Part 2

— Marjan pulpetista. Ei mikään gentlemanni mene nuuskimaan toisten ihmisten pulpetteihin. Eikö totta, isä?

— Ei tietystikään. Siitä gentlemannin tuntee, ettei hän mene nuuskimaan toisten ihmisten pulpetteihin.

— Eikö Marja voi saada sitä takaisin? kysyi Juho.

— Silloinhan Rolle joka tapauksessa on lukenut sen, sanoi Eeva ja kohautti olkapäitään. — Äiti, saanko vähän lientä lisää.

Nisse alkoi kertoa kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut päivän kuluessa. Leikkikoulussa hän oli saanut muistutuksen, siksi että hän puheli.

— Eikä Nisse yhtään hävennyt! sanoi Stiina ihaillen.

Nisse punastui ja oli ylpeän näköinen.

— Ei, minä en hävennyt! sanoi hän.

— Pitää hävetä, kun saa muistutuksen, sanoi Eeva.

Nisse katsoi häneen, ja alahuuli alkoi vapista. Eeva hypähti paikaltaan ja juoksi hänen luokseen.

— Kultamuru! Rakas! Älä itke! huusi hän ja painoi poskensa Nissen lihavaa poskea vastaan, mutta peräytyi samassa. — Sinulla on voita poskella, sinä pieni rosmo.

— Puh, sanoi Nisse, ota pois hiuksesi.

Hän aivasti ja viuhtoi pois pari kutkuttavaa hiuskarvaa.

— Eeva, ei sovi juosta pöydästä noin, sanoi rouva Norma.

Eeva meni takaisin paikalleen, mutta samassa päivällinen oli lopussa, ja kaikki nousivat.

— Äiti, saanko minä mennä Marjan luo tänään? kysyi Eeva.

— Ehditkö sinä silloin lukea läksysi? kysyi hänen äitinsä.

— Minä luen ne ensin, sanoi Eeva.

— Mene sitten, mutta tule ajoissa kotiin.

Eeva istui huoneessaan sormet korvissa ja luki innokkaasti.

Voi, oli niin vaikeaa lukea, kun koko ajan täytyi ajatella sitä päiväkirjaa!

Hän läimäytti kirjan kiinni.

Geometrian hän saattoi jättää pitkäksi välitunniksi. Niin mutta hänhän lupasi lukea kaikki läksyt tänään.

Neljännestunnin ajan hän nyt koetti unohtaa, että maailmassa oli olemassa muuta kuin kolmioita. Sitten häneltä pääsi helpotuksen huoahdus, hän heitti kirjan hyllylle ja nousi paikaltaan.

Samassa Nisse ja Stiina pyörähtivät sisään ovesta. Stiina itki taas.

— Nisse otti sen, Nisse otti sen! nyyhkytti hän ja kätki kasvonsa Eevan hameeseen.

— Minkä hän otti? kysyi Eeva.

— Stiinan pä-häiväkirjan! ulvoi Stiina.

— Päiväkirja! sanoi Nisse halveksivasti. — Eevan vanha vihko.

Stiina pui nyrkkiä hänelle, mutta itki yhä kasvot Eevan hameessa.

— Hän kuuli, mitä sinä sanoit siitä päiväkirjasta, sanoi Nisse, ja tahtoi samanlaisen — hahaa!

— Ole vaiti, Nisse! sanoi Eeva. — Sinä saat sen takaisin, Stiina.

— Mutta silloin hän on jo lukenut sen, nyyhkytti Stiina.

— Mitä siinä sitten oli? kysyi Eeva.

— Kaikki! sanoi Stiina. — Kaikki — — — sinusta ja Hertasta ja kaikki...

— Nisse, anna vihko tänne! sanoi Eeva.

Nisse oli synkän näköinen.

— No?

Nisse ojensi sen hitaasti hänelle.

— Tässä on päiväkirja, Stiina. Ja pois nyt, minä lähden ulos.

Hän juoksi huoneesta molemmat lapset kintereillään. Eteisessä he riippuivat kiinni hänessä.

— Älä mene, Eeva! Älä mene! Älä mene!

— Hyvästi, huusi Eeva ja sulki oven.

Nyt pian portaita alas. Oli jo myöhäistä.

Eläköön, tuossa tuli raitiovaunu. Se oli täynnä, mutta pääsi kai sinne kuitenkin tunkeutumaan.

— Halloo, Eeva, täällä on paikka.

— Hertta! Oletko sinäkin myöhästynyt?

— Minulla on äiti, joka sekaantuu läksyihini sanoi Hertta.

— Kuule. Eikö se ole kamalaa?

