Part 8

— Minkä vastauksen?

— Aion papiksi, — Elias virkkoi hiljentäen ääntänsä. — Onkin jo aika. Siinä on minun tieni.

Vanhus ei sanonut mitään. Näytti siltä, kuin hänen sielunsa taas olisi ollut kaukana Eliaksen sielusta ja kuin hän ei enää olisi välittänyt nuoren miehen teoista. Tämä ei pahoittanut Eliaksen mieltä, sillä hänenkin sielunsa oli kaukana vanhuksesta ja kaikesta, mitä aikaisemmin oli tapahtunut.

Eräänlainen haltioituminen valtasi hänet. Ahdistus, levottomuus, häpeä ja epäröiminen olivat kokonaan kadonneet hänestä. Hän luuli näkevänsä edessään tasaisen valkoisen tien, ja hänen silmiensä eteen aukeni näköala, joka oli puhdas ja kirkas kuin sinitaivas tuona seesteisenä aamuhetkenä.

— Pappi Porcheddu ajaa asiaani ja tekee kaiken voitavansa, ja parin tai kolmen viikon kuluttua asia on alulla — Elias sanoi liikutettuna, puhuen pikemmin itselleen kuin ukko Martinulle. Ja sitten kaikki käy hyvin, saattepa nähdä. Tämä tietysti vaatii kuluja, mutta onhan isälläni rahoja, ja hän antaa kernaasti.

— No hyvä, hyvä. Jos tämä on sinun tiesi, niin ala sitten kulkea sitä pitkin, — ukko Martinu sanoi.

Saavuttuaan lammastarhaan he erosivat, eikä Elias edes kiittänyt miestä, joka oli tehnyt hänelle näin suuren palveluksen. Hän vain virkkoi:

— Käykäähän joskus talossa, setä Martinu.

Vanhus ei luvannut eikä liioin näyttäytynyt. Kuukautta myöhemmin Elias näki hänet kaukaa, mutta karttoi häntä.

— Kas! kas! — ukko Martinu ajatteli omituinen hymy pienissä metsäsiansilmissään. Jos hän todella aikoo papiksi, niin alku ei ole kehuttava.

Miten Eliaksen laita olikaan? Kuukausi oli kulunut, paasto oli loppumaisillaan, ja pappi Porcheddu odotti turhaan Eliasta. Ensimmäisinä päivinä ehtoollisella käyntinsä jälkeen nuori mies oli elänyt taivaan ja maan välillä, koko menneisyys vaipui unhotuksiin, tulevaisuus näytti hymyilevältä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi uudestaan syntynyt yhtä puhtaana ja raikkaana kuin luonto hänen ympärillään keskellä heräävää kevättä. Hän rukoili alinomaa ja odotti suloisen ahdistuksen valtaamana, että nuo kaksi viikkoa kuluisivat. Hänen kasvonsa olivat käyneet kirkkaiksi ja silmiä valaisi lapsellinen välke.

Mutta kahden viikon odotusaika oli liian pitkä. Pappi Porcheddu ei varmaankaan tuntenut ihmissydäntä, vaikka kehui sen tuntevansa, kun saattoi uskoa, että ehtoollisen aiheuttama seesteinen mielentila jatkuisi kahden viikon ajan intohimojen raatelemassa sydämessä. Aika riensi ja loi varjojaan Eliaksen iloon. Ja toisella viikolla tuli jo päivä, jona Elias tunsi jälleen vaipuvansa surumielisyyteen. Näkymätön hirviö tuntui iskeneen kouransa hänen niskaansa ja sysäävän häntä kuilua kohti.

Seuraavana päivänä Elias ajatteli lähteä Nuoroon ja heittäytyä pappi Porcheddun jalkojen juureen. Mutta miten kävisikään, jos hän sitä ennen kohtaisi Maddalenan? Väristys puistatti häntä hänen kysyessään tätä itseltään. Kaikki oli turhaa, turhaa. Hän rakasti yhä Maddalenaa eikä voinut unohtaa häntä. Juuri kun hän oli luullut voittaneensa itsensä, haudanneensa sydämensä, aistinsa ja menneisyytensä, intohimo kouristikin häntä vielä lujemmin ja tempaisi hänet myrskyn pyörteeseen kuin kevyen lehden. Ja tuon näkymättömän hirviön koura, joka piteli häntä niskasta, työnsi häntä yhä syntiä kohti. Hänen kasvonsa kävivät taas kelmeiksi, hänen silmänsä himmeiksi.

