Part 8

— Pyydämmekö, että äitimme, lähettävät meidät johonkin sellaiseen kasvatuslaitokseen? Eikö tämä ole sinun ovesi? Ei, älä ole levoton, täti ei odota minua, ehkä hän ei edes ole kotona tänä iltana.

Portaissa Saara levottomasti mietti, tarjoaisiko hänen äitinsä mitään Hertalle. Ruokasalin kaapissa oli karamelleja, mutta äiti harvoin tarjosi mitään muille kuin täysikasvuisille...

Hertta niiasi rouva Turuselle, joka tuli eteiseen kuullessaan ääniä.

— Hauskaa, että Saaralle tulee vieraita, sanoi rouva Turunen ystävällisesti.

Tämän syksyn aikana hän oli ajatellut Saaraa enemmän kuin ennen. Hän oli huomannut, että Saara hyvin usein oli yksin — saattoikohan se johtua siitä ikävästä koulujutusta? Ja hän oli ajatellut, että hänen ehkä pitäisi tehdä jotain saadakseen Saaran tovereita viihtymään Saaran kodissa.

Saara oli levoton, hän juoksi huoneeseensa, sytytti sähkövalon, peitti ikkunat ja työnsi nopeasti tohvelit sängyn alle.

— Sinulla on niin hauska huone! sanoi Hertta.

Saara aikoi vastata, ettei se ollenkaan ollut hauska, mutta tuli samassa katselleeksi ympärilleen. Oli tosiaankin totta, että huone oli hauska tänä iltana. Muulloin aina se oli ikävä ja ruma, mutta nyt hänen täytyi myöntää, että se näytti oikein iloiselta ja ystävälliseltä.

Rouva Turunen toi heille kakkua ja hilloa. Hertta kertoi juuri suojelusenkeli-kappaleesta, ja rouva Turunen pysähtyi kuuntelemaan.

— Saara, sinun pitää tulla meille huomenna, sanoi Hertta, me aiomme laittaa varjokuvia, Eeva tulee ja Marja ja Eevan siskot ja veljet ja Anna Helminen.

— Se on tietysti Saarasta hyvin hauskaa, sanoi rouva Turunen.

Mutta Saara oli säikähtyneen näköinen. Hän ei ollut pitkiin aikoihin ollut mukana sellaisessa.

— Lupaa että tulet, Saara! sanoi Hertta.

Ja Saara lupasi. Tuntui niin kummalliselta ajatella, että huomeniltana olisi yhtä ihanan hauskaa kuin tänään.

— Mitä joululahjoja sinä ompelet? kysyi Hertta rouva Turusen mentyä.

— Minä ompelen pöytäliinaa — se on melkein valmis — ja sohvatyynyä ja —

— Näytä! käski Hertta.

Saara veti auki laatikon ja näytti kaikki käsityönsä.

— Isä antaa minulle aina niin paljon joululahjarahoja, selitti hän, ja minulla on täti, joka tulee minun kanssani ostamaan kangasta ja lankoja ja sellaista.

— Sinähän ompelet aivan suurenmoisesti! huusi Hertta. — Kuinka sinä ehdit ommella niin paljon? Minun lahjani ovat aina keskentekoisia, kun minä annan ne.

Saara ajatteli itsekseen, että hänellä tänä syksynä oli ollut aikaa liiaksikin. Hän olisi ehtinyt ommella paljon enemmän, mutta häntä ei ollut haluttanut. Oli hauskempaa lukea kertomuskirjoja, silloin ei muistanut mitään ikävää.

— Tuo pieni liina on kamalan sievä, sanoi Hertta, ja se on sen näköinen, kuin ei siinä olisi työtä ollenkaan. Sellaisesta minä pidän. Kuule — minä tulen tänne jonakin päivänä, niin sinä saat näyttää minulle, miten se ommellaan. Saanko minä?

Tietysti! sanoi Saara.

Hän luuli melkein uneksivansa.

— Minä tulen ensi lauantaina Eevan kanssa, sanoi Hertta.

Hän ei pitänyt kiirettä. Hän katseli Saaran tauluja, selaili hänen kirjojaan, tutki hänen valokuviaan. Vihdoin hän katsoi kelloa ja hypähti seisomaan.

— Äiti raukka soittaa nyt varmasti kaikille tuttaville ja kysyy minua! huudahti hän. — Hyvästi, tämän kirjan minä otan.

