Part 1

language: Finnish

EEVAN LUOKKA

Kertomus

Kirj.

MARY MARCK

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1917.

SISÄLLYS:

Kolme ystävystä ja Essi. Kauhea tapahtuma. Etan kutsut Sairaita ja köyhiä Hertan luona. Huviretki. Vaikeita aikoja. Vihreä hame.

KOLME YSTÄVYSTÄ JA ESSI.

Eeva kastoi kynänsä mustepulloon. Ei, nyt hänen totisesti täytyi kirjottaa.

Ja hän kirjotti: Helsingissä syysk. 10 p.

No, olihan siinäkin jotain. Mutta jatko? Tietysti hänen täytyi kirjottaa jotakin hauskaa ja sukkelaa. Sen, mitä ensimmäiseksi kirjottaa päiväkirjaansa, täytyy olla arvokasta.

Marja oli lahjottanut hänelle tämän päiväkirjan. Se oli niitä Marjan ihmeellisiä keksintöjä. Eeva puolestaan oli sitä mieltä, että oli _typerää_ pitää päiväkirjaa. Mutta eihän voinut olla kirjottamatta siihen, kun nyt kerran oli saanut sen syntymäpäivälahjaksi. Marja ehkä suuttuisi muuten. Ja Marja oli hirveän hyvä ja sitäpaitsi hänen serkkunsa.

Eeva kumartui päättäväisesti pöydän yli ja kirjotti:

»On hauskaa käydä yhteiskoulua. Tyttökoulut tekevät ihmisen niin tympäiseväksi. Minusta tulee yhteiskoulun opettajatar tai ehkä musiikinopettajatar. Minä soitan jokseenkin hyvin ikäisekseni, sanoo isä. (Isä on insinööri.) Äiti sanoo, etten minä ole tarpeeksi säntillinen kelvatakseni opettajattareksi. Mutta joka kaikkeen on vähän pätevä, ei missään ole ihan etevä, sanoo isä, kun äidillä on sanomista hänen piironkilaatikoistaan.»

Eeva nojautui taapäin ja katseli sitä, minkä oli kirjottanut. Olihan tuo hyvä alku. Ehkä päiväkirjan kirjottaminen ei ollut niinkään tyhmää. Nyt hänen täytyi kirjottaa koulusta.

»Meidän luokkamme on koko koulun hauskin. Ossi Anger on priimus, ja hän on äärettömän lahjakas. Marja rukka ei ole lahjakas, mutta kaikki pitävät hänestä vain enemmän sen asian vuoksi.

Saara Turunen on hyvin etevä, mutta hän on niin olevinaan, ettei hän näe omaa nenäänsä. Minä olen sitä mieltä, että vaikka onkin etevä, pitää sittenkin nähdä oma nenänsä.

Luokan hauskin tyttö on Hertta Malmi. Mutta hänestä on vähän vaikeaa istua hiljaa ja olla vaiti. Siksi hän aina saa muistutuksia. Hertta sanoo, että hänen äitinsä joka päivä, kun Hertta tulee kotiin, kysyy, eikö häntä vielä ole ajettu pois koulusta. Niin, jos se tapahtuisi, kuolisi koko luokka. Minä ainakin kuolisin. Ei milloinkaan tapahdu mitään hauskaa koulussa, jos Hertta on poissa päivän.»

— Eeva! huusi pieni ääni.

— Nisse, mutisi Eeva kääntämättä päätään.

— Eeeeva! kuului nyt kaksi ääntä.

— Molemmat, mutisi Eeva taas ja rypisti kulmakarvojaan.

Ovi lensi auki, ja kaksi pientä paksua olentoa ryntäsi sisään. Toinen itki ääneensä.

— Uhuu — — Stiina tahtoo olla intiaani! huusi hän heittäytyen Eevan syliin.

— Sinä olet tyhmä, Stiina! sanoi toinen pieni olento ylenkatseellisesti.

— Hiljaa, Nisse! sanoi Eeva ja puhdisti Stiinan nenää. — Miksi sinä itket, Stiina?

— Juho on aina päällikkö — — aina, uhuu — — ja Nissekin on intiaani — — eikä Stiina tahdo olla präärian ru-uusu...

Kyynelet valuivat virtoinaan pitkin Stiinan harmaa- ja punaraitaisia poskia.

— Tytöt ne on aina tuollaisia! äyhkäisi Nisse.

— Mutta Stiina tahtoo olla _intiaani_! huusi Stiina ja polki lattiaan. — Stiina ei ole mikään ruusu — uhuu... Ruusulla on vain shaali päällään — — eikä mitään höyheniä — — uu — — uhuu...