Eräänä päivänä Elias sattumalta seisoi laidunaitauksen aukolla murheellisiin ajatuksiin vaipuneena, ja silloin hän näki jotakin outoa. Hänen veljensä Mattia oli tapansa mukaan sinä aamuna lähtenyt Nuoroon, ja hänen oli määrä palata puolenpäivän aikaan. Maaliskuun miellyttävä lauhkea lämpö väreili laitumen yllä. Suloinen, päivänpaisteinen, unelmoiva hetki. Ei kuulunut ihmisääntä, aavalla lakeudella ei näkynyt ainoatakaan ihmisolentoa. Leppoisa tuuli leyhähti huojuttaen auringon kuumentamaa ruohoa. Ja Mattian asemesta Elias äkkiä näki Maddalenan saapuvan. Tämä ratsasti valkeasäärisen tamman selässä, jonka jäljessä vielä juoksi nyt jo aika isoksi kasvanut varsa. Oliko tämä näköhäiriö? Oliko se hänen sairaan mielensä houre? Eihän Maddalena koskaan ennen ollut yksin tullut lammastarhaan. — Elias katseli kalpeana, kasvot vääntyneinä. Maddalena se sittenkin oli. Hänen olivat nuo silmät, nuo hehkuvat silmät, jotka jo kaukaa olivat tenhoten tuijottaneet häneen.

Elias ei silmänräpäystäkään halunnut lähteä tiehensä, eikä kyennytkään. Hän sensijaan lysähti aitausta vasten. Ja Maddalena lähestyi hoputtamatta ratsuaan. Mutta tultuaan laidunalueelle hän hypähti notkeasti hevosen selästä ja riensi Eliaksen luo. Maddalenan koko ruumis vapisi ja hän katseli Eliasta mielettömän intohimoisesti. Mikä ilme hänen puoleksi ummistuneissa tummissa loistavissa silmissään, kun katsoi niihin alhaalta päin, niinkuin Elias sinä hetkenä! Ja tämä tunsi, että tuo katse herätti hänessä riemun, jonka lyhyt tuokio monin verroin voitti hänen kuluneella viikolla kokemansa ilon.

— Entä Mattia? — Elias kysyi.

— Hän jäi Nuoroon. Sain hänet suostumaan siihen, että minä tulin tänne hänen sijastaan. Pietro ei ole kotona, ja äitisi lähti lehtoon poimimaan oliiveja ja palaa kotiin illalla.

— Maddalena, sinä syökset itsesi onnettomuuteen. Miksi tulitkaan?

Maddalena kumartui hänen puoleensa intohimon huumaamana, — Entä sinä, miksi et ole palannut luokseni? Elias! Elias! Elias! — hän jatkoi vaikeroiden ja ottaen hänen päänsä käsiensä väliin yhä kasvavan intohimoisen kiihkon vallassa. Etkö näe, että kuolen. Kun sinä et tullut, minä tulin!

Ja hän peitti Eliaksen kasvot suudelmillaan. Elias ei enää nähnyt mitään ollen saman huumauksen vallassa. Ja taas he unohtivat koko maailman.

* * * * *

Koko paaston ajan pappi Porcheddu turhaan odotti Eliasta. Hän kyseli tätä ja sai tietää, että nuori mies usein kävi Nuorossa, mikä herätti papissa epäluuloa.

— Hän on kaiketi jälleen langennut! — hän ajatteli. — Ja minä saan seistä naama nolona piispan edessä nyt kun neuvottelut nuoren miehen pääsystä pappisseminaariin ovat onnistuneet niin hyvin. Vai papiksi, papiksi! Kylläpä hänestä tulisi kaunis pappi. Mutta joka tapauksessa tästä on tehtävä loppu, muuten juttu voi päättyä surullisesti.

Silloin hän itse lähti hakemaan Eliasta, kunnes löysi hänet.

— Olen odottanut sinua, — hän sanoi katsoen nuorukaista tuimasti silmiin. Mutta Eliaksen kylmä, kartteleva katse kaihti papin silmiä, ja hänen kasvonsa olivat intohimon ja synnin runtelemat.

— En ole voinut tulla.

— Miksi et ole voinut?

— Olen harkinnut asiaa. Olen arvoton käymään ehtoollisella, ja onhan vielä aikaa, herra kappalainen.

— Vai on aikaa? Mitä sanotkaan? Voi sitä, joka siirtää tärkeän asian huomiseen! Sinä olet jälleen langennut syntiin, pahahenki vie sinut harhateille.

— En minä kulje synnin teillä! Mitä joutavia puhuttekaan! — Elias virkkoi välinpitämättömästi.

Pappi Porcheddu säikähti. Hän olisi kernaammin suonut, että Elias olisi tunnustanut syntinsä, vaikkapa uhmaillen ja kiroillenkin. Mutta tämä välinpitämättömyys, tämä teeskentely oli hänen mielestään turmeltuneisuuden huippu.

