Part 5

Saara alkoi hitaasti kävellä metsään päin — toiseen suuntaan kuin muut. Hän ajatteli sitä, että toverit hyvin harvoin kutsuivat hänet luokseen — se tapahtui melkein vain silloin, kun luokan kaikki tytöt kutsuttiin. Eeva, Hertta ja Marja olivat aina yhdessä, ja Marja oli kerran sanonut, että heillä aina oli hauskaa. Mikseivät he milloinkaan kutsuneet Saaraa? Osasi hänkin olla hauska, jos hän vain tahtoi, mutta hän ei tahtonut, kun kaikki olivat epäystävällisiä hänelle.

Hän oli joutunut jokseenkin kauas metsään, ja häntä väsytti. Tien vieressä oli iso kivi ja sen takana vanha turvepenkki. Saara istuutui ja alkoi syödä muutamia piparikakkuja, jotka hänellä oli taskussaan.

Hetken kuluttua hän kuuli ääniä.

— Joutukaa, kello on jo puoli viisi! huusi joku.

Ääni oli Etta Penttilän.

Saara istui aivan hiljaa. He eivät voineet nähdä häntä tieltä, eikä hän sitä tahtonutkaan.

Hän odotti. Nyt kaikki olivat menneet ohi. Äänet kuuluivat vähitellen yhä epäselvemmin.

Hän nousi seisomaan ja karisti piparikakunmuruja hameestaan. Mutta ennenkuin hän ehti mennä tielle, kuuli hän taas ääniä. Toinen oli Hertan, toinen Eevan.

— Mitähän kello on? kysyi Eeva. — Minulla, ei ole kelloa mukana.

— Minun kelloni seisoo tietysti, sanoi Hertta. — Ja nyt minä olen kadottanut rintaneulani! Se vain puuttui!

— Meidän täytyy kääntyä etsimään sitä, sanoi Eeva.

— Niin täytyy. Ja minä olen niin väsynyt — ja luuletko sinä, että meillä on aikaa?

— En tiedä. Vähän matkaa me kyllä voimme mennä. Ehkä tulee joku vastaan, joka voi sanoa mitä kello on.

Saara kuuli, että he alkoivat mennä samaa tietä takaisin.

Jos he myöhästyisivät! Hahhaa! Se olisi mainiota. Saaralla ei ollut mitään halua sanoa heille, että kello jo oli puoli viisi. Jos he eivät voineet pitää huolta ajasta, niin syyttäkööt itseään.

Tielle tultuaan hän näki talonpoikaisnaisen, joka meni samaan suuntaan kuin Herttakin. Ilkeä ajatus heräsi Saaran mielessä. Hän tervehti naista ja sanoi:

— Jos teitä vastaan tulee kaksi tyttöä ja he kysyvät teiltä, mitä kello on, niin voitte sanoa, että se on neljä. Minä luulen, että he mielellään tahtovat tietää sen.

Kas niin. Nyt he ehkä tulisivat liian myöhään, kaikki saisivat odottaa heitä, Bamssi olisi pahoillaan ja muut suuttuneita. Saaran täytyi nauraa itsekseen, ja hän oli niin hyvällä tuulella, että hän hyräili kävellessään pitkin metsätietä.

Hertta ja Eeva eivät voineet löytää rintaneulaa.

— Eeva, sanoi Hertta, mene sinä takaisin ja pyydä heitä odottamaan neljännestunti, jos minä myöhästyn. Minun _täytyy_ löytää se, minä olen saanut sen isoäidiltä, ja siinä on oikea helmi.

— Minä en tahdo jättää sinua yksin.

— Mikset — keskellä päivää! Minä luulen, että tiedän, missä pudotin sen — se on varmaankin siinä paikassa, missä me poimimme puolukoita. Mene nyt, Eeva, niin olet hyvä! Muuten Bamssi suuttuu.

— Mutta ehkä kello ei vielä olekaan paljon?

— Se on mahdollista, mutta ei siihen voi luottaa. Ole kiltti, Eeva!

Eevan täytyi vihdoin mennä. Hän ymmärsi, että Hertta saisi vähemmän ikävyyksiä, jos muut tietäisivät, miksi hän viipyi.

Hertta kulki yksin eteenpäin. Voi, ajatteli hän, jos hän nyt ei löytäisi rintaneulaa! Isoäiti oli erinomainen, mutta ei hän ymmärtänyt leikkiä. Ja äitikin olisi hirveän pahoillaan.

Hertta oli väsynyt, ja hänen päätään kivisti. Aina hänelle tapahtui jotakin ikävää, ajatteli hän kulkiessaan siinä katse suunnattuna maahan.