— Uskallatko sinä kulkea yksin kotiin? kysyi Saara.

— Minähän asun aivan tässä vieressä. Nyt en löydä puuhkaa — vai niin, tuollahan se on kalossien keskellä. Äiti sanoo, että minun tavarani aina ovat kalossien luona. Tänäänkin, kun minä etsin sormikkaitani, kysyi hän, olinko minä jo etsinyt kalossien joukosta. Minä melkein suutuin.

— No, mistä sinä sitten löysit sormikkaasi? kysyi Saara.

— Kalossien joukosta, tietysti! vastasi Hertta ja katosi.

Illallista syötäessä rouva Turunen monta kertaa katsahti Saaraan. Hän ei ollut tuntea häntä samaksi tytöksi. Saarahan melkein aina istui vaiti! Nyt hän puheli lakkaamatta — »Hertta sanoi», »Hertta arveli», »Hertta tahtoi».

Rouva Turunen ei puhunut paljon. Hän istui mietteissään.

— Kuulehan, Saara, sanoi hän vihdoin, tahdotko sinä kutsua kaikki tyttötoverisi tänne jonakin päivänä — esimerkiksi joululuvan aikana? He voivat saada voileipiä ja jäätelöä niinkuin Penttilälläkin.

— Äiti! Oikeinko totta? huudahti Saara.

Rouva Turunen nyökäytti päätään ja katseli tyytyväisenä Saaraa, joka istui siinä posket punaisina ja silmät ilosta säteilevinä.

Seuraava ilta oli erinomaisen hauska. Saara oli ensin vähän hiljainen, mutta pian hän unohti itsensä ja kävi yhtä iloiseksi kuin muutkin.

Sen päivän jälkeen nähtiin hänet usein Hertan, Eevan ja Marjan seurassa.

— Kuka olisi uskonut, että Saara Turunen olisi niin hauska! sanoi Eeva eräänä päivänä aamiaista syötäessä.

— Minä olen aina, pitänyt Saara Turusesta, sanoi hänen isänsä.

— Isä ei milloinkaan puhu tosissaan, sanoi Eeva. — Mutta nyt minulla on jotakin ihmeellistä kerrottavana.

— Minä en voi syödä ainoatakaan palaa, ennenkuin saan kuulla sen! sanoi insinööri ja laski käsistään veitsen ja kahvelin.

— Koko luokka viettää pikkujoulun Ossi Angerin luona! huusi Eeva. — Eikö se ole ihmeellistä? Kun hän kutsui meidät, niin kaikki ällistyivät niin, ettei kukaan kiittänyt. Sitten — rehtorin tunnilla — kaikki olivat kuin kuumeessa, eikä kukaan osannut sanaakaan. Eikö se ole kamalan hauskaa?

— Kamalan, sanoi insinööri. — Mutta jos sinä nyt söisit vähän, puoli perunaa on ehkä liian heikko aamiainen.

— Kuka voi syödä, kun täytyy keksiä joululahjoja koko luokalle?

— Eikö käy kalliiksi antaa koko luokalle? kysyi insinööri hiukan levottoman näköisenä.

— Eihän, me annamme enimmäkseen vain sellaista, joka ei ole mitään, sanoi Eeva. — Mutta ajatelkaa, Harri Neva kertoi, että Aarne Linturi oli nähnyt jonkun kirjakaupan ikkunassa postikortin, jossa oli se onneton huviretki-saari, ja heti paikalla — eikö se ole Aarnen tapaista? — hän tahtoi ostaa sen ja antaa sen Saaralle! »Eikö ole tarkotus antaa pieniä letkauksia toisilleen?» oli hän kysynyt. Onneksi Harri oli mukana. Mutta tiedättekö, mitä minä annan Ingalle? Pienet käherryspihdit — minä näin niin suloiset pienet pihdit eräässä ikkunassa.

— Pitääkö kaikkien antaa lahjoja kaikille? kysyi Essi.

— Tietysti. Minä en voi nukkua minuuttiakaan näinä kahtena yönä.

— Minä kyllä autan sinua kirjottamaan joululahja-runoja, sanoi insinööri. — Ingalle voit kirjottaa:

Käherryspihdit on nämä, Nyt loppui lauluni tämä.

Kaikki nauroivat, Juho eniten. Hän ihaili isäänsä yli kaiken.

* * * * *

Eevalla oli kori kädessä, kun hän kaksi päivää myöhemmin nousi sen talon portaita, missä professori Anger asui.