— Mikä niin? Se päiväkirjajuttu?

— Sss! älä huuda.

— Miksei? kysyi Hertta pudistellen mustia kiharoitaan. — Koko maailma kuulkoon mielellään sen skandaalin.

— Niin, eikö se ole hirveää? Marja itki.

— Tietysti Marja itki, sanoi Hertta, miksi hän ei olisi itkenyt? Onko milloinkaan tapahtunut mitään, jota Marja ei olisi itkenyt? Ulos nyt, Eeva!

He hyppäsivät alas vaunusta ja kääntyivät ensi poikkikadulle. Äkkiä Hertta alkoi nauraa.

— Tiedätkö sinä, että Marja on kirjottanut runoja siihen päiväkirjaan? Niin ainakin Rolle sanoi.

Eeva pysähtyi.

— Sanoiko Rolle niin?

— Sanoi kyllä.

— Se ilkimys. Hyi, hyi, hyi! Jos minä saan lapsia, niin minä panen jok'ainoan tyttökouluun.

— Mutta jos ne ovat poikia? kysyi Hertta.

— Ne _eivät_ ole poikia! huusi Eeva harmistuneena. — Soita sinä ovikelloa! Minä soitan liian kovaan, jos teen sen nyt juuri.

Marja aukaisi itse oven. Hän nyökäytti päätään, mutta ei sanonut mitään.

— Terve tuloa, tytöt! sanoi Hertta kohteliaasti.

— Ole vaiti, Hertta, kuiskasi Eeva, etkö sinä näe, että hän itkee.

Kyynelet vierivät todella pitkin Marjan poskia.

— Käykää sisään, sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi.

Eeva pisti kätensä hänen kainaloonsa, ja he menivät kaikki kolme Marjan isoon, hienoon huoneeseen. Siellä Hertta pysähtyi ja pyörähytti Marjan kerran ympäri.

— Voi sinua! huudahti hän. — Kuka nyt itkee Rolle Eerolan tähden!

— Minä en itke hänen tähtensä, sanoi Marja nyyhkyttäen, mutta huomenna koko koulu tietää tämän asian.

— Istukaa nyt, tytöt, sanoi Hertta, ja puhutaan asiasta. — Marja, ensiksikin minun täytyy kysyä sinulta: miksi sinä pidät päiväkirjaa?

Marja katsoi häneen avuttomasti sinisine silmineen.

— Hertta kulta, sanoi hän, täytyyhän minun kirjottaa ajatukseni — ja tunteeni — — ja niin poispäin, ymmärräthän sinä.

— En, lapsi kulta, minä en totisesti ymmärrä. Minä en milloinkaan ajattele, paitsi laskentotunneilla.

— Mutta kyllä kai sinä kuitenkin ajattelet elämää ja, — — kaikkea muuta?

— En. En koskaan. Ajatteletko sinä, Eeva?

Eeva oli miettiväisen näköinen.

— En tiedä oikein, sanoi hän, ehkä minä ajattelen joskus, vaikken huomaa sitä.

— Älä ole tyhmä, sanoi Hertta, tietystikään sinä et ajattele. Marja!

— Mitä niin? kysyi Marja nöyrästi.

— Tästälähin sinä et enää milloinkaan ajattele. Ymmärrätkö? Mutta sano nyt, mitä sinä olit kirjottanut siihen päiväkirjaan?

— Kaikenlaista, sanoi Marja epätoivoissaan, muun muassa, että sinä vihaat maisteri Panua...

— Mitä? huusi Hertta.

— Että sinä vihaat maisteri Panua...

— Miksi se oli kirjotettava, jos saan kysyä? Marja raukka oli onnettoman näköinen.

— Minä tulin ajatelleeksi sitä tässä yhtenä päivänä, sanoi hän.

— Ah voi! sanoi Hertta ja nosti katseensa kattoon.

— Ja sitten minä olin kirjottanut Eevasta, ettei hän usko että Joona oli valaskalan vatsassa, tai uskotko sinä ehkä nyt jo, Eeva?

— Marja _kulta_! huudahti Eeva. — Eikö sinulla ollut muuta kirjottamista?

— Oli, sanoi Marja, minä kirjotin sinun sisarestasi, Hertta, hänen kihlauksestaan ja kihlajaispäivällisistä ja että hänen täytyi työntää toinen kenkänsä jalasta pöydän alle sen liikavarpaan tähden ja...

— Eeva, sanoi Hertta juhlallisesti, se päiväkirja on Rolle Eerolan käsissä.

— ... ja sitten minä kirjotin itsestäni...

— Niinkö todella? kysyi Hertta ivallisesti.