Mikä valkea tuossa vilkkui? Eläköön! Siinähän neula olikin. Hänen ei tarvinnut mennä puolukkapaikalle asti.

Hän kiinnitti rintaneulan huolellisesti puseroonsa ja alkoi juosta takaisinpäin. Olikohan kello jo paljon? Ehkä he nyt kaikki odottivat Eevaa ja häntä! Hän juoksi niin, että aivan hengästyi.

Tuossahan tuli talonpoikaisnainen. Ehkä hän voisi sanoa, paljonko kello oli? Hertta tervehti ja kysyi. Jaa, kellon täytyi nyt olla vähän yli neljän, eräs neiti juuri...

— Kiitos! keskeytti Hertta iloisesti, nyökkäsi ystävällisesti ja juoksi edelleen. Hetken perästä hän kuuli jonkun viheltelevän.

— Halloo, Hertta, huusi joku.

— Halloo, Rolle. Mitä sinä siellä teet?

— Minä teen kepin itselleni. Luuletko sinä, että minä ehdin saada sen valmiiksi?

— Minä kuulin juuri, että kello on vähän yli neljän.

— No, silloin minä kyllä ehdin. Näkemiin.

Hertta alkoi taas juosta. Eikö Eevan hame näkynyt tuolla tienkäänteessä?

— Eeva! huusi Hertta.

Eeva pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen.

— Minä löysin sen! huusi Hertta ja huiskutti kättään. — Voi Eeva, miten minä olen väsynyt! Päätä pakottaa.

— Pistä kätesi minun kainalooni. Me olemme pian perillä. Kas että sinä löysit sen!

— Niin. Kuule, älä kerro tätä Saaralle. Hän ei milloinkaan ole kadottanut mitään, sen minä varmasti uskon.

— Siksi hän onkin niin ikävä, sanoi Eeva.

— Minä en luule, että hän on ikävä, sanoi Hertta, mutta hän ei pidä meistä, ja siksi hän on ikävä, kun hän on meidän kanssamme.

— Miksi hän ei pidä meistä?

— En tiedä, sanoi Hertta. — Harri Neva sanoi kerran, että Saara varmaan oli leivottu happamesta taikinasta. Minä sanoin, että häpeä sinä, mutta se ei kuitenkaan ollut niin tyhmästi sanottu. Tiedätkö, minun päässäni jyskyttää niin kamalasti.

— Nyt me heti olemme perillä. Näetkö, tuossahan Bamssi jo pistää kuppeja eväskoriin.

— Minä en jaksa auttaa. Minä menen laivansalonkiin makaamaan.

— Hertta kulta, sinä olet oikein kalpea. Oletko sinä kipeä?

— En, en, mutta minä pelkäsin niin rintaneulan tähden. Ja sitäpaitsi minä juoksin liian kiivaasti.

Eeva auttoi neiti Ellmania panemaan kupit ja lasit koreihin. Kaikki eväät oli syöty loppuun.

— Onko koko iso rinkeli lopussa? kysyi neiti Ellman ällistyneenä.

— Suurin osa on minussa, sanoi Harri Neva, joka makasi kalliolla kylläisenä ja väsyneenä. — Minä pelkään, että teidän täytyy kantaa minut laivaan.

— Oletko sinä oikein sairas? kysyi Etta.

— Älä ole tyhmä, Etta, tiuskaisi Saara.

Saaraa harmitti, että Hertta ja Eeva olivat tulleet takaisin hyvissä ajoissa. Ja nyt Hertta makasi salongissa muka päänkivistyksessä. Tietysti se oli vain keksittyä, hän kai ei viitsinyt olla mukana lähtövalmistuksissa.

Hertta oli pannut märän nenäliinan otsalleen. Ohimojen kohdalla tuntui pakotusta ja tykytystä. Hän ei ollut oikeastaan ollut ihan terve koko päivänä, mutta hän ei ollut sanonut mitään siitä kotona. Äiti oli niin mahdoton; jos oli vähänkin kipeä kaula tai mitätön pieni kuumeväristys, niin heti täytyi pysyä kotona — vaikka olisi sunnuntai tai lupapäivä tai mitä hyvänsä.

Hän voi melkein pahoin. Hänen päänsä oli sekaisin. Päivän tapahtumat pyörivät huimasti hänen ajatuksissaan. Hän koetti muistaa erästä laulua, jonka Liisa Marttila oli laulanut metsässä, mutta hän ei jaksanut muistaa sanoja. Jotakin siinä oli lyhteistä ja pellosta ja —

Mitä ihmettä? Lähtikö laiva jo rannasta? Hän oli varmaankin nukahtanut vähän — muuten puoli tuntia tai enemmän ei olisi voinut mennä niin nopeasti.