— Elias, Elias, — hän sanoi ääni mielenliikutuksesta värähdellen. Huomaa, minne olet luisumassa, palaa omaan itseesi. Voi sitä, joka kylvää lihassa, sillä hän on niittävä katoavaisuutta, ja autuas ken kylvää hengessä, sillä hän on niittävä iankaikkisen elämän...

Elias pudisti päätään moneen kertaan.

— Enhän minä käsitä noita asioita, papithan vain ymmärtävät niitä. Muutoin en tee syntiä, en tee kenellekään pahaa. Se on vain teidän päähänpistonne, parasta karkoittaa se pois.

— Sinä et käsitä näitä asioita, mutta saatat aavistaa, mitä seurauksia synnistäsi voi olla. Ajattelehan vain, jos salaisuus jonakin päivänä tulee ilmi. Mikä kauhea murhenäytelmä! Ajattele äitiäsi, ajattele isääsi! Ajattele, ettei synti pitkään voi pysyä salassa, sillä missä on tuli, on savuakin.

— Enhän minä tee syntiä, — toisti toinen itsepäisen välinpitämättömästi. — Eihän voi tapahtua mitään, kun ei ole mitään.

Sen pitemmälle ei päästy. Ja Porcheddu jätti hänet heittäen kaiken toivon pelastaa hänet. Mutta Eliakseen tämä keskustelu teki syvän vaikutuksen. Olihan hänen onnensa suuresti tunnonvaivan, pelon, synninkammon katkeroittama! Hän ajatteli yhä uudelleen ja toisti itsekseen kaikkia niitä asioita, jotka pappi oli hänelle sanonut. Mutta hän ei voinut eikä yrittänytkään voittaa itseään. Nautinnon jälkeen hän aina tunsi raatelevaa surua, tunnonvaivoja ja inhoa, mutta hän palasi aina nauttimaan rikollisesta onnestaan paetakseen tuota surua, tuota tunnontuskaa. Sitäpaitsi hän kaikkein epätoivoisimpina hetkinään alkoi tuntea inhoa Maddalenaa kohtaan.

— _Hän_ on viettelemys, — hän virkkoi itsekseen keskustelun jälkeen, joka hänellä oli ollut papin kanssa. — Hän on syössyt minut turmioon. Miksi hän tulikaan tielleni? Miksi hän houkutteli minua? Eikö hän ajattele Jumalaa ja iankaikkista elämää, tuo nainen?

Sitten hän katui tätä paheksumistaan, muisti, kuinka lämpimästi Maddalena häntä rakasti, ja tunsi, miten entistään syvempi hellyys, hehkuvampi rakkaus veti häntä Maddalenan puoleen. Mutta papin kylvämä siemen oli pudonnut hyvään maahan. Omantunnonvaivat ja suru raatelivat yhä enemmän Eliaksen sydäntä, ja hän alkoi ajatella, että hänen täytyi hakea rauhaa muualta kuin Maddalenan luota. — Tulee päivä, jolloin olemme vanhoja, — hän kerran sanoi Maddalenalle, — mitä teemme silloin? Antaako Jumala meille anteeksi?

— Älkäämme puhuko tuollaisesta, — Maddalena huudahti närkästyneenä. — Vai aiotko papiksi, niinkuin sanoit P. Fransiskuksen juhlassa?

Ja hän naurahti.

Elias säpsähti, mutta ei vastannut. Mutta hänen katkeruutensa ja vastenmielisyytensä Maddalenaa kohtaan yltyi. Jos tämä olisi vastannut hänelle samassa äänilajissa ja olisi osoittanut toivovansa Herralta armahdusta, Elias olisi heltynyt ja rakastanut häntä entistään enemmän, mutta hänen ivansa ja ylenkatseensa herättivät hetkeksi hänessä vihaa. Siitä illasta pitäen sattui usein pientä kinaa heidän välillään, milloin mistäkin syystä. Heidän erottuaan Elias katui sanojaan, mutta heidän tavatessaan seuraavan kerran hän alkoi uudelleen.

— Kuulehan Elias, — Maddalena viimein virkkoi, sinä olet kiihoittunut ja kohtelet minua huonosti, enkä minä useinkaan tiedä, mitä vastaan sanoihisi. Lopulta meistä tulee vihamiehet, emmekä silti voi elää ilman toisiamme. On parasta, ettemme vähään aikaan tapaa toisiamme, etkö sinäkin ole samaa mieltä? Ja sitäkin suuremmalla syyllä, kun meidän kuitenkin joksikin aikaa täytyy erota.

— Ei, on päinvastoin parempi, että tapaamme useammin, että riitelemme ja että lopuksi rupeamme vihaamaan toisiamme ja eroamme ainiaaksi.