— Stiina saa höyhenen, sanoi Eeva ja syleili häntä. — Tule tänne nyt, niin saat ison punaisen höyhenen...

Stiinan kasvot kirkastuivat, ja hän kääntyi voitonriemuisena Nisseen päin. Nisse oli nyrpeän näköinen.

— Kenen me sitten ryöstämme, jos ei kukaan ole präärian ruusu? hän kysyi. — Juho sanoi, että päällikkö aina ryöstää präärian ruusun.

— Ryöstäkää Stiinan iso nukke! sanoi Eeva.

Hän pisti juuri vanhan hattusulkansa Stiinan pieneen keltaiseen letintynkään.

— No, hävitkää nyt, sanoi hän, ja intiaanit katosivat.

Eeva huoahti ja istuutui kirjottamaan.

»Siskot ja veljet ovat hyvät olemassa, mutta ei aina. Minulla on neljä: Nisse ja Stiina ja Juho ja Essi. Essi on kahdentoista vanha ja hyvin hauska, vaikka hän vasta on lapsi. Minä olen neljäntoista. Juho on kahdeksan.»

Mitä nyt? Eikö ovikello soinut?

— Marja! Marja! huusi joku,

Eeva löi päiväkirjan kiinni ja nousi paikaltaan, Marja astui huoneeseen hiljaiseen tapaansa. Marja oli punainen ja valkea ja pehmeä. Hänellä oli pyöreät siniset silmät, pyöreät posket ja pyöreä pieni suu. Hertan oli tapana sanoa, että hänen sielunsa varmaan oli pallon näköinen.

— Osaatko sinä Caligulan? kysyi Marja ja kiipesi sohvannurkkaan.

— En, sanoi Eeva. — Ja turhaa häntä on osatakaan. Neitihän itse sanoi, että Caligula oli hirviö.

Marja mietti hetkisen.

— Niin, mutta suuttuu se sittenkin, jos sinä et osaa häntä.

— Minun kai täytyy katsella häntä sitten vähän, sanoi Eeva huoaten.

— Eikö Hertta tule tänään? kysyi Marja.

— Tulee, mutta vähän myöhemmin.

— Silloin minä kerron sinulle jotain, sanoi Marja. — Tule tänne sohvaan.

— Mitä kertomista sinulla on? kysyi Eeva uteliaasti.

Marjahan oli oikein salaperäisen näköinen.

Mutta juuri kun hän oli kiivennyt sohvaan Marjan viereen, avautui ovi, ja sisään tuli iloisen näköinen ruskeatukkainen ja ruskeasilmäinen tyttö.

— Ei, Essi! huusi Eeva häntä vastaan. — Et sinä nyt saa tulla.

— Minun täytyy, sanoi Essi. — He ovat kaivaneet esiin taistelukirveen liinakaapista ja Nisse maalaa sotamaalauksen Stiinan kasvoihin ja Juho on mennyt keittiöön tomahawkia etsimään, niin että minun täytyi lähteä —

— Voit sinä jäädä tänne, sanoi Marja, Hertta vain ei saa kuulla. Hän nauraa aina.

Essi kiipesi sohvaan Marjan toiselle puolelle.

— Onko sinulla salaisuus? kysyi hän ihastuneena.

Marja ei vastannut, veti vain esille vihkosen vyönsä alta.

— Nähkääs, tytöt, hän sanoi punastuen, minä olen — — minä olen — — alkanut kirjottaa _romaania_.

— Romaania! huusivat sisarukset.

— Niin. Minä olen aikonut jo kauan, mutta en voinut keksiä alkua. Nyt ensimmäinen luku on valmis.

Essin silmät olivat pyöreinä hämmästyksestä.

— Tuleeko sinusta kirjailijatar? Sellainen kuin — — kuin Runeberg? hän kysyi.

— Eihän sitä vielä tiedä, miten minä onnistun, sanoi Marja vaatimattomasti.

Hän avasi vihkosen ja osotti ensimmäistä sivua.

— Sen nimi on »Ilsenburgin linnassa», hän sanoi.

— Juho kirjotti viime kesänä kertomuksen, jonka nimi oli »Ihmeellinen pelastus», sanoi Essi. — Siinä kerrottiin pojasta, joka joutui ryövärien käsiin. Kertomus loppui näin: »Sitten hän pelastui ihmeellisellä tavalla, josta nyt en ehdi puhua.»

— Hiljaa, Essi! sanoi Eeva. — Kerro nyt, Marja.