Hän kulki hyvin hitaasti. Jos hän olisi ensimmäinen! Silloin hän ehkä saisi istua kuin seiväs ja puhella professorin kanssa koulusta tai äidistä ja isästä. Hyi!

Mutta pian hän kuuli melua vähän alempaa. Hän kumartui kaidepuun yli. Harri Neva ja Einari Tammela ne siellä laahasivat suunnatonta pyykkikoria, joka oli täynnä paketteja.

— Sinä annat minun vetää koko kuorman, sanoi Einari. — Kas, nyt Etan kahvipannu putoaa!

— Ei, se oli Eevan rauhanpalmu, sanoi Harri.

— Minun _mikä_? huusi Eeva ylhäältä.

Harri oli vähällä hellittää otteensa ja pudottaa korin maahan.

— Oletko sinä siellä? huusi hän. — Kuka on käskenyt sinua kuuntelemaan toisten ihmisten salaisuuksia?

— Miksi minä saan rauhanpalmun?

— Sen saat tietää sitten. Soita nyt kelloa, me tulemme heti.

Ossi aukaisi. Koko eteinen oli täynnä koreja ja paketteja.

— Terve tuloa! sanoi Ossi. — Melkein kaikki ovat jo tulleet.

Eeva astui saliin, niiasi professorille ja professorinrouvalle ja istuutui sitten Hertan viereen.

— Huh, miten jäykän näköisiä kaikki ovat! kuiskasi Hertta. — Ja pojat seisovat tuolla kuin lammaslauma eivätkä uskalla käydä istumaan!

Ossi katseli levottomana ympärilleen. Kaikki oli niin ikävää. Itse Harri Nevakaan ei saanut sanaa suustaan, ja tytöt olivat kuin seipäät. No, nyt tee tuotiin sisään, silloin saatiin jotakin tekemistä!

— Etkö ota kakkua? kysyi hän Harrilta.

— En kiitos! sanoi Harri kohteliaasti.

Tämähän oli kamalaa, ajatteli Ossi. Ei milloinkaan ennen Harri Neva ollut ollut kohtelias hänelle. Ja tuolla Einarilta meni korpunpala väärään kurkkuun — aivan niinkuin Ossilta joskus, kun hän oli sisällä vähän aikaa täysikasvuisten kutsuissa. Ja Hertta istui jäykkänä ja vakavana kuin mikäkin suuri neiti.

No, nyt kaikki olivat juoneet. Nyt oli parasta saada omenat ja muu sisään niin pian kuin suinkin. Sitten voitaisiin heti ruveta heittelemään lahjoja sisään. —

Ensimmäinen lahja sattui Etta Penttilälle. Se oli pillerirasia, ja sen mukana seurasi runo:

Jos näitä syöt, niin muotos vaihtuu: Kaikki liika haihtuu, Varsi hienonee ja posket laihtuu!

— En minä enää ole niin kauhean lihava! huusi Etta. — Minä olen laihtunut puoli kiloa tänä syksynä!

— Jos sitä menoa jatkuu, niin sinä pian painat vain yhdeksänkymmentä kiloa, sanoi Harri Neva. — Hei, tässä on taas paketti!

Se oli Marja Normalle, »runoilijakuningattarellemme, Suomen ylpeydelle».

Yleisen riemun vallitessa Marja veti esille vihreästä silkkipaperista tehdyn laakeriseppeleen.

Nyt Ossi oli rauhallinen. Melu kävi hetki hetkeltä kovemmaksi. Jokainen lahja sai aikaan huutoa ja naurua.

Eeva sai rauhanpalmunsa. Pakettiin oli kirjotettuna:

»Jalolle suojelijattarelleni ikuisen kiitollisuuden osotukseksi.

Bamssi.»

Inga Korte sai peilejä, korvarenkaita, hiusvoiteita ja puuterihuiskuja. Harri Neva sai viisi munalukkoa suunsalpana käytettäviksi, Ossi Anger sai silmälasit, paperisen tohtorinhatun ja sitäpaitsi kaikilta opettajilta kunnia-adressin. Hertta sai valerianaa ja Mopen valokuvan.

— Oletteko te varastaneet sen? kysyi hän. — Harri Neva, sinä näytät vähän nololta.

— Hm — niin — minä löysin sen, sanoi Harri epämääräisesti.

— Mistä?