— Elias, — Maddalena virkkoi vaaleten. — Miksi puhut noin? Miksi vihaisimme toisiamme ja eroaisimme ainaiseksi?

— Sentähden, että elämme kuolemansynnin vallassa.

Maddalena tuli lohduttoman surulliseksi.

— Etkö ole tiennyt sitä aikaisemmin, Elias Portolu? Nyt ero on liian myöhäistä.

— Miksi liian myöhäistä?

— Siksi, että kannan sydämeni alla sinun lastasi...

Eliaskin kalpeni mitä ristiriitaisempien tunteiden täyttäessä hänen sielunsa. Hän peitti Maddalenan suudelmillaan, kuiskasi hänen korvaansa mielettömiä, hehkuvia sanoja, pyysi häneltä anteeksi ja lupasi hänelle kaiken, mitä hän tahtoi.

He erosivat päätettyään, etteivät tapaisi toisiaan kahdenkesken ennen lapsen syntymää. Ja Elias, joka taas oli hulluna rakkaudesta, tunsi itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen.

VIII

Syksy oli tullut. Taivas kävi yhä syvemmäksi ja kirkkaammaksi, ilma oli kuulakka; runsaat sadekuurot olivat puhdistaneet maan ja ilman. Eliaksesta tuntui kuin hän itsekin olisi sukeltanut puhdistavaan kylpyyn; hänen sydämensä tuli taas puhtaaksi, hänen ajatuksensa selkenivät, ja jonkin aikaa hän vietti onnellisia päiviä.

Näinä seesteisinä päivinä hän loikoi tuntikaudet puun juurella katsellen sinitaivasta oksien lomitse, kuunnellen metsän kaukaista ääntä, tulvivan joen solinaa, lintujen kutsuääniä.

Hän ajatteli alinomaa Maddalenaa, mutta toisella tavoin kuin ennen. Nyt hän rakasti Maddalenaa siveästi, samoin kuin heidän tuttavuutensa ensi päivinä, tai oikeammin kuin aviomies, joka ajattelee lapsensa äitiä. Ja hän ajatteli myös tätä lasta.

— Se on varmaankin poikalapsi, — hän ajatteli. — Kun se on hiukan varttunut, sen täytyy tulla tänne meidän luoksemme, minun luokseni. Pidän sitä aina luonani, ja se rupeaa rakastamaan minua, oikein kovasti.

Ja hän tunsi itsensä ylen onnelliseksi. Mutta yksi ajatus teki hänet levottomaksi: — Entä jos Pietro tahtoo pitää lapsen luonaan? Tietysti hän pitää sitä omana lapsenaan, tahtoo, että se asuu hänen luonaan, tekee siitä maanviljelijän, ja luonnollisesti lapsi rakastaa häntä kuin isää ainakin.

— Ei, ei, — hän sitten ajatteli. — Minä sanon hänelle: 'Jätä poika minun huostaani, minä en koskaan ota vaimoa, ja annan hänelle perinnöksi kaiken, minkä omistan. Annan hänen käydä koulua, hän on oleva kuin oma lapseni'. Pietro varmaankin suostuu, ja lapsi oppii rakastamaan minua!

Tämä lapsi täytti ennen pitkää koko hänen ajatusmaailmansa. Hän punoi jo hurjia tuumia ja alkoi ajatella sitä enemmän kuin Maddalenaa.

Eräänä päivänä Mattia ratsasti täyttä laukkaa lammastarhaan tuoden paimenväelle iloisen sanoman: — Isäukko, veliseni, kuulkaa, Maddalena saa piakkoin lapsen. Äiti on rukoillut Pyhää Annaa, ja lapsesta tulee poika.

Hänen huulillaan oli onnellinen hymy, aivan kuin _hän_ olisi ollut isä; ja ukko Portolu oli vähällä itkeä ilosta ja alkoi ylistää Pyhää Fransiskusta, Valverden Neitsyttä, del Rimedion Neitsyttä ja ties mitä kaikkia muita pyhimyksiä.

— Voi tuota kyyhkystämme! sanoinhan, ettei hän voisi tuottaa meille niin suurta surua, että jäisi hedelmättömäksi! Voi sitä uutta Portolua, tuota uutta pientä kyyhkyä, milloinkahan saamme sen nähdä? — Tätä hän tavantakaa toisteli.

— Kas vain, — Mattia sanoi nauraen, — tahtoisitte kai, että lapsi syntyisi heti paikalla tai että se jo olisi täällä kaitsemassa lampaita!

Elias tunsi sydämensä lyövän rajusti ja ajatteli surumielisenä: — Jos he tietäisivät! — Mutta sisimmässään hän oli iloinen ja merkillistä kylläkin tyytyväinen, kun oli tuottanut omaisilleen tämän onnen. Ja ukko Portolun tavoin hänkin kärsimättömänä odotti lapsen syntymähetkeä.