Eeva tuli sisään.

— Kuinka sinä voit, Hertta?

— Kiitos, huonosti. Tahdotko sinä kastaa nenäliinan veteen?

Eevalla oli mukanaan päänsärkypulveri, joka neiti Ellmanilla sattumalta oli ollut laukussaan. Hertta otti sen, ja hetken kuluttua hänestä alkoi tuntua paremmalta.

Kaikki olivat hiljaisemmalla tuulella kuin tulomatkalla. Muutamat istuivat kannella, toiset etusalongissa, osa tytöistä kokoontui Hertan ympärille peräsalonkiin.

— No, Saara, eikö ollut hauska huviretki? kysyi Etta.

— Itse kai sinä sen paraiten tiedät, sanoi Saara.

— Niin, mutta minä tahdon tietää, mitä _sinä_ ajattelet, sanoi Etta. — Sinähän luulit, että siitä tulisi epäonnistunut.

Hertan kävi yhtäkkiä sääliksi Saaraa. Ehkä Saaralla oli ollut hyvin ikävää huviretkellä. Parasta ruveta puhumaan jostakin muusta asiasta.

— Minä saan vitsaa, kun tulen kotiin, sanoi hän, siksi, etten aamulla sanonut, etten ollut oikein terve.

Etta nauroi ihastuneena.

— Kylläpä sinä narraat, tietystikään sinä et saa vitsaa näin vanhana! huusi hän.

Mutta Saara meni ulos. Hän ei viitsinyt istua täällä ihailemassa Herttaa, ajatteli hän. Hän oli kyllä huomannut, että Hertasta oli ikävää, kun puhuttiin Saarasta — missä Hertta oli, siellä kaikkien täytyi puhua Hertasta. Siksi tietysti hänen piti ruveta puhumaan tuosta, että hän muka saisi vitsaa.

— Puolen tunnin kuluttua me olemme perillä, sanoi neiti Ellman, joka tuli alas kysymään Hertan vointia.

Samassa Ossi Anger tuli sisään.

— Anteeksi, neiti, unitta on tapahtunut jotakin hyvin ikävää, sanoi hän.

Hän oli niin vakavan näköinen, että neiti Ellman pelästyi.

— Mitä niin?

— Rolle Eerola ei ole mukana laivassa.

— Kuinka? Sehän on mahdotonta? Mehän laskimme...

— Niin, mutta Rolle suuttui meihin ruoan jälkeen ja meni perämiehen hyttiin nukkumaan, ja me luulimme kaikki, että hän oli siellä, kun laiva lähti. Mutta nyt joku muisti hänet ja meni herättämään hänet, ja silloin hän oli poissa.

— Oletteko te etsineet joka paikasta? kysyi neiti Ellman.

— Kyllä luullakseni.

— Mutta eikö hän voi päästä kaupunkiin jollakin saaristolaivalla? kysyi Einari Tammela.

— Kalastajaukko sanoo, ettei sieltä lähde mitään laivoja kello neljän jälkeen, sanoi Ossi Anger.

— Minä näin hänet metsässä ja sanoin hänelle, mitä kello oli, sanoi Hertta.

— Milloin sinä näit hänet? kysyi Ossi Anger.

Hertta kertoi. Melkein kaikki olivat nyt tulleet peräsalonkiin, ja Herttaa suututti, että hänen täytyi kertoa rintaneulasta Saaran kuullen. Mutta hän ymmärsi, että oli parasta saada asiat niin selviksi kuin suinkin.

— Kello oli siis noin neljännestä vailla viisi, kun sinä näit hänet, sanoi Ossi Anger.

— Ei, se oli vähän yli neljän! sanoi Hertta.

— Lapsi kulta, se on mahdotonta, sanoi Eeva, laivahan lähti vähän sen jälkeen kuin me tulimme rantaan. Niin että kun sinä saavutit minut tiellä, oli kello kai vähän vailla viisi.

— Ja pari minuuttia sitä ennen sinä näit Rolfin, eikö niin? kysyi neiti Ellman.

— Silloin on ehkä minun syyni, että hän myöhästyi laivasta! huusi Hertta pelästyneenä. — Minä olin juuri tavannut talonpoikaisnaisen, joka sanoi, että kello oli vähän yli neljän. Hän oli varmaankin erehtynyt.

