaan ja koirien kanssa. Elias antoi hänelle usein leipää, maitoa ja hedelmiä, jopa viiniäkin, ja pojanpätkä oli suuresti kiintynyt häneen. Mutta eräänä päivänä lapsi sai kokea kovia. Elias oli yksin tuvassa ja hirveän huonolla tuulella, sillä edellisenä iltana Mattia oli tullut Nuorosta tuoden pahoja uutisia: Pietro joi itsensä humalaan joka kerta työstä palatessaan ja soimasi ja löi vaimoaan. Tuo pieni poika tuli nyt hiljaa paljain jaloin, syleili koiraa ja meni tupaan.

— Mitä tahdot? — Elias kysyi karskisti.

— Anna minulle maitoa.

— Ei ole maitoa.

— Anna minulle maitoa, anna minulle maitoa, — lapsi naukui eikä ollenkaan näyttänyt lakkaavan. Elias tuskastui niin, ettei voinut hillitä itseään. Hän tarttui pienokaista käsivarteen ja ajoi hänet ulos, ajoi hänet kauas, torui häntä kuin aikuista ja kielsi häntä koskaan enää tulemasta takaisin. Poika meni tiehensä sanomatta ainoatakaan sanaa, melkein arvokkaasti, mutta muutaman hetken kuluttua Elias kuuli hänen itkevän matkan päässä epätoivoista itkua, joka kuului surkeana yksinäisyydessä. Ja Elias tunsi melkein hekumallista vihaa itseään kohtaan, raivokasta halua purra nyrkkinsä verille. Tämä itsessään vähäpätöinen tapaus sai hänet epätoivoiseksi, aivan kuin se olisi ollut oikea onnettomuus. Hän ajatteli:

— Olen elukka, olen langennut olento. Mutta ovatko toiset ehkä minua parempia? Me olemme kaikki kehnoja, ero on vain siinä, että toiset ovat häikäilemättömiä ja nauttivat, jotavastoin minä kärsin siksi, että olen ollut typerä ja tehnyt hyvää niille, jotka eivät ole ansainneet sitä.

Alinomaa muistot _sieltä_ myös sukelsivat esiin hänen sielunsa kätköistä, ja hänen mielestään se, mitä hän oli kärsinyt siellä, ei ollut mitään verrattuna siihen tuskaan, jota hän nyt kärsi. Mutta noiden aikaisempien kärsimysten muisteleminen lisäsi silti hänen nykyistä suruntaakkaansa. Eräät yksityisseikat, jotka jo olivat unohtuneet, kohosivat taas räikeinä hänen eteensä. Ja hänen muistellessaan sitä hirmuvaltaa ja vaivaa, jota hän oli kestänyt "orjainkaitsijain" puolelta, kuten hän nimitti vanginvartioita, viha nosti veren hänen päähänsä. Olisipa hänellä vain sinä hetkenä ollut joku heistä käsissään siellä syrjäisessä lammastarhassa! — Pilkkoisin hänet palasiksi, — hän ajatteli kiristäen hampaitaan, — ja sitten nuolisin veren veitsestäni.

Peto tuntui riehuvan tuon kalpean nuoren miehen sielussa, joka näytti niin lempeältä ja jonka usein nähtiin istuvan tuvan kynnyksellä kyynärpäät polvien varassa lukemassa pieniä hartauskirjojaan.

Kun pakkanen ja kolkko talvitunnelma saapui, Eliaksen heikko terveys huononi. Runsaat sateet, lumi, rasitukset — sillä talvella sardinialainen paimen raataa ja rehkii kaikkein kovimmin ja saa enimmin kärsiä, hän ja hänen karjansa kun ovat suojaa vailla — ja lisäksi olo vetoisassa, savuisessa majassa sekä taistelu luonnonvoimia vastaan kuluttivat lopulta tyystin Eliaksen ruumiilliset ja siveelliset voimat.