Tällävälin päivät vierivät, ilma kävi kylmäksi, usvaiseksi, satoi lunta. Talvi oli tavallista ankarampi, ja Elias, joka kärsi pakkasesta, ei enää ollenkaan tahtonut viihtyä lammastarhan tuvassa. Samoin kuin edellisenä vuonna hän kaihosi kotilieden suloisuutta, lämmintä, mukavaa asuntoa. — Kuinka ihanaa, — hän ajatteli — jos saisi viettää pitkät illat lieden ääressä Maddalenan vieressä!

Mutta nyt ei Elias ajatellut häntä samalla tavoin kuin edellisenä vuonna, värähtelevän intohimoisesti. Nyt hän mielikuvituksessaan näki hänet kätkyen ääressä ja kuuli surumielistä kehtolaulua. Näin hänen tietämättään hänen sydämensä kiihko lauhtui päivä päivältä. Salaperäinen voima, joka ei enää ollut tunnonvaivaa, ei pelkoa, ei inhoa, ei väsymystä, vaikutti hänen rinnassaan. Värjötellessään siellä kaukana lammastarhassa hän vielä kaihosi Maddalenan seuraa, mutta tavatessaan hänet hän ei enää tuntenut kuluneen vuoden kauhunsekaista onnea. Ja hän ajatteli:

— Ehkä se johtuu siitä, että _hän_ on siinä tilassa. Mutta kun lapsi on syntynyt, epäilemättä rakastan häntä niinkuin ennenkin.

Eräänä päivänä Annedda muori sanoi Maddalenan äidille, Arrita Scadalle, Eliaksen läsnäollessa:

— Elias sanoo, ettei hän koskaan ota vaimoa. Mattiasta ei kukaan huoli, hän kun on niin yksinkertainen. Maddalenan täytyy siis antaa perheellemme useita lapsia, eikö niin, Arrita Scada? Muuten tämä koti jää autioksi, kun me olemme muuttaneet manalle.

Eliakseen tämä puhe, teki vastenmielisen vaikutuksen, ja hän tunsi sydämessään piston ajatellessaan, että nuo lapset voisivat olla hänen; ei, ei, yksikin jo riitti!

— Ei ikinä! — hän ajatteli.

Paaston alkupäivinä hän meni pappi Porcheddun luo ja tunnusti syntinsä. Hän ei enää osoittanut samaa katumusta, surua ja hehkuvaa intoa kuin edellisenä vuonna, mutta hän sanoi olevansa varma, ettei enää lankeaisi kuolemansyntiin.

Hän oli aivan kuin toinen ihminen. Pappi huomasi selvästi, että intohimon tuli oli hänessä sammunut, mutta hän katsoi häneen pitkään, miettiväisenä ja pudisti päätään moneen kertaan.

— Nyt ajattelet noin, — hän virkkoi, — mutta jollet tartu kiinni pelastuksen käteen, lankeat uudelleen. Käytä hyväksesi tätä armonhetkeä.

— Mitä tarkoitatte, herra pastori?

— Etkö muista, mitä aioit tehdä viime vuonna?

Minä ryhdyin tarpeellisiin valmistaviin neuvotteluihin, ja kaikki näytti onnistuvan hyvin...

— Tiedän, mitä tarkoitatte, — Elias virkkoi luoden katseensa alas kuin lapsi. — Mutta nyt!...

— Niin, nyt? ... Mitä sillä tarkoitat? — Etkö enää ole ajatellut sitä?

— Olen usein ajatellut sitä. Mutta luulen, että se nyt on liian myöhäistä, etten enää ole kelvollinen...

— Jumalan armon edessä ei mikään ole myöhäistä, Elias Portolu. Ajattele tätä tarkoin, jos tahdot pelastua.

Elias vaipui ajatuksiinsa; hän painoi päänsä kumaraan, ja muuan muisto sukelsi esiin hänen mielessään. Hän näki itsensä harmaana ja hiljaisena iltana laitumella ja vieressään ukko Martinun jäykän hahmon ja kuuli vielä hänen sanansa.

— Herra pastori, — hän sanoi, — entä jos viettelemys ahdistaa minua vielä silloin, kun olen pappi? Eikö se olisi vielä pahempi?

— Ei, Elias Portolu, nyt tunnen sinut: sinä voitat kiusauksen, tai oikeammin, kiusaus ei enää ahdista sinua. Sillä sinun kiusauksesi on tuo nainen, ja kun hän näkee sinut pappina, hän ei enää viekoittele sinua.

— Kuka sen tietää? — Elias sanoi surullisesti.

— Sitäpaitsi voit saada paikan etäisellä seudulla, ja jos tahdot, ei sinun enää tarvitse nähdä tuota naista.