Marja lensi vielä punaisemmaksi, hän yskäisi, nielaisi ja alkoi:

— »Yö laskeutui Ilsenburgin linnan yli. Linnan nuori neiti oli vetäytynyt makuuhuoneeseensa. Hän istui peilin edessä ja kampasi sysimustaa tukkaansa. Hänellä oli ihanat mustat silmät, ja hän oli tummaverinen ja kalpea. Yhtäkkiä hän nousi paikaltaan ja meni levolle. Hän oli silloin kuusitoistavuotias.»

— Sinähän kirjotat ihan kuin täysikasvuinen! huusi Essi.

Marja säteili ja jatkoi:

— »Kuun kelmeä valo leijaili purppuranvärisillä ikkunaverhoilla. Kaikki oli hiljaista. Fanny von Ilsenburg oli juuri nukahtamaisillaan, kun hän tunsi otsallaan jotakin kylmää...»

Marjan ääni muuttui kuiskaukseksi.

— »Fanny koetti liikahtaa, mutta hänen hienot valkeat kätensä, joita koristi yksi sormus, missä oli neljä rubiinia, kaksi briljanttisormusta ja kolme huokeampaa sormusta, olivat kuin herpautuneet. Jäätävä tunne valtasi hänen sydämensä...»

— Kello soi! huusi Essi.

— Hertta tulee, sanoi Eeva.

Marja kätki nopeasti vihkosen vyönsä alle.

— Ette saa hiiskua, tytöt! sanoi hän hehkuvin poskin.

— Emme hiisku! vakuuttivat tytöt.

— Halloo, halloo, halloo! kaikui huoneiden läpi.

Ovi lensi auki, ja kaunis tummatukkainen tyttö ryntäsi sisään.

— Tässä minä olen, vaikka vähän myöhään! huusi hän. — Hillitkää minua, tytöt, rauhottakaa minua, etten tee hullutuksia. Minä olen hurjalla tuulella.

— Mitä on tapahtunut? kysyi Eeva.

— Tapahtunut! Minä olen istunut hiljaa puolitoista tuntia ja lukenut läksyjäni. Eeva! Marja! Essi! Se on totta, kunniasanallani.

— Puolitoista tuntia! sanoi Eeva. — Hertta Malmi, sinä et puhu totta.

— Etkö sinä kuullut, että minä sanoin kunniasanallani? kysyi Hertta pudistellen pitkiä kiharoitaan.

— Kuulin, sanoi Eeva.

— No niin, sanoi Hertta kohottaen kulmakarvojaan, että minä en lukenut aivan _täyttä_ puoltatoista. Ehkä siitä tuli vain yksi tunti — tai kolme neljännestä...

— Tai puoli, sanoi Eeva.

— Tai puoli, myönsi Hertta ja heittäytyi nauraen nojatuoliin istumaan.

— Minun täytyy aina lukea jankuttaa niin hirveän kauan, sanoi Marja ja huokasi.

— Sitten sinä osaatkin niinkuin minä en tiedä mikä, sanoi Hertta. — Mutta mikä sinua vaivaa, kultamuru? Sinä olet punainen kuin ruusu — koko tyttö on aivan kuin salaisuus!

Marja tuijotti häneen avuttoman näköisenä, mutta Eeva sanoi nopeasti:

— Tässä saat karamellin, Hertta. Ota vastaan, kun heitän!

— Kiitos! sanoi Hertta. — Ja mitä nyt teemme?

— Jos leikkisimme sitä uutta leikkiä, ehdotti Essi kainosti.

— Mikä leikki se on? kysyi Hertta.

— Yksi meistä käy istumaan piirin keskelle, ja sitten jokaisen pitää kuvailla häntä kolmella sanalla. Me leikimme sitä eilen, ja Juho sanoi minusta, että minä olen laiska, typerä ja tyttö. Eikö se ollut kamalaa?

— Marja, mars piiriin! huusi Hertta.

— Miksi juuri minä? kysyi Marja.

— Sinä et milloinkaan suutu, sanoi Hertta. —

Sinusta voi niin hyvin puhua pahaa. Hiljaa nyt kaikki. Meidän pitää ajatella.

Hän painoi etusormellaan nenäänsä ja istui hetken verran vaiti.

— Nyt minä tiedän! huusi hän yhtäkkiä.

— Odota, odota! pyysi Eeva.

Hän pisti sormensa korviin ja rypisti miettiväisen näköisenä kulmakarvojaan. Vihdoin hänkin oli valmis.

— No, nyt lysti alkaa! sanoi Hertta ja asettui mukavaan asentoon. — Essi, sinä olet nuorin ja saat alottaa.

— Minusta Marja on lahjakas ja runollinen ja nerokas, sanoi Essi innokkaasti ja iski silmää Marja raukalle, joka lensi tulipunaiseksi.