— Älä sinä siitä huolehdi. Eikö kuva ole onnistunut?

— Mistä sinä sen löysit?

— Tuolta! sanoi Harri ja osotti pöydällä olevaa albumia.

— Isän albumista! huusi Ossi.

— Ei hän välitä Mopen kuvasta niin paljon kuin Hertta, sanoi Harri.

— Milloin sinä otit sen albumista? kysyi Hertta.

— Viisi minuuttia sitten.

— Mikä tuosta lapsesta vielä tulee? kysyi Hertta pudistaen päätään. — Pane Moppe paikoilleen, Ossi.

Saara sai sammakon, joka hyppeli edestakaisin lankaa pitkin. Pakettiin oli kirjotettuna, että sitä tuli katsella tunneilla, sillä »hyvä nauru tunneilla pidentää elämää».

— Mitä kauniita tavaroita sinä saat, Liisa? kysyi Einari Tammela heilutellen monokkelia, jonka hän juuri oli saanut.

— Jalokivisormuksen, sanoi Liisa.

— Mikä kirjotus paketin kuoressa on? kysyi Einari. — »Liisa Marttilalle, suurelle laulajattarelle, lämpimän ihailun merkiksi. Italian kuningatar.»

— Miksi minä saan kahvipannun? huusi Etta samassa.

— Minä näin sen puodinikkunassa, ja minusta se muistutti sinua niin ihmeellisesti! sanoi Harri.

— Ja sitten sinulla on niin hyvät emäntätaipumukset, sanoi Rolle Eerola.

— Mistä sinä sen tiedät? kysyi Etta.

— Minä näin sen huvimatkalla, sinä olit ainoa, joka pesit astioita siellä, sanoi Rolle. — Inga varoi käsiään, hän ei koskenut mihinkään, Hertta istui pyyheliina sylissä ja kuppi kädessä ja puhui ja puhui — joskus hän muisti kupin ja pyyhkäisi sitä kerran, sitten hän unohti sen taas — hän pyyhki samaa kuppia puolen tunnin ajan.

— Ole vaiti, Rolle, tässä saat lahjan! huusi Hertta ja heitti hänelle paketin.

Se sisälsi taulun, jonka Harri Neva oli maalannut ja joka esitti Rollea itseään.

— Miksi minun toinen poskeni on sinipunainen? kysyi Rolle.

— Varjo lankeaa sillä tavalla, selitti Harri ylpeästi, ja tukassa on ainakin oikea väri. Sen minä maalasin punaisella musteella.

— Mutta ei minulla ole siniset silmät!

— Niin, ei tosiaankaan taida olla, mutta minulla ei ollut ruskeaa väriä.

Lahjoja sateli yhä kaikille.

— Eivätkö ne jo lopu pian? huokasi Hertta. — Minä en jaksa nauraa enää. Älä aukaise tuota pakettia, Eeva; jos siinä on jotain naurettavaa, niin minä kuolen! Voi!

Ja hän nauroi niin, että kyynelet valuivat pitkin hänen poskiaan, sillä paketissa oli taulu, joka esitti häntä itseään ja Eevaa.

— Kumpainen olen minä? kysyi Eeva innokkaasti.

— Tietysti se, jolla on vaaleampi tukka, sanoi Harri Neva loukkaantuneena. — Etkö sinä tunne omaa itseäsi?

— E-en, en aivan, myönsi Eeva. — Tai kyllä nyt, kun näen nimen tuossa alla.

— Etkö sinä tunne omaa ruskeaa hamettasi? kysyi Harri.

— Se se juuri saattoi minut vähän päästä pyörälle, sanoi Eeva, eihän minulla ole mitään ruskeaa pukua!

— Vai eikö? Sepä kummaa — ruskea, jossa on vaaleansininen kaulus?

— Ei minulla ole sellaista — Liisalla kyllä on.

— Vai niin, sanoi Harri vähän nolon näköisenä, minä aivan muistin, että se oli sinulla.

* * * * *

Rouva Anger meni levottomana miehensä työhuoneeseen.

— Kuulehan, Teodor, mitähän alakertalaiset ajattelevat tästä? kysyi hän.

— Heidän kattokruununsa vapisee varmaankin vähän, sanoi professori, mutta se ei ole vaarallista. Meillä on muulloin niin hiljaista.

* * * * *

— Niin, ja Ossi näyttää pitävän niin hauskaa.