— Niin, sitten. Mutta siihen asti...

— Siihen asti? Älä pelkää. Kun pääset seminaariin, sinulla on yllin kyllin lukutyötä. Voit käydä kotonasi vain määrähetkinä, ainoastaan päivällä, ja jos vain lujasti tahdot, et enää koskaan lankea kiusaukseen. Tee rohkea päätös, Elias Portolu! Älä anna ajan mennä hukkaan. Ajattele, että meidän täytyy kuolla, sillä elämämme on lyhyt, että meillä on vain yksi sielu, joka meidän pitää pelastaa. — Näin puhuessaan pappi Porcheddu katsoi tiukasti Eliakseen, ikäänkuin olisi tahtonut hypnotisoida hänet. Ja hän huomasikin nuoren miehen äkkiä kalpenevan ja olevan pyörtymäisillään. Mutta sitten Elias taas kohotti kasvonsa, ja hänen silmänsä alkoivat hehkua.

— No niin, — hän virkkoi liikutettuna, — tehkää niinkuin parhaaksi näette. Minä en puhu kotona mitään, ennenkuin asia on ratkaistu.

— Hyvä, mene rauhaan. Lupaan sinulle, että viikon kuluttua kaikki on järjestyksessä. Neuvoisin sinua tällävälin käymään usein kirkossa. Mene, poikani, ja ole iloinen. Saatpa nähdä, että tunnet syntyväsi uuteen elämään.

Elias lähti, mutta ei voinut olla iloinen. Hän luuli uneksivansa, eikä enää tuntenut samaa vaistomaista lapseniloa, jota oli kokenut edellisenä vuonna käytyään ripittäytymässä. Päinvastoin hänen mielensä nyt oli raskas, ja katkerat kyyneleet himmensivät hänen silmänsä. Silti hänen päätöksensä oli luja, mutta hänen alakuloisuutensa johtui juuri hänen järkähtämättömästä päätöksestään. Tämä ei totisesti enää ollut unta, vaan täyttä todellisuutta. Eikä hän tämän päätöksensä ensi hetkinä voinut tempautua irti menneisyydestä tuntematta sydämensä vuotavan verta. Olihan hän nyt heittänyt hyvästi kaikelle, mikä muodosti hänen elämänsä. Siis itse hänen elämänsä meni menojaan iloineen, suruineen, tottumuksineen, intohimoineen, erehdyksineen, nautintoineen.

Muutaman päivän hän eli näiden jäähyväisten herättämän katkeruuden vallassa. Varsinkin lammastarhassa suru ahdisti häntä siinä määrin, että hän kävi kylmäksi ja välinpitämättömäksi kaikelle, mikä ei koskenut hänen eroamistansa paikoista ja asioista, joiden keskellä hän oli niin suuresti rakastanut ja kärsinyt. — En enää saa nähdä tätä, en enää jatkaa entisiä töitäni, — näin hän ajatteli, ja hänestä tuntui kuin silmukka olisi kuristanut hänen kurkkuansa. Mutta hänen päätöksensä oli luja, ja kuta pitemmälle aika kului, sitä enemmän hän tottui ajatukseen, että jättäisi kaiken ja alkaisi elää uutta elämää. Vähitellen, kun hän oli salaa sanonut hyvästi kaikkein pienimmillekin esineille, joka puulle, joka kivelle, eläimille ja ihmisille, hänen ajatusmaailmansa kirkastui ja hänen katseensa aukeni tulevaisuutta kohti.

Käydessään Nuorossa hän meni kirkkoon ja viipyi siellä tuntikausia, ottaen hartaasti osaa jumalanpalvelukseen. Urkujen pauhu, liturgisten laulujen juhlallinen valittava sävel, pappien puvut, kaikki lumosi häntä. Ja ajatellessaan, että hänkin vielä saisi messuta rukouksia, jotka herättivät hänessä ihastusta, ja saisi pukea ylleen nuo valoisat ja pyhät vaatteet, hän unohti kaiken menneen ja tunsi itsensä onnelliseksi. Mutta palattuaan kotiin hän oli taas levoton, etenkin Maddalenan läheisyydessä. — Mitä Maddalena sanoo, kun saa sen tietää? — hän ajatteli lakkaamatta. Hänestä tuntui, ettei hän enää rakastanut Maddalenaa, varsinkin nähdessään, miten tämän vartalo oli käynyt muodottomaksi ja kasvot keltaisiksi ja pöhöttyneiksi. Mutta kuitenkin hän tunsi olevansa sidottu tuohon naiseen katkeamattomin sitein, joihin häntä peloitti koskea.