— Hyvä, hyvä! huusi Hertta. — Runollinen, nerokas! Eeva, me emme aina ole osottaneet Marjalle niin syvää kunnioitusta kuin olisi pitänyt. Ajattele, hänhän on meidän kanssamme ja sanoo meille hyvää päivää kadulla aivan kuin tavallinen ihminen. Nöyrästi ja vaatimattomasti. Marja, koeta varoa, ettei maailman ihailu pane päätäsi pyörälle!

— Niin, mutta sinä et tiedä, Hertta... alotti Essi, mutta Eeva keskeytti hänet.

— Minusta Marja on maailman paras tyttö, sanoi Eeva.

— Maailman — paras — tyttö, sanoi Hertta. — Siinä oli kolme sanaa, mutta minä luulin, että piti sanoa kolme ominaisuutta. No niin. Minusta, Marja kulta, sinä olet haaveellinen ja herttainen ja vaaleatukkainen.

— Vaaleatukkainen? huusi Eeva. — Ei kai tässä pidä ulkonäöstä puhua!

— Niin, mutta Marja on vaaleatukkainen sielultaan, sanoi Hertta. — Kaikki hänen ajatuksensa ovat vaaleatukkaisia, ja kaikki mitä hän tuntee ja tahtoo on niin kilttiä ja vaaleatukkaista — eikö olekin, Marja?

— Ei nyt puhuta minusta enää! sanoi Marja. — Nyt on Hertan vuoro. Häntä varten minä en tarvitse kolmea sanaa. Yhdessä on tarpeeksi. Hän on hassu ja hassu ja hassu.

Hertta hypähti seisomaan, juoksi Marjan luo ja syleili häntä.

— Et kai sinä suuttunut? hän kysyi.

Naurukuopat ilmestyivät hänen poskiinsa, ja hänen äänensä oli niin mielistelevä, että Marjan täytyi nauraa.

— Ei, en minä suuttunut, hän sanoi.

— Mitä sinä sanot minusta, Essi? kysyi Hertta ja päästi irti Marjan.

Essi tuijotti häneen. Niin, mitä saattoi sanoa Hertasta, koulun ihmeellisimmästä tytöstä? Marja oli tietysti nerokas. Ymmärsihän jokainen, että se, joka osasi kirjottaa romaanin, oli nerokas. Mutta mitä Hertta sitten oli? Essi ei voinut keksiä yhtäkään tarpeeksi suurenmoista sanaa, saatikka sitten kolmea.

— Missä karamellit ovat? kysyi Hertta. —

Kiitos. Eeva, sinä olet iloinen ja herttainen ja vakava.

— Kuinka voi olla iloinen ja vakava samalla kertaa? kysyi Eeva.

— Niin, sanohan muuta, sanoi Hertta, sinun pitäisi se tietää, sillä sitä sinä olet.

— Minä en koskaan elämässäni ole ollut vakava, sanoi Eeva loukkaantuneena.

— Vai etkö? No mitä sinä sitten olet koulussa? Tiedättekö, tytöt, tänään, kun Bamssin valeletti leijaili vapaasti ilmassa ja minä melkein itkin naurusta ja koko luokka oli aivan katketa — niin, tiedättekö, silloin Eeva ei huomannut mitään, vaan kuunteli koko ajan sitä, mitä Bamssi puhui. Voitteko käsittää — hän kuunteli, mitä Bamssi puhui! Jos sellainen ihminen ei ole vakava, silloin — niin, silloin ei edes itse Ossi Angerkaan ole vakava.

— Bamssi on oikein hauska opettaja, sanoi Eeva.

Hertta aivan hätkähti.

— Oletko sinä hullu? — Onko kukaan koskaan kuullut kenenkään sanovan, että Bamssi on hauska opettaja?

— Ei, sanoivat Marja ja Essi.

— Puolustaudu, Eeva! sanoi Hertta.

— Sinä et milloinkaan kuuntele häntä, sanoi Eeva. — Kuinka sinä silloin voit sanoa, onko hän hauska vai eikö?

— Minä yritin kerran kuunnella, sanoi Hertta, mutta se teki minut kipeäksi.

— Kipeäksi? huudahti Essi.

— Niin. Jalkaani rupesi pakottamaan.

Essi tuijotti häneen suu auki.

— Tai ihotaudinhan minä taisin saada, sanoi Hertta.

Eeva heitti kuminsa häntä kohti, ja, Essi nauroi, kunnes kyynelet tulivat hänelle silmiin. Essi ei parempaa huvia tiennyt kuin olla Eevan ja Eevan toverien seurassa. Kaikki Essin luokkatoverit kadehtivat häntä, kun hän kertoi, mitä Hertta oli sanonut ja tehnyt. Anna Helminen sanoi tässä äskettäin, ettei ainoakaan tyttö koko koulussa kelvannut solmimaan Hertan kengännauhoja. Ja Anna Helminen koetti aina tulla käymään silloin, kun hän tiesi Hertan tulevan.