— ... että minä nyttemmin pidän enemmän mantelikaramelleista kuin marmelaadista ja että minulla oikeastaan on kylmä ja julma luonne ja...

— Seis! sanoi Hertta. — Anna minun miettiä.

Hän asettui istumaan sohvan nurkkaan, niin että hänen pieni hento vartalonsa melkein hävisi sohvatyynyjen taa, jotka hän oli pinonnut ympärilleen. Hän pudisti päätään, niin että pitkät kiharat valuivat kasvojen yli, ja istui hetken ajan aivan hiljaa. Sitten hän katsahti tyttöihin naurukuopat poskissa.

— Etkö sinä voisi puhella asiasta Rollen kanssa, Marja? kysyi hän.

Marja hätkähti.

— Oletko sinä hullu? kysyi hän.

— Sinä voisit itkeä ja koettaa pehmittää hänen sydäntään...

— Ei, sanoi Marja lujasti, ennemmin minä kuolen.

— Puhu sinä Rollen kanssa, Hertta! sanoi Eeva.

Mutta Hertta pudisti päätään.

— Minä aavistan, että Rollella on kylmä ja julma luonne — aivan niinkuin Marjallakin. Rollella ei ole mitään sydäntä. Ei, kyllä meidän pitää sulattaa tämä juttu niin hyvin kuin voimme, ei siinä auta mikään. Marja, älä välitä siitä, mitä pojat sanovat tai tekevät huomenna. Kuka välittää pojista?

— Ei kukaan! sanoi Eeva. — Sitäpaitsi ainakin Aarne varmasti jää luokalle tänäkin keväänä, ja silloin me pääsemme hänestä ikipäiviksi. Ajatelkaa, hän on jäänyt luokalle kolme kertaa.

— Hän onkin aivan rutivanha, sanoi Hertta, seitsemäntoista, luulen minä.

— Kolme vuotta vanhempi kuin minä, huudahti Marja. — Ja hän on paljon lyhyempi minua.

— Kuka ei olisi lyhyempi sinua, Marja kulta, sanoi Hertta, sinä kai olet päätä pitempi rehtoria?

— Ei, kyllä hän on paljon pitempi, sanoi Marja viattomasti.

Eeva oli hetken verran ollut hajamielisen näköinen.

— Kuule, Marja! sanoi hän.

Marja käänsi pyöreät kasvonsa häneen päin.

— Mitä niin?

Eeva näytti olevan hiukan hämillään.

— Olitko sinä — olitko sinä — — kirjottanut runoja siihen päiväkirjaan? kysyi hän ja katsoi maahan.

Marja lensi tulipunaiseksi ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä. Eeva hypähti paikaltaan ja juoksi syleilemään häntä.

— Älä välitä siitä! sanoi Eeva. — Mitä se tekee? Hertta, mitä se tekee? Ei se tee _mitään_! Ja sitäpaitsi — — sitäpaitsi — — on vain — — sievää kirjottaa runoja. Kaikki suuret runoilijat kirjottavat runoja, sano, Hertta?

— Niin tekevät, sanoi Hertta.

Marja nyyhkytti taas hiljalleen.

— Siinä oli vain kolme runoa, sanoi hän surkean näköisenä. — Ensimmäisen nimi oli »Tähtiyö», ja toisen »Usvaleikkiä» — se oli oikein hyvä, tiedättekö — ja kolmas, sen nimi oli »Sydämelleni». Se alkoi näin: nuku, sydän kurja, surusi on hurja.

Eeva olisi tahtonut ravistella Marjaa. Vähemmästäkin saattoi raivostua! Ei ollut vaikeaa arvata, mitä Aarne ja Rolle ja Ossi Anger ajattelivat tästä.

Eeva ja Hertta neuvottelivat kauan asiasta. Marja istui vaiti masentuneen näköisenä.

— Tule nyt, Eeva, sanoi Hertta vihdoin ja nousi. — Emme me kuitenkaan keksi mitään.

— Ei, älkää menkö, pyysi Marja.

Hertta syleili häntä ja taputti häntä selkään.

— Älä pelkää, Marja, sanoi hän. — Eeva ja minä olemme sinun puolellasi, vaikka tapahtuisi mitä. Emmekö olekin, Eeva?

— Tietysti, sanoi Eeva.

Portaissa Hertta purskahti nauruun.

— Tästä tulee hauskaa! sanoi hän. -—- Minä arvaan, että Rollella on ollut lysti iltapäivä. Voi Marja raukkaa huomenna!

Hän pisti kätensä Eevan kainaloon ja veti hänet portaita alas.