— Mitä hän sitten ajattelee? Mitä hän sanoo? Vaipuuko epätoivoon? Niin, ehkä se tekisi hänelle pahaa, kenties on parasta odottaa.

Ja hän ajatteli yhä, ja aina tuntien syvää hellyyttä, lasta, joka kohta syntyisi, mutta siinä suhteessa hän oli tyytyväinen päätökseensä. Eihän papin virka-asema estänyt häntä rakastamasta lasta, jopa hän paremmin kuin ennen saattoi ottaa sen luokseen, kasvattaa siitä kunnon ihmisen ja turvata sen tulevaisuuden. Mutta kun hän eräänä päivänä puhui siitä pappi Porcheddulle, tämä pudisti päätään: — Älä ajattele sellaisia, sillä on väärin ajatella niin. Ensiksikin lapsi on vasta Herran ajatuksissa, mutta vaikka se syntyykin ja varttuu, sinun on pysyttävä siitä erossa, sillä se voisi aina olla vaarallinen side sinun ja _hänen_ välillä. Papilla ei saa olla lapsia, ei puolisoa, ei perhettä. Hän ei saa ajatella rikkautta eikä tämän maailman asioita. Hän on kirkon puoliso, ja hänen lapsensa ovat köyhyys, velvollisuus, hyvät teot. Ajattele tätä tarkoin, Elias Portolu. Jos vielä tunnet olevasi kiintynyt maailmaan, älä ota askelta, jonka aiot ottaa. Sinun on yksinomaan ajateltava sielusi pelastamista eikä mitään muuta.

— Tahdotte tehdä minusta pyhimyksen, — Elias virkkoi hymyillen, mutta sisimmässään hän tunsi papin olevan oikeassa ja ajatteli suruisena, että hänen oli sanominen hyvästi isänunelmalleen. Mutta tämäkään ei saanut häntä luopumaan päätöksestään.

Viikko kului. Pappi Porcheddun puuhat olivat menestyneet hyvin. Piispassa herätti suurta mielenkiintoa tämä nuori paimen, joka kutsumuksesta tahtoi ruveta Jumalan palvelijaksi, ja hän hyväksyi hänet heti seminaariin puolesta maksusta. Porcheddun neuvosta Elias kirjoitti piispalle kohteliaan lyhyen kiitoskirjeen, ja tämä sai piispan yhä enemmän innostumaan asiaan.

— Piispa haluaa tutustua sinuun, Elias Portolu. Nyt ei auta muu kuin ilmaista asia omaisillesi.

— Voi sentään, — Elias virkkoi huoaten. — Minua niin peloittaa.

— Mitä sinä pelkäät?

— Että tämä koskee kovasti naiseen. Jos voisi odottaa!

Porcheddu pudisti päätään:

— Tahdot odottaa! Olet siis vielä kahlehdittuna tähän maailmaan. Se surettaa minua suuresti!

— No hyvä, — Elias virkkoi päättävästi, — tahdonpa näyttää, etten enää ole kahlehdittu mihinkään. Jo tänään ilmoitan asian omaisilleni.

— Onko isäsi kotona Nuorossa?

— On.

— Entä veljesi Pietro.

— On hänkin.

— Hyvä. Sano heille päivällisen jälkeen, että jäävät kotiin. Minä tulen silloin teille, ja puhumme kaikki yhdessä asiasta.

— En tiedä, miten teitä kiittäisin! — Elias huudahti uhkuen kiitollisuutta. — Jumala yksin voi sen teille korvata.

— Hyvä, hyvä. Siitä puhumme toiste. Mene nyt rauhaan.

Elias poistui. Mutta hän ei voinut palata kotiin ennen päivällishetkeä. Hänen sydämensä oli raskas, kurkku kuristui kokoon. Hänen unelmansa täyttyminen lähestyi, ympäröi jo häntä, painoi häntä, riuhtaisi hänet rajusti irti maailmasta, nuoruudesta, nautinnosta, perheestä, siihenastisesta elämästä. Ja tämä tuotti hänelle ääretöntä surua. Mutta peräytyminen ei hetkeksikään johtunut hänen mieleensä. Hän palasi kotiin, söi päivällistä hajamielisenä ja käänsi alinomaa katseensa oveen. Joka kerta kun polulta kuului askeleita, hän vavahti. Maddalenalta tämä ei jäänyt huomaamatta, eikä hän voinut pidättäytyä kysymästä, mikä Eliasta vaivasi ja ketä hän odotti.

— Erästä henkilöä, — Elias vastasi. — Pyydän teitä kaikkia jäämään tänne, sillä tuolla henkilöllä on puhuttavaa kanssanne.

— Minunkin kanssani? — Maddalena kysyi. — Kuka se saattaakaan olla?