— Osaatko sinä kaikki läksyt, Hertta? kysyi Marja, joka huolissaan mietti Caligulaa.

— Kutakuinkin. Mitä hyötyä niiden osaamisesta muuten onkaan? Ossi Anger osaa kuitenkin aina paremmin. Se poika osaa kuin hevonen.

— Hertta, sinun äitisi sanoo, ettei sinun pidä sanoa kuin hevonen, sanoi Marja.

— No, kuin veijari sitten, sanoi Hertta. — Hän pilaa meiltä kaikki opettajat. Kuulitteko, miten Bamssi tänään sanoi: »Eikö kukaan osaa vastata? Eikö Ossi Angerkaan?»

— Ossi on niin lystillisen näköinen, kun hän kävelee isänsä kanssa, sanoi Eeva. — Hän on paljon vakavampi kuin isä.

— Minä luulen, että professori Anger olisikin paljon hauskempi luokalla kuin hänen mahtava poikansa, sanoi Hertta.

Essi kuunteli hartaasti. Ajatella vain, että he uskalsivat puhua noin Ossi Angerista, joka oli niin pitkä ja kaunis!

— Ossi on paras kaikista pojista, sanoi Marja. — Hän ei milloinkaan tee kiusaa eikä ole sellainen ilkeä kuin muut pojat.

— Ei mutta _rakkaat_ tytöt! huudahti Hertta ja hypähti seisomaan. — Minähän olin unohtaa hirveän tärkeän asian.

— No? kysyivät Eeva ja Marja.

— Etta kutsuu koko luokan syntymäpäivilleen ensi lauantaina.

— Kutsuuko hän pojatkin? kysyi Eeva.

— Oletko sinä hullu? _Minä_ en ikimaailmassa menisi sellaisiin pitoihin, missä Aarne Linturi ja Rolle olisivat!

— Enkä minä! sanoi Marja.

— Enkä minä! sanoi Eeva.

Essi oli syyllisen näköinen. Hänen luokallaan pojat usein olivat mukana syntymäpäiväkutsuissa.

Hertta kertoi Etan kutsuista. He saisivat voileipiä ja jäätelöä, ja Liisa Marttila oli luvannut laulaa, mutta ajatelkaa, kaikkien piti mennä kotiin kello kymmenen, Etan isä oli niin uninen iltaisin!

Essin sydän oli hiukan raskas. Tuossa kaikessa hän ei saanut olla mukana. Onnelliset Eeva ja Hertta ja Marja!

Mutta Marja ei näyttänyt onnelliselta. Hän tuskin kuunteli Hertan puhetta.

— Minun täytyy mennä lukemaan, tytöt! sanoi hän huoahtaen ja nousi. — Algebra on niin kamalaa.

— Minä tulen sinun luoksesi muutamaksi minuutiksi, sanoi Hertta. — Äiti selitti minulle läksyn — se ei ole ollenkaan vaikea, kun joku sen selittää.

Eeva tiesi, että Hertta usein auttoi Marjaa. »Se on oikein hauskaa», oli Hertan tapana sanoa, »jos vain hänen äitinsä ei uskoisi, että Marja auttaa minua. Hän tulee aina taputtelemaan minua ja kysyy, tuntuiko kovin vaikealta tänään ja onko Marja esittänyt asian oikein selvästi. Ja kun Marja sanoo miten asia on, niin hän vain hymyilee ja luulee, että Marja on jalo eikä tahdo kerskailla. Kaikista todistuksista huolimatta hän uskoo, että Marja on nero.»

Eeva saattoi tytöt eteiseen.

— Lue vielä vähän Caligulaa! muistutti Marja mennessään.

Mutta Eeva ei ehtinyt lukea Caligulaa. Lapset kerjäsivät häneltä satua, ja kun se oli lopussa, oli illallinen pöydässä. Ja illallisen jälkeen Eeva oli niin unissaan, että hän tuskin ymmärsi sanaakaan siitä, mitä luki.

— Pane maata, Eeva! sanoi hänen äitinsä. — Sinähän nukut siihen kirjan ääreen.

Oli suloista vetää peite ylleen ja antaa silmien vapaasti sulkeutua. Caligulan laita sai olla miten tahansa, Eeva tahtoi nukkua.

KAUHEA TAPAHTUMA.

Mitä nyt? Kelloko löi? Montako lyöntiä —?

Eeva hypähti vuoteestaan ja sytytti sähkövalon. Seinäkello oli kuusi.