— Trallalaa — a-aa! lauloi hän.

— Kuinka sinä voit olla noin iloinen? kysyi Eeva. — Minä olen hirveällä tuulella.

— Etpä olekaan, sanoi Hertta. — Sinä olet ainoa ihminen, jonka minä tunnen, joka ymmärtää, että voi olla hyvällä tuulella, vaikka on hirveän pahoillaan jostakin. Hiljaa! Tuossa tulee Bamssi.

Neiti Ellman oli pieni ja harmaankalpea ja vaalea. Hän nyökäytti lyhyesti päätään ja meni nopeasti heidän ohitseen.

— Hän näytti oikein sairaalta, Bamssi rukka, sanoi Eeva.

— Minä uskon varmasti, että hän valvoo kaiket yöt ja ajattelee huomispäivän tunteja ja pelkää niitä, sanoi Hertta. — Harri Neva on vähän liian ilkeä.

— Ja sinä!

— Niin, mutta minä kadun aina perästäpäin.

— Se ei auta Bamssi raukkaa.

— Kuule, Eeva, jos perustaisimme yhdistyksen Bamssin puolustukseksi? Minä rupean puheenjohtajaksi. Ensimmäinen pykälä kuuluisi näin: Muistakaa, että Bamssikin on ihminen! Ja toinen: Älkää riemuitko ääneenne, kun Bamssi on sairas ja poissa koulusta! Ja kolmas —

— Kuule, Hertta, keskeytti Eeva. — Jos me puhuisimme Ossi Angerin kanssa siitä päiväkirjasta.

Hertta mietti hetkisen.

— Niin, sanoi hän vihdoin, ehkä se auttaisi.

— Tule meille, niin soitamme hänelle, sanoi Eeva.

— Miksei. Mutta sinä saat puhua.

— Ei kiitos, huudahti Eeva.

— Tietysti, sinä olet Marjan serkku. Pian nyt, kello on paljon.

Loppumatkan he kulkivat melkein juosten.

Rouva Norma aukaisi itse oven.

— Äiti, meidän pitää soittaa. Se on äärettömän tärkeää. Sinun täytyy mennä niin kauas kuin suinkin — ulos keittiöön — niin ettet kuule. Ja äiti hyvä, älä päästä lapsia tänne.

Rouva Norma katosi tottelevaisesti, kaikki ovet suljettiin, ja Hertta pakotti Eevan ottamaan kuulotorven.

— Halloo. Onko Ossi Anger kotona? — Vai niin, kiitos.

Eeva asetti torven paikoilleen.

— Hän syö illallista isoäitinsä luona tänään! sanoi hän.

He tuijottivat pettyneinä toisiinsa.

— Niin, silloin ei mikään auta, sanoi Hertta.

— Kamalinta siinä ovat runot, sanoi Eeva huoahtaen. — Ei, täytyykö sinun lähteä nyt jo?

— Täytyy, minä lupasin olla kotona kello puoli kahdeksan.

— Silloin sinun pitää joutua, nauroi Eeva, se on kahdeksan nyt.

— Niin, nyt äiti pian alkaa odottaa minua. Hyvästi, Eeva. Huomenna saadaan nähdä!

Hän livahti ulos.

Eeva meni hitaasti ruokasalin läpi omaan huoneeseensa. Hän ei voinut auttaa, että Marja suututti häntä vähän.

Nyt sai hävetä, aivan niinkuin itse olisi kirjottanut runoja.

Eeva huokasi. Samassa hänen silmänsä sattuivat hänen päiväkirjaansa. Hän aukaisi nopeasti kirjotuspöydän laatikon ja heitti kirjan niin syvälle kuin saattoi.

* * * * *

Luokassa oli harvinaisen hiljaista, kun Eeva astui sisään.

Pojat istuivat kirjojensa ääressä ja lukivat kiihkeästi. Kaikki oli tyyntä ja rauhallista.

Hertta iski hänelle silmää.

— Tästä tulee pahempaa kuin luulin, kuiskasi hän.

— Kuinka niin? kysyi Eeva.

— Minä näen sen Rollesta. En kaskaan ennen ole nähnyt hänen katsovankaan kirjaan ennen rukousta.

Eeva katsoi Rolle Eerolaan päin. Rolle istui aivan syventyneenä lukemiseen eikä kuullut eikä nähnyt mitään.

Marja koetti piiloutua hänen edessään istuvien tyttöjen taakse, mutta hän oli niin pitkä, että hänen arat siniset silmänsä alituisesti vilahtivat esiin.

Mutta mitään ei tapahtunut. Tunti alkoi. Oli rehtorin tunti — suomea.