— Eeva, tahdotko sinä kuulla salaisuuden? kysyi Marja ja veti Eevan vähän syrjään. — Minä sain juuri tänään romaanini valmiiksi.

— Romaanisi?

— Niin, etkö muista, minähän luin alun sinulle ja Essille —

— Muistan, mutta minä en tiennyt, että sinä olet jatkanut...

— Se on valmis nyt. Loppu on oikein kaunis. Fanny rupeaa nunnaksi ja katuu koko elämänsä ajan isänsä syntejä.

Samassa rouva Anger käski heidät ruokasaliin voileipiä syömään.

Ossi ehti tuskin ollenkaan syödä itse, hänen täytyi tietysti katsoa, että kaikki toiset saivat ruokaa. Tuolla seisoi Saara Turunen, hän ei. ollut saanut ainoatakaan voileipää.

— Mitä sinä tahdot, Saara? Lohta? Ja pidätkö sinä ranskanleivästä — vai näkkileivästä?

— Kiitos, minä pidän mistä vain, sanoi Saara.

Saara oli ollut niin kummallisen onnellinen koko illan. Ei kukaan näyttänyt muistavan, mitä hän oli tehnyt — itse Rolle Eerolakin oli antanut hänelle lahjan.

— Katsohan Saaraa, kuiskasi Einari Tammela Ossille, hän on kuin uusi ihminen tänä iltana.

Ossi katsoi Saaraan. Niin, se oli totta. Ennen Saara hänestä oli näyttänyt vanhemmalta kuin muut tytöt — Saara oli niin vakava eikä nauranut yhtä usein kuin muut — — — mutta tänä iltana, hän oli yhtä nuoren ja iloisen näköinen kuin hekin.

— Mikset sinä pidä yhtään puhetta, Harri? kysyi Rolf Eerola.

— Oletko hullu — professorihan on täällä!

— Mitä se tekee? sanoi Ossi. — Isä, Harri Neva tahtoisi pitää puheen, mutta ei uskalla.

— Miksei hän uskalla? Minunko tähteni? Silloin minä ensin pidän puheen. Minä toivon, että te hyvin usein tulette tänne ilahduttamaan sydäntämme niinkuin tänä päivänä. — Ja nyt on teidän vuoronne vastata.

Ja Harri Neva rohkaisi mielensä ja vastasi. Ja kun hän kerran oli päässyt vauhtiin, ei mikään voinut hillitä häntä. Hän puhui vuoron mukaan kaikille läsnäoleville. Sitten hän alkoi pitää puheita opettajille, mutta kun hän ehti neiti Ellmaniin, huusi Hertta:

— Ei, Harri, anna Bamssin olla! Sinä kiusaat häntä tarpeeksi tunneilla — minun mielestäni voisit jättää hänet rauhaan nyt.

— Bamssi pitää minusta, sanoi Harri, hän on aivan erikoisesti kiinnittänyt huomionsa minuun.

— Vai niin!

— Tänään hän esimerkiksi sanoi: »Harri Neva ei milloinkaan osaa mitään.» Siitä näkee, että hän tarkasti seuraa minun toimiani.

— Bamssi raukka, sitä hän ei juuri voi olla tekemättä, sanoi Hertta, sinähän meluat koko ajan.

— Kuulkaa Herttaa! Ossi, Aarne, kuulkaa Herttaa! »Sinä meluat!» Kysytäänpä Bamssilta, _kuka_ luokan oppilaista enimmin meluaa — hahaa, Hertta!

— Saanko minä tuon lautasen, Harri, nauroi Hertta, ja nyt puhumme muusta. Mitä te aiotte tehdä joululuvan aikana?

— Minä aion nukkua aamuisin, sanoi Etta.

— Silloin luokan ovea varmasti pitää suurentaa joulun jälkeen, sanoi Harri. — Nyt jo sinä töin tuskin pääset siitä läpi, jos olet syönyt vahvan aamiaisen.

— Se ei ole totta! huusi Etta.

— Mitä sinä itse aiot tehdä luvan aikana? kysyi Ossi.

— Syödä, tietysti, sanoi Harri. — Einari menee tanssikouluun. Hän on saanut uuden puvun ja kolme uutta kenkäparia. Hänen pitää oppia kulkemaan lattian poikki ja kumartamaan ja hoitamaan viuhkaa —

— Ole vaiti. Harri, sanoi Rolf Eerola. — Mitä sinä aiot tehdä, Eeva?