— Mutta onko nyt niin vaarallista, jos hän jää sinne yöksi? kysyi Aarne Linturi. — On kai siellä talonpoikaistaloja, missä hän voi nukkua.

Mutta neiti Ellman oli huolestuneen näköinen.

— Minä näin vain pari kolme kesähuvilaa, joissa ei ketään nyt asu, sanoi hän. — Ja kalastajaväki on mukana täällä laivassa, heillä oli asiaa kaupunkiin.

— Ja ajatelkaa, jos Rolle on taittanut jalkansa ja makaa yksin siellä metsässä! huusi Marja.

Hertta oli kalpea ja säikähtynyt.

— Jonkun täytyy tuoda hänet sieltä — moottoriveneellä, sanoi hän.

— Niin, mutta joka tapauksessa on jo yö, ennenkuin kukaan ehtii saareen, sanoi Einari Tammela.

Kaikkien mielet olivat nyt kiihdyksissä, ja Etta purskahti itkuun. Harri Neva lupasi hankkia moottoriveneen. Hänen isänsä oli merikapteeni ja saattoi kyllä saada käsiinsä sellaisen.

Hertta veti Harrin vähän syrjään.

— Soita minulle, kun moottorivene tulee takaisin! sanoi hän.

— Keskellä yötä?

— Niin. Minä en kuitenkaan voi nukkua, ja minä voin istua isän työhuoneessa, missä telefoni on. Lupaatko sinä?

— Mutta se on aivan turhaa —

— Lupaatko sinä?

— Sinä olet tyhmä, jos valvot. Ja minä menen itsekin nukkumaan, jos en lähde mukaan.

— Silloin sinun täytyy pyytää jotakin toista soittamaan. Lupaa!

Harri lupasi vihdoin, ja silloin Hertta vähän rauhottui. Hän selitti nyt niin tarkalleen kuin suinkin, missä hän oli nähnyt Rollen.

— Katso Bamssia, kuiskasi Etta Eevalle. — Hän aivan tärisee kauhistuksesta. Ja Hertta raukka — hän on oikein kipeän näköinen. Emmekö me pian ole perillä?

— Heti.

Eeva auttoi Herttaa pukemaan päällysnutun ylleen. Hertta ei puhunut juuri mitään. Kun Eeva pisti kätensä hänen kainaloonsa, huomasihan, että hän vapisi.

— Älä ole lapsellinen, Hertta, sanoi Eeva. — Mitä siitä, jos hän saa olla levoton pari tuntia? Sittenhän kaikki taas on hyvin.

— Mutta jos hän todella on taittanut jalkansa ja vilustuu siellä metsässä, sanoi Hertta hiljaa.

— Taittanut jalkansa! Sinä olet hullu. Se on vain Etan tyhmiä keksintöjä. Eikä se sitäpaitsi olisi sinun syysi, vaan sen talonpoikaisvaimon.

Nyt tultiin rantaan.

— Menkää nyt kotiin kaikki, sanoi neiti Ellman. — Harri Neva, Ossi Anger ja minä koetamme hoitaa tämän asian. Hyvästi kaikki, älkääkä olko levottomia. Moottorivene lähetetään saareen niin pian kuin suinkin.

Eeva saattoi Hertan kotiin.

— Pane sinä nyt heti maata ja nuku hyvin, sanoi hän heidän erotessaan.

— Kiitos, sanoi Hertta, minä en aio nukkua.

Rouva Malmi säikähti nähdessään Hertan.

— Oletko sinä kipeä, lapsi? kysyi hän.

— Minun päätäni pakottaa, sanoi Hertta, ja on tapahtunut jotakin ikävää.

Ja hän purskahti itkuun. Hänen äitinsä pelästyi, sillä Hertta itki harvoin. Hän sulki ruokasalin oven — ruokasalissa Hertan veljet juuri söivät illallista — ja vei hänet salin läpi hänen huoneeseensa.

— Sinun täytyy heti riisuutua ja mennä levolle, sanoi hän. — Minä tuon teetä sinulle.

Kun Hertta oli juonut lämmintä teetä ja makasi vuoteessaan, alkoi hänestä tuntua paremmalta. Hän kertoi nyt koko jutun.

— Ja Harri lupasi soittaa minulle, sen minä unohdin! huusi hän äkkiä. — Minun pitää mennä isän huoneeseen odottamaan.

— Ei pidä, ystävä hyvä, sanoi hänen äitinsä. — Sinä jäät tähän vuoteeseesi ja koetat nukkua niin pian kuin suinkin. Minä menen heti soittamaan Harrille tai hänen isälleen.