— No, nyt me olemme pelastetut vähäksi aikaa, kuiskasi Eeva.

Kun läksy oli kuulusteltu ja uusi läksy valmistettu, sai joku oppilaista tavallisesti lausua runon, jonka hän itse oli valinnut. Tänään oli Rolle Eerolan vuoro.

Rolle Eerola seisoi mustan taulun edessä punainen tukka pystyssä ja kädet selän takana.

— No? sanoi rehtori, joka oli mennyt ikkunan luo ja seisoi siinä katsellen pihalle. Tuossa portaiden luona oli iso lumikasa. Se täytyi vahtimestarin hankkia pois, ajatteli hän.

Rolle Eerola yskäisi ja alkoi:

Sydämelleni.

Nuku, sydän kurja, Surusi on hurja!

Joku tirskui. Rehtori kääntyi luokkaan päin, ja kaikki oli taas hiljaista. Rolle Eerola jatkoi:

Tuuli kuiskaa: Marja raukka! Sitten taas se poies laukkaa.

Hertta syöksyi säkenöivin silmin paikaltaan, lensi Rollen luo ja tempasi kirjan hänen käsistään huutaen:

— Että sinä ilkeät!

Luokka istui kauhistuksesta aivan jäykkänä.

Eevan koko ruumis vapisi. Mitä nyt tapahtuu? Rehtori oli ottanut lasit silmiltään ja katseli Herttaa. Se oli kamalaa.

— Hertta Malmi antaa kirjan minulle, sanoi rehtori tyynesti.

Hertta mietti hetkisen. Sittenhän meni rehtorin luo ja antoi hänelle kirjan.

— Mutta rehtori ei saa lukea sitä, sanoi hän. — Se on Marja Norman päiväkirja.

Ei saa! Oliko Hertta hullu! Eevan kädet olivat kylmät säikähdyksestä.

Rehtori katsoi Hertasta Rolle Eerolaan ja Rolle Eerolasta kirjaan.

— Kuinka Rolf Eerola on saanut kirjan käsiinsä? kysyi hän.

— Minä — löysin sen.

— Marja Norma tulee tänne! sanoi rehtori.

Marja nousi. Kyynelet syöksyivät hänen silmistään. Hän kulki hapuillen pulpettien lomitse. Rehtori antoi kirjan hänelle.

Samassa kello soi.

— Hertta Malmi ja Rolf Eerola jäävät tänne.

Te muut saatte mennä, sanoi rehtori.

Käytävässä Eeva seisoi tyttöparven keskellä.

— Sitä minä en koskaan anna Rolle Eerolalle anteeksi! sanoi hän. — Hyi, minä halveksin häntä!

— Hertta raukka! sanoi Etta Penttilä.

— Eikö hän ollut suurenmoinen? huusi Eeva.

— Ajatelkaa, että hän uskalsi!

Marja kulki itsekseen ja nyyhkytteli hiljaa. Eeva pisti kätensä hänen kainaloonsa ja koetti lohdutella häntä, mutta hän vain pudisti päätään.

Välitunnin päätyttyä rehtori tuli ulos luokasta. Eeva hyökkäsi heti Hertan luo, joka oli kiihtyneen ja itkettyneen näköinen.

— No?

— Ei mitään.

— Etkö sinä saa mitään rangaistusta?

— En. Mutta hän piti pienen kiltin puheen ja sanoi, että minun täytyy oppia hillitsemään mieltäni. Hän oli suurenmoinen.

— Kuka olisi uskonut, että hän voi olla sellainen!

— Mutta Rolle sai läksytyksen. Ja oikein isän kädestä. Minua melkein säälitti.

Samassa neiti Ellman tuli sisään, ja tunti alkoi.

Mutta kun heidän sinä päivänä piti mennä kotiin, auttoi Ossi Anger Marjaa pukemaan päällysnutun ylleen. Kaikki tuijottivat Ossiin, mutta hän ei sanonut mitään, otti vain tyynesti kirjansa ja meni tiehensä.

Marja oli tulipunainen ja hämillään. Hertta nauroi ja taputti käsiään.

— Eläköön! Pian rehtori tulee auttamaan nutun sinun yllesi. Nyt minua ei enää hämmästytä mikään.

Kotimatkalla Etta Penttilä saavutti Eevan. Etan lihavat pienet kasvot näyttivät huolestuneilta.

— Minä olen joutunut niin hirveään pulaan, sanoi hän. — Isä on niin mahdoton.

— Kuinka niin?

— Hän sanoi, että niinä saisin kutsua yksitoista tyttöä, mutta minä en luullut, että se oli niin vaarallista, ja sitten — sitten minä kutsuin kaksitoista...