Ihanaa! Hurjan ihanaa! Nyt sai maata vielä kauan. Parasta pitää silmät oikein selkoselällään, muuten saattoi nukahtaa uudestaan. Ja silloin ei nauttinut koko makaamisesta.

Caligulaa kyllä ehti katsoa vähän, ennenkuin läksi kouluun. Sen asian vuoksi oli turhaa nousta kuudelta. Puoli seitsemän oli sopiva aika.

Hiukan täytyi sulkea silmät. Se oli niin suloista — niin suloista — niin suloista...

Kun Eeva taas aukaisi ne, näki hän Essin seisovan keskellä huonetta toinen sukka kädessään.

— Miksi sinä kömmit ylös keskellä yötä? mutisi Eeva.

— Kello on pian seitsemän, vastasi Essi.

Pian seitsemän! Eeva hypähti sängystä.

Hyi, miten kylmää! Minne sukat olivat joutuneet? Tuollahan toinen pisti esiin sängyn alta.

Kuinka se oli joutunut sinne? Ja reikä kantapäässä, tietysti. Hyvä, että oli korkeat kengät.

— Ole hyvä ja napita minut selästä, pyysi Essi.

Se vielä puuttui! Essin hameessa oli hirveä määrä nappeja. Kolme minuuttia siinä kului hukkaan.

Eeva oli kiihtynyt ja hermostunut, kun hän vihdoin oli valmis menemään puurolle. Eikä Caligula vielä ollut saanut ainoatakaan silmäystä.

Niin. Kaikki tietysti jo istuivat pöydässä. Lapset olivat virkkuja ja hyvällä tuulella — sitä oli oikein ilkeää katsella. Ja äiti oli hieno ja siisti kuten ainakin — valkea kaulus hänellä oli ja rintaneula ja kaikki.

— Äiti, miksi sinä nouset, vaikka saisit nukkua? kysyi Eeva. — Täysikasvuisena minä aion nukkua kello yhteentoista joka päivä.

— Silloin sinä pian olet yhtä paksu kuin Etta Penttilä! huusi Juho.

Mutta Eeva ei kuunnellut.

— Ja sitten sinä aina näytät niin puhtaalta, äiti, sanoi hän.

— Tiedätkö, minulla on tapana peseytyä! sanoi hänen äitinsä.

— Hyi, äiti. Mutta sinä olit varmaankin mainio koulutyttö. Aina valmis ajoissa ja säntillinen ja sellainen. Etkö ollutkin, äiti?

— Sitä minä en ikinä usko, sanoi Essi, minä luulen, että äiti oli oikein hauska nuorena.

— Kiitos! sanoi rouva Norma. — Sinä tarkotat, että aika muuttaa?

— Hyi, en! huusi Essi. — Mutta aikaihmishauska on toista kuin tyttöhauska, ja aikaihmiset saavat mielellään olla säntillisiä, jos heitä haluttaa, mutta tyttöjen ei pidä olla liian säntillisiä, sano, Eeva?

Mutta Eeva ei kuullut. Hän oli syönyt puuronsa huimaa vauhtia ja istui nyt nenä kiinni Caligulassa.

— Minä luulen, että on aika lähteä, Eeva, sanoi hänen äitinsä.

Eeva löi kirjan kiinni, tuijotti vielä hetken verran eteensä ja mutisi: »Vuodesta 37 vuoteen 41.»

Sitten hän nousi, otti nopeasti kirjansa, huusi »hyvästi» ja juoksi eteiseen. Essi ja Juho olivat jo portaissa.

— Odota, Essi! huusi Eeva ja kiskaisi päällysnutun ylleen.

Kirjat kainaloon. Ja sitten hurjaa menoa portaita alas.

Alhaalla Essi odotti häntä. Juho oli jo kadonnut.

— Tuossa on Etta, kuiskasi Essi.

Samassa Etta käänsi päätään ja keksi heidät.

— Halloo, tytöt! huusi hän ja pysähtyi.

Että oli lihava pieni tyttö, joka aina nauroi ja oli ystävällisen näköinen.

— Tytöt, sanoi hän heti, teidän täytyy tulla minun luokseni ensi lauantaina. Minä kutsun koko luokan.

Essin sydän oli vähällä pysähtyä. Tytöt, oli Etta sanonut. Ei kai hän voinut tarkottaa, että...

— Essi, sinun pitää tulla mukaan! sanoi Etta.

— Kiitos, mutta enhän minä ole...

— Sinä olet Eevan sisko, ja koko luokka tuntee sinut, keskeytti Etta. — Onko teistä jäätelö parempaa kuin kermahyytelö?

— Tietysti, sanoi Eeva.