Tähän aikaan, jolloin joskus sattui niin ankaria lumipyryjä, että useita lampaita paleltui kuoliaaksi, nuoressa miehessä heräsi jälleen ajatus ruveta papiksi. Mutta miten toisenlaisena kuin ennen! Toisinaan hän oli, kestettyään kovia kamppailuja luonnonvoimien ja itsensä kanssa, entistään epätoivoisempi, tunsi kapinoiden mukavan elämän kaihoa, voimakasta levon tarvetta, ja hän katsoi silloin ainoaksi pelastuksekseen ammatin muuttamisen.

Samalla salaperäinen taikavoima veti häntä Nuoroon, siihen pieneen lämpöiseen taloon, jossa Maddalena työskenteli lieden ääressä. Aviopuolisoiden välillä vallitsi nyt verraten hyvä sopu. Maddalena oli ainakin varovainen, ja välistä vain kuului Pietron viinin vaikutuksesta hieman epävarma ääni. Mutta oliko Maddalena onnellinen vai ei, sitä Elias ei enää kyennyt ratkaisemaan. Paha siemen oli itänyt. Päivä päivältä oli maljaan tullut pisara lisää, ja juoma oli vuotamaisillaan yli laitojen. Nuori mies antautui sisimmässään kokonaan intohimonsa valtaan. Hän ajatteli:

— Ei kukaan saa sitä koskaan tietää, ei edes Maddalena itsekään. Mutta kuka voi estää minua tapaamasta häntä, katselemasta häntä? Siinä kai ei ole mitään pahaa? Sehän on ainoa ilo, mikä minulla on. Ja eikö minullakin ole vähän oikeutta iloon?

Elias tapasi Maddalenan usein, hän katseli tätä ja toivoi salaa, että hän sen huomaisi. Maddalena huomasikin sen ja vastasi, ehkä tahtomattaan, hänen katseisiinsa. Ja kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, koko elämä tuntui hetkeksi pysähtyvän, väristys kulki läpi heidän olemuksensa, tuskansekaisen riemun väristys. He saattoivat milloin taliansa joutua kiusauksensa uhreiksi, jos siihen vain tarjoutuisi tilaisuus. Talven lopulla todellinen rakkaudenhuumaus sai Eliaksen valtaansa, hänen ajatuksensa eivät enää pysyneet selkeinä, ja hän tunsi kesken hirvittäviä tuskiaan surumielistä onnea siitä tiedosta, että Maddalenakin rakasti häntä. Kaikki, mikä ennen oli hänestä tuntunut synniltä ja surulta, oli hänestä nyt oikeutettua ja täynnä riemua, kaikki, mikä ennen oli herättänyt hänessä kauhua, veti nyt häntä puoleensa yhä enemmän.

Karnevaalin viimeisenä päivänä Elias ja Pietro sekä Maddalena ja pari muuta nuorta naista naamioivat itsensä. Aviopuolisot olivat sillä kertaa sopuisia, jopa Pietro oli harvinaisen hyvällä tuulella. Annedda muori oli hiukan vastustellut tätä naamioimista, mutta ei kukaan ollut välittänyt siitä. Yksinkertaisella selvällä järjellään muori vaistosi, mikä vaara saattaa piillä naamiohuveissa, karnevaalin tanssiaisissa ja valepuvuissa, ja Maddalenan, joka oli hyvä tanssija, täytyi luvata anopilleen, ettei hän tanssisi "italialaisia" tansseja, jotka tanssitaan parittain, ei ainakaan outojen naamioitujen henkilöiden kanssa.

Maddalena ja hänen ystävättärensä olivat pukeutuneet "kissoiksi", s.o. heillä oli yllään kaksi mustaa hametta, toinen sidottu kiinni vyötäisiltä, toinen kaulasta, ja päätä verhosivat isot huivit. Miehet olivat pukeutuneet turkkilaisiksi, yllään avarat valkoiset hameentapaiset, jotka polvien kohdalta kapenivat, ja koreasta kultakudekankaasta tehdyt naisten liivit, jotka he olivat panneet ylleen takaperin, niin että kurenauhat olivat selässä.