Eeva punastui.

— Sinä tarkotat, että kutsuit Essin?

— Voitko arvata, tänään hän kysyi, olinko minä kutsunut yksitoista! Ja minä sanoin en, isä, mutta Essi Norma on niin pieni, että häntä tuskin voi laskea mukaan.

Etta oli onnettoman näköinen ja katseli sivultapäin Eevaa. Mutta Eeva ei sanonut mitään.

— Ja sitten hän sanoi, että kun minä olen sanonut yksitoista, niin minä olen sanonut yksitoista. Eikö se ole kauheaa? Mutta toivottavasti joku tytöistä sairastuu.

Eeva kulki yhä vaiti. Hän ajatteli, miten surkeilta Essin kasvot näyttäisivät, kun hän saisi kuulla tämän.

— Suutuitko sinä? kysyi Etta parka.

— En, sanoi Eeva. — Mutta kuule — älä kerro tätä kellekään. Minä kyllä keksin jotakin.

Erottuaan Etasta hän alkoi miettiä asiaa.

— Ei, hän ei mitenkään voinut sanoa sitä Essille. Essi oli ollut kuin kuumeessa siitä päivästä asti, jolloin hän kuuli että pääsisi mukaan.

Entä jos hän, Eeva, jäisi kotiin!

Mutta Etan luona oli aina niin hauskaa. Siellä sai ihanaa ruokaa, ja tällä kertaa Liisa Marttila oli luvannut laulaa.

Eeva huokasi. Hän ei ollut syntynyt jaloksi, ajatteli hän.

Joskus, kirjallisuustunneilla, hän kyllä tahtoi uhrautua, niinkuin esimerkiksi Pilven veikko. Mutta ei ollut sanottu, että Pilven veikko olisi jäänyt kotiin kutsuista, jos sellaista olisi vaadittu.

Kun Eeva tuli kotiin, istui rouva Norma Essin pyhähame helmassaan ja korjasi napinreikää.

— Luuletko sinä, että se kelpaa? kysyi Essi innokkaasti. Hän seisoi vieressä ja katseli.

— Se on kyllä hyvä, sanoi Eeva laimeasti.

Hän työnsi syrjään Nissen, joka oli takertunut kiinni häneen.

— Anna minun olla rauhassa, sanoi hän.

Nissen lihava leuka alkoi vapista, mutta Eeva meni hänen ohitseen huoneeseensa.

Siellä hän istuutui pöydän ääreen ja alkoi piirtää kuvioita ja viivoja imupaperille.

Oli ikävää jäädä kotiin, ja oli ikävää mennä.

Hän tahtoi kyllä aina mielellään tehdä oikein. Sehän oli selvä. Ja joskus se onnistuikin oikein hyvin. Joskus hän luki läksynsä mainiosti ja koetti olla tekemättä syntiä.

Melkein joka sunnuntai hän koetti olla tekemättä syntiä.

Mutta joskus, kun hän kauan oli ollut oikein hyvä, alkoi hänessä aivan kuin kiehua. Hän ei voinut istua hiljaa, ja hän leikki ja peuhasi Nissen ja Stiinan kanssa, niin ettei viimein mikään voinut pitää heitä aisoissa. Ja sitten hän juoksi Hertan luo. Hertassa kiehui aina. Ja Hertta kysyi:

— Onko puuska nyt mennyt ohi?

Hertta puhui aina hänen »jalouspuuskistaan».

Hohhoo. Eeva varjosti kuviota, jonka hän oli piirustanut imupaperille.

— Eeva!

Nisse töytäsi sisään. Hän oli jo unohtanut, että Eeva oli huonolla tuulella.

— Mitä nyt?

— Tule pian. Stiina ja minä leikimme rautatietä. Minä olen veturina ja Stiina on ensimmäisenä vaununa. Sinun pitää olla kolmantena vaununa.

— Kuka on toisena vaununa? kysyi Eeva.

Nisse mietti. Laskento ei ollut hänen vahvoja puoliaan. Viimein hänen kasvonsa kirkastuivat.

— Toista vaunua minä en tahdokaan, sanoi hän.

Eeva purskahti nauruun ja hypähti seisomaan.

— Tule sitten!

Ja he juoksivat lastenhuoneeseen.

ETAN KUTSUT.

Tytöt saivat vielä paljon kärsiä Marjan päiväkirjan johdosta.

Aarne Linturi antoi Hertalle jalkojenhoitajan osotteen — »sisarparkaasi varten», sanoi hän. Ja Rolle Eerolalla oli tapana lausua runoja puoliääneen itsekseen — kuului vain sellaista kuin »surun yö» ja »oi, kuinka kauan.» ja »haudan rauha».