Hertan äiti oli pitkä ja komea ja päättäväinen, eikä Hertta uskaltanut sanoa vastaan. Sitäpaitsi oli niin suloista maata. Teetarjotin kannettiin pois ja lamppu sammutettiin. Hetken kuluttua rouva Malmi raotti ovea ja katsoi huoneeseen.

— Minä puhuin kapteeni Nevan kanssa, hän lähtee itse saareen moottoriveneellä. Hän pyysi sinua olemaan aivan rauhassa.

Hertta kuuli sanat kuin unessa. Ovi sulkeutui taas, hiljaisuus vallitsi. Muutaman minuutin kuluttua hän nukkui syvää ja rauhallista unta.

VAIKEITA AIKOJA.

Seuraavana lukupäivänä vallitsi koulussa suuri hämmennys. Kun Eeva tuli luokkahuoneeseen, hyökkäsi Marja hänen luokseen.

— Oletko sinä kuullut, Eeva? Rolle on sairas.

— Sairas?

— Niin, hän oli mennyt kauas metsään, hän luuli tulevansa johonkin talonpoikaistaloon, ja kapteeni Neva löysi hänet vasta kello neljä aamulla —

— Ja hän makasi ladossa aivan kylmästä kangistuneena! keskeytti Etta. — Hän oli pulahtanut ojaan ja kastunut.

— Ja hänen äitinsä on puhunut rehtorin kanssa, sanoi Marja, ja sanoo, että on anteeksiantamatonta, että sellaista voi tapahtua koulu-huviretkellä.

— Ja nyt meitä kaikkia kuulustellaan, sanoi Etta.

— Kuulustellaan! Minkätähden? kysyi Eeva.

— En tiedä, sanoi Etta, mutta Moppe on sanonut, että meitä kuulustellaan.

— Minä tiedän minkätähden, sanoi Inga Korte, tärkeän näköisenä, minä kuulin, miten rehtori sanoi sen Bamssille. Meitä kuulustellaan sentähden, että Rollen isä on sanonut, että me varmaankin jätimme Rollen saareen tahallamme.

— Mitä sinä puhut! huudahti Eeva.

— Niin Rollen isä oli sanonut, ja että meitä kaikkia pitäisi rangaista, mutta eniten Herttaa, joka suorastaan oli valehdellut Rollelle.

— Oliko hän sanonut sen? kysyi ääni.

Kaikki kääntyivät. Hertta seisoi heidän takanaan. Hänen kasvonsa punottivat ja silmät säkenöivät.

— Inga lörpöttelee, sanoi Liisa Marttila nopeasti.

Samassa kello soi.

Rukoussaliin mentäessä Hertta ei sanonut sanaakaan. Eeva katsoi usein häneen sivultapäin. Oli kauheaa nähdä Hertan kulkevan noin kiltisti ja siivosti, ajatteli hän. Rolle Eerolan isä mahtoi olla huono ihminen. Kuinka hän saattoi uskoa niin pahaa ihmisistä? Hyi. Mutta eihän hän tuntenut Herttaa eikä voinut tietää, ettei Hertta _milloinkaan_ tekisi sellaista.

— Kivistääkö sinun päätäsi vielä? kuiskasi Eeva.

Hertta pudisti päätään, mutta ei sanonut mitään.

Eevasta alkoi tuntua pahalta. Ja kun Moppe kompastui kalossiin ja oli vähällä kaatua Bamssin syliin Hertan edes huomaamatta sitä, silloin kävi Eeva oikein levottomaksi.

Häntä suututti tuo Rolle. Miksi hänen piti ruveta makaamaan latoon ja vilustua pahanpäiväiseksi? Hän olisi voinut kävellä ja pysytellä lämpimänä. Ja oli aivan hänen tapoistaan pulahtaa ojaan. Hänen piti aina »urheilla» ja puuhata.

Kuinka kävisi läksyjen tänään? Oli mahdotonta pitää ajatuksia koossa. No, nyt rukous oli lopussa.

— Hertta, osaatko sinä läksyt?

— En tiedä.

Ei, Hertta oli varmasti sairas. Hertta raukka. Mutta ehkä Inga vain oli puhunut tyhmyyksiä.

Eeva koetti katsella läksyä vähän, ennenkuin Moppe tuli luokkaan. Mutta hän ei ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä luki.

Samassa ovi avautui, mutta Mopon asemesta astuikin rehtori sisään.

Eevan sydän melkein lakkasi lyömästä. Ja kun luokka taas oli istuutunut, ja rehtori seisoi siinä sormenpäät Etan pulpetilla ja katsoi suoraan eteensä, tunsi Eeva vapisevansa.