He lähtivät liikkeelle kotoa hetkellä, jolloin tie oli tyhjänä, ja menivät niille kaduille, missä Nuoro näyttää pikkukaupungilta. Naiset astelivat hiukan levottomina peläten, että heidät tunnettaisiin, joten he koettivat muuttaa kävelytapaansa ja hillitä naamion alla pieniä lapsellisia hilpeydenpurkauksiaan.

Miehet kulkivat nopeasti avatakseen tietä seurueensa naisille. Tämäntästä Pietro päästi hurjan kurkkuäänen, ojentaen kaulaansa kuin kukkopoikanen, mikä ääni palautti Eliaksen mieleen ratsastajien ilohuudot matkalla P. Fransiskuksen juhlille kerran kirkkaana toukokuun aamuna.

Heti kun naamioiminen oli päätetty asia, Elias, joka oli senverran tanssinut, että oli _siinä paikassa_ oppinut pari "italialaista" tanssia, oli ajatellut:

— Aion tanssia Maddalenan kanssa.

Hän ei välittänyt äitinsä kiellosta eikä Maddalenan lupauksesta, hänellä oli palava halu tanssia kälynsä kanssa, ja hän olisi raivannut tieltään mitkä esteet tahansa saavuttaakseen tämän tarkoituksensa.

Hurja, uhmaileva voima heräsi hänessä. Aikaisemmin hänen oli onnistunut hillitä itsensä ja tavoitella ainoastaan toisten parasta, mutta nyt hän syöksyi suoraan pahuuden syliin päättäen tyydyttää huonoimpien vaistojensa vaatimukset. Hän tunsi kasvojensa polttavan naamion alla, ja ahdas, epämukava puku tuntui kuumalta.

Kaduilla oli aika paljon väkeä. Sekä eriskummaisesti että vallan yksinkertaisesti naamioituja ryhmiä kulki edestakaisin, ja heidän ympärillään hääri kokonainen liuta likaisia katupoikia, jotka kirkuivat ja laskettelivat hävyttömiä ja säädyttömiä pistosanoja. Toisia naamioituja koreaväriset puvut yllä kulki ohi, ja sekä työläiset että porvarit loivat heihin tutkivia ja ivallisia katseita. Naisia, lapsia, palvelustyttöjä räikeänpunaiset röijyt yllä, neitosia kansallispuvuissa ja juopuneita maalaisia tunkeili sekaisin kaikkialla pääkaduilla, ja posetiivit soittivat surumielisiä sävelmiä, jotka leudossa, kosteassa ilmassa kaikuivat selvästi laajalle ympäristöön, aivan kuin syysiltana.

Kaikki tämä oli omansa huumaamaan Eliaksen sielua, hän kun oli tottunut lammaslaitumien rauhaan ja yksinäisyyteen. Ja silti hän jo oli oppinut tuntemaan maailmaa ja olemaan valmiina kokemaan mitä tahansa ollessaan _siellä_, toisella puolen merta, ja nähdessään onnettomat ihmiset. Nyt tämä vaatimaton Nuoron karnevaalijuhla, kirjava kansanjoukko, kuljeksivan posetiivin surunvoittoinen katrilli riitti eksyttämään hänen sielunsa tähän hänelle outoon maailmaan, sai kaiken näyttäytymään hänelle eri valossa. Hänestä tuntui, että nämä ihmiset, jotka kävelivät edestakaisin, lörpöttelivät ja nauroivat, olivat onnesta huumautuneita, ja hänkin antautui häikäilemättä mielettömien pyyteittensä valtaan tuntien vastustamatonta ilon ja nautinnon halua.