Mutta »pahemmin olisi voinut olla», kuten Hertta sanoi.

Eräänä päivänä — seuraavana lauantaina — Harri Neva nousi seisomaan ennen tunnin alkua ja piti puheen. Hän sanoi, että oli niin kaunis syysilma ja että luokan pitäisi käyttää sitä hyväkseen ja tehdä yhteinen huvimatka.

— Minne? kysyi joku.

— Maalle — luonnon helmaan! sanoi Harri Neva ja löi rintaansa.

Tytöt katsoivat toisiinsa. Mitä tämä merkitsi? Oliko se joku uusi kuje? Olihan ennenkin ollut suuria koulu-huvimatkoja, mutta ei milloinkaan mitään tällaista — heidän luokkansa vain, ja pojat ja tytöt yhdessä.

Mutta silloin Ossi Anger nousi ja sanoi, että hän se oli keksinyt tämän tuuman. Heillä voisi olla evästä mukanaan, ja hän tiesi hauskan paikan, missä voitaisiin saada kahvia.

Samassa opettaja tuli sisään, ja koska tämä oli päivän viimeinen tunti, jäi kysymys ratkaisematta.

* * * * *

Kun Eeva sinä päivänä meni kotiin koulusta, ryntäsivät Nisse ja Stiina, jotka olivat olleet kävelemässä Olgan kanssa, takaapäin hänen kimppuunsa, niin että hänen jalkansa luiskahti ja hän kaatui polvilleen.

— Sattuiko sinuun? huusi Nisse pelästyneenä.

— Vähän vain, luullakseni, sanoi Eeva ja nousi hitaasti seisomaan. — Aiai, kyllä polveen vähän koskee..

— Meillä on vain muutama askel jäljellä, sanoi Olga.

Eeva koetti kävellä. Eihän tämä ollut vaarallista. Parin askeleen jälkeen ei juuri koskenutkaan enää.

Stiina ja Nisse hyppelivät hätääntyneinä hänen ympärillään. Ja äkkiä hänen päähänsä pälkähti ajatus.

— Nyt sinä onnut taas! huusi Nisse.

— Niin, nyt koskee taas.

Portaissa oli oikein vaikeaa. Olgan täytyi tukea häntä.

Essi säikähti, kun Eeva ontuen astui sisään.

— Kuinka sinä voit nauttia tänä iltana, jos olet kipeä? kysyi hän levottomana.

— Meidän pitää koettaa panna siihen kääre, sanoi rouva Norma.

Ja niin Eeva loikoi sohvalla kääre jalassa. Mutta se ei auttanut, jalkaa oli alkanut kivistää.

— Minä luulen, että minun täytyy jäädä kotiin, sanoi hän vihdoin.

— Niinkö luulet? kysyi Essi onnettoman näköisenä. — Silloin minäkin tietysti jään kotiin.

— Oletko sinä hullu! Minkätähden sinulla pitää olla ikävä, jos minulla on ikävä? Ja sitäpaitsi, kun on pakotusta, niin ei tahdo mennä minnekään.

Essiä oli vaikea saada suostumaan. Hänellä oli palava halu mennä, mutta tuntui niin ikävältä jättää Eeva kotiin.

Mutta Eeva melkein suuttui.

— Äiti, sano, että hän on tyhmä! sanoi hän. — Minulle ei ole mitään hyötyä siitä, että hän jää kotiin. Kun on pakotusta, niin ei jaksa puhella kenenkään kanssa. Tahtoo vain, olla yksin.

Rouva Norman mielestä Eeva oli oikeassa, ja niin Essi vihdoin vastahakoisesti alkoi kammata ja pukeutua.

— Pitääkö minulla olla hiukset hajallaan, Eeva? kysyi hän.

— Tietysti.

— Mutta miten minä voin tulla sisään yksin — hyi, ajattele, Saara Turunen on siellä ja Liisa Marttila ja kaikki. Ei, Eeva, minä en _voi_.

Ja hän laski kamman kädestään.

— Minä soitan Hertalle ja pyydän häntä olemaan sinun kanssasi, sanoi Eeva.

Essi ihastui niin, että lensi aivan punaiseksi. Hertta olisi hänen kanssaan! Hertta itse!

Eeva loikoi sohvallakin ja katseli Essiä. Yhtäkkiä hän tunsi itsensä iloiseksi nähdessään, miten Essi säteili ja oli kiihtynyt.