— Odottaa jouluiltaa ja sitten nauttia jouluillasta ja sitten muistaa jouluiltaa, sanoi Eeva.

Kaikki nauroivat.

Kun ruoan jälkeen palattiin saliin, kuiskasi Marja Hertalle:

— Luuletko sinä, että professori on samanlainen kuin Etan isä?

— En luule, mutta varminta on kuitenkin lähteä ajoissa. Vähän minun sentään täytyy levätä, minä söin kuusi voileipää ja kaksi annosta jälkiruokaa.

Kaikkien vieraiden mentyä Ossi kysyi äidiltään:

— Oliko sinusta hauskaa, äiti?

— Hyvin hauskaa, vastasi rouva Anger nauraen.

— Niin minustakin, sanoi Ossi ja läksi levolle.

* * * * *

Ja nyt koulu oli päättynyt. Kaikki olivat saaneet todistuksensa, sanoneet hyvästi tovereille ja viimeisen kerran juosseet koulun portaita alas.

Eevan mielestä aika kiiti ohi kuin salama. Essi ja hän ompelivat päivät päästään saadakseen kaikki joululahjat valmiiksi. Ja ennenkuin ehti käännähtääkään, oli aattopäivä jo käsissä.

— Tänään on jouluaatto! Jouluaatto! Jouluaatto! huusivat Juho, Nisse ja Stiina hyökätessään kello puoli seitsemän aamulla tyttöjen huoneeseen.

Oli suloista tietää, että tänään todella oli jouluaatto!

— Eeva, mitä sinä luulet saavasi? kysyi Essi.

— En tiedä, mutta minä _toivon_ valokuvauskonetta.

— Nouskaa jo, tytöt! huusi Juho. — Te ette ehdi pukeutua illaksi.

— Menkää tiehenne, niin me nousemme, sanoi Essi, uskotko sinä, Eeva, _uskotko_, että minä saan taikalyhdyn?

— Kuka tietää? sanoi Eeva. — Heitä tänne tuo alushame, ole hyvä!

— Minkätähden joulu oikeastaan on niin hauska? sanoi Essi. — Ei se ole vain lahjojen tähden.

Eeva mietti hetkisen.

— Ehkä sen tähden, että kaikki ovat yhdessä ja että lauletaan ja kuusen tähden, sanoi hän.

— Ehkä, sanoi Essi. — Ihanaa vain on, että tänään on jouluaatto!

Aamupäivä kului nopeasti. Hertta toi lahjoja kaikille, ja kotiin mennessään hänellä oli yhtä monta pakettia korissaan kuin tullessaankin.

— Meidän pitäisi viettää jouluilta yhdessä, sanoi hän, eikö teistäkin?

Kyllä, niin heistäkin,

— Mutta me voimme soittaa toisillemme illalla ja toivottaa hauskaa joulua, sanoi Eeva. — Ja huomenna meidän täytyy tavata, tietysti.

— Tietysti!

Ja nyökäten ja huiskutellen hän katosi.

— Miksi te ette syö, lapset? kysyi rouva Norma päivällispöydässä.

Mutta lapset ajattelivat illallista — lipeäkalaa ja muuta jouluruokaa.

— Kuka nyt voi syödä, kun sydän on täynnä lipeäkalaa ja torttuja? sanoi Eeva.

— Saattaahan se käydä vähän vaikeaksi, sanoi insinööri. — Muuten äiti ja minä olemme ajatelleet, ettemme tänä vuonna antaisikaan joululahjoja. Nyt on niin kalliit ajat, ja rahat tarvitaan muuhun. Koettakaa nyt kiltisti olla iloisia, vaikka ette saakaan lahjoja!

Lapset nauroivat ihastuksissaan katketakseen, he tiesivät, että isä sanoi noin joka jouluna.

Stiina yksin oli säikähtyneen näköinen. Hän ei muistanut edellistä joulua.

— Eikö Stiina saa mitään lahjoja? kysyi hän katsoen onnettomana ympärilleen.

— Saa kyllä, huusi Eeva, Stiina saa kauhean paljon lahjoja — koko korillisen.

Mutta Stiina näytti vielä epävarmalta.

— Eikö ajat aivan varmaan ole kalliit? kysyi hän.

— Ei ole.

Ja niin päivällinenkin oli ohi. Jo tunnin kuluttua kuusi sytytettäisiin! Eeva istui kirjotuspöytänsä ääressä piirustellen tapansa mukaan kaikenlaisia kuvioita imupaperille.