Mutta Essi kulki kuin unessa. Hänen sydämensä tykytti, ja ihastuksissaan hänen täytyi nipistää Eevaa käsivarteen.

Hän pääsisi mukaan Etta Penttilän suuriin kutsuihin. Hän saisi leikkiä ja puhella Hertan ja kaikkien muitten kanssa.

Olihan hän usein ollut heidän kanssaan kotona, mutta usein hänet myös lähetettiin ulos, eikä hän koskaan, _koskaan_ ollut päässyt heidän kutsuihinsa.

Tämä pistäisi Anna Helmiselle kateeksi. Essi päätti, ettei hän kertoisi sitä ensimmäisellä välitunnilla. Sitten, toisella, hän sivumennen sanoisi:

— Olenko minä kertonut, että minut on kutsuttu Etta Penttilän luo ensi lauantaina? —

Essi lensi kouluportaita ylös.

Eeva ja Etta tulivat hitaammin perässä.

— Tiedätkö, Eeva, sanoi Etta, äiti sanoi, että minä kutsuisin pojatkin.

— _Sanoiko_ hän?

— Niin, katso, vanhat ihmiset ovat niin kummallisia. Minä tietysti sanoin, ettei ikimaailmassa. Eivätkö sinun luokkasi pojat ole hauskoja? kysyi äiti. Ovat, sanoin minä, paitsi Aarne Linturi, mutta ei kukaan _milloinkaan_ ole kutsunut poikia. Sinähän voit olla ensimmäinen, sanoi äiti. Eikö se ole tavatonta?

Eeva oli hiukan miettiväisen näköinen. Olihan kummallista, oikeastaan, ettei kukaan kutsunut poikia. Aarnehan oli kamala, tietysti, ja Rolle, mutta Ossi Anger ja Harri Neva ja muut olivat hirveän hauskoja, kun oikein ajatteli.

Mutta tietysti olisi ollut kauheaa Etalle olla ensimmäinen. Kaikki tytöt olisivat huutaneet hyi.

Kun Eeva tuli luokkahuoneeseen, seisoi Harri Neva opettajapöydän luona osotinpuikko kädessään ja piti puhetta. Tietysti, Harri Neva piti aina puheita.

— Mitä hän nyt taas? kysyi Eeva ja istuutui pulpettinsa ääreen.

Hertalla oli pää pulpetin sisässä. Hän etsi vihkoa.

— Hän hommailee syntymäpäivälahjaa Bamssille, vastasi hän ja sukelsi esiin kuumana ja hengästyneenä. — Bamssi täyttää jonkun tasaluvun — minä luulen sata — ja häntä pitää juhlia.

— Harri Nevahan on piinannut Bamssin melkein kuoliaaksi, sanoi Eeva. — Olet sinäkin muuten ollut hyvänä apuna.

Hertta nauroi. Samassa kello soi. Harri Neva päätti puheensa pyytämällä kaikkia panemaan roponsa laatikkoon, jonka hän asetti ikkunalaudalle.

— Anna sinä hänelle valokuvasi, Harri Neva! huusi Hertta.

— Sen hän jo varmasti on hankkinut, vastasi Harri.

— Tule pian, Hertta, sanoi Eeva.

Asetuttiin parittain riviin. Eeva ja Hertta seisoivat Etta Penttilän ja Saara Turusen takana. Saara Turunen oli vakavan ja päättäväisen näköinen tyttö. Koko matkalla rukoussaliin ja sieltä pois kuiskaili ja puheli Hertta lakkaamatta.

— Hertta, Bamssi ja Moppe katsovat meitä molemmatkin! sanoi Eeva vihdoin epätoivoissaan.

— Moppe! Ai ai! sanoi Hertta. — Bamssi katsokoon mielellään, mutta Mopen mieltä en henno pahottaa. Oletko sinä nähnyt hänen silmiään, kun hän laskee päässä? Silloin hän on vähintään kuin enkeli.

— Minä en pidä Mopesta, sanoi Saara Turunen äkkiä.

— Sanohan se vielä kerran, niin olet kuoleman oma! sanoi Hertta.

— Hän on puolueellinen, sanoi Saara. — Hän on ankara kaikille muille, mutta hän ei milloinkaan sano pahaa sanaa Hertalle.

— Siksi ettei Hertta milloinkaan ansaitse pahaa sanaa hänen tunneillaan! sanoi Eeva harmistuneena.

Saara kohautti olkapäitään, ja sitten jokainen meni paikalleen.

Hertta vain nauroi, mutta Eevaa suututti. Hän tiesi jo vanhastaan, että Saara Turunen kadehti Herttaa. Kaikki pitivät Hertasta, mutta Saarasta ei pitänyt kukaan. Etta Penttilä, joka istui Saaran vieressä, sanoi, että yhtä mielellään voisi istua rehtorin vieressä.