— Te tiedätte, että Rolf Eerola oli metsässä kokonaisen yön. Nyt hän on hyvin sairas, ja hänen isänsä sanoo, että hänet jätettiin sinne tahallaan. Minä tahdon nyt puhua teidän kanssanne asiasta. — Hertta Malmi näki hänet viimeksi. Ehkä Hertta kertoo mitä tietää.

Hertta nousi seisomaan. Kuinka hän saattoi olla noin tyyni, ajatteli Eeva. Ja hän kertoi kaiken aivan samalla tavalla, kuin hän oli kertonut Bamssille.

— Mutta laivahan lähti melkein heti Hertan ja Eevan tultua rantaan, sanoi rehtori. — Silloinhan Hertan täytyi huomata, että kello oli paljon enemmän. Eikö Hertta silloin muistanut Rolle Eerolaa?

— Ei, minun päätäni pakotti niin, etten minä muistanut mitään. Minä kyllä kummastuin, kun laiva alkoi jyskyttää, mutta minä luulin, että olin nukkunut.

— Milloin Hertan päätä alkoi pakottaa?

— Kun minä etsin rintaneulaa. Mutta minä voin vähän pahoin jo aamulla.

Rehtori katsoi häntä tutkivasti.

— Oliko kukaan kuullut Hertan valittavan pahoinvointia päivän kuluessa? kysyi hän kääntyen luokan puoleen.

Ei kukaan viitannut. Eeva koetti muistaa joka sanan, minkä Hertta oli sanonut. Ei, hän ei ollut sanonut mitään siitä, ettei hän voinut hyvin. Mutta silloin, kun hän saavutti Eevan metsätiellä, silloin hän kyllä oli sairas, sen näki hänestä.

Eeva viittasi.

— Eeva Norma.

— Silloin, kun Hertta oli löytänyt rintaneulan, oli hän kalpea ja väsynyt. Hän oli varmasti niin sairas, ettei hän jaksanut ajatella oikein selvästi.

— Tietääkö Eeva, oliko Hertalla syytä olla vihoissaan Rolfille? kysyi rehtori.

— E-ei, ei mitään erikoista syytä.

— Herttahan se tempaisi Rolfilta Marja Norman päiväkirjan? kysyi rehtori.

Eeva punastui. Niin, se oli totta, sen hän oli unohtanut.

— Olivatko Hertta ja Rolf hyviä ystäviä? kysyi rehtori.

Eeva ei vastannut. Tietystikään Hertta ei ollut Rolfin hyvä ystävä. Kuka tyttö nyt olisi Rollen hyvä ystävä! Miksi piti kysyä noin tyhmästi?

— Tekikö Rolf usein kiusaa Hertalle? kysyi rehtori.

— Ei enemmän kuin muillekaan, sanoi Eeva levottomana.

Hän sai istuutua. Rehtori kuulusteli nyt jokaista erikseen. Ossi Anger sanoi olevansa vakuutettu siitä, ettei kukaan tahtonut jättää Rolfia saareen.

— Mutta eikö ole kummallista, että talonpoikaisnainen varmasti olisi väittänyt, että kello oli vähän päälle neljän, kun se oli neljännestä vailla viisi? — Näkikö Eeva tuon naisen?

— En tiedä varmasti — minä luulen melkein, että näin erään talonpoikaisnaisen, sanoi Eeva epäröiden.

Hän oli siinä kulkiessaan ajatellut rintaneulaa ja koettanut laskea, ehtisikö Hertta ajoissa takaisin, ja sitten hän oli sitonut kengänrihmansa ja letittänyt tukkansa, joka oli purkautunut. Hän muisti kyllä, että pari kolme ihmistä oli tullut häntä vastaan, mutta hän ei voinut sanoa missä.

— Hertta Malmi tulee minun kanssani, sanoi rehtori.

Hertta nousi paikaltaan. Hän tunsi, että koko luokka katsoi häntä hänen mennessään ulos rehtorin jäljessä.

Hän nielaisi itkunsa. Hän _ei_ aikonut itkeä, ajatteli hän. Jos rehtori oli niin julma, jos kaikki olivat niin julmat, että luulivat häntä valehtelijaksi, niin hän ei aikonut välittää heistä enää. Hän aikoi sanoa rehtorille suoraan, että — että...