— Mitä sinä teet täällä kotona? kysyi Essi onnettoman näköisenä, kun oli valmis.

— Pakotus pitää kyllä seuraa minulle, sanoi Eeva.

Samassa telefoni soi.

— Eeva, sinua kysytään! huusi rouva Norma. — Voitko sinä tulla?

— Auta minua vähän, Essi!

Essi tuki häntä, ja hän hyppi yhdellä jalalla salin poikki.

— Halloo. Hyvää päivää, Etta. Mitä sinä sanot? Miksei hän voi tulla? Ei — onko se totta! Sehän on hirveän hauskaa! No, me tulemme aivan pian.

Hän asetti kuulotorven paikoilleen ja juoksi täyttä vauhtia salin läpi.

— Mutta Eeva, muista jalkaasi! huusi rouva Norma säikähtyneenä.

— Eläköön, eläköön! huusi Eeva. — Pian kampa tänne! Ota esille minun vihreä hameeni, Essi. Eläköön!

— Mitä ihmettä? kysyi Essi ällistyneenä.

— Minä tulen mukaan. Ei kai sitä ole vaikea ymmärtää. Ota esille vihreä hame — heti paikalla.

— Mutta lapsi kulta, sinun jalkasi? sanoi rouva Norma.

— Pyh. Sehän oli kipeä sentähden vain, että Etta oli kutsunut kaksitoista tyttöä eikä yksitoista. Minun _täytyi_ narrata, minua hävetti kyllä, mutta minä en voinut auttaa sitä. Missä on vihreä lettinauha?

— Että Etta oli kutsunut... alotti Essi.

— Niin, hän oli kutsunut yhden tytön liikaa, hänen isänsä on niin kauhea, luin oli sanonut, että Että, saisi kutsua yksitoista ja hän kutsuikin kaksitoista. Ymmärrätkö sinä?

— En, sanoi Essi.

— Kahdennentoista täytyi jäädä kotiin, tietysti, ja silloin minä ajattelin, että minä saatoin olla kahdestoista yhtä hyvin kuin — kuin joku muu. Ota esille se vihreä, Essi, etkö sinä kuule?

Mutta Essille asiat olivat alkaneet selvitä.

— Sinä aioit, jäädä kotiin — minun tähteni? kysyi hän hiljaa.

— Jonkunhan täytyi jäädä kotiin, sanoi Eeva nopeasti. — Minä näen, että itse saan ottaa esille vihreän hameen.

Mutta Essi lensi vaatekaapin luo ja otti esille hameen. Hän etsi lievän kengät ja vihreän lettinauhan ja pitsikauluksen. Ja koko ajan tippui kyyneliä hänen silmistään.

Eeva näki sen kyllä, mutta ei ollut näkevillään. Hän oli niin iloinen, että hänen täytyi laulaa ja nauraa koko ajan.

Rouva Norma tuli sisään isoäidin kaunis vanha helminauha kädessään. Hän pani sen Eevan kaulaan ja suuteli häntä.

Eeva punastui ja sukelsi nopeasti piironkinsa laatikkoon ottamaan vyönsä. Ja sitten lähdettiin.

— Me tulemme vähän myöhään, täytyy juosta! sanoi Eeva.

Ja he juoksivat. Kun he tulivat Etta Penttilän oven ulkopuolelle, täytyi heidän pysähtyä vähäin hengittämään.

— Onko hänen isänsä niin kamala? läähätti Essi.

— Hirveä, puhki Eeva. — Että sanoo, ettei hän kotona milloinkaan saa olla rauhassa. Ja kuitenkaan hän ei laihdu! Nyt minä soitan.

Kaikki olivat jo tulleet. Rouva Penttilä, joka oli yhtä lihava ja pieni kuin Ettakin, tervehti sydämellisesti Eevaa ja Essiä.

— Käykää saliin, sanoi hän. — Minä en enää uskalla mennä sinne!

Salista kuului puheen ja naurun sorinaa. Eeva veti Essin mukanaan sinne.

— Terve tuloa! huusi Etta ja juoksi heitä vastaan. — Istukaa — tuonne, sohvaan. Hertta on pitänyt teille sen paikan.

Hertta istui keskellä sohvaa. Essin mielestä hän oli hurmaava kauniine kiharoineen ja sinisine silmineen, joissa oli aivan sama väri kuin hänen puvussaankin.

— Eeva, istu sinä tähän minun oikealle puolelleni, sanoi hän. — Essi, sinä vasemmalle. No, nyt me kaikki olemme, koolla. Nyt ohjelma voi alkaa, Etta.

— Ei minulla ole mitään ohjelmaa, sanoi Etta säikähtyen.