Tunnin kuluessa Eeva unohti harminsa. Marja sai kertoa Caligulasta ja osasi koko läksyn ulkoa niinkuin ainakin. Eeva suoriutui myös jokseenkin hyvin. Mutta Ossi Anger himmensi heidät tietysti kaikki loistollaan.

Eevan täytyi joskus katsella häntä, kun hän vastasi. Hän oli niin vakava ja puhui niin selvästi ja varmasti kuin täysikasvuinen. Harri Neva oli hirveä hätikkö. Hän puhui ja puhui, kunnes oli sotkenut yksinkertaisimmankin asian ja opettaja suuttui ja käski hänet istumaan. Kerran hän oli vastannut väärin moneen kysymykseen, ja silloin Moppe viimein raivostui ja sanoi: »Osaako Harri Neva sanoa, mikä minun nimeni on?» »Moppe», sanoi Harri Neva kauhistuneena. Mutta siitä hän ei saanut mitään, niin jalo Moppe oli.

Moppe oli tavattoman hauska opettaja. Mutta kuka tahansa saattoi kyllä huomata, ettei hän pitänyt Saara Turusesta. Ja Saara oli kuitenkin niin etevä matematiikassa. Mutta Saara käyttäytyikin niin tyhmästi.

Joskus hän saattoi istua koko tunnin happamen näköisenä, ilman että kukaan tiesi, miksi hän oli sellainen. Silloin hän katsoi seinään, kun hän vastasi, ja hänen äänensä oli niin kärsivä, että Hertta oli ristinyt sen »Saaran marttyyriääneksi».

No, nyt kello soi. Hertta huoahti ihastuneena ja kuiskasi:

— Minä olin jo vähällä tulla hulluksi. Minun jalkani ja sieluni ovat puutuneet.

Tunnit kuluivat tavalliseen tapaan. Mutta sitten, iltapäivällä, sattui se kauhea tapaus.

Eeva tuli päivällispöytään itkettynein silmin.

— Mikä sinua vaivaa, lapsi kulta? kysyi hänen isänsä, insinööri Norma.

— Ei mikään, isä.

— Niin, niin, minä ymmärrän, sanoi insinööri ja nyökäytti vakavasti päätään. — Minäkin usein itken vain huvikseni, noin ajan kuluksi.

Eevan täytyi nauraa.

— Pojat ovat niin kamalia, isä.

— Mitkä pojat?

— Meidän luokkamme pojat. Miksi ihmisiä pannaan yhteiskouluihin? Minä uskon varmasti, että tyttökouluissa on paljon hauskempaa.

Insinööri kohotti kulmakarvojaan.

— Eilen sinä sanoit halveksivasi tyttökouluja, Eeva.

— Minä olin tyhmä. Hyi, että aina pitää olla poikien kanssa. Minä en kärsi poikia.

— Vai niin, vain niin, sanoi insinööri.

— Etkö sinä kärsi Nisseä? kysyi epäselvä ääni, ja Nissen silmät loistivat kummastuneina voileivän yli, jonka hän oli työntänyt puolitiehen suuhunsa.

— Kärsin, sanoi Eeva. — Nisseä ja Juhoa ja isää, mutta en ketään muuta poikaa.

— Mitä nyt sitten on tapahtunut? kysyi rouva Norma.

— Mitäkö on tapahtunut? Rolle Eerola sai käsiinsä Marjan päiväkirjan! Koko luokan ilkein poika — koko kaupungin — koko maailman, tarkotan minä. _Rolle Eerola_! Ymmärrättekö?

— Jaa-a, minä luulen, että ymmärrän, sanoi insinööri. — Nisse ja Stiina, voitteko ajatella — Rolle Eerola itse!

— Hyi, isä! huusi Eeva.

— Mitä siinä päiväkirjassa sitten on? kysyi insinööri.

— Minä en tiedä oikein, sanoi Eeva. — Marja sanoi, että siinä on kaikki hänen salaisuutensa ja sitäpaitsi Hertan ja minunkin. Minulla ei ole mitään salaisuuksia, mutta on kuitenkin hirveää, että hän on kirjottanut ne siihen. Ja kun vain ajattelee, että Rolle nyt paraikaa lukee niitä! Huomenna koko kaupunki tietää ne!

— Aivan varmaan, sanoi hänen isänsä.

— Ja sitten siinä vielä on — — niin, siinä on _kaikki_.

Eeva alkoi räpyttää silmiään ja joi nopeasti kulauksen maitoa.

— Mistä Rolle löysi sen? kysyi hänen äitinsä.