Samassa he tulivat rehtorinkansliaan. Rehtori istuutui ja alkoi puhua. Hän pyysi Herttaa vain aivan rauhallisesti kertomaan, mitä oli tapahtunut. Hän tahtoi ehkä tehdä vähän kiusaa Rolfille, eikö niin? Hän ajatteli, että Rolf tulisi liian myöhään, niin että kaikki saisivat odottaa häntä ja suuttuisivat häneen. Eihän hän, Hertta, voinut arvata, että kaikki unohtaisivat Rolfin laivan lähtiessä. Mutta kun he tekivät niin, lankesi hän kiusaukseen eikä sanonut mitään Rolfista. Niinkö asia oli?

— Ei, sanoi Hertta. — Minä en tahtonut tehdä kiusaa hänelle, enkä minä muistanut häntä, kun laiva lähti.

Rehtori puhui vielä hetken ajan hänen kanssaan ja sanoi vihdoin:

— Minä toivon, että Hertta puhuu totta. Sen kai me pian saamme tietää.

Sitten hän sai mennä.

Oli välitunti. Kaikki olivat pihalla. Hertta meni luokkahuoneeseen ja istuutui pulpettinsa ääreen. Ikkuna oli auki, mutta aurinko paistoi ja huone oli lämmin.

Nyt ehkä kuitenkin kävisi niin, että hänet ajettaisiin pois koulusta. Kyynelet tunkivat hänen silmiinsä, ja kurkkua kouristi.

Hän oli huomannut, että Saara Turunen ja muutamat muut katsoivat häneen niin omituisesti. Luulivatko he, että hän oli tehnyt sen? Hän tunsi, että koko hänen ruumistaan alkoi kuumentaa, kun hän ajatteli sitä.

— Hertta.

Eeva hiipi sisään.

— Hiljaa! kuiskasi hän. — Moppe on käytävässä. Hän lähettää meidät pihalle, jos hän keksii meidät. Mitä rehtori sanoi?

— Hän uskoo, että minä olen tehnyt sen, sanoi Hertta.

— Näin isossa koulussa ei pitäisi olla niin typerä rehtori, sanoi Eeva harmistuneena.

Samassa Marjakin hiipi sisään. Hänen silmänsä olivat punaiset itkusta, ja hän nyyhkytti hiljaa.

— Minä lyön rehtorin kuoliaaksi! kuiskasi hän ja näytti niin lempeältä ja rauhalliselta, että Hertta purskahti nauruun.

— Eläköön! huudahti Eeva ihastuneena. — Älä välitä heistä, Hertta! Sinä et ole tehnyt mitään pahaa, naura sinä vain heille.

Opettajahuoneessa puhuttiin paljon Hertta Malmista.

— Minä uskon, että hän on tehnyt sen, sanoi maisteri Panu, hänhän aina on ollut luokan levottomin oppilas.

— Minä en voi uskoa sitä! sanoi neiti Ellman raukka. — Kaikki oli minun syyni. Minun olisi pitänyt ottaa selvä siitä, oliko Rolf todella hytissä.

— Ei kukaan voi sanoa sitä neidin syyksi, lohdutti rehtori. — Mutta mitä Hertta Malmiin tulee, näyttää asia ikävä kyllä epäilyttävältä. Hän oli ollut terve ja iloinen koko päivän — eikö totta, neiti Ellman? — ja yhtäkkiä hän on niin sairas, ettei hän huomaa että laiva lähtee puoli tuntia aikaisemmin kuin hän oli odottanut. Ja tuo juttu talonpoikaisnaisesta on omituinen sekin.

— Mutta Hertta on niin miellyttävä tyttö, sanoi neiti Ellman.

— Hm! sanoi maisteri Panu.

— Hän on kyllä miellyttävä, sanoi toinen opettajista, mutta luokka olisi miellyttävämpi ilman häntä.

— Kuinka Rolle Eerola voi? kysyi neiti Ellman.

— Hän on jokseenkin huonona, sanoi rehtori, — Keuhkotulehdusko siitä tuli?

— Niin luulen.

* * * * *

Nyt seurasi vaikea aika. Kuulusteluja, epäluuloja; sopottelua ja supattelua koko koulussa. Monet luulivat Herttaa syylliseksi, ja joskus he näyttivät sen hänelle suoraan.

— Kuule, Hertta, sanoi Eeva eräänä päivänä, eikö sinusta Saara Turunen ole ollut kummallinen koko tämän ajan?

— Tarkotatko sinä sitä, että hän on ollut niin ystävällinen minulle? kysyi Hertta.

— Tarkotan, mutta hän on muutenkin ollut kummallinen. Hän on ystävällinen sinulle, mutta sittenkään minä en voi oikein pitää hänestä. Hän on _liian_ ystävällinen.

Hertta nauroi.