Oliko hän pannut kaikki lahjat paperiin? Hänen täytyi laskea ne ajatuksissaan. Äidin pöytäliina, isän kirjotuspöytämatto, Juhon kynäkotelo, Nissen pallo, Stiinan pieni nukke, Olgan saippua — kyllä ne kaikki olivat valmiina annettaviksi. Marjan lahjat he olivat vieneet jo eilen.

Hyvä oli, ajatteli Eeva, että hän oli ommellut pienen lahjan Saara Turusellekin. Se oli vain pieni kynänpyyhin, mutta ehkä Saara kuitenkin ilostuisi. Hän oli pistänyt sen Saaran kirjelaatikkoon eilen.

— Eeva, kerro jotakin joulupukista! Me emme _jaksa_ odottaa niin kauhean kauan!

Nisse ja Stiina kiipesivät hänen syliinsä.

— Tulkaa tänne sohvaan, niin minä kerron.

Ja hän kertoi, kunnes rouva Norma aukaisi oven ja sanoi:

— Nyt kuusi sytytetään! Pian kaikki »pimeään huoneeseen» — isän huone on pimeänä.

— Eläköön! Eläköön!

Kaikki hyökkäsivät insinöörin huoneeseen, joka oli salin vieressä. Se oli aivan pimeä, ja kaikki ovet olivat kiinni.

Nyt siis vihdoin oltiin »pimeässä huoneessa»! Eevaa melkein hävetti se, että hänestä kaikki oli niin hauskaa — oikeastaanhan tällainen oli pikkulasten huvia.

— Eläköön, eläköön! kuiskasi Stiina.

Hänen mielensä oli niin jännittynyt, ettei hän voinut huutaa.

Ja nyt — nyt...!

Ovet lensivät auki, ja kaikki syöksivät saliin. Suuri loisto aivan häikäisi, pani pään pyörälle. Silmät, jotka olivat tottuneet pimeään, eivät aluksi erottaneet mitään.

— Kuusi! huusi Nisse äkkiä.

Niin, tuossa se oli — paistavana, täynnä kynttilöitä ja koristeita. Stiina lenteli ympäri huonetta ja huusi, minkä jaksoi:

— Eläköön, eläköön!

Ja Eevallakin melkein oli itku kurkussa. Oli oikeastaan kummallista, ajatteli hän, että itku pyrki kurkkuun, kun ihminen oli hirveän iloinen — ei joka tavalla iloinen, mutta esimerkiksi näin jouluilta-iloinen.

— Nyt otamme toisiamme kädestä kiinni ja tanssimme kuusen ympärillä, sanoi rouva Norma.

Ja he tanssivat laulaen:

»Joulu tulee joukker-koukker, Kaikki lapset heikker-keikker.»

Sitten rouva Norma istuutui pianon ääreen, ja laulettiin pari joululaulua. Ja sitten — sitten kaikki oli kuin unta vain. Toinen ilo seurasi toista, niitä ei jaksanut laskeakaan. Teetä ja kakkuja ja karamelleja, suurenmoisia lahjoja — juuri ne, joita oli toivonut — valokuvauskone ja taikalyhty ja paljon muuta. Puheltiin ja naurettiin ja riemuittiin, Eevan pöytäliina oli erinomainen, Juhon huonosti ommeltu lahja »liikuttava».

Ja sitten tuli illallinen: lipeäkalaa ja kinkkua, puuroa ja torttuja.

— Isä, sanoi Juho ruoan jälkeen onnellisena ja väsyneenä, ei kai mikään ole ihanampaa kuin olla niin kylläinen, ettei jaksa liikkua?

— Eikö olisi vielä ihanampaa panna maata? kysyi insinööri merkitsevästi.

Ja Juho näytti olevan samaa mieltä. Kaikki sanoivat hyvää yötä toisilleen, ja niin jouluilta oli ohi.

Valo oli sammutettu, ja huoneessa oli hiljaista.

— Hyvää yötä, Eeva.

— Hyvää yötä, Essi.

Eevan pää painui raskaasti tyynyn varaan. Hän tunsi, että hän heti nukkuisi. Ja huomenna herätessään hän omistaisi erinomaisen hienon valokuvauskoneen, ja heti aamiaisen jälkeen Hertta ja Marja olivat luvanneet tulla...

Eeva nukkui.