— Kaikkien kanssa. Saattehan nähdä, kuka se on. He ahdistivat häntä kysymyksillään, mutta Elias ei vastannut, vaan lähti pihalle. Maddalenan valtasi levottomuus, jota hän ei yrittänytkään salata. Hänkin alkoi katsoa ovelle päin kuunnellen, tuliko joku.

— Kuka tuo henkilö saattaakaan olla? — hän tämäntästä virkkoi kuin itsekseen. Hän oli jo jonkin aikaa sitten huomannut, että Elias oli muuttunut, ja pelko, että tämä oli rakastunut toiseen naiseen ja että hän ajatteli naimisiinmenoa, teki hänet mustasukkaiseksi ja onnettomaksi.

— Epäilemättä Elias aikoo mennä naimisiin, — Maddalena ajatteli, — ja se henkilö, jota hän odottaa, on varmaankin puhemies, joka tulee pyytämään lupaa kosia Eliaksen puolesta. Että tämän surkean päivän pitikin tulla! Ja niin pian! Hän ei edes odota lapsensa syntymistä. Jumala, Jumala, auta minua, anna minulle voimia, Sinä, joka olet armollinen ja laupias! Älä syökse minua kuolemaan, älä rankaise minua ennen aikaa.

Ankara ahdistus kuvastui hänen kelmeissä kasvoissaan, ja hänen luomensa, nuo raskaat luomet, painuivat alas tummanpuhuvina.

Tullessaan sisään Porcheddun seurassa Elias katsoi Maddalenaan ja pelästyi; hänkin kalpeni ja tunsi veressään kuolonväristyksiä.

Mutta pappi rallatteli katsellen ympärilleen, tervehtien leikkisästi ja tehden lystillisiä kumarruksia. Hän tahtoi jäädä keittiöön, vaikka Annedda muori mitä hartaimmin kehoitti häntä nousemaan yläkertaan Maddalenan huoneeseen.

— No kuinka hurisee, setä Portolu?

— Mikäs tässä olisi hätänä! Tepastelen kahdella jalalla kuin kana, hyvä herra pastori.

— Entä pojat? Ovatko vielä kilttejä? Ovatko yhä kyyhkyjä?

— Totta kai! — ukko Portolu huudahti avaten verestävät silmänsä selälleen. Sellaisia poikia kuin minulla, jumaliste, ei ole monella, Pyhä Fransiskus olkoon siitä kiitetty.

Elias yritti hymyillä, mutta Porcheddu huomasi hänen kasvoissaan ahdistusta, ja alkoi taas lasketella leikkiä. Sitten hän katsoi Maddalenaan, iski silmää ja virkkoi:

— Ja pian meillä on uusi kyyhky, eikö niin? Niin, niin, Pyhä Fransiskus suosii teitä, setä Portolu. Jumalan siunaus seuraa teitä kaikessa. Ja mitä sanoisitte, jos poikanne Elias rupeaisi papiksi? Kaikki ällistyivät, sillä kun pappi puhui näin, se merkitsi, että asia jo oli päätetty. Kuka olisi voinut sellaista odottaa? Maddalena kohotti katseensa, ja ohut punerrus nousi hänen kasvoilleen. Kaiken hänen tuntemansa pelon jälkeen pappi Porcheddun sanat kaikuivat hänen korvissaan ilosanomalta. Elias oli häneltä mennyt, mutta hän saattoi sentään rauhoittua, kun ei toinen nainen saisi häntä omistaa.

Elias huomasi hänen ilonsa. Silloin hän kävi levolliseksi ja saattoi paremmin tarkata papin sanojen tekemää vaikutusta hänen omaisiinsa. Näytti siltä, kuin kaikki olisi ollut pelkkää pilaa: Pietro hymyili, Annedda muori, joka istui Porcheddun vieressä tarkkaavasti kuunnellen, hymyili niinikään, samoin ukko Portolun karkeat kasvot hymyilivät.

Elias oivalsi, että Porcheddun hänen omaisilleen tuoma uutinen tuotti heille niin suuren ilon, että he luulivat näkevänsä unta. Ja äkkiä Eliaksenkin valtasi niin voimakas ilontunne, että hän alkoi nauraa kuin lapsi.

IX

Kaksi vuotta on kulunut. Ihmiset ovat lakanneet kuiskailemasta, nauramasta ja ihmettelemästä nähdessään Elias Portolun, entisen paimenen, pappisseminaarinoppilaan puvussa. Elias ei muutoin ollenkaan näytä kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäiseltä, vielä vähemmin entiseltä paimenelta. Opiskelu ummehtuneessa huoneessa on tehnyt hänen kätensä ja kasvonsa jälleen kalpeiksi. Hänen parrattomat kasvonsa näyttävät pikemminkin nuorukaisen kasvoilta.