— Ei olekaan monta, jotka nykyään olisivat _liian_ ystävällisiä minulle, sanoi hän. — Halloo, Noora! Minulla on jotain kerrottavaa — jotain hauskaa!

Eeva jäi katselemaan hänen jälkeensä. Hertta oli muuttunut. Kun hän nauroi, ei hän ollut iloisen näköinen. Ja miksi hän niin mielellään käveli Noora Herrmanin kanssa? Noora voisi olla oman luokkansa tyttöjen kanssa. Eihän Hertta milloinkaan ennen ollut pitänyt hänestä. Nooralla oli käherretty otsatukka, ja hän oli ylpeä ja olevinaan, ja Liisa Marttila oli nähnyt hänen puuteroivan nenäänsä.

Eeva mietti erästä asiaa: jos vain voisi saada käsiinsä tuon talonpoikaisnaisen, jonka Hertta oli tavannut — silloin kaikki selviytyisi. Mutta kuinka hänet saisi käsiinsä? Jonkun pitäisi lähteä saareen etsimään häntä. Mutta ehkä hän ei asunut siellä?

Ehkä hän, Eeva itse, voisi lähteä? Ei, äiti ja isä eivät laskisi häntä sinne. Ja ehkä poika sitäpaitsi kelpaisi sellaiseen paremmin kuin tyttö.

Ossi Anger? Hän oli tietysti viisain. Mutta hän ei varmaankaan pitänyt seikkailuista. Hän oli niin juhlallinen ja vakava. Harri Neva sopisi paremmin.

Mutta Harri Neva saattaisi keksiä jotain hullutuksia ja pilata koko asian. Hän kyllä innostuisi mihin vain, mutta häneen ei voinut luottaa. Ja Einari Tammela oli liian hieno. Hän ei sopinut seikkailuihin — uusine keltaisine kenkineen.

Aarne Linturia ja muita ei voinut ajatellakaan. Ei, Ossi Anger oli kyllä ainoa mahdollinen.

Samana päivänä kello kolme hän järjesti asiat niin, että oli valmiiksi puettu aikaisemmin kuin Ossi. Hän tiesi, ettei Ossi asunut samalla suunnalla kuin muut toverit ja että hän tavallisesti meni kotiin yksin. Nyt hän, Eeva, oli menevinään asioille juuri sinnepäin. Pian Ossi saavutti hänet.

— Minä menin tännepäin siksi vain, että tahdoin puhua sinun kanssasi, sanoi Eeva heti, sinun täytyy auttaa minua — tai Herttaa, oikeastaan.

Ossi katsoi hämmästyneenä häneen. Puh, ajatteli Eeva, miten vakavan näköinen hän oli! Hän pitäisi varmaankin koko tuumaa tyhmänä ja hulluna.

— Minä ajattelin, että meidän pitäisi koettaa saada käsiimme se talonpoikaisnainen, jonka Hertta tapasi, sanoi hän nopeasti ja hätääntyneenä.

Ossi oli vaiti hetken.

— Se ei ole mikään tyhmä ajatus, sanoi hän vihdoin.

— Eikö sinusta? huusi Eeva ihastuneena. —

Minä ajattelin, että sinä ehkä voisit lähteä saareen...

He alkoivat laatia suunnitelmia. Eeva oli aivan ihmeissään. Ossihan puheli kuin tavallinen poika — hänhän oli suoraan sanoen hauska.

— Ensi sunnuntaina minä menen, sanoi hän.

— Mutta muista ottaa häneltä kirjallinen todistus, sanoi Eeva.

Päätettiin, etteivät he kertoisi suunnitelmastaan kenellekään.

— Silloin saa hävetä, jos ei se onnistu, sanoi Ossi.

— Tiedätkö sinä, sanoi Eeva, ennenkuin he erosivat, minä oikein pelkäsin puhua sinun kanssasi tästä asiasta. Sinä olet aina niin presiis ja juhlallinen — aivan niinkuin täysikasvuinen.

— Olenko minä? kysyi Ossi miettiväisesti.

* * * * *

Niin. Hertta oli muuttunut.

Hän ei enää mielellään ollut luokkatoveriensa seurassa.

Hän oli kuullut Aarne Linturin sanovan Einari Tammelalle:

— Tietysti Hertta on tehnyt sen. Se on aivan hänen tapaistaan, niin minusta ainakin. Kujeitahan hän aina on rakastanut.

Että he voivat uskoa hänestä sellaista! Hän tunsi itsensä katkeraksi ja onnettomaksi. Hän oli luullut, että koko luokka — paitsi Saaraa — piti hänestä ja että opettajatkin tekivät sitä.